Part 9

Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita. Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle järvelle.

Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa, kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä taaksepäin.

Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään, sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä. Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina, päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt. Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa, ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi, ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa; kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan, joka kuitenkin näytti jo kuolleen.

Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki ovat pelastetut.

Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini, tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.

Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti: Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.

Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä, että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista, ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää tapahtua!

Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä, miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen koskematta.

Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin, jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon, että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä. Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua, koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui rajattomalta.

Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet, käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä: poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.

Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.

Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä, millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä mitään parempaa lahjaa.

Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti, silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia, soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen omaansa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja luopui hänestä täydellisesti.

Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta, täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.

Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme, tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.

Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuli Charlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskin epämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen: Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.

Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.

Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu, ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain tyynesti.

Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.

Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi, jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?

Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa, hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?

Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten, niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin sanomaan, mihin jokin asia johtaa.

Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta, ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme. Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.

Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.

Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!

Lapsillamme ei tietääkseni ole hätää, virkkoi Eduard hymyillen ja kylmästi, mutta lisäsi sitten hieman leppoisammin: Miksi ajattelisimmekaan heti äärimmäistä mahdollisuutta?

Äärimmäinen on intohimoa kaikkein lähinnä, huomautti Charlotta. Älä kieltäydy, kun on vielä aika, ottamasta vastaan hyvää neuvoani, meille tarjoamaani apua. Epäselvissä tapauksissa tulee toimia ja auttaa sen, joka kykenee kirkkaimmin näkemään. Tällä kertaa se on minun asiani. Rakas, rakkahin Eduard, kuule minua! Voitko vaatia, että minun on ilman muuta luovuttava hyvinhankkimastani onnesta, kauneimmista oikeuksistani, sinusta?

Kuka on niin sanonut? kysyi Eduard hieman hämillänsä.

Sinä itse, vastasi Charlotta. Kun tahdot pidättää Ottilian läheisyydessäsi, etkö samalla myönny kaikkeen, mitä siitä välttämättä seuraa? Minä en tahdo sinua ahdistaa, mutta ellet kykene itseäsi voittamaan, et ainakaan voi enää kauan itseäsi pettää.

Eduard tunsi hänen olevan oikeassa. Lausuttu sana on hirmuinen yht'äkkiä ilmaistessaan sen, mihin sydän on jo aikoja sitten suostunut. Niinpä Eduard vastasikin vain hetkeksi ratkaisua välttääksensä: Enhän ole edes selvillä siitä, mitä oikeastaan aiot.

Aikomukseni oli harkita kanssasi molempia ehdotuksia. Kumpaankin sisältyy paljon hyvää. Koulukotia pitäisin Ottilialle soveliaimpana olopaikkana, kun otan huomioon, millainen tyttö nykyjään on. Mutta tuo suurempaa liikuntavapautta suova tila on lupaavampi, jos otan huomioon mitä hänestä pitää tulla. — Charlotta esitti nyt puolisollensa seikkaperäisesti molemmat vaihtoehdot ja lausui lopuksi: Minä puolestani antaisin etusijan tuon rouvashenkilön kodille koulukotiin verraten, useistakin syistä, mutta erikoisesti sen vuoksi, etten tahdo lisätä kiintymystä, jopa intohimoakin siinä nuoressa miehessä, jonka Ottilia on koulukodissa voittanut puolellensa.

Eduard näytti hyväksyvän esitetyt näkökannat, mutta teki sen vain saadaksensa asian siirtymään tuonnemmaksi. Charlotta, joka pyrki johonkin ratkaisuun, käytti Eduardin luopuessa välittömistä vastaväitteistä heti tilaisuutta määrätäkseen Ottilian lähdön, jota varten oli jo salaa kaikki valmistellut, lähimmiksi päiviksi.

Eduardia värisytti; hän piti itseänsä petettynä ja vaimonsa helliä sanoja keksittyinä, keinotekoisina ja kuuluvina suunnitelmaan, joka tarkoituksena oli riistää häneltä onni. Näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt asian kokonaan Charlottan ratkaistavaksi, mutta todellisuudessa hän oli jo tehnyt päätöksensä. Voittaakseen ajatusaikaa, voidakseen torjua sen arvaamattoman onnettomuuden, jonka Ottilian poistuminen olisi aiheuttanut, hän päätti lähteä pois kotoansa, asiaa kokonaan Charlottalta salaamatta, mutta osaten häntä pettää huomauttamalla, ettei tahtonut olla läsnä Ottilian poistuessa, eipä edes häntä tästä lähtien kertaakaan nähdä. Charlotta, joka luuli päässeensä voitolle, avusti häntä kaikin tavoin. Eduard käski valjastaa hevoset, antoi kamaripalvelijalle tarvittavat ohjeet, mitä hänen oli kerättävä matkalaukkuihin ja miten häntä seurattava, istuutui sitten, ikäänkuin olisi jo ollut jalka jalustimessa, kyhäämään kirjettä.

_Eduard Charlottalle._

Rakkaani, olkoonpa meitä kohdannut onnettomuus korjattavissa tai ei, joka tapauksessa tunnen: ellen tahdo joutua epätoivon valtaan, täytyy minun keksiä keino ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä varten, itseni ja meidän kaikkien vuoksi. Uhrautuessani voin jotakin vaatia. Minä lähden kotoani ja palaan vasta suotuisampien, rauhallisempien olojen käytyä mahdolliseksi. Sinun tulee sill'aikaa hoitaa taloa, mutta Ottilian keralla. Tahdon tietää hänen olevan sinun eikä vieraiden ihmisten luona. Pidä hänestä huolta, kohtele häntä samoinkuin tähänkin asti, vieläpä hellemminkin, ystävällisemmin, arkatuntoisemmin. Minä lupaan olla punomatta mitään salaista suhdetta Ottilian ja itseni välille. Jättäkää minut mieluummin joksikin aikaa ihan tietämättömäksi siitä, miten elätte; minä tahdon ajatella kaikkein parasta. Ajatelkaa te samoin minusta. Yhtä sinulta vain pyydän mitä hartaimmin: älä yritä toimittaa Ottiliaa minnekään muualle, uusiin olosuhteisiin. Sinun linnasi, sinun puistosi piirin ulkopuolella, vieraitten ihmisten hoiviin jätettynä hän kuuluu minulle, ja minä olen ottava hänet haltuuni. Mutta jos kunnioitat kiintymystäni, toiveitani, tuskiani, jos sukoilet utuista uskoani ja pyyteitäni, en minä puolestani tahdo vastustaa paranemista, jos se osoittautuu minulle mahdolliseksi. —

* * * * *

Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä. Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä, ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi portaita alas ja ponnahti satulaan.

Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä. Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön, hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole jäänyt mitään eilisestä onnestani!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta varten.

Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa. Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.

Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.

Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua, mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut vierivät pois.

Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa jonkin vieraan ihmisen.

Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa, että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.

Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran, tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.

Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus, varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen, älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän, vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin päätöksiin.