Part 19

Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään. Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.

Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.

Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä. Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut; Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä, että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen. Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita. Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.

Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas, halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi, hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.

Eduard näkee pojan ja hämmästyy.

Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan. Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole milloinkaan ennen tavannut.

Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun näköiseni.

Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen, polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.

Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei, koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta. Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.

Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse. Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.

Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme. Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän odottaa minua ja lasta.

Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi, että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.

Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde takaisin ja odota majuria!

Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.

Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen. Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.

Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen, kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.

Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä, airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.

Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja, kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla, huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot, jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.

Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa, liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen, vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori. Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon pettäessä.

Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan: hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut. Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.

Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää, ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista. Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.

Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan, joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi. Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi kaikki ja halusi päästä puheille.

Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen. He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa, jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa, salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.

Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne, olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?

Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt — ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen, siihen verrattuna menettää arvonsa.

Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan hämmästyvän tai pahastuvan.

Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut, mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon. Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni, vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.

Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni, tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa, minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa! Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua, ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä, rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.

Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.

Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi huulensa rakasta kättä vasten.

Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?

Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi, mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.

Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.

Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua. Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria, joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.

Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta, sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.

Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin. Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa. Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana, jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.

Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut itselleni uuden uran.

Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan! Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa, ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle, ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.

Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja, huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää! Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä hairahdukseni, rikokseni.

VIIDESTOISTA LUKU.

Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen yhteisomaisuudeksi.

Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita. Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia, oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!

Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää. Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon, ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton keskenänsä.

Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista, toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa; hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta tulevaisuutta.

Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli toteutettavissa.

Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa. Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla. Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja loukkasi kaikkein helpoimmin.

Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista, mitä nimitetään suureksi maailmaksi.