Part 18

Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille anteeksi! pyysi neito.

Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.

Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran, ja kukapa olisi voinut sen evätä?

YHDESTOISTA LUKU.

Kertoja vaikeni tai oli pikemmin jo lopettanut, kun samassa huomasi Charlottan olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jopa nousevankin ja lähtevän huoneesta sanattomasti anteeksi pyytäen. Tarina näet oli hänelle tuttu. Tuo kaikki oli tosiaankin tapahtunut kapteenille ja eräälle naapurin neidolle, ei tosin aivan sillä tavalla kuin englantilainen kertoi, mutta kuitenkin pääpiirteiltänsä sellaisena, vain yksityiskohdiltansa kehiteltynä ja koristeltuna, kuten sellaisten tarinain yleensä käy niiden kulkiessa ensin suusta suuhun ja sitten taitavan kertojan mielikuvituksen tietä. Lopulta vastaa enimmäkseen kaikki, eikä mikään, todellisuutta.

Ottilia lähti vieraiden itsensä kehoittamana Charlottan jälkeen, ja nyt oli lordin vuoro huomauttaa, että oli kenties jälleen tapahtunut virhe, kerrottu jotakin naisten tietämää tai jotakin heidän omia kokemuksiansa muistuttavaa.

Meidän on varottava aiheuttamasta vielä enemmän pahaa, jatkoi hän. Kaiken sen hyvän ja miellyttävän korvaukseksi, mitä osaksemme on täällä tullut, näymme me tuovan talon asujaimille hyvin vähän onnea. Meidän on koetettava päästä soveliaalla tavalla lähtemään.

Minun on tunnustaminen, virkkoi seuralainen, että minua pidättää täällä vielä eräs muu asia, josta tahtoisin saada parempaa selkoa, ennenkuin lähden tästä talosta. Teidän mieltänne, mylord, kiinnitti eilen, kulkiessamme pimeä kammionne mukanamme puiston halki, todella maalauksellisen kohdan haeskelu siinä määrin, että teidän oli mahdoton havaita, mitä siinä ohessa tapahtui. Te käännyitte valtatieltä päästäksenne järven rannalle erääseen kohtaan, missä harvoin käydään ja mistä vastaranta näkyy erittäin viehättävänä. Ottilia, joka oli seurassamme, halusi tulla mukaan ja pyysi saada lähteä sinne soutaen. Minä astuin hänen venheeseensä ja katselin ilokseni kaunista ja taitavaa soutajaa. Minä vakuutin hänelle, että olin niin miellyttävästi keinunut aalloilla ainoastaan Sveitsissä, missä myöskin mitä viehättävimmät neitoset suorittavat lautturin tehtäviä, mutta en voinut pidättyä kysymästä, miksi hän oikeastaan oli kieltäytynyt kulkemasta tuota syrjätietä; hänen äänessään näet oli ilmennyt jonkinlainen pelokas hämminki. Kunhan ette minulle naura, virkkoi hän ystävällisesti, niin voin teille siitä jotakin kertoa, vaikka asia on minulle itsellenikin salaperäinen. Joka kerta, kun olen kulkenut tuota syrjätietä, minut on vallannut varsin omituinen kammo, jota en muuten missään tunne ja jota en osaa itselleni selittää. Vältän niinmuodoin mieluimmin antautumasta sellaisille vaikutelmille alttiiksi, sitäkin enemmän, kun siellä käytyäni kohta alkaa kivistää päätäni vasemmalta puolelta ja minä muutenkin saan monesti kestää samaa kipua. Me saavuimme perille, Ottilia keskusteli kanssanne, ja minä sillävälin tutkin paikkaa, jonka hän oli minulle etäältä tarkoin osoittanut. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun havaitsin erittäin selviä kivihiilen merkkejä, joiden nojalla päättelen varmasti, että kaivamalla löytyisi syvemmältä kenties hyvinkin runsas kerrostuma.

Suokaa anteeksi, mylord; minä havaitsen teidän hymyilevän ja tiedän varsin hyvin, että annatte minulle vain viisaana miehenä ja ystävänä anteeksi näihin teidän mielestänne joutaviin asioihin kohdistuvan hartaan huomioni; mutta minä en voi täältä lähteä antamatta tuon kauniin tytön vielä koetella heilurinliikkeitä.

Joka kerta, kun asia tuli puheeksi, lordi välttämättä esitti jälleen sitä vastustavat syynsä, joita seuralainen kärsivällisesti kuunteli lopulta kuitenkin pysyen mielipiteissänsä ja toivelmissansa. Hän puolestansa huomautti yhä uudelleen, ettei asiaa pitänyt heittää, vaikka kokeet eivät kaikille henkilöille onnistuneetkaan; olipa hänen mielestänsä syytä tutkia sitä senvuoksi vieläkin vakavammin ja perusteellisemmin, koska epäilemättä tultaisiin saamaan selville useita epäorgaanisten olioiden kesken, orgaanisten ja epäorgaanisten välillä ja samoin orgaanisten kesken vallitsevia heimolaissuhteita, jotka ovat meiltä vielä salatut. Hän oli jo avannut aina mukanaan kuljettamansa kauniin lippaan ottaen sieltä esille kultaisista renkaista, rikkikiisusta ja muista metallisista aineksista kokoonpannun laitteen ja laski nyt kokeeksi langasta riippuvia metalleja lepääviä metalleja kohti.

Minä suon teille vahingonilonne, mylord, virkkoi hän samalla; se näkyy varsin selvästi teidän kasvoissanne, kun mikään ei tahdo lähteä minun pitelemänäni liikkumaan. Kokeeni onkin pelkkä tekosyy. Palattuansa naiset varmaan ihmettelevät, mitä kummaa tässä tapahtuukaan.

Naiset palasivat. Charlotta ymmärsi kohta mistä oli kysymys.

Minä olen paljon kuullut noista asioista, mutta en ole millonkaan nähnyt mitään vaikutusta. Koska teillä on siinä kaikki sievästi valmiina, sallinette minun koettaa, eikö se minulta luonnistu.

Hän otti langan käteensä, ja koska oli aivan tosissansa, hän piteli sitä vakavasti ja rauhallisin mielin; mutta vähintäkään heilahdusta ei ollut havaittavissa.

Sitten kehoitettiin Ottiliaa koettamaan. Hän piteli heiluria vieläkin rauhallisemmin, luonnollisemmin, tiedottomammin metallien yläpuolella. Mutta samassa silmänräpäyksessä tempautui riippuva kappale vinhaan pyörteeseen ja heilahti vaihtuvien alustojen mukaan milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ympyrän tai soikion kaarta noudatellen tai suoraviivaisesti, täysin seuralaisen odotusten mukaisesti, vieläpä paremminkin kuin hän oli osannut odottaa.

Lordikin säpsähti hieman, mutta hänen seuralaisensa oli niin mielissään ja innoissaan, ettei voinut ollenkaan lopettaa, vaan pyysi yhä toistamaan ja vaihtelemaan kokeita. Ottilia oli kyllin hyväntahtoinen suostuaksensa kehoituksiin, kunnes vihdoin ystävällisesti pyysi saada lakata, koska päätä alkoi jälleen särkeä. Siitä ihmeissään, jopa ihastuksissaankin vakuutti vieras hänelle täysin vapauttavansa hänet siitä kivusta, jos hän suostuisi erikoiseen parannustapaan. Epäröitiin hetkinen, mutta Charlotta, joka nopeasti käsitti, mistä oli kysymys, hylkäsi hyväätarkoittavan tarjouksen, koska ei halunnut suvaita läheisyydessänsä mitään sellaista, mihin oli aina suhtautunut voimakkain pelonsekaisen vastenmielisyyden tuntein.

Vieraat olivat poistuneet, ja vaikka heidän jättämänsä vaikutelma olikin omituinen, toivottiin kuitenkin jossakin jälleen kohdattavan. Charlotta käytti nyt hyväksensä kauniita päiviä päättääkseen naapuristoon tekemänsä vastavierailut, joista hän vaivoin suoriutui, koska kaikki lähiseudulla asujat, toiset todella osaaottaen, toiset pelkästä tottumuksesta, olivat ahkerasti häntä muistaneet. Kotona hän iloksensa katseli lasta; se oli varmaan kaiken rakkauden, kaiken huolenpidon arvoinen. Sitä pidettiin ihmeteltävänä, jopa kerrassaan ihmelapsena, sen näköä, kokoa, sopusuhtaisuutta, voimaa ja terveyttä ihasteltunsa vieläkin enemmän ihmetytti jo aikaisemmin mainittu kaksinkertainen näköisyys, joka kehittyi yhä ilmeisemmäksi. Kasvojenpiirteiltänsä ja koko muodoltansa lapsi muistutti yhä enemmän kapteenia, silmät olivat yhä vaikeammin Ottilian silmistä erotettavissa.

Tämä merkillinen sukulaisuus ja kenties vieläkin enemmän naisille ominainen kaunis tunne, joka hellänä kohdistuu rakastetun miehen lapseen, vaikka äiti onkin joku toinen henkilö, sai Ottilian olemaan kasvavalle olennolle äidin veroisena tai paremmin sanoen toisena, toisenlaisena äitinä. Jos Charlotta poistui, niin Ottilia jäi lapsen ja hoitajattaren luo. Nanny, kadehtien poikaa, johon hänen emäntänsä näytti kohdistavan koko kiintymyksensä, oli uhkamielisenä hänet jättänyt ja palannut vanhempiensa luo. Ottilia kanniskeli yhä edelleenkin lasta ulkosalla tottuen yhä pitempiin retkeilyihin. Hän kuljetti mukanansa maitopulloa voidakseen tarpeen vaatiessa lasta ruokkia. Harvoin hän unohti ottaa kirjan mukaansa, ja niin hän oli, lapsi käsivarrellansa, lukien käyskellessään, varsin miellyttävä Penserosa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu ja Eduard laskettu kotiin, kunniamerkein koristettuna. Hän lähti kohta pienelle tilallensa, missä sai tarkat tiedot omaisistansa, joita hän heidän tietämättänsä oli antanut pitää tarkoin silmällä. Hiljainen olopaikka silmäili häntä mitä ystävällisimmin: sitä näet oli hänen poissaollessansa hänen määräystensä mukaisesti järjestetty, parannettu ja edistetty, joten istutusten ja ympäristön kunnossaolo ja välitön nautittavuus korvasi sen, mitä laajuudesta puuttui.

Eduard, jota elämän vilkkaampi juoksu oli totuttanut päättävämpiin toimenpiteisiin, ryhtyi nyt suorittamaan mitä oli riittävän kauan harkinnut. Ennen kaikkea hän kutsui luoksensa majurin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Nuoruudessa solmituilla ystävyyssuhteilla, samoinkuin veriheimoussuhteilla, on se huomattava etu, etteivät hairahdukset ja väärinkäsitykset, olivatpa ne millaisia tahansa, koskaan niitä perinpohjin vahingoita, vaan palautuvat vanhat suhteet joidenkin aikojen kuluttua entisellensä.

Iloisesti tervehdittyä Eduard kohta tiedusteli ystävänsä olosuhteita ja sai kuulla onnen häntä suosineen täysin hänen toiveittensa mukaisesti. Puolittain leikillisesti ja tutunomaisesti kysyi Eduard sitten, eikö ollut kaunis liittokin tekeillä. Hänen ystävänsä vastasi kieltävästi, sangen vakavissaan.

Minä en voi enkä saa olla salajuoninen, jatkoi Eduard. Tahdon heti ilmaista sinulle ajatukseni ja aikomukseni. Sinä tunnet kiintymykseni Ottiliaan ja olet aikoja sitten käsittänyt, että se juuri syöksi minut ottamaan osaa sotaretkeen. En tahdo kieltää, että halusin päästä elämästä, joka ilman häntä ei ollut minulle enää minkään arvoinen, mutta samalla minun täytyy sinulle tunnustaa, etten voinut päästä täydelliseen epätoivoonkaan. Hänen omistamisen kangasteleva onni oli niin kaunis, niin toivottava, että minun oli mahdoton siitä kokonaan luopua. Moni lohdullinen aavistus, moni ilahduttava merkki oli vahvistanut uskoani, horjuvaa luuloani, että Ottilia voi tulla omakseni. Lasi, jonka laitaan oli piirretty nimikirjaimemme ja joka peruskiveä laskettaessa heitettiin ilmaan, ei särkynytkään; se saatiin kiinni ja on jälleen hallussani. Elettyäni tässä yksinäisessä paikassa ylen monta epäilyksen hetkeä päätin asettaa itseni tuon lasin sijaan nähdäkseni, oliko liittomme mahdollinen vai eikö. Minä lähden etsimään kuolemaa, mutta en hurjapäisenä, vaan sellaisena henkilönä, joka toivoo saavansa elää. Olkoon Ottilia palkinto, josta kilvoittelen, olkoon hän se, mitä toivon voittavani, valloittavani jokaisen vihollisen taistelulinjan takaa, jokaisesta varustuksesta, jokaisesta piiritetystä linnoituksesta. Minä tahdon tehdä ihmeitä toivoen säästyväni, mielien Ottilian voittaa eikä menettää. Nämä tunteet ovat minua seuranneet, ne ovat minua auttaneet kautta kaikkien vaarojen, mutta nytpä huomaankin päässeeni tarkoitusteni perille, suoriutuneeni kaikista esteistä, näen tieni olevan avoinna. Ottilia on minun, ja se, mitä vielä on tämän ajatuksen ja sen toimeenpanon välillä, ei mielestäni voi olla merkittävää.

Sinä pyyhkäiset muutamalla vedolla pois kaikki ne vastaväitteet, joita voisi ja pitäisi esittää, virkkoi majuri, ja sittenkin ne on toistettava. Jätän sinun itsesi muisteltavaksi, kuinka arvokas sinun ja vaimosi välinen suhde on; mutta sinä olet hänen ja itsesi vuoksi velvollinen asiaa kirkkaasti harkitsemaan. Mutta kuinka voin ajatellakaan, että teille on syntynyt poika, samalla lausumatta, että te kuulutte toisillenne ikiajoiksi, että te olette tämän olennon tähden velvolliset elämään yhdessä, voidaksenne yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestansa ja tulevaisesta hyvinvoinnistansa.

On pelkkää vanhempien omahyväisyyttä, vastasi Eduard, kun he kuvittelevat olevansa lapsillensa välttämättömän tarpeelliset. Kaikki, mikä elää, löytää ravintonsa ja hoivansa, ja jos pojalla isän varhain kuoltua ei olekaan miellyttävää, suotuisaa nuoruusaikaa, niin hän toisaalta kenties juuri senvuoksi kehittyy paremmin maailmaa varten jo aikaisin tunnustamalla, että hänen on toisiin mukauduttava, mikä meidän kaikkien on varhemmin tai myöhemmin opittava. Ja siitähän ei ole kysymyskään: me olemme kyllin varakkaat pitääksemme huolen useammista lapsista, eikä suinkaan ole velvollisuus enempää kuin hyvä työkään sälyttää yhdelle niin paljon hoidettavaa.

Majurin aikoessa muutamin sanoin viitata Charlottan arvoon ja hänen ja Eduardin pitkäaikaiseen suhteeseen Eduard puuttui kiivaasti puheeseen: Me olemme menetelleet mielettömästi, ja minä oivallan sen liiankin hyvin. Se, joka tahtoo jossakin määrätyssä iässä toteuttaa aikaisempia nuoruudentoiveita, pettää aina itseänsä: ihmisen jokaisella vuosikymmenellä on oma onnensa, omat toiveensa ja mahdollisuutensa. Onneton se ihminen, jonka olosuhteet tai harhaluulot ajavat tulevia tai menneitä tavoittelemaan! Me olemme menetelleet mielettömästi, mutta pitääkö tälle mielettömyydelle uhrata koko elämä? Pitääkö meidän jonkinlaisten epäilysten vuoksi kieltäytyä siitä, mitä aikamme tavat eivät meiltä epää? Kuinka useissa tapauksissa peruuttaakaan ihminen aikeensa ja tekonsa, ja tässäkö ei saisi niin tapahtua, tässä kun on kysymyksessä kokonaisuus eikä mikään yksityiskohta, elämä rikkaine sisältöinensä eikä vain jokin elämän ehto!

Majuri osasi esittää Eduardille taitavasti ja tarmokkaasti hänen eri suhteensa puolisoon, perheeseen, ihmisiin yleensä, mutta hänen ei onnistunut herättää minkäänlaista myötämielisyyttä.

Kaikki tuo, ystäväiseni, vastasi Eduard, on väikkynyt mielessäni, keskellä taistelun tuoksinaa, lakkaamattoman ukkosen järisyttäessä maankamaraa, kuulain sinkoessa ja viheltäessä, toverien kaatuessa kummaltakin puoleltani, hevoseni haavoittuessa, hattuni saadessa reiän; se on väikkynyt mielessäni hiljaisella yönuotiolla taivaan tähditetyn holvin alla. Sitten johtuivat mieleeni kaikki yhteyssuhteeni; minä olen ne perin pohjin tutkinut, ajatuksin ja tuntein, olen valinnut osani, olen tyytynyt siihen, jo moneen kertaan ja nyt iäksi.

Kuinkapa voisinkaan sinulta salata, että sinäkin olit sellaisina hetkinä mielessäni, sinäkin kuuluit minun olokehääni, ja emmekö olekin jo kauan kuuluneet toistemme yhteyteen? Jos olen jäänyt sinulle jotakin velkaa, niin nyt saan tilaisuuden maksaa sen sinulle takaisin korkoinensa, jos taas sinä olet joutunut milloinkaan minulle velkaan, niin nyt voit sen minulle korvata. Minä tiedän, että sinä rakastat Charlottaa, ja hän ansaitsee sen; minä tiedän, ettet sinä ole hänelle yhdentekevä, ja miksipä ei hän tajuaisi sinun arvoasi! Ota hänet minun kädestäni! Tuo minulle Ottilia! Niin me tulemme maailman onnellisimmiksi ihmisiksi.

Juuri sen vuoksi, että aiot minua lahjoa sellaisilla kalleuksilla, virkkoi majuri, täytyy minun olla sitäkin varovaisempi, sitäkin ankarampi. Sen sijaan että tämä ehdotus, jota hiljaa kunnioitan, tekisi asian helpommaksi, se pikemmin sitä vaikeuttaa. Nyt on kysymys sekä sinusta että minustakin, kahden miehen kohtalosta, samoinkuin heidän hyvästä nimestänsäkin, kahden miehen, jotka tähän asti nuhteettomasti elettyänsä tämän omituisen menettelyn vuoksi — ellemme sitä sen kummemmin tahdo nimittää — ovat vaarassa joutua varsin outoon valoon maailman silmissä.

Juuri se seikka, että olemme moitteettomat, virkkoi Eduard, oikeuttaa meidät antautumaan kerran moitittaviksikin. Se, joka on koko elämänsä ajan osoittautunut luotettavaksi mieheksi, tekee luotettavaksi teon, joka toisten suorittamana voisi näyttää epäilyttävältä. Minä puolestani tunnen viimeisten kestettäväkseni ottamieni koettelemusten, toisten ihmisten hyväksi suorittamieni vaikeiden ja vaarallisten tekojen nojalla olevani oikeutettu tekemään jotakin omaksi hyväksenikin. Mitä sinuun ja Charlottaan tulee, jääköön asia tulevaisuuden varaan, mutta minua et sinä eikä kukaan saa luopumaan aikeestani. Jos ehdotukseeni suostutaan, olen puolestani altis kaikkeen; jos taas tahdotaan minut jättää oman onneni varaan tai kerrassaan asettua minua vastustamaan, niin syntyy välttämättä äärimmäinen tapaus, kävipä muuten miten tahansa.

Majuri piti velvollisuutenansa vastustaa Eduardin aietta mahdollisimman kauan, ja hän käytti nyt ystäväänsä vastaan älykästä käännettä teeskennellen myöntyväisyyttä ja ottaen puheeksi ainoastaan sen muodon, sen asiainkulun, jonka nojalla tämä ero ja nämä uudet liitot oli toteutettava. Silloin ilmeni niin paljon ikävää, hankalaa ja sopimatonta, että Eduard tunsi joutuvansa mitä huonoimman mielialan valtoihin.

Minä huomaan varsin hyvin, huudahti Eduard vihdoin, että se, mitä haluaa, on otettava rynnäköllä ystäviltäkin eikä vain vihollisilta. Sitä, mitä tahdon, mikä on minulle välttämätöntä, en päästä näkyvistäni; minä olen sen saavuttava ja varmaan pian ja sukkelasti. Minä tiedän varsin hyvin, etteivät sellaiset suhteet raukea eivätkä synny monen olevaisen kukistumatta, monen säilymään pyrkivän väistymättä pois tieltä. Harkinta ei voi näissä asioissa johtaa päätökseen: ymmärrykselle ovat kaikki oikeudet yhdenveroiset, ja kohoavaan vaakakuppiin voi yhä sijoittaa vastapainoa. Suostu siis, ystäväni, toimimaan minun ja itsesi hyväksi, minun ja itsesi hyväksi selvittämään, ratkaisemaan, uudelleen liittämään nämä suhteet. Älä salli minkäänlaisen harkinnan pidättää itseäsi; me olemme jo muutenkin antaneet ihmisille puheenaihetta: he puhuvat meistä vielä kerran, ja sitten me, kuten kaikki muukin lakattuansa olemasta uutta, unohdumme ja saamme menetellä niinkuin parhaiten osaamme, kenenkään sen koommin meistä välittämättä.

Majurilla ei ollut mitään muuta neuvoa; hänen täytyi vihdoin myöntyä siihen, että Eduard kerta kaikkiansa käsitteli asiaa tuttuna ja edellytettynä, että hän yksityiskohdittain pohti, kuinka kaikki oli järjestettävä, ja mitä hilpeimmin, jopa leikkiä laskien, antautui kuvailemaan tulevaisuutta.

Kääntyen jälleen vakaaksi ja mietteliääksi hän jatkoi: Jos antautuisimme sellaisen toivon ja odotuksen valtoihin, että kaikki järjestyy itsestänsä, että sattuma meitä ohjaisi ja suosisi, niin tuo olisi rangaistavaa itsepetosta. Sillä tavalla meidän on mahdoton itseämme pelastaa, palauttaa kaikinpuolista rauhaamme, ja kuinka voisinkaan lohduttautua minä, joka olen syyttömänä syypää kaikkeen. Tungettelevalla itsepintaisuudellani sain Charlottan ottamaan sinut taloomme, ja Ottiliakin on ainoastaan tämän muutoksen nojalla tullut luoksemme. Me emme enää vallitse asian seurauksia, mutta kykenemme tekemään ne vaarattomiksi, ohjaamaan olosuhteet, menestykseksemme. Voitko kääntää katseesi pois esittämistäni kauniista ja miellyttävistä mahdollisuuksista, voitko määrätä minun, voitko määrätä meidän kaikkien osaksi murheellisen kieltäymyksen, vaikka ajattelet asian mahdolliseksi, vaikka se olisi mahdollinen; eikö siinäkin tapauksessa, että päätämme palata entisiin oloihin, täydy sietää paljon sopimatonta, epämiellyttävää, kiusallista, ilman että siitä johtuu mitään hyvää, mitään ilahduttavaa? Tuottaisiko onnellinen tilasi sinulle iloa, jos et saisi käydä minua tervehtimässä, asua luonani? Ja sen jälkeen, mitä on tapahtunut, se kuitenkin olisi kiusallista. Charlotta ja minä olisimme varallisuuksinemme surullisessa tilassa. Jos sinä toisten ihmisten tavoin uskot vuosien ja välimatkojen tylsentävän sellaisia tuntoja, hivuttavan pois niin syviä piirtoja, niin ota huomioon, että kysymyksessä ovat vuodet, joita emme tahdo viettää kivussa ja kieltäymyksessä, vaan iloiten ja nauttien. Sanonpa vihdoin kaikkein tärkeimmänkin asian: jos meidän ulkonainen ja sisäinen tilamme sallisikin tuota odottaa, niin miten käy Ottilian, jonka täytyisi lähteä talostamme, jäädä vaille huolenpitoamme ja surkealla tavalla värjötellä katalassa kylmässä maailmassa! Kuvaile minulle sellainen tila, missä Ottilia voisi elää onnellisena ilman minua, ilman meitä, niin olet esittänyt todisteen, kaikkia muita voimallisemman, todisteen, jonka aina, vaikka en sitä hyväksyisikään, en siihen alistuisikaan, kuitenkin varsin mielelläni tahdon ottaa tarkasteluni ja harkintani esineeksi.

Tehtävä ei ollut kovin helposti ratkaistavissa; ystävän mieleen ei ainakaan johtunut mitään tyydyttävää vastausta, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin yhä uudelleen teroittaa toisen mieleen, kuinka tärkeä, arveluttava ja monessa suhteessa vaarallinen koko yritys oli, ja että pitäisi ainakin mitä vakavimmin harkita, kuinka siihen olisi käytävä käsiksi. Eduard myöntyi, kuitenkin vain sillä ehdolla, että ystävä jäisi hänen luoksensa, kunnes he pääsisivät täydelliseen yksimielisyyteen ja ensimmäisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.

KOLMASTOISTA LUKU.

Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa. He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta, Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa, oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard, jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.

Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi lähteä Ottilian keralla matkoille.

Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa, koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi. Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo, saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti, kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.

Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet, ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.

Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei voinut itse mitään muuta tahtoa.

Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt tulla yö.