Part 20

Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää. Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo näyttää himmenevän.

Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia, ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä, ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia kohtauksia.

Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä, virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat tyyssijan sellaisille tunteille.

Yksinäisyys ei tee tyyssijaa, rakas täti, vastasi Ottilia. Paras tyyssijamme on siellä, missä voimme toimia. Katumusharjoitukset ja kieltäymykset eivät suinkaan kykene meitä pelastamaan aavistuttelevalta kohtalolta, jos sen on määrä meitä vainota. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun on joutilaana ollen esiinnyttävä jonkinlaisena yleisenä nähtävyytenä, on maailma minulle vastenmielinen ja säikyttää minua. Jos minut sen sijaan tavataan iloisin mielin työtä tekemässä, uupumatta velvollisuuttani suorittamassa, niin voin kestää kenen silmäyksiä tahansa, koska minun ei tarvitse arkailla Jumalankaan katsetta.

Erehtyisinpä kovin, virkkoi Charlotta, ellet mieli palata koulukotiin.

Niin on laita, vastasi Ottilia, tunnustan sen mielelläni: pidän onnellisena kohtalona, jos saa kasvattaa toisia tavanomaisesti, tultuansa itse kasvatetuksi mitä ihmeellisimmällä tavalla. Emmekö näe historiasta, etteivät ihmiset, jotka suurten sielullisten onnettomuuksien vuoksi vetäytyivät erämaihin, suinkaan olleet siellä piilossa ja turvassa? Heidät kutsuttiin takaisin elämään, johtamaan harhautuneita oikealle tielle, ja kukapa olisikaan sopinut sellaiseen tehtävään paremmin kuin elämän harhapolkujen tietäjät! Heitä kutsuttiin auttamaan onnettomia, ja kukapa olisikaan kyennyt siihen paremmin kuin ne, joita ei enää voinut kohdata mikään maallinen onnettomuus!

Sinä valitset omituisen kutsumuksen, virkkoi Charlotta. Minä en tahdo vastustella; se tapahtukoon, joskin vain lyhyeksi ajaksi, kuten toivon.

Kuinka olenkaan teille kiitollinen, sanoi Ottilia, että tahdotte minulle suoda tämän kokeen ja kokemuksen. Ellen itseäni liiaksi mairittele, tulen siinä onnistumaan. Minä tahdon siellä muistella, kuinka paljon koettelemuksia olen kestänyt ja kuinka vähäiset, kuinka mitättömät ne olivat verrattuina myöhemmin kokemiini. Kuinka hilpein mielin katselenkaan nuorten kasvattieni neuvottomuutta, hymyilen heidän lapsellisille huolillensa ja opastan heidät hellävaroen pois kaikilta pieniltä harhateiltä. Onnellinen ei ole sovelias johtamaan onnellisia: ihmisluontoon kuuluu, että se vaatii itseltänsä ja toisilta enemmän, mitä enemmän on jo voittanut. Ainoastaan toipuva onneton osaa kasvatella itsessään ja muissa sitä tunnetta, että kohtalaistakin hyvää on nautittava ihastunein mielin.

Salli minun esittää aiettasi vastaan vielä eräs huomautus, joka minusta näyttää kaikkein tärkeimmältä. Nyt ei ole puhe sinusta, vaan eräästä kolmannesta henkilöstä. Sinä tunnet järkevän, kelpo apulaisen mielen; sillä tiellä, jota lähdet kulkemaan, tulet olemaan hänelle päivä päivältä kalliimpi ja välttämättömämpi. Koska hänen tunteensa jo nyt tekee hänelle hankalaksi elää ilman sinua, niin tulevaisuudessa, kerran totuttuansa toimimaan kerallasi, hän ei mitenkään voi hoitaa laitostansa ilman sinua. Sinä tahdot olla aluksi hänen apunansa, tärvelläksesi myöhemmin hänen koko ilonsa.

Kohtalo ei ole käsitellyt minua hellävaroen, virkkoi Ottilia, ja sillä, joka minua rakastaa, ei liene paljonkaan parempaa odotettavana. Koska tiedän ystäväni hyväksi ja ymmärtäväiseksi, toivon myös, että hänessä kehkiää minuun kohdistuva puhtaan suhteen tunto; hän on näkevä minussa pyhitetyn henkilön, joka kenties kykenee korvaamaan sanomattoman pahan itsellensä ja muille ainoastaan omistautumalla sen pyhän palvelukseen, joka meitä näkymättömänä ympäröiden kykenee yksin varjelemaan suunnattomilta uhkaavilta mahdeilta.

Charlotta otti kaikki rakkaan lapsen sydämellisesti lausumat sanat hiljaa harkitaksensa. Hän oli erinäisiä kertoja, joskin varsin varoen, tutkinut, eikö Ottiliaa voisi saada Eduardiin suostumaan, mutta pieninkin viittaus, vähäisinkin toivo, pieninkin epäilys näytti mitä ankarimmin Ottiliaa liikuttavan, lausuipa hän kerran, kun asia ei ollut vältettävissä, sen suoraan julkikin.

Jos olet ehdottomasti päättänyt Eduardista luopua, vastasi hänelle Charlotta, niin varo jälleennäkemisen vaaraa. Etäällä rakkautemme esineestä ollen meistä tuntuu siltä, kuin voisimme vallita itseämme sitä paremmin, mitä kiihkeämpi kiintymyksemme on, kääntämällä ulospäin suuntautuneen intohimon voiman kokonaan sisäänpäin; mutta kuinka pian tämä erehdyksemme meille selviääkään, kun se, jota ilman uskoimme tulevamme toimeen, yht'äkkiä on jälleen välttämättömänä silmäimme edessä. Tee nyt mitä pidät oloihisi soveltuvimpana, koettele itseäsi, luovu mieluummin tekemästäsi päätöksestä, mutta tee se itsestäsi, vapaan, tahtovan sydämesi varassa. Älä anna vetää itseäsi sattumalta, yllättäen, entisiin olosuhteisiin; jos niin käy, niin silloin vasta koituu mieleen sietämätön ristiriita. Kuten sanottu, ennenkuin astut tuon askelen, ennenkuin etäännyt minusta aloittaaksesi uuden elämän, joka johtaa sinut tuntemattomille poluille, ajattele vielä kerran, voitko tosiaankin luopua Eduardista iäksi päiväksi. Mutta jos niin päätät, niin solmimme liiton, sinä lupaat olla antautumatta mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, puheisiinkaan, vaikka hän tulisi sinua tapaamaan, vaikka hän vaatimalla vaatisi päästä luoksesi.

Ottilia ei arvellut hetkeäkään, vaan lupasi Charlottalle mitä oli jo itsellensä luvannut.

Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona. Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.

Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.

Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina, odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää Ottilia heti koulukotiin.

Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä. Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt; näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa. Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan, näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä. Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.

Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet, joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Saapuessaan Eduardin kanssa asiasta keskustelemaan Mittler tapasi hänet yksin istumassa, pää oikean käden varassa, kyynäspää pöytään nojaten. Hän näytti kärsivältä.

Kiusaako teitä jälleen päänsärky? kysyi Mittler.

Kiusaa kyllä, vastasi puhuteltu, mutta minä en voi sitä vihata, koska se johdattaa mieleeni Ottilian. Kenties kärsii hänkin nyt, mietin minä, vasempaan käteensä varautuen, ja kärsinee enemmän kuin minä. Ja miksipä en sietäisi kipuani minä, samoinkuin hän? Nämä tuskat ovat minulle terveelliset, voinpa melkein sanoa, että ne ovat toivottavatkin, sillä sitä voimallisempana, selvempänä, eloisampana väikkyy sielussani hänen kärsivällisyytensä kuva kaikkien hänen muitten hyveittensä ympäröimänä; vain kärsimyksessä me täysin tajuamme kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka ovat tarpeen sen kestämiseksi.

Havaitessaan ystävänsä siinä määrin kohtaloonsa alistuneeksi Mittler ei salannut tiedonantoansa, mutta esitti sen vähin erin, sellaisena kuin se oli naisten mielessä syntynyt kypsyen vähitellen päätökseksi, — historialliseen tapaan. Eduard ei virkkanut siihen paljoakaan. Siitä vähästä, mitä hän sanoi, näytti selviävän, että hän jätti koko asian toisten haltuun; hänen nykyinen tuskansa näytti saaneen hänet välinpitämättömäksi kaikkea muuta kohtaan.

Mutta yksin jäätyänsä hän kohta nousi ja käyskeli huoneessa edestakaisin. Hän ei enää tuntenut tuskaansa, vaan askarteli kokonaan oman itsensä ulkopuolella. Jo Mittlerin kertoillessa oli rakastavaisen mielikuvitus ollut vilkkaassa toiminnassa. Hän näki Ottilian, yksinään tai melkein yksinään, tutulla tiellä, tutussa majatalossa, jonka huoneisiin oli useasti astunut; hän ajatteli, harkitsi, tai paremmin sanoen, hän ei ajatellut eikä harkinnut, vaan halusi, tahtoi. Hänen täytyi nähdä Ottilia, puhutella häntä. Miksi, minkätähden, mitä siitä piti koitua? siitä ei voinut olla puhettakaan. Hän ei vastustellut, hänen täytyi.

Kamaripalvelija otettiin uskotuksi, ja hän hankki kohta selon siitä, milloin Ottilia matkustaisi. Aamu koitti; Eduard lähti kenenkään saattamatta sinne, missä Ottilian piti yöpyä. Hän saapui sinne liian aikaisin; hämmästynyt emäntä otti hänet ilomielin vastaan: hän näet oli Eduardille kiitollisuudenvelassa eräästä perheen osaksi tulleesta suuresta onnesta. Eduard oli hankkinut kunniamerkin heidän pojallensa, joka oli sotilaana kunnostautunut, ilmoittamalla hänen urotyönsä, saattamalla hänet itsensä sotapäällikön tietoon ja voittaen eräiden pahansuopain asettamat esteet. Emäntä ei tietänyt mitä kaikkea olisi tehnyt hänen mieliksensä. Hän järjesti nopeasti parhaan huoneensa, joka tosin oli samalla vaate- ja varastokammiona, mahdollisimman hyvään kuntoon, mutta Eduard ilmoitti hänelle, että oli tulossa naishenkilö, joka aikoi tänne yöpyä, ja antoi järjestää itsellensä käytävän perällä olevan vaatimattoman suojan. Emännästä asia kuulosti salaperäiseltä, ja hänelle oli mieluista tehdä palvelus suosijallensa, joka otti mielenkiinnoin ja toimeliaasti puuhiin osaa. Ja Eduard, millaisessa mielentilassa hän viettikään aikansa iltaan asti! Hän tarkasteli huonetta, jossa hänen piti nähdä Ottilia; se tuntui hänestä kotoisessa omituisuudessansa taivaalliselta olopaikalta. Mitä kaikkea hän siinä ajattelikaan: pitikö hänen yllättää Ottilia vaiko antaa hänelle ennakolta tieto? Vihdoin pääsi jälkimmäinen vaihtopuoli voitolle; hän istuutui kirjoittamaan. Näiden rivien piti olla hänen tervehdyksenänsä.

_Eduard Ottilialle._

Kun luet tätä kirjettä, rakkaani, olen minä lähelläsi. Älä säikähdä, älä kauhistu; sinun ei tarvitse pelätä mitään minun taholtani. Minä en pyydä päästä väkisin luoksesi. Sinä et näe minua, ennenkuin itse annat luvan.

Ajattele sitä ennen, millaisessa tilassa olemme, sinä ja minä. Kuinka olenkaan sinulle kiitollinen siitä, ettet suunnittele mitään ratkaisevaa askelta; mutta riittävän tärkeä se on, luovu siitä! Harkitse tässä, tienhaarassa, vielä kerran: voitko, tahdotko olla minun omani? Se on meille kaikille hyvä työ ja minulle ylenpalttinen.

Salli minun nähdä sinut jälleen, iloiten nähdä sinut jälleen. Salli minun suullisesti esittää kaunis kysymys ja vastaa siihen kauniilla olemuksellasi. Minun rinnalleni, Ottilia, tänne, missä olet monesti levännyt ja mihin olet iäksi kuuluva!

* * * * *

Kesken kirjoittamistansa hänet valtasi tunne siitä, että korkein kaivattu on lähestymässä, että se kohta saapuu luo. Tästä ovesta hän astuu huoneeseen, tämän kirjeen hän lukee, todellisena on seisova edessäni se, jonka ilmestymistä olen usein toivoellut. Onko hän vielä entisensä? Onko hänen ulkonäkönsä, ovatko hänen ajatuksensa muuttuneet? Eduardilla oli vielä kynä kädessänsä, hän aikoi kirjoittaa mitä ajatteli, mutta samassa vaunut vierivät pihamaalle. Hän kirjoitti nopein vedoin lisäksi: Minä kuulen sinun tulevan. Hetkiseksi jää hyvästi!

Hän taittoi kirjeen kokoon, kirjoitti osoitteen; sinetöimiseen ei enää ollut aikaa. Hän riensi kamariin, josta pääsi käytävään, ja samassa hänen mieleensä johtui, että oli jättänyt kellon ja sinetin pöydälle. Ottilian ei pitänyt nähdä niitä ensiksi; Eduard riensi takaisin ja nouti ne onnellisesti pois. Eteisessä kuului jo juttelevan emäntä, joka kulki huonetta kohti näyttääksensä sen vieraallensa. Eduard kiiruhti kammionsa ovelle, mutta se oli paukahtanut kiinni. Avaimen hän oli sisäänrientäessään nykäissyt pois; se oli toisella puolella, ovi oli naksahtanut lukkoon. Hän painoi ovea voimakkaasti; se ei auennut. Kuinka hän toivoikaan voivansa haamuna pujahtaa raosta sisään! Suotta! Hän kätki kasvonsa ovenpieleen. Ottilia astui sisään, emäntä Eduardin nähtyänsä takaisin. Ottiliakin havaitsi hänet kohta. Eduard kääntyi hänen puoleensa, ja niin seisoivat rakastavaiset jälleen mitä omituisimmalla tavalla vastapäätä toisiansa. Ottilia silmäili häntä rauhallisesti ja vakaasti, paikaltansa hievahtamatta. Eduardin liikahtaessa häntä kohti hän astui muutamia askelia taaksepäin, pöydän luo. Eduardkin väistyi takaisin.

Ottilia, huudahti hän, salli minun keskeyttää tämä kaamea vaitiolo! Olemmeko pelkkiä varjoja, jotka seisovat vastapäätä toisiansa? Mutta ennen kaikkea kuule: johtuu sattumasta, että tapaat minut heti täällä. Vieressäsi pöydällä on kirje, jonka piti sinua valmistella. Lue se, minä pyydän, lue se ja päätä sitten mitä voit!

Ottilia katsahti kirjeeseen, empi hetkisen, otti sen käteensä, avasi ja luki. Hän luki sen ollenkaan ilmettänsä muuttamatta ja laski sen hiljaa kädestänsä; sitten hän painoi kohotetut kätensä toisiansa vasten, vei ne povellensa, kumartui hieman eteenpäin ja loi vaatijaan sellaisen katseen, että hänen täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan ja toivelmistaan. Tuo liike vihlaisi Eduardin sydäntä. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. Tuntui ehdottomasti siltä, että Ottilia vaipuisi polvillensa, jos hän yhä pysyisi vaatimuksessaan. Eduard riensi epätoivoissaan ulos ja lähetti emännän yksinjääneen luo.

Eduard asteli eteisessä edestakaisin. Oli tullut yö; huoneesta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihdoin emäntä astui ulos vetäen avaimen lukosta. Kelpo nainen oli liikutettu, hämillänsä, hän ei tietänyt mitä tehdä. Poistuessaan hän vihdoin tarjosi avainta Eduardille, joka kieltäytyi sitä ottamasta. Emäntä jätti kynttilän palamaan ja poistui.

Eduard heittäytyi syvimmän surun valtaamana Ottilian oven kynnykselle, jota kyynelin kostutti. Surkeammin eivät liene milloinkaan rakastavaiset viettäneet yötänsä niin lähellä toisiansa.

Päivä valkeni; ajomies oli lähtövalmiina, emäntä avasi oven ja astui huoneeseen. Hän löysi Ottilian nukkumasta täysissä pukimissa, lähti takaisin ja viittasi Eduardille, osaaottavasti hymyillen. He astuivat yhdessä nukkujan luo, mutta tämäkin näky oli Eduardille liikaa. Emäntä ei rohjennut herättää lepäävää neitoa, vaan istuutui vastapäätä vuodetta. Vihdoin Ottilia avasi kauniit silmänsä ja nousi seisaalleen. Hän kieltäytyy nauttimasta aamiaista, ja nyt astuu Eduard hänen luoksensa. Hän pyytää kiihkeästi Ottiliaa lausumaan edes muutaman sanan, ilmoittamaan mitä tahtoo, ja vakuuttaa tyytyvänsä kaikkeen; mutta neito on vaiti. Hän kysyy vielä kerran lempeästi ja hartaasti, eikö Ottilia tahdo tulla hänen omaksensa. Suloisesti liikahduttaa neito päätänsä, silmät maahan luotuina, lempeän kiellon merkiksi. Eduard kysyy, aikooko hän koulukotiin. Hän kieltää välinpitämättömästi. Mutta Eduardin kysyessä, saako hän viedä hänet takaisin Charlottan luo, hän myöntää levollisesti nyökäten. Eduard kiiruhtaa ikkunaan antamaan ohjeita ajomiehelle, mutta hänen takanansa syöksyy Ottilia salamannopeasti huoneesta, portaita alas, vaunuihin. Vaunut lähtevät takaisin linnaan päin; Eduard seuraa vähän matkan päässä ratsain.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla. Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään, pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.

Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten sellaisena kuin oli sen jättänyt.

Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa; mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan. Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä, tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä mieliä kuohuttaa.

Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää, ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon, hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon. Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa. Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii, suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.

Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme, että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.

Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa. Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.

_Ottilia ystäville._

Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin. Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.

Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi. Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni. Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin, olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta, tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee. Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan, nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen. Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!

* * * * *