Part 3
Ja nämä kansat ja kansakunnat heräsivät tuskiensa vuoteella ja rupesivat sanomaan toisilleen:
"Mistä tulevat meidän kärsimyksemme ja meidän riutumuksemme ja nälkä ja jano, jotka meitä kiusaavat, ja kahleet, jotka painavat meidät maahan ja painuvat lihaamme?"
Ja heidän ymmärryksensä aukeni, ja he ymmärsivät, että Jumalan poikia, Kristuksen veljiä ei ollut heidän isänsä tuominnut orjuuteen ja että tämä orjuus oli kaikkien heidän kärsimystensä lähde.
Jokainen senvuoksi koetti murtaa kahleensa, mutta se ei yhdellekään onnistunut.
Ja he katselivat toisiansa syvästi säälien, ja kun rakkaus oli heissä elävä, sanoivat he toisilleen: "Meissä liikkuu kaikissa sama ajatus. Miksikä meillä ei olisi kaikilla sama rohkeus? Emmekö kaikki ole saman Jumalan poikia ja saman Kristuksen veljiä? Pelastakaamme itsemme tahi kuolkaamme yhdessä!"
Ja sen sanottuaan he tunsivat itsessään jumalallisen voiman, ja minä kuulin heidän kahleensa ryskien murtuvan, ja he taistelivat kuusi päivää niitä vastaan, jotka olivat panneet heidät kahleisiin, ja kuudentena päivänä he pääsivät voittajiksi, ja seitsemäs oli levon päivä.
Ja maa, joka oli kuiva, vihannoi jälleen, ja kaikki saattoivat syödä sen hedelmiä ja tulla ja mennä kenenkään heille sanomatta: "Mihin menette? Tästä ei ole lupa kulkea."
Ja pienet lapset poimiskelivat kukkia ja toivat ne äidilleen, joka hymyili heille lempeästi.
Eikä ollut köyhiä eikä rikkaita, vaan kaikilla oli runsaasti, mitä he tarvitsivat, sillä kaikki rakastivat toisiansa ja auttoivat toisiansa niinkuin veljet.
Ja ääni, ikäänkuin enkelin ääni, kaikui taivaissa: "Kunnia olkoon Jumalalle, joka on antanut sovun, rakkauden, voiman lapsillensa! Kunnia olkoon Kristukselle, joka on antanut jälleen vapauden veljillensä!"
XII
Kun joku teistä saa kärsiä vääryyttä, kun sortaja kaataa hänet maahan hänen maisella matkallaan ja polkee hänet jalkansa alle, niin ei kukaan kuule häntä, jos hän valittaa.
Köyhän huuto kohoaa aina Jumalan luo asti, mutta se ei pääse ihmisen korviin.
Ja minä kysyin itseltäni: "Mistä tulee tämä epäkohta? Olisiko se, joka on luonut köyhän niinkuin rikkaankin, heikon niinkuin mahtavankin, tahtonut poistaa toisilta kaiken pelon heidän vääryyksissään, toisilta kaiken toivon heidän kurjuudessaan?"
Ja minä huomasin, että tämä oli kauhea ajatus, herjaus Jumalaa vastaan.
Sentähden, että jokainen teistä rakastaa vain itseänsä, sentähden, että hän eristäytyy veljistänsä, että hän on yksin ja tahtoo olla yksin, sentähden hänen valitustansa ei kuulla.
Keväällä, kun kaikki elpyy uuteen eloon, kuuluu ruohikosta ääni, joka kohoaa ilmoille kuin pitkä valitus.
Tämä ääni, jonka muodostavat niin monet äänet, ettei niitä voi lukea, on lukemattomien näkymättömäin, pienten luontokappale-raukkojen ääni.
Yksinään ei ainoakaan niistä kuuluisi; kaikki yhdessä ne pääsevät kuuluville.
Te olette myöskin kätkettyinä ruohoon; miksikä sieltä ei kuulu mitään ääntä?
Kun tahdotaan kulkea vuolaan virran poikki, niin asetutaan pitkään kaksiriviseen jonoon, ja täten toisiinsa liittyneinä ne, jotka erillään toisista eivät olisi voineet vastustaa veden voimaa, voittavat sen vaivatta.
Tehkää niin, ja te voitatte vääryyden virran, joka vie teidät mukaansa, kun olette kukin yksinänne, ja heittää teidät murtuneina rannalle.
Olkoot päätöksenne hitaat, mutta lujat. Älkää noudattako ensimmäistä älkääkä toista innostuksen puuskaa.
Mutta jos teille on tehty jokin vääryys, niin kartoittakaa ensin kaikki vihan tunteet sydämistänne ja sitten nostakaa kätenne ja silmänne ylös ja sanokaa isällenne, joka on taivaissa:
"Oi isä, sinä olet viattoman ja sorretun suojelija, sillä sinun rakkautesi on luonut maailman, ja sinun vanhurskautesi hallitsee sitä.
"Sinä tahdot, että se vallitsee maan päällä ja häijy panee sitä vastaan pahan tahtonsa.
"Sentähden me olemme päättäneet taistella häijyä vastaan.
"Oi Isä, anna neuvokkuutta meidän älyllemme ja voimaa meidän käsivarsillemme!"
Kun olette näin rukoilleet sydämenne pohjasta, niin taistelkaa, ja älkää pelätkö mitään.
Jos voitto aluksi näyttää väistyvän teistä kauas, niin se on vain koettelemusta; se kyllä palaa takaisin, sillä teidän verenne on oleva niinkuin Kainin surmaaman Aapelin veri, ja teidän kuolemanne niinkuin marttyyrien kuolema.
XIII
Se oli eräänä synkkänä yönä; tähdetön taivas lepäsi raskaana maan päällä, niinkuin musta marmorinen kansi hautakummulla.
Eikä mikään muu häirinnyt tämän yön hiljaisuutta kuin omituinen, ikäänkuin kepeän siivenlyönnin ääni, joka silloin tällöin kuului maaseudun ja kaupunkien yläpuolella.
Ja silloin pimeys yhä synkkeni, ja jokainen tunsi sieluansa kouristavan ja pöyristyksen kulkevan suonissaan.
Ja mustalla verhotussa salissa, jota valaisi punertava lamppu, istui seitsemän purppuraan puettua miestä seitsemällä rautaistuimella, päät kruunujen peittäminä.
Ja keskellä salia kohosi valtaistuin, kuolleiden luista tehty, ja valtaistuimen juurella oli jakkarana kumoon kaadettu ristiinnaulitun kuva ja valtaistuimen edessä eebenpuinen pöytä ja pöydällä astia täynnä punaista ja vaahtoavaa verta ja ihmisen pääkallo.
Ja nuo seitsemän kruunattua miestä näyttivät miettiväisiltä ja surullisilta, ja kuoppiensa pohjalta heidän silmänsä silloin tällöin singahduttivat lyijynkarvaisen tulen kipinöitä.
Ja yksi heistä nousi ja lähestyi valtaistuinta horjuen ja laski jalkansa ristiinnaulitun kuvan päälle.
Siinä silmänräpäyksessä hänen jäsenensä vapisivat, ja hän näytti olevan pyörtymäisillään. Toiset katselivat liikkumattomina; he eivät vähääkään liikahtaneet, mutta jokin, en tiedä mikä, kulki heidän otsansa yli, ja hymy, joka ei ollut inhimillistä laatua, veti kokoon heidän huulensa.
Ja se, joka oli näyttänyt olevan pyörtymäisillään, ojensi kätensä, tarttui astiaan, joka oli täynnä verta, kaatoi sitä pääkalloon ja joi sen.
Ja tämä juoma näytti vahvistavan häntä.
Ja hän nosti päätänsä, ja hänen rinnastaan kuului tämä huuto niinkuin kumea korina:
"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!"
Ja nuo kuusi muuta kruunattua miestä nousivat kaikki yhdessä ja kaikki yhdessä he päästivät saman huudon:
"Kirottu olkoon Kristus, joka on palauttanut maan päälle Vapauden!"
Ja sitten, kun he olivat taas istuutuneet rautaistuimilleen, sanoi ensimmäinen:
"Veljeni, mitä meidän pitää tehdä tukahduttaaksemme Vapauden? Sillä meidän valtakuntamme on lopussa, jos sen valtakunta alkaa. Meillä on kaikilla sama asia: jokainen ehdottakoon sitä, mikä hänestä näyttää hyvältä.
"Minä puolestani annan seuraavan neuvon. Kuka pysyi pystyssä meidän edessämme, ennenkuin Kristus tuli? Hänen uskontonsa se on tuhonnut meidät. Hävittäkäämme Kristuksen uskonto."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta; hävittäkäämme Kristuksen uskonto."
Ja eräs toinen astui valtaistuimen luo, otti pääkallon, kaatoi siihen verta, joi sen ja sanoi sitten:
"Ei pidä hävittää ainoastaan uskontoa, vaan myöskin tiede ja ajatus; sillä tiede tahtoo oppia tuntemaan sellaista, mikä meille ei ole hyvä ihmisen tietää, ja ajatus on aina valmis potkimaan voimaa vastaan."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Hävittäkäämme tiede ja ajatus!"
Ja tehtyään samoin kuin nuo kaksi ensimmäistä olivat tehneet, eräs kolmas sanoi:
"Kun olemme upottaneet ihmiset jälleen elukkamaiseen tylsyyteen riistämällä heiltä sekä uskonnon että tieteen ja ajatuksen, niin olemme saaneet paljon tehdyksi, mutta meille on jäävä vielä jotakin tehtäväksi.
"Elukalla on vaarallisia vaistoja ja myötätuntoja. Älköön yksikään kansa kuulko toisen kansan ääntä, sillä on peljättävä että jos tämä valittaa tahi liikehtii, niin tuon tekee mieli noudattaa sen esimerkkiä. Älköön mitään ääntä ulkoapäin kuuluko meille."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Älköön mitään ääntä ulkoapäin kuuluko meille."
Ja eräs neljäs sanoi: "Meillä on oma etumme, ja kansoilla on myöskin oma etunsa, joka on ristiriidassa meidän etumme kanssa. Jos ne liittyvät yhteen, puolustamaan tätä etua meitä vastaan, niin kuinka voimme niitä vastustaa?
"Tehkäämme heidät eripuraisiksi, voidaksemme hallita. Luokaamme joka maakunnalle, joka kaupungille, joka kylälle etu, joka sotii toisten kylien, toisten kaupunkien, toisten maakuntain etua vastaan. Täten kaikki tulevat vihaamaan toisiansa eivätkä tule ajatelleeksi sitä, että liittyisivät yhteen meitä vastaan."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Tehkäämme heidät eripuraisiksi, voidaksemme hallita; heidän yksimielisyytensä tuhoaisi meidät."
Ja täytettyään kahdesti pääkallon verellä ja tyhjennettyään sen kahdesti, eräs viides sanoi:
"Minä hyväksyn kaikki nämä keinot; ne ovat hyvät, mutta riittämättömät. Tehkää ihmisistä tylsiä elukoita, se on hyvä; mutta peloittakaa näitä elukoita; pitäkää ne kauhun vallassa heltymättömän oikeuden ja julmien rangaistusten avulla, jollette tahdo, että ne ennemmin tahi myöhemmin nielevät teidät. Teloittaja on hyvän ruhtinaan ensimmäinen ministeri."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Teloittaja on hyvän ruhtinaan ensimmäinen ministeri."
Ja eräs kuudes vastasi: "Minä myönnän nopeiden, hirveiden, pääsemättömien rangaistusten edullisuuden. Mutta on kuitenkin voimakkaita sieluja ja epätoivoisia sieluja, jotka uhmaavat rangaistuksia.
"Jos tahdotte helposti hallita ihmisiä, niin veltostuttakaa heidät hekuman avulla. Hyveestä ei meillä ole mitään etua; se pitää yllä voimaa; parempi on riuduttaa se tapainturmeluksen avulla."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Riuduttakaamme voima ja tarmo ja rohkeus tapainturmeluksen avulla."
Silloin seitsemäs, juotuaan kuten muutkin pääkallosta, puhui seuraavasti, seisten ristiinnaulitun kuvan päällä:
"Ei mitään Kristusta enää; sota viimeiseen vereen asti, iäinen sota on hänen ja meidän välillämme.
"Mutta miten irroittaa hänestä kansat? Se on turha yritys. Mitä siis tehdä? Kuulkaa minua: meidän tulee voittaa Kristuksen papit puolellemme maallisilla tavaroilla, kunniasijoilla ja mahdilla.
"Ja he käskevät kansaa Kristuksen puolesta olemaan meille alamainen kaikessa, mitä tehnemmekin, mitä käskenemmekin.
"Ja kansa on uskova heitä ja totteleva tunnontarkasti, ja meidän valtamme on oleva lujempi kuin ennen."
Ja kaikki vastasivat: "Se on totta. Voittakaamme puolellemme Kristuksen papit."
Ja yhtäkkiä sammui lamppu, joka valaisi salia, ja nuo seitsemän miestä erosivat pimeässä.
Ja eräälle vanhurskaalle, joka sillä hetkellä valvoi ja rukoili ristin edessä, ilmoitettiin: "Minun päiväni lähestyy. Rukoile äläkä pelkää mitään."
XIV
Ja harmaan ja raskaan sumun läpi minä näin, niinkuin nähdään maan päällä hämärän hetkellä, alastoman, aution ja kylmän tasangon.
Keskellä kohosi kallio, jolta tippui pisara pisaralta mustanpuhuvaa vettä, ja putoavien pisarain heikko ja kumea ääni oli ainoa ääni, joka kuului.
Ja seitsemän polkua, kiemurreltuaan tasangolla, päätyi tuohon kallioon, ja lähellä kalliota, jokaisen polun päässä, oli kivi, jota peitti jonkinlainen kostea ja vihreä aine, niinkuin matelijan kuola.
Ja kas, eräällä poluista minä huomasin ikäänkuin varjon, joka liikkui hitaasti; ja vähitellen, varjon lähestyessä, erotin, en ihmistä, vaan jotakin ihmisen kaltaista.
Ja sydämen kohdalla oli tuolla ihmishahmolla veritahra.
Ja se istuutui tuolle kostealle ja vihreälle kivelle, ja sen jäsenet vavahtelivat, ja pää painuneena alas se pusersi itseänsä käsivarsillaan, ikäänkuin säilyttääkseen viimeisen jäännöksen lämpöä.
Ja kuutta muuta polkua pitkin kuusi muuta varjoa vuoron perään saapui kallion juurelle.
Ja kukin niistä, vavahdellen ja pusertaen itseään käsivarsillaan, istuutui kostealle ja vihreälle kivelle.
Ja siinä ne istuivat äänettöminä ja kumarassa käsittämättömän tuskan painon alla.
Ja heidän vaitiolonsa kesti kauan, en tiedä kuinka kauan aikaa, sillä aurinko ei koskaan nouse tällä tasangolla; siellä ei ole tietoa illasta eikä aamusta. Mustanpuhuvan veden pisarat siellä yksin mittaavat pudotessaan yksitoikkoista, pimeää, raskasta, iäistä ajan kulkua.
Ja se oli niin kauheata nähdä, että jos Jumala ei olisi minua vahvistanut, niin en olisi voinut kestää sitä näkyä.
Ja ikäänkuin kouristuksentapaisesti väristyään, eräs varjoista, nostaen päätänsä, päästi kuuluville äänen, joka oli kuin luurangossa rahisevan tuulen käheä ja kuiva ääni.
Ja kallio kaiutti nämä sanat takaisin korviini:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja nuo kuusi muuta varjoa säpsähtivät, ja kaikki yhdessä nostivat paitansa, ja sama herjaus kuului heidän povestaan:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja heti kohta valtasi heidät vielä kovempi vavistus, sumu sakeni, ja hetkeksi tuo mustanpuhuva vesi lakkasi valumasta.
Ja nuo seitsemän varjoa olivat uudelleen lyhistyneet kokoon salaisen tuskansa taakan alla, ja syntyi toinen äänettömyys, pitempi kuin ensimmäinen.
Sitten eräs niistä, nousematta kiveltään, liikkumattomana ja kumarassa, sanoi toisille:
"Teidän on siis käynyt samoin kuin minun. Mitä ovat meitä hyödyttäneet kaikki neuvottelumme?"
Ja eräs toinen jatkoi: "Usko ja ajatus ovat murtaneet kansojen kahleet; usko ja ajatus ovat vapauttaneet maan."
Ja eräs toinen sanoi: "Me tahdoimme tehdä ihmiset eripuraisiksi, ja meidän sortomme on liittänyt heidät yhteen meitä vastaan."
Ja eräs toinen: "Me olemme vuodattaneet verta, ja se veri on langennut jälleen meidän päittemme päälle."
Ja eräs toinen: "Me olemme kylväneet tapain turmelusta, ja se on versonut meissä, ja se on syönyt meidän luumme."
Ja eräs toinen: "Me luulimme tukahduttavamme Vapauden, ja sen tuulahdus on kuihduttanut meidän mahtimme aina juurta myöten."
Silloin huudahti seitsemäs varjo:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja kaikki vastasivat yhteen ääneen:
"Kristus on voittanut: kirottu olkoon hän!"
Ja minä näin käden ojentautuvan esiin; se kastoi sormensa mustanpuhuvaan veteen, jonka pisarat pudotessaan mittaavat ainaista ajan kulkua, painoi sillä merkin noiden seitsemän varjon otsaan, ja se oli siinä ainiaaksi.
XV
Teillä on vain yksi päivä elettävänä täällä maan päällä; koettakaa viettää se rauhassa.
Rauha on rakkauden hedelmä; sillä elääkseen rauhassa täytyy osata kärsiä paljon.
Ei kukaan ole täydellinen; kaikilla on vikansa; jokainen ihminen on taakkana toisille, ja rakkaus yksin tekee tämän taakan keveäksi.
Jos te ette voi kärsiä veljiänne, niin kuinka veljenne voivat kärsiä teitä?
Kirjoitettu on Maarian pojasta: "Niinkuin hän oli rakastanut omiansa, jotka olivat maailmassa, niin hän rakasti heitä loppuun asti."
Rakastakaa siis veljiänne, jotka ovat maailmassa, ja rakastakaa heitä loppuun asti.
Rakkaus on väsymätön; se ei koskaan väsy. Rakkaus on tyhjentymätön; se elää ja syntyy uudelleen itsestään, ja kuta runsaampana se purkautuu esiin, sitä runsaammaksi käy sen tulva.
Ken rakastaa itseänsä enemmän kuin veljeänsä, se ei ole otollinen Kristukselle, joka kuoli veljiensä puolesta, jos olette antaneet omaisuutenne, niin antakaa vielä henkenne, ja rakkaus on antava teille kaikki takaisin.
Totisesti sanon minä teille, ken rakastaa, sen sydän on paratiisi maan päällä. Hänellä on Jumala itsessään, sillä Jumala on rakkaus.
Paheellinen ihminen ei rakasta, hän himoitsee: hänen on nälkä ja jano kaikkea; hänen silmänsä, niinkuin käärmeen silmä, hurmaa ja kiehtoo puoleensa, mutta nielläksensä.
Rakkaus lepää puhtaitten sielujen pohjalla niinkuin kasteen helmi kukkasen kuvussa.
Oi! Jospa tietäisitte, mitä rakastaminen on!
Te sanotte rakastavanne, ja monilla veljistänne ei ole leipää henkensä piteiksi, ei vaatteita alastomain jäsentensä verhoksi, ei kattoa suojaksensa, ei olkitukkoa, minkä päällä nukkua, kun sitävastoin teillä on kaikkea yllin kyllin.
Te sanotte rakastavanne, mutta on joukoittain sairaita, jotka riutuvat avun puutteessa halvalla vuoteellaan, onnettomia, jotka itkevät, kenenkään itkemättä heidän kanssansa, pieniä lapsia, jotka kulkevat kylmästä kohmeissaan ovelta ovelle pyytämässä rikkailta murua heidän pöydältään ja jotka eivät sitä saa.
Te sanotte rakastavanne veljiänne, ja mitä sitten tekisitte, jos vihaisitte heitä?
Ja minä sanon teille: jokainen, joka ei auta kärsivää veljeänsä, vaikka voisi sen tehdä, on veljensä vihollinen; ja jokainen, joka ei ruoki nälkäistä veljeänsä, vaikka voisi sen tehdä, on veljensä murhaaja.
XVI
On ihmisiä, jotka eivät rakasta Jumalaa eivätkä pelkää häntä: karttakaa heitä, sillä heistä nousee kirouksen huuru.
Karttakaa jumalatonta, sillä hänen hengityksensä tappaa; mutta älkää vihatko häntä, sillä kuka tietää, eikö Jumala jo ole vaikuttanut muutosta hänen sydämessään?
Ihminen, joka, vaikkapa vilpittömästikin, sanoo: "Minä en usko", erehtyy usein. Hyvin syvällä sielussa, aina pohjalla asti, on uskon juuri, joka ei kuihdu.
Sana, joka kieltää Jumalan, polttaa huulia, joiden yli se kulkee; ja suu, joka avautuu herjatakseen Jumalaa, on helvetin henkireikä.
Jumalaton on yksin maailmassa. Kaikki luontokappaleet kiittävät Jumalaa; kaikki, millä tunto on, siunaa häntä; kaikki, mikä ajattelee, jumaloi häntä: päivän kehrä ja yön tähdet laulavat hänen ylistystänsä salaperäisellä kielellään.
Taivaan laelle on kirjoitettu hänen kolmesti pyhä nimensä.
Kunnia olkoon Jumalalle taivaan korkeudessa!
Hän on kirjoittanut sen myöskin ihmisen sydämeen, ja hyvä ihminen säilyttää sen siellä rakkaana; mutta toiset koettavat pyyhkiä sen pois.
Rauha olkoon maan päällä ihmisillä, joiden tahto on hyvä!
Heidän unensa on suloinen, ja heidän kuolemansa on vielä suloisempi, sillä he tietävät palaavansa isänsä luo.
Niinkuin köyhä kyntömies, päivän mennessä mailleen, lähtee pelloilta, palaa mökkiinsä ja istuen oven edessä unohtaa väsymyksensä katsellessaan taivasta, samoin, kun ilta joutuu, toivon ihminen palaa ilomielin isänsä kotiin ja istuen kynnyksellä unohtaa maanpaon vaivat katsellessaan iankaikkisuutta.
XVII
Kaksi miestä oli toistensa naapureina, ja kumpaisellakin oli vaimo ja useita pieniä lapsia ja ainoastaan oma työnsä, millä elättää heidät.
Ja toinen noista kahdesta miehestä oli levoton sydämessään ja sanoi: "Jos kuolen tahi sairastun, niin miten käy vaimoni ja lasteni?"
Ja tämä ajatus ei antanut hänelle rauhaa, ja se kalvoi hänen sydäntänsä niinkuin mato kalvaa hedelmää, johon se on piiloutunut.
Mutta vaikka sama ajatus oli tullut toisenkin isän mieleen, niin hän ei ollut kiinnittänyt siihen mieltänsä; "sillä", sanoi hän, "Jumala, joka tuntee kaikki luomansa ja varjelee heidät, on myöskin varjeleva minut ja vaimoni ja lapseni".
Ja tämä mies eli rauhassa, kun sitävastoin ensinmainittu ei nauttinut hetkenkään lepoa eikä iloa sydämessänsä.
Eräänä päivänä, kun hän teki työtä pelloilla, suruisena ja alakuloisena pelkonsa vuoksi, hän näki muutamia lintuja pujahtavan erääseen pensaaseen, tulevan sieltä ulos ja sitten pian palaavan sinne jälleen.
Ja lähestyttyään hän näki kaksi vierekkäin asetettua pesää, ja kummassakin useampia vasta munasta puhjenneita ja vielä höyhenettömiä poikasia.
Ja palattuaan työhönsä hän silloin tällöin nosti silmänsä ja katseli, kuinka nuo linnut menivät ja tulivat, tuoden ruokaa pienokaisillensa.
Mutta silloinpa, juuri kun toinen emistä palasi, nokka täynnä ruokaa, eräs korppikotka sieppaa sen kiinni, vie sen pois, ja emäparka, rimpuillen turhaan sen kynsissä, päästi vihlovia huutoja.
Tämän nähdessään tuo mies työtä tehdessään tunsi sielunsa entistään levottomammaksi; "sillä", ajatteli hän, "emän kuolema tietää poikasten kuolemaa. Minun perheelläni ei myöskään ole muuta kuin minä. Miten sen on käyvä, jos sillä ei enää ole minua?"
Ja koko päivän hänen mielensä oli synkkä ja surullinen, ja yöllä hän ei voinut nukkua.
Seuraavana päivänä, palattuaan pelloille, hän sanoi itsekseen: "Tahdon nähdä tuon emäraukan poikaset; monet ovat epäilemättä jo menehtyneet." Ja hän asteli pensaan luo.
Ja kun hän katseli, näki hän, että poikaset voivat hyvin. Ei yksikään näyttänyt mitään kärsineen.
Ja koska tämä hämmästytti häntä, niin hän piiloutui, tarkatakseen, mitä tapahtuisi.
Ja hetken kuluttua hän kuuli heikon huudon ja huomasi, että toinen emä toi kiireesti keräämäänsä ruokaa, ja se jakoi sen kaikille poikasille poikkeuksetta, ja sitä riitti kaikille, ja orvot eivät olleet hyljättyinä hädässään.
Ja tuo isä, joka oli epäillyt Kaitselmusta, kertoi illalla toiselle isälle, mitä oli nähnyt.
Ja tämä sanoi hänelle: "Miksi olla huolissaan? Jumala ei koskaan hylkää omiaan. Hänen rakkaudellaan on salaisuuksia, joita me emme tunne. Uskokaamme, toivokaamme, rakastakaamme ja jatkakaamme vaellustamme rauhassa.
"Jos minä kuolen ennen teitä, niin te olette minun lasteni isä; jos te kuolette ennen minua, niin minä olen teidän lastenne isä.
"Ja jos me molemmat kuolemme, ennenkuin he ovat siinä iässä, että voivat itse pitää huolen itsestään, niin heillä on isänä se Isä, joka on taivaissa."
XVIII
Kun olette rukoilleet, niin ettekö tunne, että sydämenne on keveämpi ja sielunne tyytyväisempi?
Rukous tekee surun vähemmän tuskalliseksi ja ilon puhtaammaksi: se sekoittaa toiseen jotakin vahvistavaa ja lieventävää ja toiseen taivaisen tuoksun.
Mitä teette maan päällä, ja eikö teillä ole mitään pyydettävää siltä, joka on asettanut teidät sinne?
Te olette matkamies, joka etsii isänmaataan. Älkää astuko pää painuksissa; täytyy kohottaa katseensa nähdäkseen tiensä.
Teidän isänmaanne on taivas, ja kun katselette taivasta, eikö silloin mikään teissä liikahda? Eikö mikään kaiho teitä ahdista? Vai onko tämä kaiho mykkä?
On niitä, jotka sanovat: "Mitä hyödyttää rukoileminen? Jumala on liian korkealla meidän yläpuolellamme, kuunnellakseen niin heikkoja olentoja."
Ja kuka sitten on luonut nämä heikot olennot, kuka on antanut heille tunteen ja ajatuksen ja kielen, jollei Jumala?
Ja jos hän on ollut niin hyvä heitä kohtaan, oliko hän sellainen hyljätäkseen heidät sitten ja työntääkseen heidät kauas luotaan?
Totisesti, sanon minä teille, ken sanoo sydämessään, että Jumala halveksii tekojansa, se herjaa Jumalaa.
On toisia, jotka sanovat: "Mitä hyödyttää rukoileminen? Eikö Jumala tiedä paremmin kuin me, mitä me tarvitsemme?"
Jumala tietää paremmin kuin te, mitä te tarvitsette, ja siksi hän tahtoo, että pyydätte sitä häneltä; sillä Jumala on itse teidän ensimmäinen tarpeenne, ja kun rukoilette Jumalaa, niin alatte omistaa Jumalan.
Isä tuntee poikansa tarpeet. Pitääkö silti pojan olla koskaan lausumatta pyynnön tahi kiitollisuuden sanaa isällensä?
Kun eläimet kärsivät, kun ne pelkäävät tahi kun niiden on nälkä, niin ne päästävät valitushuutoja. Nämä huudot ovat rukous, jonka ne lähettävät Jumalalle, ja Jumala kuulee sen. Olisiko sitten ihminen luomakunnassa ainoa olento, jonka äänen ei pitäisi koskaan kohota Luojan korviin?
Joskus puhaltaa yli maaseutujen tuuli, joka kuihduttaa kasvit, ja silloin näkee lakastuneiden varsien nuokkuvan maata kohti; mutta kasteen kostuttamina ne saavat tuoreutensa takaisin ja kohottavat raukeita päitään. On aina polttavia tuulia, jotka käyvät ihmissielun päällitse ja kuihduttavat sen; rukous on kaste, joka virkistää sen jälleen.
XIX
Teillä on vain yksi isä, joka on Jumala, ja vain yksi Herra, joka on Kristus.
Kun teille siis sanotaan niistä, joilla on maan päällä suuri mahti: "Ne ovat teidän herranne", niin älkää uskoko sitä. Jos he ovat oikeamielisiä, niin he ovat teidän palvelijoitanne; jos he eivät ole sellaisia, niin he ovat teidän tyrannejanne.
Kaikki syntyvät tasa-arvoisina: ei kukaan, tullessaan maailmaan, tuo mukanaan käskemisen oikeutta.
Näin kerran eräässä kehdossa lapsen, joka huusi ja laski suustaan kuolaa, ja sen ympärillä oli vanhuksia, jotka sanoivat sille: _"Herra"_, ja jotka polvistuen rukoilivat sitä. Ja minä ymmärsin ihmisen koko viheliäisyyden.
Synti se on, joka on luonut ruhtinaat; sillä sen sijaan, että ihmiset olisivat rakastaneet ja auttaneet toisiaan niinkuin veljet, he alkoivat vahingoittaa toisiansa.
Silloin he valitsivat joukostaan yhden tahi useampia, joita pitivät oikeamielisempinä, suojelemaan hyviä pahoilta, ja jotta heikko saattaisi elää rauhassa.
Ja valta, joka heillä oli, oli oikeutettu valta, sillä se oli Jumalan valta, joka tahtoo, että oikeuden tulee vallita, ja kansan valta, joka oli heidät valinnut.
Ja senvuoksi oli jokainen tunnossaan sidottu tottelemaan heitä.