Part 2

Ja minut siirrettiin hengessä muinaisaikoihin, ja maa oli kaunis ja rikas ja hedelmällinen; ja sen asukkaat elivät onnellisina, sillä he elivät veljinä.

Ja näin Käärmeen hiipivän heidän keskellensä: se loi moniin heistä mahtavan katseensa, ja heidän sielunsa kävi levottomaksi, ja he lähestyivät, ja Käärme kuiskasi jotakin heidän korviinsa.

Ja kuunneltuaan Käärmeen puhetta he nousivat ja sanoivat: "Me olemme kuninkaita."

Ja aurinko kalpeni, ja maa muuttui murheen väriseksi, käärinliinan väriseksi, joka verhoo kuolleita.

Ja kuului tukahdutettu nurina, pitkä valituksen ääni, ja jokainen vapisi sielussaan.

Totisesti, sanon minä teille, oli kuin sinä päivänä, jolloin hornan kuilu mursi sulkunsa, ja jolloin suurten vesien paisumus tulvi yli äyräittensä.

Pelko kulki majasta majaan, sillä ei ollut vielä palatseja, ja se kertoi jokaiselle salaisuuksia, jotka häntä pöyristyttivät.

Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", ottivat miekan ja seurasivat Pelkoa mökistä mökkiin.

Ja siellä tapahtui kummia mysteerioita, ja siellä oli kahleita, itkuja ja verta.

Kauhun valtaamina ihmiset huudahtivat: "Murha on jälleen ilmestynyt maailmaan." Ja siinä kaikki, sillä Pelko oli tyrmistyttänyt heidän sielunsa ja lamauttanut liikkumattomiksi heidän käsivartensa.

Ja he antoivat panna itsensä rautoihin, itsensä, vaimonsa ja lapsensa. Ja ne, jotka olivat sanoneet: "Me olemme kuninkaita", kaivoivat ikäänkuin suuren onkalon, ja he sulkivat siihen koko ihmissuvun, niinkuin suljetaan elukoita läävään.

Ja myrsky ajeli pilviä, ja ukkonen jylisi, ja minä kuulin äänen sanovan: "Käärme on voittanut toistamiseen, mutta ei ainiaaksi."

Sen jälkeen en kuullut enää muuta kuin epäselviä ääniä, nauruja, nyyhkytyksiä, herjauksia.

Ja minä ymmärsin, että täytyi olla Saatanan valtakunta ennen Jumalan valtakuntaa. Ja minä itkin ja toivoin.

Ja näky, jonka räin, oli tosi, sillä Saatanan valtakunta on toteutunut, ja Jumalan valtakunta on myös toteutuva; ja ne, jotka sanoivat: "Me olemme kuninkaita", suljetaan vuorostaan onkaloon yhdessä Käärmeen kanssa, ja ihmissuku pääsee siitä pois; ja silloin on siinä tapahtuva ikäänkuin uusi syntyminen, ikäänkuin siirtyminen kuolemasta elämään. Tapahtukoon niin!

IV

Te olette saman isän poikia, ja sama äiti on teitä imettänyt; miksi ette siis rakasta toisianne niinkuin veljet, ja miksi päinvastoin kohtelette toisianne pikemmin niinkuin vihollisia?

Ken ei rakasta veljeänsä, se on kirottu seitsemän kertaa, ja ken rupeaa veljensä viholliseksi, se on kirottu seitsemänkymmentä kertaa seitsemän kertaa.

Siitä syystä kuninkaat ja ruhtinaat ja kaikki ne, joita maailma kutsuu mahtaviksi, on kirottu: he eivät ole rakastaneet veljiänsä, ja he ovat kohdelleet heitä niinkuin vihollisia.

Rakastakaa toisianne, ja teidän ei tarvitse pelätä ei mahtavia eikä ruhtinaita eikä kuninkaita.

He ovat voimakkaita teitä vastaan vain siksi, että te ette ole liittyneet yhteen, vain siksi, ettette rakasta toisianne niinkuin veljiä.

Älkää sanoko: "Tuo mies on toista kansaa, ja minä olen toista." Sillä kaikilla kansoilla on ollut maan päällä sama isä, joka on Aatami, ja heillä on taivaassa sama isä, joka on Jumala.

Jos yhtä jäsentä lyödään, niin koko ruumis kärsii. Te olette kaikki yhtä samaa ruumista: ei voida sortaa yhtä teistä, niin ettei sorrettaisi kaikkia.

Jos susi hyökkää karjalaumaan, niin se ei syö sitä suuhunsa kokonaan heti paikalla: se tempaa yhden lampaan ja syö sen. Sitten, kun sen taas on tullut nälkä, se tempaa toisen ja syö sen, ja niin viimeiseen asti, sillä sen nälkä uusiutuu yhä.

Älkää olko niinkuin lampaat, jotka, kun susi on temmannut pois yhden niistä, pelästyvät hetkiseksi, mutta sitten rupeavat jälleen syömään. Sillä, ajattelevat ne, ehkäpä se tyytyy ensimmäiseen tahi toiseen saaliiseensa. Ja mitäpä minun tarvitsee välittää niistä, jotka se syö suuhunsa? Mitäpä haittaa siitä minulle on? Minulle jää siten vain enemmän ruohoa.

Totisesti, minä sanon teille: Ne, jotka mielessään niin miettivät, ovat merkityt joutumaan sen pedon ruuaksi, joka elää lihasta ja verestä.

V

Kun näette miestä vietävän vankilaan tahi mestattavaksi, niin älkää kiirehtikö sanomaan: "Tuo on häijy mies, joka on tehnyt rikoksen ihmisiä vastaan."

Sillä kenties se on kelpo mies, joka on tahtonut palvella ihmisiä ja jota heidän sortajansa senvuoksi rankaisevat.

Kun näette kansan lyötynä rautoihin ja jätettynä tyrannin valtoihin, niin älkää kiiruhtako sanomaan: "Tuo kansa on väkivaltainen kansa, joka tahtoi häiritä rauhaa maan päällä."

Sillä kenties se on marttyyrikansa, joka kuolee ihmiskunnan pelastukseksi.

Kahdeksantoista vuosisataa sitten sen ajan ylimmäiset papit ja kuninkaat naulitsivat eräässä Idän kaupungissa ristille kapinoitsijan, Jumalan herjaajan, joksi he häntä sanoivat, ruoskittuaan häntä raipoilla.

Hänen kuolemansa päivänä oli suuri pelko helvetissä ja suuri ilo taivaassa.

Sillä vanhurskaan veri oli pelastanut maailman.

VI

Minkätähden eläimet löytävät ravintonsa kukin lajinsa mukaan? Sentähden, ettei mikään niistä ryöstä toisen ravintoa, ja että jokainen tyytyy siihen, mikä riittää sen tarpeisiin.

Jos mehiläispesässä yksi mehiläinen sanoisi: Kaikki täällä oleva hunaja on minun, ja sitten ryhtyisi menettelemään oman päänsä mukaan yhteisen työn hedelmillä, niin miten kävisi muiden mehiläisten?

Maa on kuin suuri mehiläispesä, ja ihmiset ovat kuin mehiläiset.

Jokaisella mehiläisellä on oikeus siihen hunajamäärään, mikä on välttämätön sen toimeentulolle, ja jos ihmisten joukossa on niitä, joilta puuttuu tuo välttämätön määrä, niin se tulee siitä, että oikeus ja lähimmäisen rakkaus ovat hävinneet heidän keskuudestaan. Oikeus, se on elämä; ja lähimmäisen rakkaus, se on myöskin elämä, vieläpä suloisempi ja runsaampi elämä.

On ollut vääriä profeettoja, jotka ovat saaneet uskotelluksi muutamille ihmisille, että kaikki muut olivat syntyneet heitä varten; ja mitä nämä uskoivat sen uskoivat muutkin noiden väärien profeettain sanan nojalla.

Kun tämä valheen sana pääsi voitolle, niin enkelit taivaassa itkivät, sillä he aavistivat, että paljon väkivaltaisuuksia, paljon rikoksia ja paljon kärsimyksiä tulisi tulvimaan maan päälle.

Ihmiset ovat, tasa-arvoisina keskenään, syntyneet yksin Jumalaa varten, ja jos kuka väittää jotakin päinvastaista, niin hän herjaa Jumalaa.

Ken tahtoo olla suurin joukossanne, se olkoon teidän palvelijanne; ja ken tahtoo olla ensimmäinen joukossanne, se olkoon kaikkien palvelija.

Jumalan laki on rakkauden laki, ja rakkaus ei ylennä itseänsä toisten yläpuolelle, vaan se uhrautuu toisten hyväksi.

Ken sanoo sydämessään: Minä en ole niinkuin muut ihmiset, vaan muut ihmiset ovat annetut minulle, minun käskettävikseni ja jotta minä mieleni mukaan käyttäisin heitä ja sitä mikä on heidän omaansa, se on Saatanan poika.

Ja Saatana on tämän maailman kuningas, sillä hän on kaikkien niiden kuningas, jotka niin ajattelevat ja toimivat; ja ne, jotka niin ajattelevat ja toimivat, ovat hänen neuvostaan ruvenneet maailman herroiksi.

Mutta heidän valtakuntansa on pysyvä vain jonkun aikaa, ja sen ajan loppu on lähellä.

Tullaan taistelemaan suuri taistelu, ja oikeuden enkeli ja rakkauden enkeli tulevat taistelemaan niiden puolella, jotka ovat asestautuneet perustaakseen; jälleen ihmisten keskuuteen oikeuden valtakunnan ja rakkauden valtakunnan.

Ja monet kaatuvat tässä taistelussa, ja heidän nimensä on pysyvä maan päällä niinkuin Jumalan kunnian säde.

Sentähden, te, jotka kärsitte, rohkaiskaa mielenne, karkaiskaa sydämenne, sillä huomenna on oleva koettelemuksen päivä, päivä, jolloin jokaisen tulee antaa ilomielin henkensä veljiensä puolesta, ja seuraava päivä on oleva vapautuksen päivä.

VII

Kun puu seisoo yksinään, niin tuulet sitä pieksävät ja riistävät siltä sen lehdet; ja sen oksat, sen sijaan että kohoaisivat ylöspäin, painuvat alas, ikäänkuin etsisivät maata.

Kun kasvi seisoo yksin, löytämättä mitään suojaa auringon paahdetta vastaan, niin se riutuu ja kuihtuu ja kuolee.

Kun ihminen on yksin, niin mahdin tuuli painaa hänet kumaraan maata kohti, ja tämän maailman mahtavain polttavat pyyteet imevät hänestä mehun, joka hänet ravitsee.

Älkää siis olko niinkuin kasvi ja niinkuin puu, jotka seisovat yksin, vaan liittykää toisiinne ja tukekaa toisianne ja suojatkaa toisianne keskenänne.

Niin kauan kuin ette ole liittyneet yhteen ja niin kauan kuin kukin ajattelee vain itseänsä, ei teillä ole mitään muuta toivottavana kuin kärsimystä ja onnettomuutta ja sortoa.

Onko mitään heikompaa kuin varpunen, mitään aseettomampaa kuin pääskynen? Ja kuitenkin, kun petolintu näyttäytyy, pääskyset ja varpuset saavat sen karkoitetuksi, kokoontumalla sen ympärille ja ajamalla sitä takaa kaikki yhdessä.

Ottakaa esikuvaksenne varpunen ja pääskynen.

Ken eristäytyy veljistään, sitä seuraa pelko hänen käydessään, istuutuu hänen viereensä hänen levätessään eikä heitä häntä edes hänen nukkuessaan.

Siis, jos teiltä kysytään: "Montako teitä on?" niin vastatkaa: "Meitä on yksi, sillä meidän veljemme ovat me, ja me olemme meidän veljemme."

Jumala ei ole luonut pieniä eikä suuria, ei herroja eikä orjia, ei kuninkaita eikä alamaisia: hän on luonut kaikki ihmiset yhdenarvoisiksi.

Mutta ihmisistä on muutamilla enemmän joko ruumiin tahi hengen tahi tahdon voimaa; juuri ne koettavat laskea valtansa alle muut, kun ylpeys tahi ahneus tukahduttavat heissä rakkauden heidän veljiinsä.

Ja Jumala tiesi, että niin kävisi, ja siitä syystä hän käski ihmisiä rakastamaan toisiansa, jotta he olisivat yksimielisiä ja heikommat eivät joutuisi vahvojen sorron alaisiksi.

Sillä ken on vahvempi kuin yksi yksinäinen, se on kai heikompi kuin kaksi, ja ken on vahvempi kuin kaksi, on heikompi kuin neljä; ja niin heikkojen ei tarvitse pelätä mitään, kun he, rakastaen toisiansa, ovat todella yksimieliset.

Eräs mies matkusti vuoristossa, ja hän saapui erääseen paikkaan, jossa suuri kallionlohkare oli vierinyt tielle ja täytti sen kokonaan, ja ulkopuolella tien ei ollut mitään ohipääsyn mahdollisuutta, ei vasemmalla eikä oikealla.

Kun nyt tuo mies näki, ettei hän voinut jatkaa matkaansa kallionlohkareen tähden, niin hän koetti saada sen pois siirretyksi, raivatakseen itselleen tien, ja hän väsytti itsensä kovin tässä työssä, ja kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat.

Tämän nähdessään hän istuutui murhemielin ja sanoi: "Miten minun on käyvä, kun yö tulee ja yllättää minut tässä yksinäni, vailla ruokaa, vailla suojaa, ilman mitään puolustusta hetkellä, jolloin raatelevat pedot lähtevät liikkeelle etsimään saalistaan?"

Ja hänen ollessaan vaipuneena tähän ajatukseen, tuli paikalle toinen matkamies, ja tehtyään samoin kuin ensimmäinen ja huomattuaan itsensä yhtä voimattomaksi saamaan liikkeelle kallionlohkaretta, hän vaipui äänetönnä istumaan ja painoi päänsä alas.

Ja tämän jälkeen tuli useampia muita, eikä kukaan voinut saada liikkumaan kallionlohkaretta, ja kaikkien heidän pelkonsa oli suuri.

Vihdoin heistä muuan sanoi toisille: "Veljeni, rukoilkaamme Isäämme, joka on taivaissa: ehkä hän armahtaa meitä tässä hädässä."

Ja tätä puhetta kuunneltiin, ja he rukoilivat hartaasti Isää, joka on taivaissa.

Ja heidän rukoiltuaan se, joka oli sanonut: "Rukoilkaamme", sanoi vielä: "Veljeni, mitä kukaan meistä ei voinut tehdä yksin, sen kenties saamme tehdyksi kaikki yhdessä."

Ja he nousivat ja työnsivät kaikki yhdessä kallionlohkaretta, ja kallionlohkare väistyi ja he jatkoivat matkaansa rauhassa.

Tuo matkamies, se on ihminen, matka on elämä, kallionlohkare on ne kurjuudet, joita hän tapaa joka askeleella matkansa varrella.

Ei yksikään ihminen voi yksin nostaa pois sitä kallionlohkaretta, mutta Jumala on mitannut sen painon niin, ettei se koskaan saa pysähdytetyksi niitä, jotka matkustavat yhdessä.

VIII

Alussa työ ei ollut välttämätöntä ihmiselle hänen elääksensä: maa tuotti hänelle itsestään kaikki, mitä hän tarvitsi.

Mutta ihminen teki pahaa; ja samoin kuin hän oli noussut kapinaan Jumalaa vastaan, samoin maa nousi kapinaan häntä vastaan.

Hänen kävi niinkuin käy lapsen, joka niskoittelee isäänsä vastaan; isä riistää häneltä rakkautensa ja jättää hänet oman onnensa nojaan; ja talon palvelijat kieltäytyvät palvelemasta häntä, ja hän kulkee etsien sieltä täältä niukan elantonsa ja syöden leipää, jonka hän on ansainnut otsansa hiessä.

Siitä pitäen siis Jumala on tuominnut kaikki ihmiset työhön, ja kaikilla on työnsä, joko ruumiillinen tai henkinen; ja ne, jotka sanovat: "Minä en tee työtä", ovat kaikkein onnettomimmat.

Sillä niinkuin madot kalvavat kuollutta ruumista, niin paheet kalvavat heitä, ja jolleivät sitä tee paheet, niin sen tekee ikävä.

Ja kun Jumala tahtoi, että ihminen tekisi työtä, niin hän kätki työhön aarteen, sillä hän on isä, ja isän rakkaus ei kuole.

Ja ken käyttää hyvin tätä aarretta eikä tuhlaa sitä mielettömästi, sille tulee levon aika, ja silloin hän on niinkuin ihmiset olivat alussa.

Ja Jumala antoi heille vielä tämän käskyn: "Auttakaa toisianne, sillä joukossanne on vahvempia ja heikompia, raihnaisia ja terveitä; ja kuitenkin kaikkien pitää elää."

Ja jos te niin teette, niin kaikki voivat elää, sillä minä olen palkitseva säälin, jota te olette osoittaneet veljillenne, ja olen tekevä teidän hikenne hedelmälliseksi.

Ja minkä Jumala on luvannut, se on aina toteutunut, eikä koskaan ole nähty sen, joka auttaa veljiänsä, olevan leivän puutteessa.

Mutta olipa muinoin eräs häijy ja Taivaan kiroama mies. Ja se mies oli voimakas, ja hän vihasi työtä, niin että hän sanoi itsekseen: "Mitä minun pitää tehdä? Jos en tee työtä, niin kuolen, ja työ on minulle sietämätöntä."

Silloin hiipi helvetillinen ajatus hänen sydämeensä. Hän lähti yön aikana ja otti kiinni muutamia veljistänsä heidän nukkuessaan ja pani heidät raskaisiin kahleisiin.

"Sillä", sanoi hän, "minä pakoitan heidät raipoilla ja ruoskalla tekemään työtä minua varten, ja minä syön heidän työnsä hedelmän".

Ja hän teki niinkuin oli ajatellut, ja toiset, sen nähdessään, tekivät samoin, eikä ollut enää veljiä, oli herroja ja orjia.

Se oli murheen päivä yli koko maan.

Kauan aikaa sen jälkeen oli toinen mies, vielä häijympi kuin ensimmäinen ja vielä enemmän Taivaan kiroama. Nähdessään, että ihmisten lukumäärä kaikkialla oli kasvanut monin kerroin, ja että heidän paljoutensa oli lukematon, hän sanoi itsekseen:

"Voisin ehkä kyllä panna kahleisiin muutamia heistä ja pakoittaa heidät tekemään työtä minua varten; mutta täytyisi ruokkia heidät, ja se vähentäisi voittoani. Keksikäämme parempi keino! Tehkööt he työtä ilmaiseksi! He kuolevat, se on kyllä totta, mutta kun heidän lukumääränsä on suuri, saan kootuksi rikkauksia, ennenkuin heidän joukkonsa on paljoakaan pienentynyt, ja heitä jää aina kylliksi jäljelle."

Mutta koko tämä ihmispaljous eli siitä, mitä se sai palkkioksi työstään.

Puhuttuaan siis niin, hän kääntyi erikoisesti muutamain puoleen ja sanoi heille: "Te teette työtä kuusi tuntia, ja teille annetaan raha työstänne. Tehkää työtä kaksitoista tuntia, ja te ansaitsette kaksi rahaa, ja te elätte paljoa paremmin, te itse, vaimonne ja lapsenne."

Ja he uskoivat häntä.

Hän sanoi heille sitten: "Te teette työtä vain puolet vuoden päivistä: tehkää työtä kaikki vuoden päivät, ja teidän voittonne on tuleva kaksinkertaiseksi."

Ja he uskoivat häntä vielä.

Mutta seurauksena siitä oli, että kun työn paljous oli kasvanut puolta suuremmaksi, vaikka työn tarve ei ollut suurempi, puolet niistä, jotka ennen elivät työstänsä, eivät enää löytäneet ketään, joka olisi käyttänyt heitä.

Silloin tuo häijy mies, jota he olivat uskoneet, sanoi heille: "Minä annan teille työtä kaikille sillä ehdolla, että teette työtä saman ajan, ja että minä maksan teille vain puolet siitä, mitä teille maksoin; sillä tahdon kyllä tehdä teille palveluksen, mutta en tahdo joutua taloudelliseen häviöön."

Ja kun heillä oli nälkä, heillä itsellään, heidän vaimoillaan ja lapsillaan, suostuivat he tuon häijyn miehen ehdotukseen ja siunasivat häntä: "sillä", sanoivat he, "hän antaa meille meidän henkemme".

Ja pettäen heitä yhä edelleen samalla tavoin, tuo häijy mies lisäsi yhä enemmän heidän työtänsä ja vähensi yhä enemmän heidän palkkaansa.

Ja he kuolivat välttämättömän tarpeellisen puutteesta, ja toisia kiiruhti astumaan heidän sijaansa, sillä köyhyys oli tullut niin kovaksi tuossa maassa, että kokonaiset perheet möivät itsensä leipäpalasesta.

Ja se häijy mies, joka oli valehdellut veljillensä, kokosi enemmän rikkauksia kuin se häijy mies, joka oli pannut heidät kahleisiin.

Tämän jälkimäisen nimi on Tyranni; toisella ei ole nimeä muuta kuin helvetissä.

IX

Te olette tässä maailmassa kuin muukalaisia.

Menkää Pohjoiseen ja Etelään, Itään ja Länteen, mihin paikkaan pysähtynettekin, niin tapaatte jonkun ihmisen, joka ajaa teidät siitä pois sanoen: "Tämä maa on minun."

Ja samoiltuanne läpi kaikki maat, te palaatte, tietäen, ettei missään ole vaivaista pientä maan kolkkaa, missä synnytysvaivoissa oleva vaimonne voisi synnyttää esikoisensa, missä te voisitte levätä päivätyön tehtyänne, mihin lapsenne, kun olette päättäneet päivänne, voisivat haudata luunne, niinkuin paikkaan, joka on teidän omanne.

Tämä on, totisesti, suurta kurjuutta.

Ja kuitenkaan teidän ei pidä liiaksi murehtia, sillä kirjoitettu on siitä, joka on vapahtanut ihmiskunnan:

Ketulla on luolansa, taivaan linnuilla on pesänsä, mutta ihmisen Pojalla ei ole missä lepuuttaa päätänsä.

Mutta hän on ruvennut köyhäksi opettaaksensa teitä kärsimään köyhyyttä.

Ei niin kuin jos köyhyys tulisi Jumalalta, mutta se on seuraus ihmisten turmeluksesta ja pahoista himoista, ja siitä syystä on aina oleva köyhiä.

Köyhyys on syntynyt tyttärenä synnistä, jonka siemen on jokaisessa ihmisessä, ja orjuudesta, jonka siemen on jokaisessa yhteiskunnassa.

On aina oleva köyhiä, sillä ihminen ei koskaan saa hävitetyksi itsestään syntiä.

On aina oleva yhä vähemmän köyhiä, sillä vähitellen orjuus on häviävä yhteiskunnasta.

Jos tahdotte työskennellä köyhyyden hävittämiseksi, niin tehkää työtä hävittääksenne synnin, ensiksikin itsestänne ja sitten muista, ja orjuuden yhteiskunnasta.

Ei köyhyyttä voida poistaa anastamalla sellaista, mikä on toisen omaa; sillä kuinka saadaan köyhien lukumäärä vähenemään tekemällä köyhiä?

Jokaisella on oikeus säilyttää mitä hänellä on, muutoin ei kukaan omistaisi enää mitään.

Mutta jokaisella on oikeus hankkia työllään sellaista, mitä hänellä ei ole, muutoin köyhyys olisi iäinen.

Vapauttakaa siis työnne, vapauttakaa käsivartenne, ja köyhyys ei ole enää oleva ihmisten keskuudessa muuta kuin poikkeus, jonka Jumala sallii, muistuttaakseen heille heidän luontonsa heikkoutta ja sitä keskinäistä apua ja rakkautta, jota he ovat velkaa toinen toisillensa.

X

Kun koko maa huokaili odottaessaan vapahdusta, nousi Judeasta ääni, sen ääni, joka tuli kärsimään ja kuolemaan veljiensä puolesta ja jota muutamat halveksien kutsuivat kirvesmiehen Pojaksi.

Kirvesmiehen Poika siis, köyhänä ja hyljättynä tässä maailmassa, sanoi:

"Tulkaa minun tyköni te kaikki, jotka huokailette työn taakan alaisina, ja minä olen virkistävä teitä."

Ja siitä ajasta alkaen tähän päivään asti ei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet häneen, ole jäänyt vaille lievitystä viheliäisyydessänsä.

Korjatakseen epäkohdat, jotka ovat ihmisten vitsauksena, hän saarnasi kaikille oikeutta, joka on lähimmäisen rakkauden alku, ja lähimmäisen rakkautta, joka on oikeuden korkein täydellisyys.

Mutta oikeudenmukaisuus käskee kunnioittamaan toisen oikeutta, ja joskus lähimmäisen rakkaus vaatii luopumaan omastansakin, rauhan tahi jonkin muun hyvän vuoksi.

Mitä olisi maailma, jos oikeus lakkaisi siinä vallitsemasta, jos jokaisella ei olisi persoonallista turvallisuutta, ja jos hän ei voisi pelkäämättä nauttia sitä, mikä on hänen omaansa?

Parempi olisi elää metsien povessa kuin yhteiskunnassa, joka niin olisi jätettynä rosvoamiselle alttiiksi.

Mitä te otatte tänään, sen ottaa joku toinen huomenna teiltä. Ihmiset tulevat olemaan onnettomampia kuin taivaan linnut, joilta toiset linnut eivät ryöstä heidän ravintoansa eivätkä heidän pesäänsä.

Mitä on köyhä? Se on se, jolla ei vielä ole omaisuutta.

Mitä hän haluaa? Lakata olemasta köyhä, se on, hankkia jotakin omaisuutta.

Se, joka ryöstää, joka rosvoaa, mitä hän nyt tekee muuta kuin hävittää, mikäli se on hänelle mahdollista, itse omistusoikeuden?

Ken ryöstää, rosvoaa, se siis hyökkää köyhän kimppuun yhtä paljon kuin rikkaan; se mullistaa kaiken ihmisten välisen yhteiskunnan perustukset.

Ken ei omista mitään, se voi päästä omistamaan vain sen kautta, että toiset jo omistavat; sillä nämä yksin voivat antaa hänelle jotakin korvaukseksi hänen työstään.

Järjestys on kaikille yhteinen hyvä ja etu.

Älkää juoko rikoksen maljasta: sen pohjalla on katkera hätä ja tuska ja kuolema.

XI

Ja minä olin nähnyt epäkohdat, jotka vallitsevat maan päällä, heikon sorrettuna, oikeamielisen kerjäämässä leipäänsä, häijyn korotettuna kunniasijoille ja upporikkaana, viattoman väärien tuomarien tuomitsemana, ja hänen lapsensa harhailemassa auringon alla.

Ja minun sieluni oli murheellinen, ja toivo vuoti siitä pois joka taholta, niinkuin särkyneestä astiasta.

Ja Jumala lähetti minulle sikeän unen.

Ja unessani minä näin ikäänkuin hohtoisan haahmon, joka seisoi vierelläni, Hengen, jonka lempeä ja terävä katse tunki aina salaisimpien ajatusteni pohjaan asti.

Ja minä vavahdin, en pelosta enkä ilosta, vaan ikäänkuin tunteesta, joka olisi sanoin selittämätön sekoitus molemmista.

Ja henki sanoi minulle: "Miksi olet murheellinen?"

Ja minä vastasin itkien: "Oi! katsokaa kärsimyksiä, jotka ovat maan päällä." Ja tuo taivahinen ilmiö alkoi hymyillä sanoin kuvaamatonta hymyä, ja korviini kuuluivat seuraavat sanat:

"Sinun silmäsi näkee kaikki vain sen pettävän välikkeen lävitse, jota luodut olennot kutsuvat ajaksi. Aika on vain sinua varten; Jumalalle ei ole olemassa mitään aikaa."

Ja minä vaikenin, sillä minä en ymmärtänyt.

Yhtäkkiä tuo Henki sanoi: "Katso!"

Eikä ollut enää minulle edellisyyttä eikä jälkeisyyttä, vaan minä näin samalla hetkellä yhdellä kertaa sen, mitä ihmiset heikolla ja puutteellisella kielellään sanovat menneisyydeksi, nykyisyydeksi ja tulevaisuudeksi.

Ja kaikki tuo oli vain yhtä, ja kuitenkin, sanoakseni mitä näin, minun täytyy laskeutua jälleen alas ajan helmaan, minun täytyy puhua ihmisten heikkoa ja puutteellista kieltä.

Ja koko ihmiskunta oli minusta kuin yksi ainoa ihminen.

Ja tämä ihminen oli tehnyt paljon pahaa, vähän hyvää, oli tuntenut paljon tuskia, vähän iloja.

Ja hän virui siinä kurjuudessaan maan päällä, joka milloin oli jäässä, milloin polttavan kuuma, laihana, nälkiintyneenä, kärsivänä, riutumuksen ja kouristusten lamauttamana, kahleiden painamana, jotka oli taottu hornan henkien asunnossa.

Hänen oikea kätensä oli pannut kahleisiin hänen vasempansa, ja hänen vasen kätensä hänen oikeansa, ja pahoissa unissaan oli hän niin kierinyt kahleissaan, että koko hänen ruumiinsa oli niiden peittämänä ja pusertamana.

Sillä niin pian kuin ne vain koskettivatkin häntä, niin ne tarttuivat hänen ihoonsa kuin kiehuva lyijy; ne painuivat hänen lihaansa eivätkä enää lähteneet siitä irti.

Ja siinä oli nyt ihminen, minä tunsin sen.

Ja katso! Valon säde lähti Idästä, ja rakkauden säde Etelästä, ja voiman säde Pohjoisesta.

Ja nämä kolme sädettä yhtyivät tuon ihmisen sydämen päällä.

Ja kun valon säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, tiedä se, mitä sinun tulee tietää."

Ja kun rakkauden säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, rakasta ketä sinun tulee rakastaa."

Ja kun voiman säde lähti, niin ääni sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, tee se, mitä tulee tehdä."

Ja kun nuo kolme sädettä olivat yhtyneet, niin nuo kolme ääntä yhtyivät myöskin, ja niistä muodostui yksi ainoa ääni, joka sanoi: "Jumalan poika, Kristuksen veli, palvele Jumalaa ja palvele ainoastaan häntä yksin."

Ja silloin se, mikä minusta siihen asti oli näyttänyt vain yhdeltä ihmiseltä, oli minusta kuin suuri joukko kansoja ja kansakuntia.

Ja ensimmäinen katseeni ei ollut pettänyt minua, eikä toinen myöskään minua pettänyt.