Part 3
EELIS kuin purkaen juuri haudottua ajatusta; katkerasti: Itse me ymmärrämme itsemme väärin. (Astuu kiivaasti etunäyttämöä.) Lyö luotasi ruoskalla uskoton nainen ja huuda: puhtauden tähden! ei se auta. Sydän lyö ja veri kiertää, nukut tai valvot — se elättää muiston syöpää yhtä hyvin kuin ruumisparkaa. (Iskien rystyillä kirjan kanteen.) Kierkegaard sanoo väärin. Epätoivo on muka Jumalan onni? Se on hämärä manala, jossa toisten synnit jäytää ytimeen ja omat — naurattavat. — Rauha, olet ihmeellinen. Sinä olet voittanut menneisyyden murheen.
RAUHA kuin heräten, ajatuksia haparoiden: Olenko voittanut? Niin — — voitinhan ja ympärilleni syntyi ilmava henki kuin elokuun ilta. (Kuin itsekseen kamppaillen.) Mutta — — nyt en löydä sitä enää. Minä rakastan ja pelkään — —
EELIS: Rakastaa ja peljätä — — kuin alkuaikojen hurskaat — sehän olisi autuasta. Minä rakastin ja nyt minun täytyy vihata! — (Lähestyen Rauhaa.) Kuule, se nainen — (vaivalla saaden sanotuksi nimen) Agnes hän kulki taas joen takaa, Tuomelan tietä — —
RAUHA: Kummallista —
EELIS: Se oli kauhistavaa: hän nousee joka päivä mäkeä ylös ja katoo sen taakse Saarekkeen suota kohti. En kestä sitä!
RAUHA: Eelis, nyt olemme vaikeimman edessä — — Tämä on ehtoollismalja! Rukoile, ettemme tuomiota joisi.
EELIS epätoivoisen katkerasti: Rukoilenko Jumalalta valhetta maailmaan lisää? Se olkoon pahan hengen virka, ei minun.
RAUHA: Hän on katumuksen tekijä.
EELIS: Minä tiedän sen. Suon partaalla siellä hän istuu varmaan tunnit pitkät, sillä myöhään hän palaa. Kuin eksynyt lammas aitoviertä pitkin hän kulkee epäröiden joka askeltansa. — Hän luulee, etten näe häntä. Ja kuitenkin: vain hänen paluutansa varron akkunasta tuolla. — Ja epätoivoani harakat räkättävät myötä.
RAUHA äkkiä, kuin löytäen hädässä avun: Muistatkos — —?
EELIS tullen vielä lähemmäksi; nopeasti: Tiedätkös, eilen hän pysähtyi — — aidan luona, siihen, mistä polku lähtee tänne. Miten palaa tänään? Pysähtyykö hän taas? (Käännähtäen keskinäyttämölle.) En kestä tätä!
RAUHA: Muistatkos, kun ennen muinoin luimme yhdessä Kierkegaardia? Hän sanoi myöskin, että parantua epätoivosta, se on kristityn autuus. Siitä täytyy parantua.
EELIS: Millä? Nielemälläkö joesta rutaa?
RAUHA: Älä riitele sydäntäsi vastaan. Kuuntele sitä kuin Jumalaa.
EELIS: Ei riidellä tarvis, ei kuunnella tarvis, se on tallattu maahan. Ja nyt, nyt lyön sen hullujen koppiin! (Viittaa ullakkokamariin päin.) Tuonne! (Nousee rappusia, mutisten.) Enkä sitä irti päästä — — (Katoo ullakkokamariin.)
6. KOHTAUS: Eerik Hermala näkyy ulko-ovesta. Hän on vaaleaverinen mies, mutta kasvot ovat paahtuneet ja riutuneet. Hänen tumma pukunsa on vanha ja kulunut mutta kuitenkin siisti. Hän seisoo hetken epäröivänä taustalla. Tekee vihdoin liikkeen astuakseen sisään.
RAUHA on nojannut hetken porraskaiteeseen ja astuu nyt huoahtaen akkunapöytää kohti.
EERIK nähdessään Rauhan vavahtaa kuin perääntyäkseen, mutta astuu sitten hitaasti sisään.
RAUHA aikoessaan juuri avata pöydälle jättämänsä kirjan havaitsee Eerikin seisovan ovensuussa.
EERIK yhä ovensuussa: Minä olen Eerik — —
RAUHA seisoo paikallaan liikahtamatta, katsomatta nyt tulijaan; vaitiolon jälkeen: Eerik Hermala — — tulit myöhään.
EERIK astuen pari askelta ja tarttuen korituolin selkänojaan: En kysynyt aikaa, minun täytyi tulla.
RAUHA surullisen epäilevänä: Miksi täytyi?
EERIK: Rauha, olen kahlannut loputonta virtaa ja iskenyt joka askelella jalkani verille. Kuljin myötä tai vastaan, en päässyt suvantoon, en löytänyt latvoilta lähdettä mitään. Viimein ymmärsin: sinulla yksin on ihana aamu ja rukoileva ilta. Muistin, että sinä olit jokaisena aamuna kuin syntymisen raikas ihme — — ja illalla taas: kuin tuhanneksi vuodeksi pelastava uni. Tätä pelastusta tulin sinulta anomaan.
RAUHA: Sinun piti pelastaa minut kurjuudesta ja häpeästä!
EERIK: Minä unohdin sinut. Ja keräsin sielulleni kurjuutta niin paljon, että tuliaislahjaa ei minulla muuta kuin katumus. (Lähestyen pöytää ja Rauhan vetäytyessä poispäin; hädässä.) Katumuksen sakramentin tulin sinulta juomaan! (Nöyränä.) Sinä määräät, juonko itselleni tuomion vai armon.
RAUHA kuin tapaillen hämärää ajatusta: Armon — — (Syttyy tuskaisaan vihaan.) Sinä ryöstit minulta Jumalankin armon! Näyssä näin sinut. Ja sinun kasvoillasi oli Kristuksen kauneus. Se oli minulle armo, sillä luulin sinun kuolleen puhtaana miehenä meidän puolestamme. Ja nyt. Senkin armeliaan valheen sinä riistit. — Sinun kasvosi? Niillä on synnin harmaata tuhkaa. — Missä ovat valkeat hiuksesi? Ne ovat muuttuneet rikoksista ruosteenkarvaisiksi!
EERIK tukahtuneesti: Siksi kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi paluu. Mutta kerran, kun kymmenes vuosi tuli lopulleen, ja oli tulossa taas tuo häpeän ja tuskan vuosipäivä, silloin — voi jospa uskoisit minua! — silloin lankesin maahan ja tahdoin reväistä rintani katumuksesta auki — —
RAUHA: Silloin! Juuri silloin?
EERIK: En voinut kuolla, sillä katumus tuntee vain elämän — — (Jää tuijottamaan murtuneena eteensä.)
RAUHA oman ajatusjuoksunsa vallassa: Miten sokea — — (Rientää riemukkaana yli näyttämön.) Minä sokea ja hullu! (Ojentaa molemmat kätensä Eerikiä kohti.) Siksi näin sinun kasvosi autuudessa ja valossa. Olit kääntynyt hurjilta teiltä. Jumala sen minulle näytti. (Lähestyen pari askelta.) Eerik, uskon sinua.
EERIK riemun ja tuskan vallassa: Rauha, mitä teen minä? Olen kuin liinoihin kääritty sairas. En uskalla koskea sinuun.
RAUHA vetäen puoleensa Eerikin pään ja suudellen hänen hiuksiansa: Minun on suotava armon merkki.
EERIK riemastuneena, painaen Rauhan syliinsä: Miksi viivyinkin, minä hullu ja parka — —
RAUHA: Eerik, kutsunko Eeliksen tänne? (Rientää ullakkoportaiden luo.) Hän on iloitseva meidän kanssamme.
EERIK: Ei, ei. En tahdo sinun häpeävän minun tähteni.
RAUHA kirkkaasti ja uljaasti: Katumus ja armo eivät ole häpeää.
EERIK: Tahdon näyttää sinulle jotain. Lähden työhön, ansaitsemaan, Ja tulen takaisin voittaneena. Mutta nyt ei saa minua kukaan nähdä.
RAUHA: Olet ehkä oikeassa, en tahdo kenenkään sinua katsovan pahoin silmin. (Menee ulko-ovelle.) Isä tulee rannasta päin.
EERIK: Menen täältä. (Siirtyy vasemmalle.)
RAUHA rientäen Eerikin syliin; hellästi: Sinä kaunis tuhlaajapoika, en päästä sinua enää — —
EERIK suudellen: Jäähän — — suudelma sulle — — ja toinen mulle. (Poistuu vasemmalle.)
RAUHA kääntyen ullakkoportaille: Eelikselle kerron — — (Pysähtyy.) Ei — — se tie on yksin löydettävä. (Astuu portailta alas.)
7. KOHTAUS: Abr. Svart tulee eteiseen, panee onkivavan sinne nojalleen ja heittää haavin kolahtaen seinäviereen.
ABR. SVART astuen sisään ja käyden korituolia kohti: Kävikö täällä ketään?
RAUHA mennen ikkunapöydän luo: Näitkö jonkun?
ABR. SVART istuutuen korituoliin; ärtyneenä: Taisi olla haamu sekin. Nythän on maailma haamuja ja akkoja täynnä, ja pohjassa lohi. Eikä pinnalla hyttysen hiventä. Ne pelkäävät kaikki, sekä saaliit että saalistajat — — tuota Jehovan ukkosenlonkaa. (Painostava vaitiolo.) Tiedätkö, että se letukka on täällä? Tuolla Tuomelan mäellä näin kyyhöttelemässä.
RAUHA: Niin, Eelis kertoi juuri — —
ABR. SVART: Mitä? Onko hän nähnyt? Mitä hän sanoi? — — Te salaatte minulta jotain!
EELIS ullakolta: Agnes! — — Agnes!
ABR. SVART kavahtaa seisaalleen; Rauhalle: Aikooko hän — —?
8. KOHTAUS: Eelis kiirehtii portaita alas.
EELIS: Agnes! Minä noudan hänet — —
ABR. SVART asettuen ulko-ovelle: Jätä se tekemättä, poika!
EELIS: Hän pysähtyi, hän odottaa — —.
RAUHA: Isä, päästä, hän yksin tietää, mikä tässä on oikea teko.
ABR. SVART osoittaen keittiön ovea: Mene tuonne! Nyt puhuvat miehet.
RAUHA: Eelis, kuuntele sydämesi ääntä.
ABR. SVART: Mene! — — Mitä tietää nainen meidän sydämestä.
RAUHA poistuu vasemmalle.
ABR. SVART: Minä tiedän, poika. Usko minua, älä mene.
EELIS: Tahdon, unohtaa sen rumaa teon.
ABR. SVART ottaen Eelisiä hartioista ja vieden pöydän luo, heltyen: Poikani; sitä et voi. Kaikkeen muuhun kykenet, sitä et voi. Siinä murtuu pala palalta, työsi sortuu maahan, myrkytyt ydintä myöten tai hukutat inhoasi hurjuuteen, ja sitäkin turhaan. (Murtuvana.) Älä jätä minua, poika —
EELIS: En ymmärrä sinua — — minulla on kiire — —
ABR. SVART: Naisia on maailma täynnä, uskollisia ja kauniita myös — —
EELIS: Älä jatka sitä puhetta.
ABR. SVART: Kuuntele veresi kohinaa, siellä on julmia synkeitä voimia paljon — — jokainen sen pisara on petojen ja sankareitten maailma. Siellä ei anneta naiselle anteeksi uskottomuutta. Usko minua. — Sen veren käskystä löit sitä naista!
EELIS: Tottakin — — olin kuin peto. Mutta — — sen pedon minä tuhoan nyt.
ABR. SVART kiihkeän vakuuttavasti: Sitä et voi riiteleväksi kotielukaksi lannistaa — — se on mahdotonta. Minä tiedän sen.
EELIS: Mistä tiedät sen?
ABR. SVART tuskaisan epäröinnin jälkeen: Saat senkin kuulla, että ymmärtäisit. Ylpeys ja häpeä on salvannut kieleni kolmekymmentä vuotta. Nyt sen kuulet — —
EELIS on viimeisten sanojen aikana kiirehtinyt eteisen ovelle.
ABR. SVART: Älä lähde!
EELIS eteisen ovelta: Agnes! — — Odota! (Palaa takaisin.) Sano, mitä aioit.
ABR. SVART hetken vaitiolon jälkeen: Sinun äitisi oli minulle uskoton samalla tavalla.
EELIS: Valhe!
ABR. SVART: Tällaista ei valehdella, tiedät sen.
EELIS kuin tajutonna: Äitini — —?
ABR. SVART: Minäkin kokemattomana luulin, että voisin unohtaa. Mutta en kyennyt siihen. Eikä siihen kykene poikanikaan. Älä tee itsemurhaa, niinkuin minä olen tehnyt kolmekymmentä vuotta.
EELIS puoliksi itsekseen: Äitini — — ei, en kykene syyttämään. Näen hänet puhtaana yhä.
ABR. SVART katkeralla ivalla: Valhekuvakin voi syöpyä lähtemättömiin.
EELIS puoliksi itsekseen; tapaillen ajatuksia: Mutta — — jos en voi äitiäni syyttää, miksi tuomitsisin Agnesta enemmän? Niin! Hänen nöyrä elämänsä lievitti kuolemansynnin. Etkä kyennyt unohtamaan? — Olit itse sielulta mitätön. Et tehnyt oikeutta katumuksen tekijälle, et ollut jalo. Himojesi orja olit, niiden tähden et kyennyt anteeksi antamaan.
ABR. SVART: Sanoja, sanoja — — Ne mykistyvät inhoon ja riitaan.
EELIS: Minä kykenen suurempaan kuin sinä. Ylellisyydessä tahtosi heikoksi makasit. Minä olen sen köyhyydellä karaissut. Olet kiusaaja jalolla tiellä. En kuuntele sinua. (Aikoo lähteä.)
ABR. SVART: Lähetä sana hänelle, että tulet tuonnempana — — nyt älä mene.
EELIS: Koetatko kieroudella peittää vääryyttäsi? Minä lähden.
ABR. SVART: Jos lähdet, et tapaa minua elävänä enää!
EELIS pysähtyen ovella: Miksi uhkailet hulluuksilla?
ABR. SVART painuu korituoliin istumaan, väsyvällä äänellä: Olet minulle ainoa turva ja toivo. Tiedän sinun sortuvan nyt. Sitä en tahdo olla näkemässä. Se ei ole minulle uutta. Kymmenen vuotta olen sitä tahtonut. — — Inhon kaipaama käsivarsi ei ole kestänyt koskaan. Nyt ei tarvita uskallusta.
EELIS: Lepää siinä, rauhoitu siinä. Tulen takaisin pian.
ABR. SVART sammuvin äänin: Kuule vielä: lupaa ettet kenellekään puhu — — äidistäsi mitään — —
EELIS: Kyllä, kyllä — — pian olen jälleen täällä. (Kiirehtii ulos, ovella.) Agnes! Agnes!
9. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta. Kiirehtii peräovelle, katsoo vasemmalle.
RAUHA: Agnes tulee tänne päin ja Eelis juoksee vastaan kuin pieni poika. (Palaa takaisin, isälleen.) Isä, siirrytään pois. He tulevat tänne.
ABR. SVART: Niin — — mene sinne, lähden kyllä.
RAUHA poistuu vasemmalle.
ABR. SVART nousee hitaasti: Tyhjää — — pyörikööt tyhjää iankaikkisesti. (Poistuu laahaavin askelin ulko-ovesta. Näyttämö on hetken tyhjä. Huone hämärtyy. Salama välähtää jossain, ja hyvin kaukaa kuuluu vaimea ukkosen jylinä.)
10. KOHTAUS: Eelis ja Agnes tulevat ulko-ovesta toisiaan kädestä pitäen.
EELIS vetäen Agneksen luokseen: Voisin murtaa salamalta kärjen, kun sinä olet minulla.
AGNES painuen Eeliksen lähelle; tuskasta vavahdellen: Niin yksin olin, rutarannalla olin, sumua, surua siellä oli kaikki.
EELIS suudellen: Nyt itku huulilta kauas — — sumu silmistä pois —
AGNES: Häpesin päivää ja pimeässä istuin — — olin rumempi suota ja rämettä.
EELIS vetäen mukaansa uskollaan ja riemullaan: Se oli hulluuden häpeä, se oli epätoivon rumuus — — ne sammakot rämpikööt suossa ja mudassa. Sinä tulit kuin lintu yrttitarhasta kaukaa — — (Suudellen kaulaa ja olkaa.) Vain siivet ovat pitkästä lennosta väsyneet.
AGNES: Sinä ihmeen poika! En uskaltanut toivoa siitä synnistä sovitusta. Ja kuitenkin: tätä ihmettä odotin.
EELIS: Syntisten ja viheliäisten juhla! Se on sittenkin taivaista parhain. Pyhimmät vainajat ovat syntiä tehneet ja sen nöyryyden ihmeellä tuhonneet.
AGNES asettuen Eeliksen eteen; vakuuttavasti: Katso, minulla on nöyryys — — joka päivä sen silmistäni näet.
EELIS painaen Agneksen rintaansa vasten: Tunne, miten sydämeni palaa. Siellä on unohtamisen voima — — (Havahtuvat kuuntelemaan; siellä kuuluu selvästi käymään pannun myllyn hyrinä ja tärinä.)
AGNES kuiskaavasti, iloisesti: Menipäs kauaksi pakoon se jyrinä.
EELIS aavistaen pahaa: Ei, ukkosta tämä ei ole. — Missä on isä? (Menee pari askelmaa ullakkoportaita.) Isä, isä! (Kiirehtii alas ja avaa keittiönoven.) Rauha, niissä on isä?
11. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta.
RAUHA: En tiedä — — (Agnekselle, rientäen syleilemään, sydämellisesti.) Agnes, tervetuloa.
EELIS kuunnellen, äkkiä: Mylly käy!
RAUHA: Isähän usein hulluttelee panemalla sen tyhjänä käyntiin.
EELIS mennen akkunaa kohti: Katson kuitenkin — —
JALMIINA ulkoa: Herra Jumala! — Nyt se sytytti myllyn! (Ulko-ovelta, juosten sisään.) Apuun, hyvät ihmiset!
EELIS kiirehtii ulos.
RAUHA rientää ikkunaan.
JALMIINA: Savu sieltä pöllähti oven kamanasta — — ja minä kun karmasin hynttyineni — —
RAUHA ikkunassa: Eelis juoksee. — Oven sai auki. —
JALMIINA: Olikos se, herja juovuksissa taas?
RAUHA: Jumalan kiitos — — tulee Eeliksen kanssa. (Hätääntyen.) Hervahti nurmikolle! (Kiirehtiessään ulko-ovesta; Jalmiinalle.) Joutuin sankoja sinne.
JALMIINA lähtiessään, voivotellen: Keskellä Jumalan ilmaa — — savun ja suitsun se höperö tekee — — (Poistuu ulko-ovesta.)
AGNES rientää ulko-ovelle ja auttaa Rauhan kanssa Svartia sisään.
12. KOHTAUS: Abr. Svart autetaan korituoliin.
RAUHA: Haen vettä täältä. (Poistuu keittiöön.)
ABR. SVART katsoen vaivoin ympärilleen; näkee Agneksen, väsyneesti, mutta inhoavasti: Niin, sinä olet täällä.
AGNES neuvottomana: Eelis — —
ABR. SVART: Kuulitko, kuinka myllynkivet pyörivät tyhjää? Ne räiskivät ja rätisivät, kun Vartin herra teki ainoan sankaritekonsa ja senkin naurettavasti. — Tiedätkös — — tästä alkaen ne jauhavat sieluja ja luita.
RAUHA kiirehtien vasemmalta: Juo hieman vettä — —
ABR. SVART työntäen lasin pois: Ei ole tarpeen.
RAUHA: Kovin tuhmasti teit.
ABR. SVART: Niin viisaasti en enää koskaan kykene yrittämäänkään.
13. KOHTAUS: Eelis tulee ulko-ovesta.
EELIS jo tullessaan: Sammui toki helposti. Vain lastukko lattialla oli tulessa. — Ja isä voi hyvin! Nyt on hyvin kaikki. (Lähestyen Agnesta.) Isä, Agnes on nyt minun, ikuisesti minun.
RAUHA itsekseen: Nyt minä sen ilmoitan. — (Muille.) Kuule, Eelis — — isä ja Agnes, kuulkaa. — Eerik on palannut kotiin — — hän kävi täällä.
EELIS: Ja sinä — —?
RAUHA: Luulen — — kaikki tulee hyväksi nyt — —
EELIS: Ja me lähdemme täältä niin pian kuin suinkin. Koulunihan on lähellä Helsinkiä, ja sinä, Rauha — ja Eerik ja Kaarin — te tulette joka sunnuntai meitä katsomaan. — Isä muuttaa tietenkin nyt meidän luoksemme?
ABR. SVART: Raahatkaa minne haluatte tämä ruoriton runko.
EELIS: Siellä saat olla maalla ja vapaasti, kuin Leiklahden herrana ikään.
ABR. SVART kaksimielisesti naurahtaen: Minulla täisikin olla turha kiire sinne alimmaiseen helvettiin.
Väliverho.
KOLMAS NÄYTÖS.
On seuraava kevättalvi ja pääsiäissunnuntain aamu.
NÄYTTÄMÖ: Kamari Eeliksen asunnossa. Peräseinässä on korkea ikkuna, jonka takana alastoman omenapuun runko ojentelee kankeita oksiaan ja josta näkyy kevättalven kirkas maisema. Ikkunasta näkyy oikealta taustalta auringon kirkkaasti valaisema porstuan nurkkaus, jonka ovesta tulevat ja menevät näkyvät peräakkunasta. Huoneessa ikkunan edessä on pieni pöytä. Tämän edessä tuoli ja vieressä sama korituoli kuin toisessa näytöksessä. Agneksen kengät ovat tuolin edessä. Oikealla on etualalla ovi ja keskellä seinämällä kapea puusänky, joka päiväsaikaan on ryijyllä peitetty ja jonka päätypuolelle on heitetty Agneksen heleänvärinen aamuviitta. Oikeassa taka-alanurkassa on toinen ovi, joka vie eteiseen. Vasemmanpuolisessa seinässä on ikkuna ja tämän lähettyvillä leposohva ja matala turkkilaismallinen istuin. Ikkunalaudoilla on kukkia. Seinillä on pari piirrosta sekä sama maalaus Eeliksen äidistä kuin ensi näytöksen näyttämöllä. Väliverhon auetessa huone on pimeä, sillä akkunaverhot ovat tiiviisti suljetut. Agnes nukkuu vuoteessa.
1. KOHTAUS: Eelis tulee oikealta, haparoi pimeässä keskinäyttämölle. Hänen yllään on tummanruskea puku.
EELIS naurahtaa kylmästi: Rouva makaa vielä.
AGNES havahtuu päästäen ahdistuneesti vaikeroivan äänen kuin painajaisunesta herätessä; epäselvästi: Jyrsii ja jäytää — —.
EELIS asiallisen lyhyesti: Herää toki. (Menee peräikkunan luo ja avaa verhot, jolloin valo tulvahtaa huoneeseen; ikkunan luona, katsellen ulos.) On aika nousta.
AGNES: Väsyttää — —
EELIS: Huone on laitettava kuntoon. Vieraat ovat jo ylhäällä. (Menee vasemmanpuolisen ikkunan luo ja avaa senkin verhot.)
AGNES: Se oli kamalaa — —
EELIS katsellen ulos; surumielisesti ihmetellen: Taitaa todella tuo päivä kirkkaasti paistaa, kuin pääsiäisaikaan ainakin. — — Liekö loistanut ihmeemmin ennenkään.
AGNES: Eelis, se oli julmempaa kuin mikään uni! Tuhannen harmaata hiirtä jäyti ruumistani kaikkialta ja musta, märkä rotta painoi rintaa —
EELIS: Valvoit kai myöhään. Iltayöstä oli todellakin lattiain alla oikea rottien meteli. (Äkkinäisin lausein; peitetyn katkerasti.) Ei näytä pääsevän haaksirikkoon — — tämä meidän laiva.
AGNES: Mutta kuule, viimein hiiristä ilkein — —
EELIS: Vai tulisiko tulipaloja, kuin ennustivat, kuulema, Leiklahdessa ennen — — isäparkojen aikana huonerotat, aittarotat, myllyrotat.
AGNES: Etkö kuule, se söi kylkiluiden lomitse itsensä sisään ja nakerti — keuhkoja ja sydäntä. Näin, ihan näin revittyinä tummanpunaiset keuhkot, ja sydän — — se retkotti siellä — —
EELIS naurahtaen: Vai sydämeen — — perin uudenaikainen rottalaji.
AGNES: Olipa hyvä, että herätit. (Pyytävästi.) Eelis — —
EELIS: Niin, laitapa nopsaan vuode, käyn sillä välin täällä isän puolella. (Aikoo poistua peräovesta.)
AGNES ojentaen käsivarsiaan; arasti ilakoiden: Tule nostamaan! Pakkaseenko nousisin? Enpä ole eskimo parka. Minä olen kasveista kaunein, muistathan — —
EELIS epävarmasti: Pitäisi mennä kävelemäänkin — —
AGNES kurkoittaen käsivarsiaan; yhä kiihkeämmin: Ja tuotu etelämaalta — — Bagdadin tarhoista tuotu. Jäävuorien hehkuvin poikahan ryöstäjä oli! — Ken kalifin armeijoita pakoon juoksi tänne? Sama kaunis poika. Eikös saaliistansa se ihanan atrian syönyt joka aamu ja ilta? — No, naura nyt toki!
EELIS leppeämmin: Nyt ei aikaa hullutella — —
AGNES äänessä liikuttava, tuskaisa pyyntö: Se poika juuri oli hulluista hurjin. Omasta rinnasta iski se tulen, poltti koko maailman suota ja rämettä ja istutti kuumaan maahan — — sen kurjan lootuskukan. — Tule pian, Eelis, ja nosta. Katso, kuin lootuksen raukeat kuidut on käsivarret mulla. (Kohoutuen vuoteessa.) Nostat vain, sitten häärään kuin varpunen.
EELIS joka on koko ajan taistellut kovuuden ja heltymisen välillä, sulaa lopulta syvään liikutukseen ja rientää Agnesta nostamaan; kuin muuttuneena äskeisestä, poikamaisesti: Pidä, varpunen, varasi!
AGNES Eeliksen aikoessa nostaa: Mutta enpäs täältä lähdekään! Petinpä sinut, sinä veijari viisas, tänne vedän.
EELIS riistäytyen irti; tukahtuneesti: Päästä, päästä! (Loittonee vasemmalle, jää katsomaan ikkunasta ulos.)
AGNES pelästyneenä: Taasko? Nyt älä moiti minua, säästä siltä saarnaltasi tämä kerta! (Nousee ja heittää vuoteen pääpuolesta aamuviitan ylleen ja vetää aamukengät jalkaansa.)
EELIS pitkän vaitiolon jälkeen, tukahtuneesti: Tahdoin — — vieraiden tähden — — että tämä päivä olisi ollut rauhaa. Pakoittamalla pakoitin itseni tyyneyteen. Miksi rikoit sen jäisen haarniskan? Houkutit luokse — — leikilläsi muka — — väärin teit.
AGNES arasti: Olit vähän ystävällisempi ja — — luulin antavani pienen pisaran lievitystä — —
EELIS: Lievitystä ja parannusta — — Ennestäänhän sen tiedät — —. Etkö muista, että hiustesi tuoksu on minulle inho! Se syöksee päähän paksuna veren, se tunkee katkuna kurkkuun ja kettää paljaiksi hermot — — Älä sano mitään! — Etkö ole nähnyt tämän talven kuluessa, että — — unohtaa, se oli nulikan valhetta itsellensä.
AGNES: Olit tosiaankin sanoissa jalo, mutta teoissa et.
EELIS: Mitä tiedät sinä siitä taistelusta, jota saan itseni kanssa käydä — — tuolla, kun olen sulkenut oveni. Sinut — — tuon saman ruumiin näen lauttana makaavan metsikössä, tympeästi lemuavalla, maalla, ja kenen tahansa, kiertolaisten, jätkien, herrojen, renkien venyvän vieressäsi. Tottakin: kuin laiskat rotat ne tulevat. Ja sinä — — sinä makaat vaan kuin kuorsaava portto.
AGNES: Lakkaa! Olen ihminen sentään. Suostu eroon, niin rumasta pääset.
EELIS: Erolla ei poistu se liejuinen näky. Ei — — jotain — — ihmeellistä ja korkeaa sovitukseen vaaditaan. — Sinäkö luotani pois? Ei, vielä mahdottomampi on unohtaa sinut kuin — — se rumuuden teko. (Ottaen Agnesta käsivarresta.) Minähän rakastan sinua! Omaa sydäntäni vihaan, siksi — — ettei ole sillä unohtamisen voimaa. Kärsi vielä tämä päivä, sitten — — löydämme lääkkeen kyllä.
AGNES: Olenhan koettanut! Ja turhaan kaikki — —
EELIS: Ihmelääkettä on mulla, jalompaa kuin viini, oikeaa paratiisiviinaa — — kestä vielä tämä päivä.
AGNES: Koko talven olen värissyt täällä, vaiti olen ollut, säikkynyt ja kärsinyt hiljaa, kun olen luullut nöyryyden auttavan jotain. Kun on pilkekin pujahtanut kasvoillesi valoa, olen ilakoinut ja peittänyt hätäni piiloon. En osaa enempää!
EELIS haparoivasti sairaasti: Yhdessä osaamme — — On sovitettava tuhannen petosta! Katsos, sinä et ole syyllinen yksin. Niitä on monta. Tiedätkös? Voinetko ymmärtää — — olen alkanut syyttää myöskin vainajia, noita autuaita kristityitä, jotka ovat muka katumuksella sielunsa pelastaneet. Ymmärrätkö? Se katumus on ollut vain kahden ihmisen sortumista sairauteen. Katso itseäsi, katso minua: kaksi rumuuden orjaa! (Hapuillen pelastavaa ajatusta.) Se katumus tässä ei riitä, on tarpeen teko — — —
AGNES etääntyen, salaisella kauhulla: Eelis, olet hyvin sairas — —
EELIS: Kyllä tiedän, pyhimykset tehdään uskottomista naisista juuri. Koko maailma niiden pyhyyttä huutaa. Ja isän se tuomitsi syyttömänä. — Rauha elää petoksesta! Sen ymmärrän nyt — —
AGNES viihdytellen: Kuule, mene Eerikin kanssa kävelylle, saat raitista ilmaa.
EELIS: Haen käsiini Rauhan. (Puoliksi itsekseen.) Hänen on kuultava totuus, ettei koko elämäänsä pidä vääriä jumalia. (Poistuu peräovesta. Vasemmalta alkaa kuulua kirkkoon ajavien hevosten kellojen ja kulkusten helinää. Kokonaisia hevosten jonoja kuuluu menevän ohi synnyttäen iloista helinää ja humua.)
AGNES yksin; laittaa vuoteen kuntoon.
2. KOHTAUS: Kaarin tulee peräovesta. Hän on nyt entistä ylellisemmin puettu.
KAARIN: Saako tulla? Hyvää huomenta.
AGNES nyökäten huomenensa: Tule vain. Lopetin tässä juuri vuoteen laiton.
KAARIN mennen vasemmalle ikkunan luo: Halusin katsella kirkkomiesten hevosia.
AGNES: Hetkisen katselet — — käyn sillävälin pukeutumassa. (Poistuu oikealle.)
KAARIN yksin, ikkunan luona: Täältä näkee hyvin. Ajavat kuin laskiaista. Kokonainen jono — — Agnes! Tule katsomaan! (Purskahtaen nauramaan.) Tuolta tulee oikea aasintamman varsa. Kirjava ruuna! Miten hassusti se köpöttää. — Ja perässä kaksi akkaa, kuin Pitkä-Marja ja Jalmiina ihan. Siinäpä olisi isälle näkemistä.
AGNES palaa oikealta, on saanut sukat jalkaansa ja menee hakemaan korituolin luota kenkiänsä.
KAARIN Agneksen tullessa: Tule katsomaan.
AGNES: En jouda vielä. (Istuutuu korituoliin ja alkaa nauhoittaa kenkiänsä.)