Part 4

KAARIN: Tämä hurskasten teatteri tekee pilkkaajaksi. Sen koin jo lapsena ennen. — Tuolla tulee isännän hevosella piika ja renki. Ne ovat rakkausretkellä varmaan. — Entäs tämä verevä isäntämies? Taitaa rakastella omia piikojansa. Sen on se näköinen — — (Junan vihellys kuuluu kaukaa; painaen käden korvalle.) Uh, junako siellä viheltää. Sepäs oli sopimaton teatterikeino!! Liian nykyaikaista — — (Katselee ympärilleen.) Jaha — — olen nyt ensi kerran tässä siunatussa perheessä. (Terävästi.) Tulin tänne oikeastaan urkkimaan.

AGNES väsyneen katkerasti: Lie paljonkin ilmi tullut?

KAARIN: Sangen paljon. Huonosti palaa tämä laillistettu» aviolempi.

AGNES käy neuvottomaksi.

KAARIN: Sen sylinhän pitäisi olla, kuulema, »luonnon alttareista» kaunein — — Tuntuuko siltä — — sinustakin?

AGNES: En tiedä — — päätäni hieman särkee.

KAARIN: Annan sinulle erään neuvon.

AGNES kiusaantuneena: Eikö lie syytä sinun neuvoa itseäsi. Sinun maailmasi on, kuulema, vaarallinen viattomalle tytölle.

KAARIN nauraen: Kas, tulipas sitä impeyden katkismusta taas. Tiedätkös? Sen markkina-arvo on laskenut pahasti. Ja mitä minuun tulee — — no, niin — minä olen vakuutettu haaksirikkoisten laitoksessa. Meillä ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia. Mutta sinulla on. (Melkein kuiskaavasti mutta kiivaasti.) Oliko sinulla oikeutta Eeliksen puolisoksi — — senkin jälkeen? Vastaa.

AGNES nousee malttinsa menettäneenä; etääntyy vähitellen keskinäyttämölle: En jaksa enää. Tuomiopäivää on tämä elämä aamusta iltaan. Mitä te tahdotte minulta? Selvitystäkö? — En minä tiedä, miksi olen langennut nainen ja petoksen-tekijä. En tiedä mitään. Ei minulla ole teidän älyänne. Tuskin muistan mitään. Vain kamalat unet muistan ja kummallisen autuaan unelman, jonka joskus olen kokenut, sen minä muistan. Mutta — — sekin vaivaa minua — — Voin todella pahoin — —.

KAARIN: Tule tänne. (Ohjaa Agneksen leposohvalle.) Tahdon kuulla — —

3. KOHTAUS: Abr. Svart tulee peräovesta. Hän on nyt entisestään huomattavasti harmaantunut, puettuna samaan pukuun kuin 1:ssä näytöksessä.

ABR. SVART jo ovesta tullessaan: Mihin hemmettiin hukkui koko naisen puoli? Eelis vei Rauhan, ja te leikitte haareminaisia täällä. Eikö edes tämä kapakkatyttö tunne nautinnon lakeja? — Etkö tiedä, hupakko, mitä on aamusikari ennen aamukahvia. Yhtä luonnotonta kuin suudella naista ennen viettelemistä. Kahvia ei keitä kukaan. Tjaa!

KAARIN hyräilee pilailevasti: Aa — — du alter Geniesser du — —

ABR. SVART: Jaa, jaa! Viisaat neitseet ja Sarpatin lesket ovat kuolleet teissä. Onko ihme, ettei profeetoita ilmesty enää. (Kuuluvat jälleen hetkisen aikaa ohiajavain hevosten kulkuset.)

KAARIN nauraen: Vartin herran neitseet ja lesket ajavat kirkkoon. Kuulepas tuota. Katso ikkunasta. Siellä ajoi äsken Jalmiina ja Pitkä-Marja. Ja se Keulainmaan korea Selma ja Kapalaukeen kuuluisa tytär, ne ajavat parhaillansa — rippikirkkoon.

ABR. SVART: Etkö sinä, juupelin tytär, kunnioita isääsi lainkaan!

KAARIN nousee, lähestyy hyväillen isäänsä: En, vaan rakastan ankarasti. Ja nyt, mene panemaan hellaan tuli, sinä sulttaani siinä.

ABR. SVART mennessään peräovea kohti Kaarinin saattamana: Naa, naa — — mutta huonosti olet selvillä isäsi historiasta. (Ovelta.) Kun minä ennen muinoin seisoin sakastin ovella, punastui koko akkain puoli. Tjaa! (Poistuu.)

KAARIN menee Agneksen luo ja istuutuu: Kuule, kerro siitä unesta jotain.

AGNES joka on edellisen keskustelun aikana tuijottanut mietteissään eteensä; rauhallisesti: En ymmärrä sitä näkyä. Se on ollut erilainen eri kertoina. Mutta joskus siinä on vuolteva virta ja ympäri kohiseva metsä. Se on pinnalta tummansininen. Äänettömästi vaeltavat häränsilmät ja nielut sen mukana — — On kuin makaisin pohjassa siellä ja katsoisin ylhäälle päin. Ja sinne kuultaa ihmeitä kaikkialta. Kaukaisen kaukana on aurinko, kuin himmeä, himoitseva jättiläissilmä, ja jossain pilviä makaa — — kuin, kuin kylläisestä atriasta laiskat eläimet ne venyvät siellä. — Alas virran pintaa pitkin tulevat sinisten ja punaisten kukkien parvet, tulee lämpöisiä, suuria lehtiä ja — — ja vastavirtaa pienet poikalapset uivat kuin nuoret jumalat. Ja kaikki, kukkaset, kasvit ja kaikki, ne painuvat nieluihin, syliini tunkevat itsensä ja kaikkia niitä saan hyväillä kuin omaa, rakkainta omaa — —. Ei, ei! Niin kaunista siellä ei kai lie kaikki. Koskapa tulin samasta unelmasta kerran — tulin — — kuin lankeemuksesta. — Niin, vain samaan hulluuteen minä sorruin silloin — — kun surmasin Eeliksen uskon. Hymyile ja epäile vaan. Sen muistan tunteneeni: joku käski ja jouduin kuin jonnekin syvälle, kuin äskeiseen uneen.

KAARIN hieman ivallisesti: Miksi et sitten unohtanut sitä unena, miksi tunnustit sen kuin suuren synnin?

AGNES: Se oli synti Eeliksen edessä, täällä — — hereillä — olijoitten maailmassa. Aamulla tiesin sen, ja niin ajattelen vieläkin. — En tarkoittanut itseäni puolustaa. Sanoin vain, miten olen itselleni koettanut selvittää sitä tekoa, jota en vielä samana päivänä olisi uskonut koskaan mahdolliseksi. — (Mietteissään, raskaasti.) Meissä lie sieluja kaksi, vai tuhannenko lie — —

KAARIN vaitiolon jälkeen: Agnes, tahdotko pelastaa Eeliksen ja itsesikin? Saat minulta neuvon.

AGNES: Ei ole keinoa enää — — (Vavahtaen, hätäisenä.) Pitäisikö kuolla? Älä vaadi sitä! Minä pelkään kuolemaa. Tiedän sen, olen ajatellut sitä.

KAARIN: Lähde Eeliksen luota pois. Vaikka hän kärsisi siitä, pääsee hän kuitenkin, yksin ollen, taas työhön kiinni. Nyt on väitöskirjatyö ollut keskeytyneenä melkein koko talven. Ja työ, se on hänelle ainoa pelastus. On paras erota.

AGNES: Eelis ei suostu eroon.

KAARIN: Sinun on paettava täältä.

AGNES nousten ja siirtyen oikealle: Paettava?

KAARIN nousee myös: Lähdet salaa, minun luokseni suoraan. Minulla on nyt meidän hotellissa oma huone. Ei Rauha eikä kukaan tiedä siitä mitään. Asut ensin siinä. — Sitten keksimme jotain muuta.

AGNES: Kaikiksi ajoiksi? Paettava pois?

KAARIN: Ehkä kokonaan, ehkä voit kerran palatakin. En tiedä, mutta — — muuta keinoa ei ole kuin tämä teko.

AGNES: On tarpeen teko? Sen sanoi Eelis — — äsken. Olisitko oikeassa? — Jokohan Eelis on tullut?

KAARIN mennen peräakkunan luo: Sanoivat tulevansa pian — — Kääntyvät pihalle juuri. (Tullen Agneksen luo.) Sano selvästi nyt, aiotko lähteä.

AGNES: Jos se on ainoa tie, olen kulkeva sitä. Onhan sillä tiellä kuitenkin toivoa vielä. Onhan? — (Rauha ja Eelis näkyvät tulevan ulkoa eteiseen.)

KAARIN: Toivonhan sitä minäkin.

AGNES: Menen pukeutumaan. (Poistuu oikealle Kaarinin saattaessa ovelle saakka.)

4. KOHTAUS: Rauha ja Eelis tulevat peräovesta.

KAARIN lähestyy Eelistä hyväilevästi: Eelis poika, tuskin olet huomenta sanonut. Etkö välitä minusta enää mitään?

EELIS sydämellisesti, mutta haparoivasti: Välitänhän — — kuin kaikkein kauneimmasta sisarestani välitän.

KAARIN: Niin olet väsyneen näköinen. — Mutta minä hoidan sinut, oikein viisaasti hoidan.

RAUHA Kaarinille: Isä siellä jo kiirehti aamukahviansa. (Menee leposohvalle istumaan.)

KAARIN: Sinne olen juuri menossa. (Nauraen kuin kyynelten lomitse.) Nyt saakoon ukkeli oikeat kapakkakahvit! (Poistuu peräovesta.)

RAUHA: Niin — — viittailit äsken seikkaan ja toiseen. Mutta hieman hämärästi. Nyt haasta aivan avoimesti, kuin sisarelle ainakin.

EELIS istuutuu vuoteen laidalle; äkkiä: Oletko onnellinen?

RAUHA arasti: Olen — — olenhan toki, niin — miten sanoisin — olen tullut vähitellen onnelliseksi.

EELIS: Miksi niin? Vähitellenkö jaksoit unohtaa toisen lankeemukset?

RAUHA: Ei, unohtaminen ei ollut vaikeaa. Olihan mielessäni elävä muisto äidin laupeudesta — —

EELIS katkerasti; lyhyesti naurahtaen: Vai äitimme muisto — —

RAUHA: Miksi naurat noin?

EELIS: Jatka vaan.

RAUHA iloisesti: Niin, Eerikin lähellä-olo oli aluksi liian ihmeellistä. Se oli ihanaa ja samalla kuin — — rumaa. Olin elänyt varmaan liian kauan kuolemalle. — — Suudelma oli kuin maallinen tahra. Se peloitti minua. — Ei, eihän kaikesta tuosta voi puhua omalle veljellensä. Sinäpä nyt kyselet. — Mitä katselet siinä? — Niin, Eerik on ollut niin voimakas työssä ja toimessa, kohta on tuleva kotimme ihan valmiiksi varustettu — —.

EELIS tuijottavasti, kylmästi: Valheelle perustettu sekin.

RAUHA katsoo äärimmäisen hämmästyneenä.

EELIS: Valheessa kuolleitten vainajien muistolle, haudan päälle. Se on vaarallista!

RAUHA nousee: Tuolla tavalla ei puhuta leikkiä — —

EELIS: Mutta totuutta puhutaan, ja sen täytyy tulla ilmi vielä tänä päivänä. Ei, oitis, juuri nyt on isän se valhe paljastettava. Se juuri kukisti isän inhoon ja murheeseen. Siitä tuli vararikko. Se vei minun sydämestäni voiman, vaikka ensi hetkessä hourailinkin toista. — Ja siitä valheesta on sinunkin päästävä nyt.

RAUHA: Sano se valhe, en pelkää.

EELIS: Isän on se sanottava. Sitten — — tulkoon häpeä. Sen voi ainakin myrkyllä pestä.

RAUHA: Puhut jotain luonnotonta. Mutta koska se tuntuu koskevan myöskin äitiämme, vaadin selvää puhetta.

EELIS osoittaen vastapäiselle seinälle: Katsopas tuota äitimme kuvaa. Hän oli kaunis nainen, syntisen kaunis. Hän on varmaan pettänyt rakastettuansa. — Hänen äitinsä myöskin, ja esiäidit kaikki. — Ja Agneksen äiti ja äitien äidit, elukkaan saakka — —

RAUHA kauhistuneena: Nyt alan ymmärtää! Tässä on isän juonet takana. Hän tahtoo tuhota sinun sielusi sairauteen. Se mies on totisesti pahan hengen kätyri! Tästä täytyy tulla selvä. (Menee peräovelle.) Isä, isä!

EELIS: Nyt nähdään, mitä siittävät pyhät valheet! (Istuu jälleen vuoteen jalkapuoleen.)

5. KOHTAUS: Abr. Svart tulee. Polttaa sikaria.

RAUHA isälleen; viitaten sohvaan: Istu tuonne, on puhuttavaa.

ABR. SVART: Vai oikein puhuttavaa. (Istuutuu leposohvalle.) Antaa kuulua vaan.

RAUHA: Olet uskotellut Eelikselle jotain katalaa. Peruuta se oitis. Muuten ei saa Eelis sielullensa rauhaa.

ABR. SVART: Ahaa — — onko käynnissä taas se sota sielusta? Ja minä kun jo aioin pitää välirauhaa aina taivaan portille saakka.

EELIS: Isä, sinun on puhuttava Rauhalle äidistämme totuus. Hänenkin on päästävä valheesta irti. Ja meidän kaikkien!

ABR. SVART: Oletko, poika, hullu! Mikä vimma sinulla on möyriä rutaista pohjaa?

EELIS: Tahdon sen. Ja sinulla on oikeus vapautua viimeinkin vääristä tuomioista. Olet ollut katkera niiden tähden?

ABR. SVART: Voi olla. Mutta — — en tarvitse pyhimysglorioita vielä taivaassakaan.

RAUHA: Miksi puhutte arvoituksin? Tahdon tietää, mitä olet puhunut Eelikselle äidistämme.

ABR. SVART uhkaavasti: Vai tahdot tietää? Entä jos se himmentäisi hieman sinunkin marttyyrikruunuasi? Se on vaarallista! Ja sitäpaitsi turhaa — —

RAUHA: Aion varjella äiti vainajan puhtaan muiston ja pelastaa veljeni mielenrauhan vääriltä syytöksiltä. Uskallat kai toistaa puheeni? — — Vai pitääkö minun väittää omaa isääni valehtelijaksi?

ABR. SVART nousee, kävelee kiivaasti taka-alalle ja takaisin: Taisitpa olla oikeassa, poika. Kanna taakkaa kolmekymmentä vuotta — — ja palkan saat! (Eelikselle.) Oma tytär huutaa valehtelijaksi.

RAUHA: Pelkuriksi myös, jos et uskalla puhettasi toistaa.

ABR. SVART: Jumalauta! Ja pelkuriksi myös! — Mutta — — niin en ole vielä ränsistynyt, että suostuisin konnan ja kätyrin maineeseen. Olet oikeassa, poika, tämä valhe on naurettavaa. (Kävelee jälleen.) Antaa mennä vaan, antaa mennä — — (Rauhalle.) Menköön sielusi siitä vaikka helvettiin. Saat sen kuulla sinäkin. (Viitaten vaimovainajansa kuvaan.) Katsos, tämä äitisi oli hurskas ja nöyrä koko elämänsä, koska häpesi omaa lankeemustansa. Siksi hän nieli kuin lammas minun haureuteni.

RAUHA pyhässä vihassa; katkonaisesti: Tuonkaltaista — — noin voi puhua vain Jumalan vihamies — — valheen palvelija — —

ABR. SVART: Oikein, hurskasta valhetta palvelin koko elämäni. Mutta — — nyt taitaa se piru päästää palvelijansa rauhaan. Katsos, minulla on palvelusajaltani oikein todistus, oikea myllynkivi sinun kaulaasi, pyhimys. Niin, niin, mustaa valkoisella. Aikapa onkin. Ei ole sitä enää kymmeneen vuoteen luettu kertaakaan. Mutta tässä paikassa juuri se lyödään pöytään! — Ei, sepäs esitetään, hienosti kuin komeljantin esipuhe murhenäytelmään. Ja koko perhe mukaan! Katsomo täyteen — — (Mennessään peräovesta.) Kaarin ja Eerik!

EELIS: Agnes! (Menee ovelle.) Tule tänne.

RAUHA siirtyy taka-alalle, korituoliin istumaan.

6. KOHTAUS: Agnes tulee, jo pukeutuneena, oikealta.

EELIS saattaen Agnesta leposohvaa kohti: Nyt se tulee — — se kaikkien häpeä. Istu siihen ja kuuntele. (Agnes istuutuu, Eelis siirtyy ikkunan luo vasemmalle.)

7. KOHTAUS: Kaarin, Eerik ja Abr. Svart, jolla on kädessä kellastunut paperi, tulevat peräovesta. Eerik on nyt mallikelpoisesti puettu.

ABR. SVART tullen edellisten jäljessä: Käykää sinne vaan.

KAARIN rientää Eeliksen luo ja vaihtaa kyselevästi pari sanaa.

EERIK jää ensin ovipieleen, siirtyy sitten Rauhan luo, vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan ja istuutuu pöydän eteen tuolille, aluksi melkein selin katsomoon.

ABR. SVART istuutuu vuoteen jalkapuoleen; kirjettä ahnaasti hypistellen: Täällä, täällä se seisoo. Nyt esiintyy vainajan henki ja Abraham Svart. Ja se henki kirjoitti näin: (Lukee.) »Ikuisesti rakastettuni.» (Huomauttaen väliin.) Niin kuuluu päällekirjoitus. (Jatkaa lukemista.) Olen omasta syystäni häpeässä ja toivottomuudessa. Rukoilemalla kurkoitan vielä kerran Sinun puoleesi käteni. Älä hyljää minua, pelasta minut. Voi, miksi et tullutkaan minua ennemmin vaimoksesi hakemaan! Jospa olisit viipynyt täällä häihimme saakka.» (Huomauttaen myrkyllisesti.) Minun olisi, nähkääs, pitänyt vyöttää hänet rautavanteella kuin neekerinainen. — (Lukee edelleen.) »Maailman turhuus ja kunnia vietteli ja langetti minut. Kuinka vihaankaan nyt sitä kaikkea! Sinun, jota ainoata nöyrästi rakastan — —» (Väliin, katkerasti matkien.) Nöyrästi — — (Jatkaa lukemista.) »Sinun on tiedettävä kaikki. Täällä vietti kesää eräs kavaljeeri, kuuluisa nimeltä. Hän osasi mielistellä ja mairitella. Luulin rakastuneeni, syntisessä liehunnassa tulin hänen omaksensa. Uskoimme liittyvämme avioon. Mutta nopsaan, kalveana syksyaamuna, putosi maahan syntimme hedelmä. Eikä siinä ollut uskoa eikä rakkautta. Me kauhistuimme, erosimme ja minä jäin tuomitsevan Jumalani eteen. Katumuksen tähden Hän on oleva minulle armollinen. — — Täällä maailmassa olet Sinä minun tuomarini ja tuomitsijani. Sinun eteesi lankean maahan ja rukoilen vuodesta vuoteen: muista rakkauttamme. — — (Lukijan ääni värähtää ja sortuu lopulta melkein nyyhkytykseen) rakkauttamme ja ota omaksesi — — morsiamesi, joka on Sinua uskollisesti rakastava koko elämänsä ajan — — Yksin Sinun armosi voi minulle elämän lahjoittaa. Tule ja nouda minut. Sitä odottaa alati rukoileva Auroorasi.»

(Nousee hitaasti, tuijottaa kiinteästi vaimovainajansa kuvaan; huulet vavahdellen, syvässä liikutuksessa.) Auroora — — teinkö väärin? Tulisinhan — — vieläkin tulisin — — (Kaikille.) Älkää muistako tätä — — älkää — — unohtakaa. (Kääntyen poispäin.) Voi, tätä häpeän päivää. (Poistuu haparoiden peräovesta.)

(Pitkä vaitiolo. Rauha on painanut kasvonsa pöytää vasten. Kaarin on kääntynyt akkunaan. Agnes istuu lyyhistyneenä, kädet kasvoilla. Vain Eelis seisoo kiihkeänä ja taistelevana.)

KAARIN kääntyy akkunasta; puoliksi itsekseen: Isä parka — — (Poistuu maahan katsoen peräovesta.)

RAUHA nousee väsyneesti; laskien kätensä Eerikin olalle: Eerik, minun täytyy päästä — — yksinäni. (Lähtien oikeanpuolista ovea kohti.) Jumalani eteen — — (Poistuu.)

EERIK nousee, katsoo Agnekseen ja sitten Eelikseen, kääntyy painunein päin ja poistuu peräovesta.

EELIS: Katso, he kulkevat painunein päin, heidän silmänsä pimenevät häpeästä, eivätkä he uskalla katsoa toisiansa silmiin. Nyt se on tullut — — (Lähestyy Agnesta.) Agnes, me pelastamme heidät. (Istuutuu Agneksen viereen.) Me teemme korkean teon, joka on synnyttävä surun ja ylentävä heidän sielunsa häpeästä pois.

AGNES: Minusta on — — kuin olisin päässyt juuri nyt ensi kerran häpeästä. Se oli lohdutus minulle.

EELIS nousee, tuijottaa hetken eteensä: Voi, keskinkertaisuuden sieluja! Silläkö on tultu lohdutukseen, että valhe on muutettu häpeäksi? Silläkö on sovitettu petos, että petoksen tekijä on luonnon pakosta kuollut? »Ei vainajista mitään pahaa» — — se sopii hyvin laiskaan järkeen ja pelkuri-sydämeen. Ihmiselle se ei riitä.

AGNES: En ymmärrä sinua. Tunsin äsken mieleni lievittyvän — — Et voi olla oikeassa.

EELIS: Olen oikeassa. Taidan sen todistaa. En ole turhaan sitä koko talvea järjellä seulonut.

AGNES: Sinun järkesi tappaa, en kestä sitä.

EELIS istuutuen jälleen Agneksen viereen: Se on myöskin sydämen sana. Selitän sulle. Katsos — — meidän pyhimmissä totuuksissamme on aina jotain luonnon alku-unelmaa. Meidän korkeimmalla haaveellamme lemmestä, joka on uskollinen ja totinen kuin eläisi kuoleman alla, sillä on sisar jossain — — liejussa, maan alla syvällä, on alkusolu, joka on lemmessä uskollinen, koska siittyissänsä kuolee. Se on alku-unelma. Ken pettää, ken eroittaa lemmen unelmasta uskollisuuden autuaan unen, hän ei muulla tavoin voi itseänsä puhdistaa — — kuin palaamalla alku-unelmaan — — kuolemalla.

AGNES pelästyy, kavahtaa ylös; loitoten Eeliksen läheltä keskinäyttämölle: Olethan mielisairas?

EELIS nousee: Tämä on hulluutta sulle, ei mulle. Tie totuuden perille on vaikeaa. Olin tosiaan järkeni menettää. Mutta nyt se on selvä. Ja nyt pidän totuudestani kiinni! (Lähestyen Agnesta, joka pakenee oikeanpuolisen ikkunan luo.) Sinun täytyy se ymmärtää ja itse tahtoa samaa.

AGNES: Minä tahdon elää!

EELIS laskee kätensä Agneksen olalle ja johtaa hänet vähitellen leposohvan luo: Ymmärräthän — — Täällä on ympärillämme häpeä, itsessämme riita ja suudelmassa inho. Emme voi yhdessä elää, emme erossa elää. Vain kuolema auttaa. (Istuutuu sohvalle ja Agnes lyyhistyy hänen eteensä.) Se synnyttää sen kauniin surun, joka pelastaa toisetkin häpeästä. Ja sen minä tunnen: viime suudelmassa ei ole inhoa enää.

AGNES: En uskalla kuolla — — et voi sitä vaatia! Murhaako tahdot? Minua rakastathan! Itse sen sanoit — —

EELIS: Siksi kuolemme kumpikin. Mulla on oivaa myrkkyä — — (viitaten oikeanpuoliseen oveen) tuolla! Unisen Morfeuksen maljasta juomme ikuisen unen. — — (Aikoen nousta.) Sen haen, sen haen — —

AGNES tarttuen lujasti Eelistä käsivarteen; suuressa hädässä: Sinut estän siitä! — — Katso akkunasta maailmaa. Hanget kantavat meitä. Me laskettelemme. — — Sitten — — on kevät Ja ruskeat, lämpöiset pälvet katsovat meitä kuin elämän silmä. Elämä on mahtavampi kuin totuudet ja taivaat. — (Painautuen Eelistä lähelle.) Tunne huulilta tuoksu — — se kestää sata vuotta — —

EELIS työntäen Agneksen luotaan; nousten: En tahdo tuntea! En aio olla sattuman leikkikalu. Odotin — — tältä elämältä muka — — saavani korkean kohtalon. En tullut kohtaloksi edes sinulle! Sattuma-ihmisten on viisainta kuolla. Mitä pikemmin sitä parempi! (Siirtyy vasemmanpuolisen ikkunan luo.)

AGNES vetäytyen peräovelle: Minä taistelen vastaan, sinun ja oman elämäni puolesta. Minä pakenen täältä, juoksen asemalle, siellä et voi minulle myrkkyä juottaa.

EELIS: Mene, mene — — petä toinenkin kerta!

AGNES: Sitten — — kerran palaan — —

EELIS: Voin yksinkin kuolla! Mitä katkerampi myrkky sitä tehoisampi. (Tekee liikkeen lähteäkseen oikeanpuolista ovea kohti, itsekseen.) Yksin sen teen.

AGNES: Eelis!

8. KOHTAUS: Rauha tulee oikealta. Hänen olennostaan uhoo valoisa kauneus, ja kelmeänkuultavalla otsalla on rukouksen rauha.

RAUHA etenee keskinäyttämölle, Eelikselle: Eelis, sain suuren rauhan ja tuon sen sinullekin. Olit oikeassa. Se valhe oli onnettomuuksien ja riitojen syy. Mutta — — tuskin olisimme ennemmin totuutta ymmärtäneetkään. Nyt se tuli kuin Jumalan kämmeneltä. Se toi oikeutta isälle ja vihdoinkin sopua.

EELIS katkonaisesti, iskevästi: Missä on sitten — se häpeä?

RAUHA: Häpeätäkään ei ole enää. Muistin äsken tuolla — — suuressa hädässä, muistin äitimme sinun ja Kaarinin kehdon ääressä. Näin hänen monien kyyneltänsä kimmellyksen. Jokainen niistä riittää pesemään rumimman häpeän, sillä katumuksen täytyy auttaa — — sen täytyy, muuten on elämämme vain kadotettujen tuskaa ja vaivaa, kyyneletöntä, ikuista pimeyttä.

EELIS: En usko, en usko! Koristellako sielujen murhaajaa? Kuoleman syntiä, sydämen paisetta laastaroida? (Nauraa hurjasti.) Turha vaiva. Miekka sydämeen! Se on ainoa sovitus.

RAUHA: Sinä katumuksen pilkkaaja! Etkö, mieletön, ymmärrä, että se on ihmiselle elävän Jumalan armo. Se on yksin Jumalallekin täytymys. Ja ihmiselle? Jos sen kiellät, silloin teet kuolemansynnin. Luonnotonta puhetta. En kuuntele sitä. (Kulkee peräovea kohti, kääntyen jälleen.) Ja muista: juuri tämä usko katumukseen saa minut luottamaan siihen, että nyt saan itse isältä anteeksiannon, vaikka olen häntä koko elämäni ajan tuominnut väärin. Tätä menen nyt hänen eteensä katumaan. (Poistuu peräovesta.)

AGNES: Katso, riita lakkaa, nyt tulee kaikille sovitus.

EELIS: Eikö ole häpeätä — — eikö ole riitaa? En ymmärrä tätä — —

AGNES: rientäen Eeliksen luo: Ei tarvitse ymmärtää. (Painaen arasti päänsä Eeliksen puoleen.) Paina hiuksiini pää — — ei ole inhoa enää, ei ole katkeruutta mitään. Eelis — —

EELIS hyväillen haparoivasti Agneksen päätä: On äänesi kaunis — — (Kääntyen poispäin.) Mutta — — minun totuuteni! Se on oikea ja kaunis. En kiellä sitä. Se älköön hukkuko multa!

AGNES: Se ei hukkua voi, se valvoo meitä kuin tulinen silmä. Se on aurinko meille!

EELIS: Mutta — — jos toiset lohdutuksen saavatkin — — mitä meistä tulee?

9. KOHTAUS: Kaarin tulee peräovesta.

KAARIN rientäen Eelistä kohti: Eelis, isä on onnellinen, kun Rauhakin tuli hänen luokseen. Eikö tehnytkin isä kaikille hyvän työn? (Hiljaisesti.) Se oli lohdutus minullekin.

EELIS: Sinullekin? (Äkkiä, kiihkeästi.) Mitä meistä sitten tulee? Miten kaksi raajarikkoa voi päästä eteenpäin?

KAARIN: Meiltä lie jokaiselta leikattu jäsen ja toinen. Mutta nythän onkin ilmassa jotain ihmeellistä. Raajarikotkin nyt käyvät ontumatta! — Matkustan seuraavalla junalla. Pian saatte uutisia minulta. Riennän panemaan tavaroitani kokoon. (Kääntyen vielä, taka-alalla, Agnekselle.) Agnes, nyt ei tarvitse paeta enää. Luulen, nyt on kaikki helpompaa. (Aikoo poistua.)

EELIS: Mitä Eerik sanoo?

KAARIN: Mukana riemuitsee hän ja sanoo, että nyt vasta palasi Rauhakin kuoleman varjosta meidän luo. Nyt on kaikki helpompaa, se uskokaa. (Poistuu peräovesta.)

AGNES puoliksi itsekseen: Helpompaa? Niin onkin! Väkeviä virtoja tulvii suonesta suoneen — — kuin kummassa unessa siinä. Nyt voitan tuhannen kuolemaa. (Eelikselle, lähestyen.) Ja elämä voittaa. Mitä epäilemme enää?

EELIS: En jaksa ajatella. Mutta — — on kuin olisi helpompaa. Miten suloista väsyä — —

AGNES painuen lähelle: Uuvuit siellä kuoleman tiellä. Suutelemalla saat voimasi jälleen — — kuin jättiläinen vielä työtä teet.

EELIS laajoin vaitioloin: Mitä sanot! Sen riemunko saisin vielä? — — (Kuin kaiken ratkaisuna.) Sen tahdon tietää! (Suutelee Agnesta pitkään ja janoisesti; kuin ihmetellen.) Olet lämmin ja hyvä. Palaako uskoni jostain kaukaa? — — Mitä uskon minä? Enkö jaksakaan taistella enää — — elämätä vastaan?

AGNES riemuitsevasti: Ei enää jaksamista mitään! Sen tunsithan — —

EELIS: Pysy siinä — — Jotain autuasta on tässä tappiossa.

10. KOHTAUS: Abr. Svart tulee peräovesta.

ABR. SVART alkaen jo ovesta tullessaan: Jukoliste, poika! Nyt on maailma nurin. Ja sinä olet taitanut astua ristiltä alas. Hitto vieköön, tästä taitaa tulla kakaraksi jälleen. Mutta — — olipa se oikeata Pitkää Perjantaita.

EELIS puoliksi itsekseen: Kuin näännyttävää ukkosenilmaa. — Ja tämä? Tämä ei ole kevättä, ei ole syksyäkään? — On kuin elokuun vilpoisaa ilmaa. (Isälleen, melkein iloisesti.) Isä, luulen — — jostain sattumain ja kohtaloitten välimailta taitaa virrata sittenkin se — — elämä.

Väliverho.