Part 2
9. KOHTAUS: Rauha, Asser ja Eelis tulevat. Asser on pitkähkö, noin 30-vuotias mies. Lihavahkojen kasvojen lihakset ovat ikäänkuin kuluneet ja venähtäneet tarmokkaiksi juonteiksi suun ympärille ja kulmallisten ylle. Hänen kasvoillaan on näin kuin tarmokkuuden naamari, joka vain joskus, kuin väkinäisestä ponnistuksesta, saattaa muuttaa muotoaan. Huulet ovat intohimoisesti kaartuvat ja leuka jäykästi voimakas. Eelis on tummahipiäinen ja tummatukkainen nuorukainen. Kasvot ovat säännölliset. Mutta laihat, hieman esiintyöntyvät poskiluut ja kasvojen kalvakkuus osoittavat rasittuneisuutta.
RAUHA: Tänne, pojat, pöydän ääreen. (Ryhtyy kaatamaan teetä laseihin.)
EELIS jää hetkeksi seisomaan kirjoituspöydän luo.
ABR. SVART on ojentanut kätensä, yhä istuen, Asseria kohti, joka tulee tervehtimään isäänsä; tervehdittäessä: Noo, miten pyörivät herra Mammonan tehtaat?
ASSER kylmästi: Paremmin kuin sinun laho myllysi Korpijoella.
ABR. SVART naurahtaa epävarmasti; kuin hämmennystään salatakseen, viitaten pöytään: Etkö juo iltatotia seurakseni?
ASSER: Kiitos, yhden lasin. (Menee pöydän ääreen, istuutuu kasvot kohti katsomoa ja sekoittaa nopeasti totilasin.)
RAUHA Eelikselle: Täällä, Eelis, teelasi sinulle. — Oitis olen takaisin. (Poistuu tarjotin kädessä vasemmalle.)
EELIS menee pöydän taakse seinäpenkille istumaan.
ASSER panee taskukellon pöydälle eteensä; lyhyesti: Niin, ajuri odottaa, aikaa neljännestunti.
EELIS: Niinkö? (Hieman epävarmoin äänin.) Käyn siis oitis asiaan. — Katsos — — suorittaessani kandidaattitutkintoa olen nyt kuluttanut sen lainaamasi summan — — —
ASSER: Ja tahtoisit lisää.
EELIS varmentuen: Tarvitsisin toisen lainan väitöskirjaa varten. Minulla on suuri aihe, se on kohtalokäsite — — tuo. —
ASSER keskeyttäen: Pitkänkö ajan tuo työ vie?
EELIS: Luulen — — kaksi vuotta.
ASSER ärtyneesti: Luulet — — täytyy tietää varmasti.
EELIS värähtäen, mutta pidättäen sisäistä kuohahdustaan: Valehtelisin, jos sanoisin tietäväni varmasti. Elotonta saalista voidaan punnita ja jakaa. Minä en voi työtäni minuuteilla mitata.
ASSER: Hyvä veli, kaikki saalistavat. Mutta sinun aseesi ovat vanhanaikaiset. Ja siksi — älä pane pahaksesi — olet perin epävarma saatava.
EELIS innostuen: Tämä työ on minulle koko elämä. Katsos — — sattuma- ja kohtaloihmisten kummallinen, melkein kauhistava erotus — — se tarjoaa minulle aivan uuden lähtökohdan moraalifilosofiassa — — (Huomaa Asserin vähäksyvän ilmeen.) Niin, uskon tuohon työhön ja olen onnistuva.
ASSER tyynesti ja kylmästi: Tuota kieltä en ymmärrä. Pääsin onnekseni ajoissa irti tämän isämme konkurssipesästä ja säästyin uskosta ja hourailusta, mikä on vain raunioitten työntämää rikkaruohoa.
ABR. SVART: Maljasi! (Nauraa hohottaen.) Vahinko, että sait kasteessa kristillisen nimen, poikani Lurjus!
ASSER: Niin, luulen, että yhteiskunta ei tarvitse tätä sinun unelmaasi kohtalosta.
EELIS: Se tarvitsee ja meidän sukumme tarvitsee.
ASSER kuivasti ja terävästi: Tämä yhteiskunta tarvitsee vain sen, mitä raha ja minä tarvitsemme. Sillä filosofialla olen minä tullut »kohtaloksi» kaikille itseäni heikommille.
EELIS nousee ylös, halveksien, melkein kauhistuneena: En kykene jatkamaan keskustelua. (Kiertää pöydän editse kirjoituspöydän luo.)
ASSER ivallisesti: Tuollainen hieno lause on vain huonoa dialektiikkaa. Jatkan siitä huolimatta tosiasioita.
RAUHA tulee vasemmalla ja pysähtyy taka-alalle.
ASSER kääntyy, edelleen istuen, Eelikseen päin: Minä tarvitsen insinööriä, joka rakentaa eläissäni tehtaat ja pyramiidit kuoltuani, tarvitsen parturit, räätälit ja teurastajat, vieläpä kuvanveistäjän, joka koristaa palatsini. Mutta haihattelijoita, niitä ei tarvitse raha eikä yhteiskunta. — Sinä olet väärällä uralla, hyvä veli. Sille tielle en pane rahojani pyörimään.
RAUHA moittivasti ja hätääntyneenä: Asser!
EELIS: Hyvä. Luulin, että olit jotain velkaa suvullesi ja siksi myöskin minulle — —
ASSER katkerasti: Suvulle! (Viitaten isäänsä.) Tältä patriarkalta perin vain vararikon tahraaman nimen, joka esti minulta luoton vuosikaudet. Henkirahan suoritan hänelle kuukausittain sikarirahoina. Sopiva maksutapa vanhalle nautiskelijalle! Vai mitä?
ABR. SVART nousee tulistuneena, ottaa vaistomaisesti viereltään sohvalta ruoskan, mutta antaa sen pudota tupakkapöydälle; tukahtuneesti: Minun nimeni on puhdas, älä revi sitä. Kuka lie jo syntymässä kalkinnut sinulta suonet, sillä pahasti on sinussa minun vereni pilaantunut. Tai! Hä — hä — hä — — niissä taitaa kiertää mustalaisverta. (Siirtyy, kuin aikoen poistua, keskinäyttämölle.) Sinun kuukausirahojasi en ota enää vastaan. (Kääntyy menemään vasemmanpuolista ovea kohti.)
ASSER: Ne tulevat edelleen, se on kohtuus ja tapa.
ABR. SVART palaten takaisin pari askelta: En ole pyytänyt lasteni suojaa. Minulla on vielä jäljellä — Leiklahden nykyisen omistajan armosta, ei teidän — on entisen myllärini mökki ja vieressä mylly. Menen sinne. Te riepoititte minut tänne tunkkaiseen kaupunkiin ja piinaatte päivästä päivään. Nyt se saa loppua. Lähden Korpijoelle.
RAUHA: Rauhoitu, isä.
ABR. SVART: Myllyni vesiratas kiertää kyllä sen verran vielä, että voin panna myllynkivet pyörimään tyhjää viimeistä kertaa ja polttaa koko röttelön isäntineen. (Asserille.) Pane mieleesi, poika, että kivet pyörikööt minun kuolemaani, ennenkuin sinulta kerjään. (Poistuu vasemmalle.)
ASSER nousee: No, niin. Tällaista tämä on aina. Onko muuta?
EELIS seisoen yhä liikkumattomana, sormella tuolia osoittaen; kylmästi ja tuimasti: On. Istu alas.
ASSER katsoo ihmeissään ja tottelee vaistomaisesti; jää tuijottamaan Eelikseen.
EELIS: Tämän saman elämän riekaleita olen minä saanut kantaa kuusivuotiaasta saakka, vararikon tultua rikkaruohoineen — — kuten sanoit itse. Ne olivat rumia! (Hiljemmin.) Riidan ja raivon lonkerolta ne olivat. Ne kiersivät meidät kaikki ja kuristivat maahan. Sinä hengitit kaukaa Korpijoen myrkkyä, mutta sinustakin tuli keskinkertaisuuden hirviö —
ASSER: Minä olen saanut takoa nyrkkini soraan ja kallioon. (Miehekkään valoisasti, melkein uljaasti.) Ja väljänä edessä on maailma nyt!
RAUHA kuin kaukaisena hätähuutona: Asser, olet saanut sielullesi vahingon.
ASSER liikahtaa vaivautuneena, jää tuijottamaan eteensä.
EELIS jatkaen omaa ajatusjuoksuaan: Minä, minä olin meidän kurjuutemme rumuutta niin lähellä, että minun täytyi nousta sen yläpuolelle, jos aioin elää ja hengittää. (Voittoisasti ja valoisasti.) Minä loin Korpijoen kaltaille ritarilinnat ja sankarisadut, ja aurinko paistoi kuin minulle yksin. Ja myöhemmin: unelmalla ja haaveella, niin — — mahdottomalla, tahdolla ja uskolla, olen rakentanut itselleni linnan ja ympäri muurit. — Sinun sammakkototuutesi eivät ryömi niiden yli.
ASSER: Tosi. Siipiä minulla ei ole, ainoastaan nyrkki. Mutta juuri tämän nyrkin lohkomaa kultapalasta itsellesi pyysit, siipiniekka.
EELIS: En itselleni, vaan suvullemme, jonka rikkirevitty sielu on hengellä tehtävä terveeksi taas. Vain hengen kuuluisuudella ja maineella saa se itseensä uskon.
RAUHA: sydämensä syvimmästä: Kuule, Asser, kuule mitä hän sanoo!
ASSER: Sievistelyä sanoilla ja nulikka-totuuksilla.
RAUHA kääntyy voihkaisten poispäin. Mutia jää vielä vasemmalle jännittyneenä odottamaan.
EELIS pidätetysti, mutta sisimmässään syvää suuttumusta kuohuen; katkonaisesti: Turhaan luulin, että me yhdessä voisimme sukumme nostaa. Minun on yksin työ täytettävä. — Sitä parempi, sitä ylpeämpää! — — Tuon teoksen kirjoitan, vaikka tarvitsisin siihen kymmenen nälkäistä vuotta. Kuritan ruumiini, jos se aikoo väsyä kesken. Jokaisen, joka aikoo hämärtää tai tahrata tätä unelmaa, lyön luotani pois. — Ja minulla on oleva nautinto leikatessani vaikka omaa lihaa. (Viiltävästi.) Ymmärrätkö? Sinä olet pahentajista yksi. Lähde täältä, äläkä koskaan palaa.
ASSER nousee kohauttaen harteitaan, kulkee kohti ulko-ovea.
RAUHA: Eelis, et saa!
EELIS ojentaen kätensä käskevästi: Pysy siellä!
ASSER kääntyy ovella; välinpitämättömästi: Niin, en luota henkeen enkä haamuun. Hyvästi. (Poistuu eteiseen.)
RAUHA rientää hänen jälkeensä.
EELIS yksin; jää tuijottamaan eteensä: Kummallista, nyt ei ole veljeä minulla. (Huomaa hetken vaitiolon jälkeen rikkoutuneen valokuvakehyksen lattialla, ottaa sen ajatuksissaan käteensä, katsoo kuvaa.) Mitä, Agneksen kuva ja rikki?
RAUHA tulee peräovesta, lähestyy lempeän tuskaisena Eelistä: Eelis, miksi teit näin!
EELIS: Kuka on rikkonut Agneksen kuvan?
RAUHA: En tiedä, siihen on hankittava uusi lasi. Muuten: Agnes on jo palanut maalta, hän on täällä.
EELIS suuresti, melkein lapsellisesti riemastuen: Täällä! (Viitaten vasemmanpuoliseen oveen.) Tuolla? (Lähtee rientämään ovea kohti.)
RAUHA: Odota täällä. Agnes pyyteli minulta moneen kertaan, että saisi tavata sinut kahden kesken. — — Hän on jostain hyvin levoton —
EELIS: Levoton? Hae hänet pian tänne!
RAUHA poistuu vasemmalle.
EELIS siirtyy oikealle ja jää katsomaan iloisesti jännittyneenä ovea kohti.
10. KOHTAUS: Agnes tulee vasemmalta kalpeana ja raskaasti hengittäen.
EELIS avaa käsivartensa, sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä: Huulesi ovat kylmät? Ovat ikävästä sairaiksi tulleet — — niinkö?
AGNES tekeytyen iloiseksi: Suutelo toisen kerran, niin lämpenevät. (Kurkoittaa huulensa Eeliksen suudeltaviksi.)
EELIS suudeltuaan: Kuljin täällä koko viikon katuja pitkin kuin orpo ja rampa — —
AGNES tuskasta parahtaen: Suutelo vieläkin. Viimeistä kertaa! (Aikoo heittäytyä Eeliksen syliin kasvot kädellä peittäen.)
EELIS äkkiä oudostuen: Viimeistä kertaa? Miksi on leikissäsi tuskaa? (Ottaa Agneksen käden; huolissaan.) Sairauden hiki on sinun hipiälläsi. — Tule istumaan.
AGNES: Ei, ei! (Seuraa kuitenkin Eelistä sohvalle, etsien jotain sanottavaa.) Katsos — — kuulin tuonne teidän riitanne äsken — —
EELIS: Älä huolehdi. Ehjänä on varjeltu kaikki se, mikä meille on yläpuolella elämää. Olin vain uskollinen itselleni ja meille. (Vetäen Agnesta puoleensa.) Se oli helppoa, sillä sinussa on minulle kaikki uskollisuus tullut riemuksi ja lihaksi.
AGNES värähtää ja kääntyy poispäin huoaten raskaasti.
EELIS voittoisasti ja valoisasti: Älä sure minun tähteni. Minä suomennan, otan opettajatoimen, teen mitä tahansa, ja samalla syntyy väitöskirja, se syntyy ja kasvaa kuin ihmeitten sarja. Minä valvon ja teen työtä, ja sinä olet minulle uni ja uupumus ihana! Miten yksinkertaista.
AGNES riistäytyy irti ja kavahtaa keskinäyttämölle; katkeran epätoivoisesti: Yksinkertaista!
EELIS nousee, yhä riemukkaana ja voimaa täynnä: Niin, minulla on kohtalo edessä, ja siksi on sieluni ikuisesti selvä ja nuori. Minusta tuntuu usein kuin olisin raikas ja synnitön eläin. (Lähestyen.) Ja sinä, kasveista kaunein, olet atria minulle — — jossain virtojen varsilla — — aikaisin aamulla.
AGNES jälleen loitoten; katkerana, taistelevasti: Sinä saarnaat ja opetat! Sinulle on kaikki yksinkertaista ja selvää. Sinulla on uskot kohtaloihin ja totuuksiin. Sinulla on opit ja lait — — ja syyt ja seuraukset — ja mitä kaikkia ne lienevätkin. — — Ja sydän ja pää! (Melkein itkien.) Niin, sinulla ne eivät keskenänsä riitele! Mutta minä — (kuin painuen häpeästä kokoon, puoliksi itsekseen) minä saan itseäni peljätä ja hävetä.
EELIS? Meille ei ole olemassa häpeää.
AGNES katkeran pilkkaavasti: Mahtaapa tuo olla hauskaa! Eikös olekin?
EELIS: Hauskaa — —?
AGNES: Olla noin luonnostaan sankari ja pyhimys!
EELIS epätietoisena, joutuen hädän valtaan: Mitä sinä haastat?
AGNES yhä uhkaavammin: Pyhimykset eivät taida koskaan tuntea hirmuisia himoja? Eivät taida. — (Hiljeten salaperäisen uhmaavaksi.) Niitä, jotka kiemurtavat maassa ja nielevät mutaa — — —
EELIS: Minä kiellän sinua jatkamasta!
AGNES synkästi, kuin laahaten sanoja: Mitä se enää auttaa. — — (Äkkiä, nopeasti.) Oletko koskaan kuullut naisista, »uskollisista» naisista, jotka valtaa kamala himo juosta kadulle ja heittäytyä vieraitten miesten valtaan? — Oletko kuullut?
EELIS painaa Agneksen pään lujasti rintaansa vasten: Agnes, Agnes, katso minua! (Hyväillen ja katsoen silmiin.) Tummilla luomilla hämärä murhe — — kuinka säälin sinua.
AGNES nojaten raukeana päätään Eeliksen käsivarteen: Et usko, kuinka ne naiset aamulla lankeemustansa katuvat — — et usko, kuinka niiden sielu ruumista vihaa. (Loitoten Eeliksestä.) Ne häpeävät kuin olisivat maanneet koirain vieressä. Ja voi niitä, jotka eivät kykene häpeätänsä peittämään — — valehtelemaan kuolinvuoteelle saakka! (Kuin unessa, itsekseen.) Heitä ei auta myrkky eikä pohjaton lampi, heidän täytyy huutaa häpeänsä julki juuri sille miehelle, jota rakastavat —
EELIS syöksähtää silmät kauhuisina Agnesta kohti, mutta loittonee samassa: Minä näen — — minä tunnen jotain rumaa — — liejua ja lokaa. En uskalla kysyä — — minun täytyy kysyä!
AGNES mielettömänä: Kysy, kysy, olenko valehdellut! Sen tein minä! (Nopeasti.) Luulit olleeni maalla koko tämän viikon: Olin vain päivän ja yön — siellä — — nuoressa metsikössä — — tanssimassa, vappuvalkean ympärillä. Viisi päivää olen istunut kamarissani ja tuijottanut itseni näännyksiin.
EELIS hengittää raivokkaasti, kädet puristuvat nyrkkiin.
AGNES asettuen alttiina Eeliksen eteen: Lyö, lyö minua — — se tekisi hyvää.
EELIS käheästi: Kaikki — — puhu kaikki.
AGNES kuin unessa, melkein raa'asti: Sinä yönä minun vieressäni makasi vieras mies.
EELIS syöksähtää tolkuttomana oikealle, silmät harhailevat, huomaavat tupakkapöydällä ratsupiiskan. Hän ottaa sen käteensä ja nostaa korkealle: Ulos! Pois — —
AGNES lysähtää maahan polvilleen: Sinulle minä annoin viattoman itseni! Armahda!
EELIS lyö sanaa sanomatta Agnesta ruoskalla kasvoihin.
AGNES lyyhistyy yhä enemmän.
EELIS: Nouse!
AGNES nousee hoippuen ja horjuu peräovea kohti.
EELIS: Täältä — — pois täältä!
AGNES: Sinun ovellasi minä makaan.
EELIS kauhistuttavana: Makaa!
AGNES: — — Kunnes noudat minut!
EELIS syöksähtää, ratsupiiska yhä kädessä, kohti kirjoituspöydän tuolia; läähättäen: Makaa — makaa — — —
AGNES on kadonnut peräovesta.
EELIS pudottaa ruoskan maahan, lysähtää tuolille, pää retkahtaa käsiin, koko ruumis vavahtelee. Vaitiolo. On alkanut hämärtää.
11. KOHTAUS: Abr. Svart tulee vasemmalta, jättäen jäljessään oven auki, katselee ympärilleen, havaitsee ratsupiiskan maassa.
ABR. SVART: Ahaa, poika on käyttänyt ruoskaa ja säästänyt sanoja. (Melkein hellästi, laskien kätensä Eeliksen olalle.) Oikein, poika, se on minun vertani se. — Se veri on kuolinvuoteella kuumempaa kuin oli häävuoteessa sinun äidilläsi. Oikein, poika. Uskottoman naisen loi Jumala vain napaan saakka, ja lopun teki saatana — —. Oikein poika, itke poika — — se tekee tuolla iällä hyvää. (Ottaa ratsupiiskan lattialta ja työntää sen saapasvarteen.) No, no — — koetapas tyyntyä. (Menee tupakkapöydän luo ja ottaa sikarin, jota ryhtyy sytyttämään.)
EELIS kohoutuu istualleen, lopulta seisaalleen, jäykin, elottomin kasvoin: Lähtekäämme pois — — maalle. Heti.
ABR. SVART: Totta kai — — kesäksi maalle. (Huudahtaen vasemmalle.) Rauha!
12. KOHTAUS: Rauha tulee ovelle.
ABR. SVART: Kuulepas, tytär!
RAUHA: Tiedän — —
ABR. SVART: Me lähdemme maalle.
EELIS sairaan väsyneesti, puoleksi itsekseen: Me lähdemme Korpijoelle täältä. Oitis — — oitis. (Ryhtyy haparoiden kokoamaan pöydältä papereita ja kirjoja.)
ABR. SVART: Katsos, tämä poika on liha minun lihastani. Onkos hänellä anteeksiantavan ja ruikuttajan imelätä naamaa? Se poika lyö ja käyttää perintöruoskaa. Jukoliste, viisaampi siittäjäänsä, joka ei osannut lyödä oikealla ajalla. — Nyt matkaan vaan. Tule mukaan, jos tahdot jatkaa.
RAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Minä tulen mukaan — — pelastamaan hänen sielunsa sinulta.
ABR. SVART nauraa hohottavasti: Tule, tytär parka, ja ota avuksesi Sionin virret ja akkojen lauma.
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
NÄYTTÄMÖ: Myllärinasunto Korpijoen rantatöyräällä. Suurehko kamari. Peräovi on auki, tämän takana eteinen, jonka kaksiosainen ovi on myöskin auki. Ja kun eteisoven yläpuolella on lisäksi laajahko ikkuna, jonka kehys ja ruutujenpuitteet ovat kaarevia, vanhanaikaista tekoa, niin näkyy takana leviävä virtainen maisema niittyrantoineen ja louhikkokumpuineen aika laajalti ja selvänä. Aivan lähistöllä, mutta näkymättömissä oikealla on mylly Korpijoen putouksen alla. Kamarissa on oikealla taka-alanurkassa rapattu, valkeaksi sivuttu muuri mustine, uuninpelteineen. Matala ikkuna somine verhoineen on oikealla ja sen alla seinäpenkki sekä pöytä puhtaine liinoineen ja kukkineen. Pöydän pääpuolessa on korituoli, jonka selustalle on heitetty ohut, heleänkirjava liina. Vasemmalla, aivan etualalla, on ovi keittiön puolelle. Ja samalla seinällä irtonainen lyhyehkö penkki. Vasemmalla taka-alalta nousevat kierteiset ullakkoportaat. Seinät ovat leveistä, ajan ruskettamista hirsistä. Lattialla on vaaleita kesämattoja. Ollaan elokuun alkupuolella. On kirkas keskipäivä, mutta taivaalle nousevat vähitellen ukkospilvet, jotka varjostavat myöhemmin huoneen melkein hämäräksi.
1. KOHTAUS: Abr. Svart istuu vasemmalla seinäpenkillä polttaen sikaria ja paikaten kalahaavia. Lohionki on perällä ovipielessä. Hänen pukunsa, on samanmallinen kuin edellisessäkin näytöksessä, mutta vaaleata kangasta. Hyräilee haavia korjatessaan juomalaulunsa säveltä. Rauha vasemmalta, kädessä postia.
RAUHA ojentaa kirjeen isälleen: Posti tuli juuri. Kirje näkyy olevan Kaarinilta.
ABR. SVART avaa ja lukee kirjettä seuraavan keskustelun aikana.
RAUHA nousee ullakkoportaita pari askelmaa, kääntyy Svartin puoleen: Isä eikö sittenkään ole mitään keinoa, että saisimme tämän Myllylän pitää.
ABR. SVART tyynesti: Ei ole, eikä ole tarpeen. Kunta on Leiklahdesta kaupat tehnyt. — Olen asunut tässä vanhan tuttavuuden nojalla ja armosta. Nyt on tämä kunnan tulevan vaivaistalon mökki, ja odotan vain ilmoitusta, koska on lähdettävä. Eikä minua sureta se lähtö.
RAUHA: Minua surettaa. Lapsuusmailta on vaikea erota. Kuule, jos pyytäisit — —
ABR. SVART kärkevästi: Kunnan vaivaistalosta itselleni yksityisasuntoa ja kesähuvilaa. Vai mitä?
RAUHA hetken epäröityään; nopeasti: Pyytäisit sittenkin Asserilta apua — — hän ostaisi tämän kunnalta eri palstaksi, summahan ei olisi suuri, ja kunnan miehet suostuisivat mielelläänkin, tämä kun on niin syrjässä pääkartanosta.
ABR. SVART synkästi: Vaikene siitä. Kuulithan sanani, etten tässä elämässä pyydä siltä mieheltä ropoakaan. (Ilostuen.) Eikä ole tarpeen. Minä menen alaspäin, mutta Eelis poika (osoittaen kädellään ylös) — — hän pysäyttää vaikka nuo longat taivaalla tuolla. Hän on kohta kuuluisa mies, hänellä on syksystä opettajapaikka, ja kirjan se lyö kuin leikillä kokoon. Hänen mukanansa lähden ja hyvällä päällä.
RAUHA: Hän ei voi kestää kauan tuota luonnotonta työmäärä.
ABR. SVART rehevästä: Kestää. Se juupeli voi vaikka ruoskia ruumistaan kolme kertaa päivässä ja sittenkin valvoa aamuun asti. — Vie pojalle uutiset vaan. — (Kirjeestä seuraten.) Ja — — nääpäs sitä tyttären pakanaa! Se on muuttanut taloa — — toiseen, suurempaan ravintolaan — — Pohatat käyvät ja shampanja virtaa — —
RAUHA: Mihin hän on muuttanut?
ABR. SVART: Ei sano nimeä — — ensiluokan laitos ja helppo homma. Sillä tavalla.
RAUHA nousee huoahtaen rappusia.
2. KOHTAUS: Jalmiina tulee näkyviin oven takaa pihalta, kurkoittaa ovelta ja huomaa Svartin.
JALMIINA: Häh, Vartin herra — — missäs se on Rauha neiti?
ABR. SVART: Korjaa luusi sieltä.
JALMIINA astuu sisään: Eipähän korjata. Pyykkäriksi tultiin! Vartin herran kampsut reilaan, että pääsee pitäjästä pakoon. Häh, miltäs tuntuu? Pitäis sen lyömän sekä hartioihin että kupeisiin — — viimeinkin — jumalatonta ihmistä. (Menee ikkunan luo ja ryhtyy ottamaan alas akkunaverhoja.)
ABR. SVART räjähtää nauramaan: Hä — hä — hä — — sinä ilkeys luontokappaleiden seassa! Olet oikeata maata.
JALMIINA yhä akkunan luona: Häh, ilkeettääkös, että palkan sait? Kyllä olet synnissä pelannut ja puijannut, neitseet ja raiskat ruoskalla hoputtanut synnin saunaan. Ja mihinkäs tulit? Nyt se viimeinen tuomio torvella soitetaan.
ABR. SVART hyvällä tuulella: Kuinkas vanha se Jalmiina taas onkaan.
JALMIINA on saanut akkunaverhot kainaloonsa, pysähtyy ällistyneenä: Häh, mitäs se siitä. — Neljänkymmentähän minä — — —
ABR. SVART: Niin nuori vielä!
JALMIINA hörähtäen hyvillään: Nuorenakos sitä — — sellaisen laiskan miesjuntin kanssa — — ottikos sen häreämmän kun oli langennut ihminen — —
ABR. SVART puoliksi itsekseen: Parikymmentä vuotta sitten nuori ja pehmeä. Ja nyt kuin satavuotias, latuskainen sammakko — —
JALMIINA: Häh!?
ABR. SVART: Elämä parka — —
JALMIINA: Parka ja sammakko! (Hysteerisen itkevästi.) Eipäs ole häpyä — — Huoran huutoon kehtas saattaa — — ja vaivan puuskaa on elämä ollut kaksikymmentä vuotta — — itkulla olen uittanut vuoteeni minäkin. Eipäs ole ihmisellä häpyä — —
ABR. SVART ottaa haavin, melkein kauhuissaan: So — so — soo — — älä uikuta. (Ulko-ovea kohti mennessään, mumisten.) Sinä ikuinen perikuva. — —
3. KOHTAUS: Pitkä-Marja tulee vasemmalta tuokkonen kädessä.
PITKÄ-MARJA äänekkäästi: Päivää!
ABR. SVART kääntyy ympäri, ottaessaan onkivavan: Äsh — — (Poistuu peräovesta.)
PITKÄ-MARJA: Häijyläistäkö se Jalmiina nuuskuttaa?
JALMIINA selviytyen entiselleen: Pyykkiämässähän minä — — vattujakos se Marja?
PITKÄ-MARJA: Laivaan tyrkytin — — mutta pojanväkärät siinä tuokkosineen vähtäsivät, jotta — — varpit kun hellättiin, niin minulla vielä tämä tuohinen kourassa. Ja hohu kun kävi siitä kummasta tulijasta siellä — —
JALMIINA: Tulikos outoja, vai — —?
4. KOHTAUS: Rauha tulee ullakkorappusia alas kädessä kirja.
JALMIINA huomaa hänet; niiaten: Siellähän se neiti. Olisi vähän vattuja Rauha neidille.
RAUHA: Kiitos, laskekaapa siihen penkille. (Menee ikkunapöydän luo, jonne laskee kirjan.)
PITKÄ-MARJA: Nih, siellä se nähtiin taas mikä on synnin palkka. Kyllä oli sallimus Rauha neidin yllä, että pelastui jo nuorena senkin heittiön kelkkaan joutumasta.
RAUHA oudoksuen: Mitä te puhutte?
PITKÄ-MARJA: No, kun se vallesmannin poika, se Eerikki-herra, josta insinyöriä kouluutettiin — —
RAUHA keskeyttää vaivautuneena: Niin, käykääpä sinne keittiön puolelle — —
PITKÄ-MARJA: Se kun tulla tupsahti laivasta äsken.
RAUHA jälleen tyyntyen, hymyillen: Hermalan herra on kuollut. (Viitaten keittiön oveen.) Oitis tulen sinne — —
JALMIINA: No, rantaanhan minä — — (Poistuu peräovesta.)
PITKÄ-MARJA: No, jopa nyt jotain! Ja sieltä se kumminkin tuli, vähäläntä laukku kourassa ja kuluneet vaatteet päällä. Ihan ne viipotti kintuissa väljät lahkeet — — ja kasvoilla kuoleman kelmä kuin tuhlaajapojalla.
RAUHA kuin nähden kauhistavan näyn: Poistukaa — — sinne!
PITKÄ-MARJA hätääntyen: Enhän minä, hyvä neiti, mutta kun sanoi nimensä — ja tunsihan sen muutenkin, kun on lapsesta nähnyt — ja kysyi Vartin väkiä, minulta ihan kyseli ja minä viisasin tänne — —
RAUHA tolkuttomana: Tänne? — — Sinne — —
PITKÄ-MARJA poistuu keittiön ovesta.
RAUHA lyyhistyy oikealle seinäpenkille, vaitiolon jälkeen, katkonaisesti: Eikö minua jo vapahtanut Jumalan merkki ja ihme? — Mistä syntyy tuska taas? Ei — — vain autuaan vainajan voi näyssä nähdä. — — Ja kuitenkin: täällä on entinen vaiva. (Kuin itseään hämmästyen.) Mutta — — sinä kipeä sydän — — oletko turhasta toivosta riemuissasi? (Nousten.) Ei, se ei ole totta! (Pysähtyy, sydämen pohjalla riemu.) Ja kuitenkin uskon siihen. — — (Kulkee levottomana, kuin odottaisi jonkun tulevaksi, ulko-ovelle ja katsoo maisemaa; nojaten ovipieleen, kuin unessa.) Virta ja rantojen nurmet — — siellä hän suuteli minua ensi kerran ja uuvuttava korkeuden silmä — — katsoi alas meihin. — (Kuin heräten, vavahtaen.) Kerjurinko repaleet? (Tinkimättömästi.) Kiertolaisenko sielu? (Siirtyy levottomana ikkunaa kohti; jää tuijottamaan akkunasta ulos.) Yhä kertyvät ukkosen pilvet. (Loitoten akkunasta.) Ja ilmassa tuskaisa hiki! (Yhä tuskaisemmin,) Tämä on houretta kaikki! (Rientää ullakkoportaille, astuu pari askelmaa.) Eelis, Eelis! (Kääntyy takaisin, nojaten kaiteeseen.) Kuitenkin: sinä suloinen painajaisuni, käy kaikilta piiloon.
5. KOHTAUS: Eelis tulee mietteissään portaita alas, selän taakse viedyissä käsissä kirja.
EELIS yhä sisäisesti poissa-olevana: Kutsuit minua.
RAUHA: Voiko ymmärtää väärin Jumalan ylhäisen merkin ja ihmeen?