Part 3

"Täti on ehdottomasti tullut järkevämmäksi. Hän tyytyi vain ajamaan Perseranin tiehensä. Ennen muinoin olisi hän lyönyt häntä!"

Tuo kelpo mies erehtyi kuitenkin. Ulkomuodoltaan oli Ursula tyyni, mutta sisässä kuohui yhä. Ja ennenpitkää antoi eräs kauhea tapahtuma uutta yllykettä sille vihalle, jonka hän kohdisti armeijaa ja kaikkea sen yhteydessä olevaa vastaan.

Vuoden 1870 sota syttyi. Vanha neiti luki sen sanomalehdistä. Hän kalpeni, aikoi nousta seisaalleen, mutta jalat vapisivat ja se suuri villalankakerä, jota hän kuteessaan käytti, vieri hänen polviltaan uunin eteen.

"Nyt alkavat nuo hullutukset uudelleen!" huudahti hän. "Eivätkö ihmiset ole vieläkään väsyneet murhaamaan toisiaan? Kamalat aavistukset liikkuvat mielessäni — näen hirveitä onnettomuuksia — verivirtoja. Ja kyynelvirtoja! Oi Jumala!"

Hän alkoi nyyhkyttää, mutta kuivasi kohta kyyneleensä ja poistui huoneeseensa, johon hän sulkeutui rukoilemaan.

Herra ja rouva Bernard olivat hyvin suruissaan; he eivät ottaneet vastaan mitään sanomalehteä ja käskivät palvelusväen olemaan vaiti. Vanha neiti ei kuullut sanaakaan ensi onnettomuuksista. Mutta isänmaan onnettomuuksia surevan lankomiehen kasvot puhuivat selvää kieltä. Täti joka oli kauhean levoton, ja joka alati päätti tehdä kysymyksiä, joita ei uskaltanut, otti viimein kuulusteltavakseen 14 vuotiaan Alinen ja kysyi kiihkeästi:

"Sano, lapseni, miten on asianlaita? Elä salaa minulta mitään: Me olemme voitetut?"

"Ah, täti, keisari on vangittu, armeija saarrettu — kaikki on mennyttä, ja väitetään, että Pariisia aletaan piirittää."

"Piirittää!" huudahti Ursula. "Sotamiehiä kaikkialla, ulkona ja sisällä — ehkäpä majoituksia — ja tykinjyrinää öin, päivin! Ja sitäkö pitäisi minun sietää! En koskaan!"

Herra Bernard joka kuuli kälynsä huudahdukset, syöksähti huoneeseen.

"Saksalaiset ovat raakalaisia!" valitti vanha neiti. "Ne ovat venäläisten liittolaisia ja veljiä, niiden, jotka murhasivat Ludvig-raukkani. Lähtekäämme tiehemme; Minä en tahdo enään olla täällä. Pankaamme matkatamineet kuntoon ja paetkaamme — yhdentekevää mihin maahan, kunhan meidän vain ei tarvitse kuulla aseenkalsketta, uhrien valituksia ja murhaajien ulvontaa!"

Mutta hän kohtasi odottamattoman kovaa vastarintaa. Herra Bernard kieltäytyi lähtemästä. Hän selitti aikovansa täyttää velvollisuutensa.

"Millä tavoin?"

"Taistelemalla kunkin kunniallisen ranskalaisen tavoin."

"Te! Teidän ikäisenne mies? Ja missä?"

"Kansalliskaartin riveissä."

"Ja miten on käyvä meidän, teidän vaimonne, tyttärenne ja minun?"

"Vetäytykää turvaan. Se on tuottava minulle suurta helpotusta."

Nyt tapahtui sydäntäsärkevä kohtaus: rouva Bernard vakuutti, ettei hän aikonut hyljätä miestään. Hän aikoi jakaa hänen kohtalonsa, kärsiä hänen kanssaan ja, jos vaadittiin, kuolla hänen rinnallaan samana uskollisena puolisona, jona oli elänytkin.

"Sinä hylkäät siis minut?" sanoi Ursula katkerana.

"Voisinko epäröidä, valitessani sinun ja mieheni välillä? Matkusta, jätä meidät kovan kohtalomme käsiin. Ota myötäsi Aline ja kamarineitsyt. Te jäätte silloin ainakin eloon."

Kelpo rouva ei voinut enään jatkaa, hänen omat sanansa liikuttivat häntä ja hän suli kyyneleihin.

"Hyvä!" sanoi Ursula juhlallisesti. "Olen jakava teidän kohtalonne."

"Oi, miten paljon sinä meistä pidät!" huudahti rouva Bernard.

"Kultainen sydän!" myönsi herra Bernard syvästi liikutettuna.

He heittäytyivät toistensa syliin.

Mutta vaikka täti suostuikin jäämään Pariisiin, ei hän kuitenkaan halunnut nähdä piiritystä. Hän peitätti seuraavana päivänä ovet ja ikkunat pehmeillä patjoilla, päästäkseen kuulemasta sotameteliä ja eli ikäänkuin säkkiin suljettuna. Hän ei kuullut taistelun pauhua eikä kansanmeteliä, hän ei nähnyt sydäntäviiltävää ja suurenmoista näkyä: Parisia suruissaan, nälissään ja verta vuotavana. Kysymättä ja valittamatta uhrasi hän sen, minkä muutkin, mutta hänen silmissään kuvastui kauhu, hänen aavistaessaan Ranskan kansan kuolintaistelua. Kun hän Pariisin antaumispäivänä huomasi ympäröivien henkilöiden kasvot tavallista alakuloisemmiksi ja surullisemmiksi, sanoi hän:

"Kaikki on nyt menetetty, eikö totta?"

Kun hänen läheisensä vastauksen asemasta taivuttivat päänsä alaspäin, polvistui hän Ludvigin valokuvan eteen, rukoillen Ranskan puolesta.

Piirityksen lakattua meni hän asemalle vaunuissa, joiden uutimet olivat alas lasketut, ja matkusti yöjunalla Arachoniin, jossa hän oleskeli aina kommunihallituksen kukistumiseen asti.

Kohtalo näytti niinmuodoin yhä ampuvan nuoliaan tähän sairaaseen sydänraukkaan; yhä tuotti se uusia kärsimyksiä ja repi säälittä auki haavat, jotka onnettomuus kerran oli häneen lyönyt.

Miten olisi Ursula-täti voinut unohtaa? Miten olisi hänen vihansa voinut sammua? Toisten surut kartuttivat yhä hänen omia surujaan. Kaiken kärsimänsä tuskan oli hänellä oikeus lukea armeijan syyksi. Ainoastaan tämän murhajoukon vuoksi oli hän vavissut, itkenyt ja kaivannut. Eikä hänen vihansa sitä kohtaan ollut sittenkään suurempi, kuin se paha, jonka se oli hänelle tuottanut.

6.

Jyrkästi evättyään sen pyynnön, jonka herra Bernard oli tehnyt kapteeni Rogerin puolesta, istui Ursula-täti ajatuksissaan, ja koko hänen surullinen menneisyytensä palasi jälleen hänen mieleensä. Hellyydestä kummitytärtään kohtaan tutki hän itseään, olivatko hänen kärsimyksensä olleet niin kovat, että hän saattaisi pysyä lujana päätöksessään, vaikkapa se loihtisi esiin Alinen kyyneleet.

Tämä itsetutkinto vahvisti häntä. Niin, hänellä oli täysi oikeus pysyä vastarinnassaan viimeiseen asti. Hänen ja armeijan välillä oli ollut kaksikymmenvuotinen taistelu, joka alituisesti oli haavoittanut hänen sydäntään. Ja tämä armeija, joka oli riistänyt häneltä sulhasen, tahtoi nyt riistää myös kummityttären, Alinen, hänen jumaloidun lapsensa, antaakseen hänet eräälle kapteenille, joka kulettaisi häntä linnoituksesta linnoitukseen, kunnes hän jättäisi Alinen yksin maailmaan leskeksi, ilman nojaa, ilman toivoa, kaipauksen muserrettavaksi.

Hän tiesi kokemuksesta, miten tuskallinen oli niiden naisten elämä, joiden rakastettu on taistelutantereella. Ja sitä hän ei suonut Alinelle. Pitikö tämän kärsiä, niinkuin hän itse oli kärsinyt? Ei milloinkaan! Aline, lapsi, ei tuntenut asioita, hänen itsepäisyytensä johtui tietämättömyydestä. Mutta kunhan hän saisi tietää siitä, mikä häntä vartosi, niistä suruista, joita tämä liitto hänelle tuottaisi, tulisi hän järkiinsä. Hän oli kiintynyt kauniin, nuoren miehen uljaaseen asentoon, kullallakirjaillun sotatakin loistoon. Sotatakki! Miten lapsellista! Mutta kyllä hän kohta käsittäisi näiden viettelykeinojen tyhjyyden. Ja hänet oli saatava naimisiin jonkun paksun notaation kanssa, joka oli rehellinen, tyyni, hiljainen ja erillään kaikista sotakomennoista.

Täti alkoi heti sotajuonensa. Ensin aikoi hän kehoittaa; vasta senjälkeen oli ryhdyttävä ankaruuteen. Hän tasoitti otsakurtut, loihti huulilleen hymyn ja meni syömään päivällistä tavalliseen aikaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Ruokasalissa odottivat isä, äiti ja tytär, suruissaan ja alakuloisina. He näkivät kummastuneina tädin aivan tyyneesti istuutuvan tavalliselle paikalleen. He kuulivat hänen puhuvan vapaasti, vieläpä iloisestikin, eivätkä olleet uskoa korviaan. Hän ei näyttänyt enään ensinkään muistavan sitä kohtausta, jonka muisto painoi raskaana heitä itseään.

He hengähtivät vapaammin ja katsahtivat ihastuneina toisiinsa. Itsekseen ajattelivat he:

"Täti on muuttanut mielensä. Koko asian voi ehkä vielä järjestää."

Mutta he eivät uskaltaneet virkkaa mitään. He pelkäsivät vaistomaisesti, että yksi sopimaton sana voisi turmella kaiken. Puolisen jälkeen tarttui täti kummityttärensä käteen ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Tulethan kanssani pienelle kävelylle puutarhaan!"

Alinea puistatti; hän tunsi, ettei asia vielä ollut päättynyt, vaan että se päinvastoin alkoi uudelleen. Ilta oli leuto, ja hämärähetken tuomassa viileydessä tuoksuivat rabattien kukat miltei huumaavasti. Tyyni hiljaisuus oli kaikkialla, ja jostakin kaukaa kuului kirkonkellon ääni harvakseen ja surumielisesti. Nuoren tytön hermot, jotka olivat olleet jännityksessään monta tuntia, heltisivät äkkiä, hän ei voinut pidättää kyyneliään, vaan vaipui penkille peittäen kasvot käsiinsä.

"No, no, lapseni!" sanoi Ursula täti paljon säikähtäneempänä, kuin itse olisi halunnut.

"Oi, täti, jospa tietäisit, miten mieleni on paha!"

Sattuma oli tuonut heidät samaan paikkaan, jossa Aline pienenä lapsena oli tullut tädin tielle, tarttunut pienine lapsenkäsineen hänen hameeseensa ja riistänyt hänet irti mielenmustuudesta ja ihmisvihasta. Sinäkin päivänä oli Aline itkenyt, kun hänet niin tylysti työnnettiin takaisin. Ja vanhan naisen sydän oli heti sulanut näiden kyynelten vaikutuksesta. Ursula oli yhä kuulevinaan Alinen huutavan: "Täti teki minulle pahaa!" Ja nyt taas tuotti hän tytölle surua. Oliko hänen kohtalonsa niinmuodoin kiusata sitä olentoa, jota hän enin rakasti maailmassa? Hän tarttui Alinen käteen ja sanoi:

"No, niin, pieni rakas ystäväni, tyynnyhän! Sinä et ole kokenut elämää. Kun toimin tahtoasi vastaan, niin katson siinä vain sinun omaa parastasi. Sinä tiedät, miten paljon sinusta pidän. Pyydä minulta mitä tahdot, olen valmis täyttämään toivomuksesi!"

Nuori tyttö pudisti vaaleakiharaista päätään ja sanoi:

"Oi, minulla on vain yksi toivomus: saada mennä naimisiin rakastettuni kanssa."

"Vakuutan sinulle, että se merkitsisi suoraa onnettomuuden syliin heittäytymistä!"

Aline loi tätiin kauniit silmänsä ja sanoi tunteellisen vakuuttavasti:

"Ei, täti, sitä en usko."

Täti ajatteli suruissaan: "Miten hän on itsepäinen! Aivan kuin minä hänen ikäisenään! Minun isäni sanoi samaa minulle, kuin minä äsken hänelle, mutta en minäkään häntä uskonut. Miten kauheasti olenkaan sentakia saanut kärsiä!"

"No, katsos nyt", jatkoi vanha neiti, "et ole nähnyt tuota nuorta miestä, kuin jonkun kerran. Tunnet jotakin haaveellista kiintymystä — mutta sinähän et tunne häntä. Ei mikään sido sinua häneen. Opetamme sinut tuntemaan muitakin. Tiedätkö, mitä aijon esittää isällesi? Hauskaa huvimatkaa! Matkustamme Sveitsiin. Tulet näkemään uusia maita. Sieltä olet palaava uusin ajatuksin — mitä arvelet siitä?"

Puoli vuotta sitten olisi tämä matkauutinen saanut Alinen hyppimään ilosta. Hänen sydämensä oli silloin tyhjä ja ajatukset vapaat. Mutta nyt kuuli hän kummitätinsä ehdotusta kylmänä.

"Kiitän sinua, täti", sanoi hän. "Huomaan että edelleenkin pidät minusta, vaikka tuotan sinulle mieliharmia. Mutta jos haluat täyttää toivomukseni, niin salli minun viipyä täällä. Täällä saan edes itkeä rauhassa, eikä kukaan vieras näe punaisia silmiäni."

Hän puhkesi taas itkuun, ja kyyneleet vuosivat läikkyvinä puroina pitkin kalpeita poskia. Täti sulki hänet syliinsä, hyväili häntä, kutsui häntä mitä hellimmillä nimillä ja pyysi häntä luopumaan rakkaudestaan.

"Tee se minun tähteni, pikku rakkaani. Elä katkeroita minun viimeisiä elonpäiviäni, syöksemällä minut epätoivoon, jos menet naimisiin, tai itse suremalla, jollet mene naimisiin hänen kanssaan. Ole järkevä ja taipuvainen! Elä viitsi ajatella naimiskauppaa tuon sotamiehen kanssa! Lisään perintöäsi 200,000:lla frangilla. Lapseni, ajattele minun kohtaloani. Ota oppia minun surullisesta kokemuksestani."

Herättäessään eloon näitä katkeria muistoja, huudahti vanha nainen äkkiä:

"Oi, Ludvig-parkani! Jumala tiesi, ettei hänellä ollut taipumuksia sotamiehen ammattiin, ja ettei hän mielellään lähtenyt sotaan! Ja kuitenkin — oi Jumalani! Nyt olen itkenyt häntä kaksikymmentä kaksi vuotta!"

"Siitä huomaat itsekin, täti", sanoi Aline hellästi, "että kun kerran todella rakastaa, ei enään voi rakastaa ketään toista."

Täti nousi nopeasti paikaltaan, eikä sanonut enään sanaakaan. Hän oli huomannut mahdottomaksi saada aikaan mitään. Hän meni huoneeseensa pahoillaan, kiusaantuneena ja vakaasti päättäen olla myöntymättä.

"Tyttö on hyvin itsepäinen", sanoi hän langolleen. "Mutta toivon kuitenkin, että hän palaa järkiinsä. Yö tuo tullessaan hyviä neuvoja. Hyvästi!"

Ja koiransa seuraamana vetäytyi hän huoneeseensa.

Samaan aikaan joi kapteeni Roger teetä rykmentin huoneustossa, toverinsa kapteeni Prévillen seurassa. Hän kuunteli hajamielisenä ystäväänsä, joka piti teknillisillä lauseparsilla höystettyä esitelmää ranskalaisten kartessigranaattien etevämmyydestä preussilaisten rinnalla.

"Näetkös", sanoi Préville, "metalli, josta me valamme kuulamme on pehmeämpää ja hauraampaa ja sentakia hajoaa se helpommin sirpaleihin — — —"

"Anteeksi, ystäväni, mitä nyt taas sanoitkaan?"

"Sanoin, että — — — poika parka, miten sinua säälin! Olet niin alakuloisen näköinen ja tuijotat eteesi. Sinun rakkaustarinasi ei taida oikein menestyä?"

"Ei, siinäpä se", huokasi Roger. "Vanhemmat ovat minun puolellani, mutta talossa on muuan kirottu täti, jonka oikkujen mukaan koko talo on tanssinut jo parikymmentä vuotta. Hänellä on kamalan kiero silmä sotilaita vastaan yleensä ja tykkiväkeä vastaan erittäinkin, arvelen. Sanalla sanoen, hän ei halua kuulla minusta puhuttavankaan ja on uhannut sisarentyttärelleen, ei ainoastaan tekevänsä hänet perinnöttömäksi, mikä ei minua liikuta, vaan myös kirota hänet, mikä ei ole ensinkään hauskaa. Voitko käsittää, miten voisi mennä naimisiin sellaisilla ehdoilla?"

"Perinnöttöminä ja kirottuina! Aivan kuin murhenäytelmissä!" huudahti Préville iloisesti. "Piruko sitä vanhaa naista vaivaa? Tahdotko, että minä menen puhumaan hänen kanssaan?"

"Ei, ystäväni, et tiedä, mihin leikkiin silloin antautuisit! No niin, näet, ettei asemani ole juuri erittäin hauska — sinun täytyy asettua minun kannalleni."

"Otaksun, että aijot pitää puoliasi, Roger", jatkoi Prévlle. "Eikö linnoitus rupea antautumaan? Entäs sitte? Mehän osaamme piirittää. Ja sinun on voitettava rykmenttimme kunnian ja oman onnesi takia!"

"Minä olen voittava! Mutta hitto minut vieköön, jos tiedän, millä tavoin!"

7.

Yhtäkaikki ymmärtää tykkiväki, niinkuin Préville oli sanonut, juuri piiritystä, ja Roger tunsi jo salateitä, jotka ulottuivat aina vihollisen varuslinjaan asti. Pieni puutarhan sola juuri antoi parhaan tilaisuuden Alinen tapaamiseen. Ja nuoren tytön oli tapa nykyjään entistä enemmän istuutua kiinalaiseen huvihuoneeseen työskentelemään ja ajattelemaan.

Vastuksista viisastunut Roger ei enään koskaan ratsastanut puutarhanmuurin ohi, eikä kaunis orhi enään koskaan iloisesti hirnahtanut, päämaaliin jouduttaessa. Rakastunut nuori mies tuli sinne jalkaisin, vakoilevin katsein, ollen siksi varovainen, että pukeutui siviilipukuun. On tunnustettava, että sekin puku sopi hänelle erinomaisesti, ja ettei hän siinä vaihdossa mitään menettänyt.

Hän oli keksinyt sopivan syvennyksen muurissa huvihuoneen ikkunan alla, noin metrin korkeudella maasta. Hän nousi siihen molemmin jaloin ja ylettyi silloin Alinen käteen. Siinä voivat he keskustella täydessä rauhassa, uskoa toisilleen huolensa ja toiveensa. Heidän ainoa silmälläpitäjänsä oli Ursula-tädin sylikoira, mutta heitä suojeli täydellisesti heidän rakkautensa puhtaus.

Sola oli aina tyhjä, eikä kukaan koskaan häirinnyt heidän keskusteluaan. Mutta neljäntenä päivänä, Rogerin parhaillaan seistessä syvennyksessä, kuului askeleita puutarhasta.

"Voi, herra Jumala!" kuiskasi Aline, "joku tulee! Teidät nähdään!"

"Ei!" vastasi Roger.

Hän kohottautui käsiensä varassa ikkunaan. Nuori tyttö vetäytyi taaksepäin ja huudahti heikosti: kapteeni oli hypähtänyt huvihuoneeseen ja seisoi hänen edessään.

Hetken hämillään olo.

"Nyt ette tehneet oikein", sanoi Aline punastuen.

"En tehnyt sitä teitä säikähdyttääkseni", vastasi kapteeni rukoilevasti.

Tyttö uhkasi häntä hymyillen sormellaan, viittasi hänet istumaan ja sanoi:

"No, niin, koska te nyt kerran olette täällä — — —."

He istuutuivat keskusteluaan jatkamaan.

Puheltuaan viimeksi sisarensatyttären kanssa, oli Ursula-täti valmistautunut kohtaamaan hiljaista taistelua, itkettyneitä silmiä ja alituista pahaa tuulta. Mutta ihmeekseen näki hän nuoren tytön pysyvän aivan tyynenä. Aivan samallainen, kuin ennen erimielisyyttä, oli Aline sen jälkeenkin. Hän ei tosin enään laulanut aamusin huoneessaan, häntä eivät kohdanneet enään mitkään äkilliset ilonpurkauskohtaukset, eikä hän tanssinut yksintanssia keskellä puutarhaa, kuin varsa keväällä. Mutta hän ei ollut ensinkään alakuloinen. Hän oli päinvastoin valppaan ja tyytyväisen näköinen, ja se antoi Ursula tädille miettimistä. Hän epäili petosta, ja sanoi itsekseen: "Tässä piilee joku salaisuus. Aline ei ensinkään näytä tytöltä, joka olisi eroitettu rakastetustaan. Kohtaako hän salaisesti tuota miekanhelisyttäjää? Ei! Hän ei ole ollut ulkona koko viikolla. Onko hän kirjevaihdossa hänen kanssaan?"

Hän piti vaaria kirjeenkantajasta, ja otti itse vastaan kaikki kirjeet. Hän ei tavannut mitään epäiltävää, ei mitään, joka olisi haiskahtanut kasarmille. Ehkäpä rakastaja viskaa kirjeitä muurin yli? ajatteli hän. Muka pensaiden puhdistamista varten asetti hän puutarhurin vahtiin. Hän sanoi tälle:

"Lähistön vihanneskauppiaat viskaavat puutarhaan kaikellaista juurta ja roskaa. Kun näette niiden viskaavan, niin tuokaa se minulle, vaikka se olisi mitä."

Tämä vakoilu ei hyödyttänyt mitään. Se sola, johon Roger kohdisti pääpiirityksensä, vältti Ursula-tädin silmän. Hän oli tuntikausia vakoilemassa jonkun pensaan takaa. Mutta kapteenia, joka hiipi aivan lähellä muuria, ei näkynyt, ja molempien nuorten salaisuus pysyi yhä salaisuutena.

Mutta kun Aline palasi kiinalaisesta huvihuoneesta, jossa hän ei koskaan viipynyt neljännestuntia kauvemmin, koska hän tiesi itseään vakoiltavan, hyräili hän aina jotakin laulua. Hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina, hänen poskensa punoittivat. Koko loppupäivän oli hän ikäänkuin jonkunlaisessa onnentilassa. Täti huomasi sen. Ja nyt alkoi hän tietysti kääntää huomionsa kiinalaiseen huvimajaan.

Eräänä iltapäivänä, jolloin Aline meni tavalliseen pakopaikkaansa, hiipi täti varpaillaan perästä. Portaiden luo päästyään pysähtyi hän kuuntelemaan. Hän kuuli hiljaista ääntä suletun oven läpi. Kenen kanssa oli Aline sinne sulkeutunut? Isänsä? Ei, herra Bernard oli päivällisen jälkeen lähtenyt tehtaalleen. Rouva Bernard taas oli jäänyt ruokasaliin. Olisikohan se — —?

Vanha nainen ei tuumaillut enään hetkeäkään; hänen verensä kuohahti. Kolmella hyppäyksellä juoksi hän ylös portaita, avasi oven ja katseli ällistyneenä tätä ihmeellistä näkyä: kapteeni Roger istui eräällä sohvalla, polvillaan Ursula-tädin syvään uneen vaipunut mopsi, ja puheli Alinen kanssa, joka ompeli.

Kaikki kävi nopeasti kuin unessa. Kun Aline näki kummitätinsä, nousi hän istualta ja huusi kauhuissaan; Roger syöksähti pystyyn, huolimatta mopsista, joka vieri lattialle ja haukahti surkeasti. He hävisivät kuin satujen henget; Aline oven, kapteeni Roger ikkunan kautta. Ja täti huomasi olevansa yksin huvihuoneessa, ainoana seurakumppaninaan mopsi, joka katseli häntä ihmettelevin silmin. Raivostunut vanha neiti syöksähti mopsin kimppuun, joka niin häpeällisesti oli pettänyt hänen luottamuksensa, pieksi sitä päivänvarjollaan ja huusi:

"Sinä kelvoton, tyhmyri, tolvana, joka lepäilet ja kääntelehdit tuon murtovarkaan sylissä, etkä hauku, pure ja pane koko taloa liikkeeseen!"

Hän viskasi mopsin jälkeen särkyneen päivänvalonsa varren, riensi nopein askelin halki puutarhan ja sanoi uhkaavin katsein:

"Vai niin, minua käytetään pilan esineenä! Hyvä! Katsokaamme vain!"

Hän meni vajaan, jossa puutarhuri piti työkalujaan, otti sieltä laudan, nauloja ja vasaran, ja hetken kuluttua kuuli Aline hänen naulaavan umpeen huvihuoneen ikkunaa. Nuori tyttö säikähti. Hänestä tuntui, kuin täti nyt ainiaaksi sulkisi hänet sisään, niin ettei hän enään koskaan saisi nähdä rakastettuaan. Hänen sydämensä jähmettyi. Hän kauhistui huomatessaan olevansa yksin, riensi saliin ja heittäytyi äitinsä syliin.

Herra Bernard oli kunnon mies. Sitä oli Ursula täti saanut kokea kahdenkymmenen vuoden aikana. Mutta hän vihasi vainoja, ja pelkkä ajatuskin, ettei hänen tyttärensä ollut onnellinen, muutti hänet kokonaan. Hän oli tyytynyt kaikkeen aina siitä päivästä lähtien, jolloin hän oli tullut taloon käsi kädessä morsiamineen. Kaikkeen: urhoollisen Ludvigin marttyriuteen, tädin synkkään luonteeseen, hänen mielenvika-kohtauksiinsa, jotka olivat järkyttäneet perheen onnea. Mutta hän ei aikonut kärsiä, että hänen tyttärensä silmät olivat itkusta punaiset ja ilme alakuloinen. Hän oli hankkinut Alinen, rouva Bernardin suosiollisella avustuksella, mailmaan vain nähdäkseen hänen hymyävän ja laulavan.

Hän, joka oli kahdeksan päivää hiiviskellyt kälynsä ympärillä tunnustaakseen tälle, että hänen tyttärensä rakasti sotilasta, ei hetkeäkään epäillyt nousta Ursulan vihaa vastaan, saattaakseen Alinen jälleen iloiseksi.

Hän vei kälynsä syrjään suuren kastanjapuun suojaan ja kävi suoraan asiaan:

"Täti, me olemme olleet koko viikon mitä ikävimmässä asemassa. Ettekö arvele olevan syytä tehdä loppua kaikesta tästä."

Hän vaikeni. Vanha neiti, joka alussa oli kuunnellut häntä, silmät maahan painettuina, oli äskettäin katsahtanut häneen uhkaavasti. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisi hän aikonut jotakin sanoa mutta hän hillitsi itsensä, ja suuttumuksensa salaten oli hän päättänyt vastalauseitta kuulla kaiken, mitä hänen lankonsa rohkenisi sanoa. Bernard oli kalpea ja hämillään, mutta jatkoi rohkeasti:

"Te tiedätte, täti miten paljon teistä pidämme. Olemme jakaneet kaikki surut kanssanne. Jokainen teidän kärsimyksenne on löytänyt vastakaikua rinnoissamme. Mutta, totta puhuen, ettekö pelkää menevänne hiukan liiallisuuksiin vihamielisyydessänne? Teillä on epäilemättä tuhat hyvää syytä pysyä erillänne eräistä henkilöistä, jotka kuuluvat — sen yhteiskuntaluokan nimeä on turha mainita meidän keskemme. Mutta kaikki summittaiset hylkäystuomiot ovat epäoikeutetut; täytyy tehdä poikkeuksiakin. Kunnon ihmisiä löytyy kaikkialla. Ja mitä tulee sisarentyttärenne sydämenvalintaan, on se järkevämpi kuin näyttääkään. Sillä tämä nuori mies —"

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan. Täti kuohui kuin tulivuori ennen purkausta ja vavistuksella muistaen huvihuonekohtausta, huudahti hän äkisti:

"Hän on lurjus! Niin, herraseni, lurjus! Hän on uskaltanut hiipiä talooni kuin rosvo — muurin yli! Tapasin hänet huvihuoneessa — tuolla puutarhassa — tyttärenne jalkojen juuressa!"

"Ei hänen jalkojensa juuressa, täti", oikaisi herra Bernard. "Hän istui sohvassa. Aline on kertonut minulle kaiken. He puhelivat, lapsiraukat — —"

"Surkutelkaa heitä! Asettukaa vihollisteni puolelle! Hyväksykää heidän käytöksensä, joka on järisyttävän epäsiveellinen!"

"Oma syynne. Ankaruutenne kautta pakoitatte heidät pettämään meitä."

"Herraseni, jalot sydämet eivät koskaan petä, tapahtuipa mitä hyvänsä!"

"Mutta joka tapauksessa on koetettava olla edes hiukan oikeudenmukainen", jatkoi herra Bernard, joka yhä tulistui. "He rakastavat toisiaan ja te eroitatte heitä toisistaan. He tekevät kaikkensa saadakseen tavata toisensa — se on aivan luonnollista. Heidän asemassaan — — —"

"Tekisitte te samalla tavalla?"

"Hyvin mahdollista!"

"Herraseni, isänrakkaus vie teidät harhaan."

"Ja teidät sokaisee yksipuolinen viha!"

"Yksipuolinen?"

Ensikerran kuuli Ursula-täti epäiltävän hänen mielipiteittensä oikeutta, ensikerran nousi rohkea ääni tinkimään hänen "onnettomuuttaan". Luullen herra Bernardin tulleen hulluksi, katsahti hän häneen levottomasti. Hän huomasi herra Bernardin aivan punaiseksi kasvoiltaan, mutta olevan täydessä järjessä. Tämä sanoi ainoastaan sen, minkä halusi sanoa. Täti huomasi olevansa vaarallisessa asemassa ja että hänen valtansa olisi ainiaaksi mennyt, jollei hän sitä palauttaisi jollakin taitavalla iskulla.

"Yksipuolinen!" huudahti hän. "Minun vihani! On häpeämätöntä, että puhutte niin, ja tyttärenne on vetelys, joka on käyttäytynyt niin sopimattomasti!"

Herra Bernard kuunteli tyyneesti Ursula tädin hyökkäyksiä häntä itseään vastaan, mutta kun tuli puhe Alinesta, muuttui hän. Lammas sai ensi kerran elämässään rohkeutta. Hän unohti kaiken punnitsemisen ja huusi vapisevin äänin: