Part 4

"Anteeksi, mutta te ette tiedä, mitä sanotte! Minun tyttäreni on enkeli! Lapsi parka kärsii, on epätoivoissaan, vaikka hänen pitäisi olla suunniltaan ilosta. Te katkeroitatte tahallanne hänen elämäänsä. Ja minkätähden? Erään hullun päähänpiston takia, joka ei sovi järkevälle naiselle. Sillä kerrankin sanon sen nyt teille — teidän onnettomuutenne on tyhmää pilaa, joka on kestänyt aivan liian kauvan!"

Nämä katkerat sanat kuullessaan huusi täti sydäntäsärkevästi. Hänestä tuntui, kuin olisi herra Bernard pistänyt tulikuuman raudan hänen sydämensä läpi. Tuo kunnon mies katui jo sanojaan ja olisi halunnut peruuttaa ne. Hän meni vanhan neidin luo, mutta tämä ojensi uhkaavasti kättään, ikäänkuin siinä olisi ollut paljastettu miekka ja poistui pitkin askelin, sanomatta sanaakaan.

Epäsopu hallitsi nyt talossa yksinvaltiaana, ja näytti aivan mahdottomalta enään elää yhdessä. Herra Bernard ilmoitti aivan lyhyesti vaimolleen ja tyttärelleen, että he seuraavana päivänä muuttaisivat tehtaalle. Siellä oleva pieni huvila, jossa hän oli asunut ennen avioliittoaan, oli tuleva heidän turvapaikakseni kesän loppuun saakka. Senjälkeen järjestettäisiin asiat toisella tavoin.

Rouva Bernard ilmoitti sisarelleen, että muutto tapahtuisi kahden päivän perästä. Täti vaikeni uhkaavasti. Hän ei sanallakaan vastustanut eroa, joka oli murtava hänen sydämensä. Hän puri huuliaan, heitti pitkän katseen ja hänen poskensa punehtuivat, kun hän taivutti päätään suostumisen merkiksi. Sen jälkeen käänsi hän selkänsä sisarelleen, joka vielä epämääräisesti toivoi anteeksiantavan hyvyyden ja rajattoman hellyyden kohtausta, ja meni huoneeseensa rukoilemaan.

Senjälkeen kuin oli ryhdytty arvostelemaan sitä palvelusta, jota hän osoitti Ludvig-Silvain-Exupèrelle, harjotti hän sitä yhä kiihkeämmin. Vainothan vain kiihoittavat uskonintoa. Ei milloinkaan ollut niin monta pientä kynttilää palanut valokuvan ympärillä. Ursulan terävät polvet melkein puhkaisivat reikiä rukousjakkaran samettiin.

Solmu oli siis sekava. Ei näkynyt mitään sovinnonmahdollisuutta. Sama itsepintainen taipumattomuus molemmin puolin. Ollen kokonaan rakkautensa vallassa, ei Aline ajatellut muuta kuin vapauttaan. Täti varustautui vihansa taakse, eikä ensinkään koettanut estää nuorta tyttöä poistumasta. Muutaman päivän kuluttua olivat nämä kunnon ihmiset, jotka jumaloivat toisiaan, auttamattomasti eroavat. Ainoastaan ihme saattoi estää sen.

8.

Oli lähdön edellinen päivä. Tätiä ei vielä näkynyt. Hän kuuli huoneessaan, miten alakerrassa kuletettiin vaatekoreja ja matkalaukkuja. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ajatellessaan, että talo oli huomenna oleva tyhjä. Istuessaan yksin hautakammiossaan, jossa kaikki puhui kuolleesta rakkaudesta, kysyi hän itseltään tuskallisesti, oliko hän oikeutettu vaatimaan, että tuon rakastetun tytön tuli vapaehtoisesti tukahduttaa rakkautensa. Jos Aline olisi astunut askeleenkin vanhaa loukattua neitiä kohti, jos hän olisi antanut tädille tilaisuuden osoittaa ylevää jalomielisyyttä suostumalla tuohon avioliittoon, rukoillut häntä ja myöntänyt hänelle kaiken sotakunnian, olisi hän ehkä myöntynyt. Mutta ei! Häntä ei enään rukoiltu, tehtiin kapina, ja hänet jätettiin nurkkaan yksikseen kuin vanha, loppuunkulutettu vetojuhta! Oi tätä lasta, jota hän niin hellästi oli kasvattanut, jonka vuoteen ääressä hän oli viettänyt niin monta yötä, kun hän oli sairas! Tämä vaalea, ruusuposkinen, iloinen pikku olento, jonka kädet olivat niin pehmeät ja suutelot niin raikkaat, hänen ainoa lohtunsa elämässä, hänen ainoa toivonsa — hän matkustaisi pois! Kaikki oli lopussa. Ei milloinkaan enään saisi hän Alinea nähdä!

Epätoivoissaan itki täti huoneensa juhlallisessa hiljaisuudessa, mutta hän tukahdutti nyyhkytyksensä, sillä hän ei halunnut, että kukaan arvasi hänen heikkoutensa.

Hän syöksähti rakastettunsa alttarin luo ja huusi kiihkoissaan:

"Sotilas, ei, se on mahdotonta, eikö totta? Ei koskaan!"

Hämärsi jo. Vanha neiti heräsi haaveistaan, kun huoneen ovi avautui. Hänen kamaripalvelijansa astui sisään.

"Mitä nyt?" kysyi täti tyytymättömänä. "Mitä halutaan?"

"Siellä on eräs herra, joka pyytää saada puhutella neitiä."

"Eräs herra? Mikä herra?"

"Minä en tunne häntä."

"Tuntematon? Heikko toivo heräsi Ursula tädin sielussa. Jospa se olisi kapteeni Rogerin joku sukulainen tai ystävä? Jospa sovinto yhdennellätoista hetkellä palauttaisi kaiken entiselle hyvälle kannalle? Hän vapisi ilosta.

"Hyvä, pyydä hänet astumaan sisään. Minä tulen."

Hän pani tukkansa kuntoon ja meni saliin.

Paksu, punakasvoinen herra, jonka poskiparta oli leikattu saksalaiseen tapaan ja hiukset kärvennetyt, seisoi uunin luona odottamassa. Hänen pukunsa oli ulkomaalaisen, ja ulkomuoto perin jokapäiväinen. Vanha neiti katsahti häneen nopeasti ja pakoitti itsensä hymyilemään:

"Kenen kanssa minulla on kunnia —?"

Paksu herra röyhisti rintaansa, astui askeleen kohden kohden Ursulaa ja sanoi jovialisin kasvonilmein:

"Olenko minä sitten niin muuttunut, serkku, että te että enään tunne minua!"

Serkku! Ursula katseli lähemmin näitä pulleita kasvoja, jotka eivät johdattaneet hänen mieleensä mitään tai ketään. Sentakia sanoi hän perin hämmästyneenä:

"Herraseni — en kuullut oikein — anteeksi — kuinka sanoittekaan?"

"Serkku — ihan totisesti!" vastasi paksu herra. "Mitä tämä merkitsee Ursula, etkö todellakaan enään muista minua?"

Kuullessaan tämän "Ursula" nimen ja odottamattoman sinuttelun, meni täti kalpeaksi kuin ruumis ja hän änkytti, silmissä hirveä ilme:

"O—onko se—se mahdollista?"

"On kyllä — Ludvig!"

Ursula seisoi ikäänkuin patsaaksi muuttuneena, kylmänä ja liikkumattomana.

"Tämä on helkkarinmoinen yllätys, eikö totta?" huudahti Ludvig-Silvain-Exupère, ja räjähti nauramaan tavalla, joka herätti kauhua vanhassa neidissä. "Näin heti, ettet minua tuntenut. Mutta sinä et ole muuttunut. Ah, Ursula hyvä, ompa perin hauska taas tavata näin pitkän eron jälkeen."

Täti ei enään kuullut häntä; hän ajatteli: "Nousevatko kuolleet haudoistaan? Tai onko todellakin edessäni niin katkerasti itkemäni ystävä? Ajatusten myrsky riehui hänen päässään, joka oli halkeamaisillaan. Hän horjui kahden aikeen välillä: heittäytyä sulhasensa syliin, tai kuristaa hänet omin käsin. Häntä halutti purra hampaita, huutaa, raivota, mutta hän sai pakoitetuksi pysyttäytymään vaiti Hänet valtasi kauhea uteliaisuus. Ennenkaikkea tahtoi hän repiä rikki tämän ylösnousemistapauksen salaisen verhon.

"Mutta miten se on mahdollista — —?" änkytti hän.

"Niin, se on koko romaani."

"Tässä pimeässä salissa, silmä silmää vasten sen miehen kera, jolle hän oli pyhittänyt elämänsä, kohtasi Ursulaa näköhäiriö. Hänestä tuntui, kuin ei kahtakymmentä vuotta olisikaan kulunut, että hänen surunsa olisikin ollut vain unelma, ettei Ludvig ollutkaan lähtenyt sotaan, vaan että hän äskettäin olisi pyytänyt hänen kättään ja että herra Prévôt astuisi pian huoneeseen lausuen: 'Te rakastatte toisianne, lapset, minä yhdistän teidät!' Mutta kun huoneessa edelleenkin vallitsi hiljaisuus, ja kummitus näki Ursulan pysyvän liikkumatta ja mykkänä, luuli hän, että Ursula odotti vain hänen kertomustaan ja jatkoi, hiukan murtaen kieltä ulkomaalaisen tavoin. Mutta vanha neiti oli äärimäisen kiihottunut, hänen korvansa suhisivat ja hän kuuli vain jonkun sanan sieltä, täältä.

"Ludvig oli kärsinyt kauheasti vallihaudassa jonne satamalla satoi graniittisirpaleita. Tehtiin suojavalleja kovasta lumesta ja usein täytyi maata yökaudet vahdissa, sillä venäläiset tekivät lakkaamattomia, odottamattomia hyökkäyksiä, ampuivat kumoon etuvarustukset ja panivat toimeen verikylvyn vahtiapitävän ratsuväenosaston kesken. Ei mitään syötävää, vielä vähemmän juotavaa, ja niin saatanallinen pakkanen, että kädet jäätyivät kiinni pyssynperään. Eräänä sumuisena ja jääkylmänä aamuna, jolloin hän loikoi puoleksi paleltuneena eräässä suojahaudassa, ajatteli hän surulla rakkaita ystäviään Ranskassa. Hän oli ikäänkuin unessa näkevinään perheen rauhaisan, valoisan ja lämpimän asunnon. Suloinen lämpö virtasi hänen suoniinsa ja vähitellen vaipui hän miellyttävään uupumistilaan; silloin kaikui mielettömiä eläköönhuutoja. Hän aikoi huutaa: 'Aseihin!' ja ampua, mutta hänen otsaansa kohtasi ankara isku, hän näki tuhansia valoja, tunsi polttavaa tuskaa — ja senjälkeen oli hänen ympärillään yö.

"Hän heräsi mukavassa sängyssä, eräässä huoneessa, jota lämmitti suunnaton porsliiniuuni. Kaksi naista istui vuoteen ääressä puhuen kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, vaan joka oli laulavaa ja vienoa. Hän oli Jekaterinoslavissa, jonne venäläiset olivat lähettäneet hänet halaistuin päin muiden vankien mukana. Koska sairashuoneet olivat täydet, oli eräs rehellinen porvarisperhe saanut käskyn pitää huolta hänestä, ja äiti ja tytär olivat nyt hoitaneet häntä monen viikon ajan.

"Täti liikahti äkkiä. Hänen kiihtyneessä mielessään alkoi häämöittää ajatus: heräävä rakkaus nuoren tytön ja haavoittuneen välillä. Hän vapisi mustasukkaisuudesta ja vihasta.

"Ludvig kertoi edelleen, ja kuvasi mielihyvällä sitä huomaavaisuutta, jota molemmat naiset olivat hänelle osoittaneet. Hän kertoi isästä, perin rehellisestä herra Balanoffista, rikkaasta viinikauppiaasta, joka oli vaivoin saanut sanotuksi: 'Poika parka — kauhea sota — suuri onnettomuus — haavoitettu — ystävä — — —' Ja heistä oli todellakin tullut hyviä ystäviä, huolimatta vuotaneesta verestä, tykeistä, jotka yhä jyrisivät, venäläisten tappioista ja ranskalaisten voitoista — niin riutuvan suloinen oli talon tyttären, lempeän Maschan silmien ilme, hänen katsellessaan rakastettavaa potilasta.

"Rauhan tultua olivat vangit saaneet vapautensa. Mutta Mascha oli ruvennut itkemään niin sydäntäsärkevästi, että hän kiitollisuudesta siirsi matkaansa tuonnemmaksi. Kesällä olivat kukkatarhat täydessä kukoistuksessaan ja iltaisin opetti hän tytölle ranskaa ja tämä hänelle venäjää. Mascha kykeni nyt sanomaan: 'Mon bien aimé', ja hän kykeni vastaamaan: 'Maschinka'."

Tuliko hänen yhä edelleen selittää ja pyytää anteeksi? Jossakin kaukana oli ollut pitkä, tummahko tyttö, jota hänelle ei mitenkään tahdottu antaa, ja aivan hänen äärellään oli nuori, vaaleanverinen kaunotar, jota hänelle ystävällisesti tarjottiin. Eihän hänellä voinut olla Ranskassa mitään tulevaisuuden toiveita tai onnea; Venäjällä tarjottiin hänelle osuus hyvään liikkeeseen ja kelpo tyttö. Hän oli ruvennut herra Balanoffin liikekumppaniksi ja Maschan mieheksi; oli koettanut unohtaa kotimaan olot, sysännyt mielestään entisen kotipiirinsä ja hankkinut itselleen uuden.

Onni oli häntä seurannut; hän oli keksinyt ruveta valmistamaan sampanjaa valkeasta Krimin viinistä ja kauppa oli luistanut onnellisesti. Hän asui Odessan hienoimmassa talossa ja hänellä oli ihastuttava tytär, jonka hän kohta aikoi naittaa eräälle viljakauppiaalle. Oi, hän oli usein muistellut rakkaita ystäviään Ranskassa! Hän oli ensi aikoina hankkinut heistä tietoja Pariisissa olevan asiamiehensä kautta; tämä oli kirjoittanut, että neiti Prévôt oli mennyt naimisiin herra Bernardin kanssa ja oli hyvin onnellinen. Se oli ilahduttanut häntä.

Sillä eihän elämässä aina kaikki käy suunnitelmien mukaan, eikö totta? Hän katsahti Ursulaan, naurahti ja sanoi:

"Me, jotka vannoimme, ettemme koskaan menisi naimisiin muiden kuin toistemme kanssa — muistatko sitä, serkku?"

Hän olisi voinut jatkaa puhettaan loputtomiin asti. Täti ei enään kuullut häntä. Hän istui muserrettuna nojatuolissaan, miltei pyörryksissä ja huomasi kauhulla ja kummastuksella haaksirikon kohdanneen kaikkea sitä, josta hän oli haaveillut, johon hän oli uskonut.

Oliko tämä kaikki mahdollista? Eikö kaikki ollut noitatemppuja, pimeyden juonia? Mitä? Kaikki tunteet riehuivat hänessä. Raunioina oli se komea ja uljas temppeli, jonka hän oli pyhittänyt surulleen. Koko hänen onnettomuutensa, hänen elämänsä tarina oli kädenkäänteellä julistettu valheeksi. Hänen otsaltaan oli riistetty se ikuisen uskollisuuden sädekehä, joka oli tehnyt hänet niin mieltäkiinnittäväksi. Koko tämä parantumaton suru oli vain mielikuvitusta! Hänen polvistumisensa sankarin, kaatuneen marttyyrin kuvan edessä olivat vain olleet tyhmiä, narrimaisia liikkeitä!

Marttyyri voi prinssin lailla. Ylhäinen sankari oli muuttunut viinatehtailijaksi ja valmisti väärennettyä sampanjaa. Runollinen vainaja nousi kuvitellusta haudastaan aviomiehenä ja perheenisänä. Oi kauhua! Ja hänen täytyi taipua koko tähän nöyryyttävään totuuteen, tunnustautua poljetuksi, pilkatuksi ja omituiseksi mustine hattuineen ja epämääräisine surupukuineen!

Hänen mielestään olisi ollut kohtuullista, jos maa äkkiä olisi auennut, niin että hän olisi voinut sinne heittää tuon inhoittavan olennon, jonka kuolema oli saattanut hänet epätoivoon, vaan jonka ylösnousemus koski häneen vielä enemmän.

Mutta Ludvig-Silvain-Exupère istui siinä kömpelönä, paksuna, uhkuen terveyttä, eikä näyttänyt ensinkään mielellään katoavan, tuottaakseen entiselle morsiamelleen iloa. Hän kierteli itseään tuolissa joviaalisen tyytyväisenä, ja se sai Ursulan vihan muuttumaan raivoksi. Hän tunsi kaiken veren kohoavan päähän ja sen jälkeen syöksevän sydämeen. Hän luuli saavansa halvauksen, yritti ja onnistuikin pääsemään seisaalleen.

Samassa huomasi hän varjon ikkunassa; se oli Alinen, joka ennen lähtöään sanoi jäähyväiset vihreille, varjokkaille käytäville, mielikukkia kasvavalle kukkalavalle ja koko puutarhalle, jossa hän oli liidellyt onnellisena ja suruttomana. Täti huomasi hänet. Äkkiä muisti hän, mitä tuo rakas lapsi oli saanut kärsiä viimeisen kahdeksan päivän kuluessa. Hän oli näkevinään Alinen kalpeana, surullisena ja rukoilevana. Ja kaikki tämä oli tapahtunut tuon paksun, punaisen, inhoittavan vanhan herran takia, jonka tukka oli käherretty ja poskiparta leikattu lihapullan muotoiseksi! Hänen silmiinsä kohosi katkera kyynelvirta ja hän puhkesi katkerasti itkemään.

"Ursula!" huudahti Ludvig-Silvain-Exupère perin hämmästyneenä ja astui häntä kohden.

Täti siirtyi taaksepäin ja huusi leimuavin katsein:

"Elkää lähestykö minua!"

"Mutta — — —"

"Menkää tiehenne! En voi teitä enään koskaan nähdä!" huudahti hän. "Minä inhoan teitä! Isälläni oli kaksi tytärtä: sen te olette unohtanut, kiittämätön! Minun sisareni meni naimisiin, enkä minä. Minä olen surrut teitä kaksikymmentä vuotta. Olette todellakin liian röyhkeä, tullessanne tänne! Mutta nyt olette tehneet kaiken pahan, minkä _voitte_ tehdä. Menkää tiehenne! Muutoin en vastaa itsestäni!"

Kauhistunut Ludvig-Silvain-Exupère mutisi itsekseen venäjänkielellä: "Vott diavolskoie prikliutscke nie vesma nepriatnoie!" mikä merkitsi: "Saakelin ikävä seikkailu!" Ja hän kiiruhti huoneesta sanaakaan sanomatta, ympärilleen vilkaisematta.

Hänen mentyään syöksähti Ursula salista ja juoksi portaita ylös huoneeseensa; siellä töytäsi hän raivon hengettären tavoin "muistojen nurkkaan", kaasi rukoustuolin, repi seinältä valokuvan, tempasi hopealampun, heitti nämä esineet lattiaan ja polki niitä, ikäänkuin hän olisi aikonut jauhaa ne siruiksi. Näiden ponnistusten väsyttämänä, vihasta vavisten ja katsellen ympärilleen, oliko vielä jotakin särettävää, horjahti hän viimein lepotuoliinsa, liikkumattomana ja velttona.

Herrasväki ja palvelijat, jotka olivat kuulleet tämän kauhean metelin, tuijottivat toisiinsa alakerrassa hämmästyneinä. Kun meteli oli vaijennut, rohkeni herra Bernard hiipiä yläkertaan. Hetkisen kuunteli hän epätiedoissaan eteisessä. Ei ääntä, ei henkäystä kuulunut, kaikki oli vaiti ja rauhallista. Hän nakutti hiljaa ovelle. Ei mitään vastausta. Se sai tuon kelpomiehen levottomaksi, hän ajatteli, että Ursula oli ehkä sairas — ehkä — — —. Hän ei epäillyt enään, väänsi lukkoa ja astui huoneeseen. Hän näki kaikki pyhät esineet pirstaleina ja kälynsä pyörtyneenä. Hän huudahti, syöksähti Ursulan luokse, taputti hänen käsiään ja huusi:

"Täti! Herra Jumala, mitä täällä on tapahtunut? Ettekö tunne minua? Vastatkaa!"

Ursula tuntui heräävän ikäänkuin perin syvästä unesta. Hän katsahti lankoansa ja tultuaan täyteen tietoisuuteen, heräsi hänen vihansa uudelleen.

"Se on hän! Se on hän!" sanoi hän osoittaen kauvan itkemänsä marttyyrin kuvaa. "Hän on palannut takaisin! Hän elää!"

Herra Bernard tuijotti häneen ymmärtämättä heti; niin hämmästynyt hän oli.

"Ludvig?"

Ursula kohosi pystyyn ja sanoi uhkaavalla äänellä:

"Elkää koskaan lausuko sitä nimeä minun läsnäollessani!"

Hän käveli edestakaisin, ajatuksissaan, ikäänkuin tuumien tehdä tärkeän päätöksen, ja seisahtui herra Bernardin eteen, jota yllätys yhä piti mykkänä.

"Mitä teihin tulee, rakas ystävä", sanoi Ursula, "niin menkää noutamaan kapteeni Rogeria."

Aline ja hänen äitinsä olivat arvattavasti seisseet kuuntelemassa oven takana, sillä tuskin oli täti lausunut nämä odottamattomat sanat, kun molemmat astuivat huoneeseen iloa säteilevin kasvoin, hymyillen ja ojentaen kätensä vanhaa neitiä kohden.

"Oi, täti, mikä onni!"

Nyt seurasi itkukohtaus — mutta kyyneleet olivat tällä kertaa ilokyyneleitä — ja hetken aikaan ei kuulunut muuta kuin huokauksia ja suudelmia.

Kello oli seitsemän ja perhe kokoutunut saliin, kun kapteeni Roger astui huoneeseen herra Bernardin saattamana. Hänen kasvoillaan oli kunnioittava ilme ja vaikka hän oli pukeutunut sotatakkiin, pysyi Ursula täti tyynenä, eikä rakennus sortunut heidän ylleen.

"Astukaa esiin, herraseni," sanoi vanha neiti, "hauska tutustua teihin."

Täti katsahti häneen ja huomasi hänet kaikin puolin miellyttäväksi nuoreksi mieheksi.

"Te olette ratsuväen upseeri?"

"Viime talvena tulin kapteeniksi, neitiseni."

"Oletteko kauvan ollut sotapalveluksessa."

"Yhdeksän vuotta. En opiskellut viimeistä vuottani sotakorkeakoulussa, vaan määrättiin minut Loire-armeijan rykmenttiin ja palvelin kenraali Chanzyn komennossa."

"Olette toivoakseni taistellut urhoollisesti?"

"Kykyni mukaan, neitiseni", vastasi kapteeni rakastettavasti.

"Oletteko ollut haavoitettu?"

"Kaksi kertaa. Ensikerralla miekanpisto Doulmiersin taistelussa ja toisen kerran pyssynluoti Vendomesta väistyttäessä."

"Hyvä! Sepä vasta oiva sotilas!" huudahti täti ihastuneena. "Ettekä kai ole milloinkaan ollut vankina?"

"Kyllä, neitiseni, saksalaiset löysivät minut puolikuolleena lumihangelta ja veivät minut Mainziin, jossa kaupungin neidot, se on tunnustettava, hoitivat minua erinomaisen huolellisesti."

"Teitä myös!"

Ja kun kapteeni näytti hiukan hämmästyvän, kun hän ei tiennyt tämän keskeytyksen merkitystä, jatkoi täti:

"Ja jos joku voittajien tyttäristä — niiden joukossa oli tietysti nuoria, sieviä tyttöjä — olisi rakastunut teihin ja teille olisi tarjottu hänen kättään ja suuria myötäjäisiä, niin mitä olisitte tehnyt?"

"Olisin tietysti kieltäytynyt", sanoi kapteeni ja katsahti hellästi Alineen, jonka silmät täyttyivät kyynelillä. "Minun sydämeni olisi sanonut minulle, että minun onneni kukoistaisi ainoastaan Ranskassa."

"Erittäin hyvin, herraseni!" huudahti Ursula täti. "Niin on järkevän miehen ja kelpo kansalaisen puhuttava!"

Hän katsahti tyytyväisenä Alineen, kääntyi senjälkeen kapteenin puoleen ja sanoi:

"Suokaa meille se ilo, että jäätte syömään päivällistä kanssamme. Ja sen jälkeen on teidän, serkkuseni, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, kerrottava sotaisia muistelmianne."