Part 2

Vanhemman tyttären intohimo sai herra Prévôt'in levottomaksi. Hän koetti puhua Ursulalle järkeä, mutta hänen painavimmatkin todistuskappaleensa otti tämä vastaan itsepäisesti, kuin espanjalainen muuli. Viehättävän Ludvigin don-Juan tavat olivat vastustamattomasti kietoneet pauloihinsa tämän pitkän, laihan ja tummahkon tytön. Mitä rikollisemmaksi hänet kuvattiin sitä mieltäkiinnittävämpi hän oli Ursulan mielestä. Onhan miehiä, jotka enemmän valtaavat vikojensa, kuin toiset hyveillensä kautta.

Ursulan isä sanoi:

"Minä en koskaan anna sinua tuolle lurjukselle. Hän tekisi sinun elämäsi helvetiksi."

"Minun rakkauteni parantaisi hänet", vastasi Ursula. "Hyvä luonne keksii aina keinoja."

"Mutta hän on tuhlannut koko omaisuutensa ja hiukan enemmänkin."

"Eikö minulla ole varoja kahdelle?"

"Ei ole rikas silloin enään kun on tekemisissä tuhlarin kanssa."

"Minä teen hänet kelpo ihmiseksi."

"Mistä sen tiedät?"

"Olen varma siitä!"

"Oh, sinä olet hupsu!"

Ursula tyytyi siihen, että häntä pidettiin hulluna, mutta ei luopunut mielipiteistään. Ja vielä kaksikymmenneljävuotiaana odotti hän yhä kärsivällisesti sitä hetkeä, joka sallisi hänen ruveta sovelluttamaan mieheensä moraalisia parannusteoriojaan. Mitä Ludvigiin tulee, kohteli hän Ursulaa kuin siskoaan ja kun hänen kassansa oli tyhjä, antoi hän Ursulan tyhjentää säästönsä omaan taskuunsa. Kun hän sitten jonakin kauniina päivänä oli voittanut pelissä, toi hän Ursulalle kauniita lahjoja, jotka houkuttelivat kyyneleitä tuon tunteellisen tytön silmiin.

Hänellä ei ollut ensinkään kiire mennä naimisiin Ursulan kanssa, vaikka hän toisinaan tytön isän rikkauden takia sitä vakavasti ajatteli. Kun hänen ystäviensä kesken tuli puhe Ursulasta ja hänestä, ja kysyttiin, milloin hän aikoi viettää häitään, vastasi hän viitaten tytön laihuuteen: "Ei ole mitään kiirettä. Hän on oleva minun pelastusvyöni." Ja sitten naurettiin yhdessä. Mutta hänen täytyikin tunnustautua ennenkuin oli odottanutkaan.

Eräällä iltana oli hän holhoojansa luona niin säikähtäneen näköisenä, että Ursula arvasi jotakin ikävää tapahtuneen. Hän kuulusteli Ludvigia. Tämä kieltäytyi sanomasta alakuloisuutensa syytä, mutta Ursula pyysi niin itsepäisesti, että hän lopulta tunnusti kaiken. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat rauenneet, hän ei tiennyt mitään keinoa, millä päästä pulasta.

"Oletko vakavasti päättänyt muuttaa elämäsi?" kysyi Ursula.

Kun hän vastaamatta loi silmänsä taivaalle, sanoi tämä:

"Mene isäni luo pyytämään minun kättäni."

Ja Ludvig meni. Mutta herra Prévôt, joka 35 vuoden aikana oli puuhannut rikkautensa kokoamiseksi, ei ollut ensinkään taipuvainen äkkiä laskemaan yli neljättä osaa siitä sellaisiin käsiin, jotka aina olivat avoinna. Herra Prévôt otti vastaan holhokkinsa varustusten takaa, ja kun hänen tyttärensä sekaantui leikkiin, vannoi hän kaikkien jumalien ja jumalatarten nimessä, että hän mieluummin tekisi tämän perinnöttömäksi kuin sallisi hänen mennä naimisiin rakastettunsa kanssa.

"Silloin en mene koskaan naimisiin!" vastasi Ursula itkien.

"Hyvä! Hoida sitten siskosi lapsia!"

"Ja minä menen sotaväkeen!" jatkoi Ludvig samaan tapaan.

"Erinomaista! Silloinpahan teet sinäkin jotain hyötyä."

Nuori mies täytti sanansa. Hän ajatteli:

"Kunhan Ursula on itkenyt kuukauden, hankkivat he sotajoukkoon miehen minun sijalleni."

Ursula ehti itkeä vain neljätoista päivää. Syttyi sota Venäjän kanssa, ja Ludvigin rykmentin täytyi matkata Krimin niemimaalle. Oli ikäänkuin salama olisi iskenyt. Ei voinut ajatellakaan luopumista lippujen alta, sillä silloin olisi häntä pidetty pelkuriraukkana. Ludvigin täytyi tyytyä kohtaloonsa ja koettaa nyt vain oppia kunnon soturiksi.

Eräänä päivänä tuli Ludvig holhoojansa luo univormuun puettuna, nahkatuppinen sapeli uljaasti sivulla, pää kerittynä kuin elinkautisvangilla ja kädessä pieni kukkavihko Ursulalle. Hetki oli valtava; Tämä perheen melkein oma poika oli sotaan lähtiessään aivan mieltäkiinnittävä, ja vaikkei häntä ennen olisikaan rakastettu, niin nyt hän jo melkein ansaitsi sen. Herra Prévôt itse tunsi silmiensä kyyneltyvän, niin iloinen kuin hän olikin päästessään tuosta vaivaloisesta vekkulista.

Ludvigin ja Ursulan jäähyväiset olivat perin liikuttavat. He olivat salissa kahdenkesken, sanaakaan virkkamatta. Vähitellen pimeni, niin että he vaivoin saattoivat eroittaa toistensa kasvoja. Tässä ystävällisessä hämyssä näytti laiha Ursula hiukan tavallista hauskemmalta; Ludvig sai äkkiä hellyyden kohtauksen, halusi kiinnittää hänet itseensä katkeamattomilla siteillä ja tarttui hänen käteensä sanoen:

"Sinä kai ajattelet minua joskus poissaollessani?"

Tyttö vain nyyhkytti.

"Ja jollen minä enään palaa?"

Ursula hypähti pystyyn ja huudahti kiihkeästi:

"Ei koskaan, minä vannon sen! — Ei koskaan ole kukaan toinen — —"

Hän ei voinut jatkaa enempää. Ludvig sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Ursula oli ikäänkuin pyörryksissä, hänestä tuntui siltä, kuin koko sali pyörisi kauheaa vauhtia. Ja hänen onnekseen astui kamaripalvelijatar samalla hetkellä saliin, kädessään palava lamppu. Seuraavana päivänä matkusti Ludvig.

Sen päivän jälkeen kulutti Ursula kaiken aikansa sotauutisten lukemiseen ja pistämällä mustia ja valkeita nuppineuloja sotakarttaan. Hän matkasi ajatuksissaan yli Asovan meren, nousi maihin Eupatoriassa, taisteli Alman, Tschernajan ja Traktisin luona ja luki kaikki anastetut kanuunat ja liput sulhasensa ansioksi. Häneen eivät kuuluneet Saint-Armond, Pélissier tai lordi Raplon, eivät ranskalaiset, englantilaiset eivätkä turkkilaiset; ainoastaan Ludvig, joka Akilleen, tuon kauhua herättävän sankarin lailla, piti kurissa Todtlebenin ja tsaarin kaikki sotilaat.

Ludvig kirjoitti usein, valittaen pakkasta. Ursula jätti huoneensa lämmittämisen. Hän tahtoi kärsiä yhdessä rakastettunsa kanssa. Miksei hän saanut yhdessä Ludvigin rinnalla asettaa rintaansa ampumatauluksi? Hän haaveili urheista amazoneista, jotka haarniskaan puettuina seurasivat miehiään taistelutantereelle, ja niistä urheista naisista, jotka v. 1792 taistelivat tasavallan lippujen alla. Hän olisi puolustanut Ludvigia, olisi ohjannut itseensä sen kuolettavan iskun. Hän näki joka yö unta tuon iskun suuntaajasta, kauheasta kasakasta, jonka punainen parta ja verenhimoinen hymy painui hänen mieleensä. Hän heräsi kauhuissaan ja kuiskasi:

"Ei, se ei voi olla mahdollista! Jumala on häntä suojeleva, koska en minä kerran ole hänen luonaan."

Ja hän rukoili hehkuvan hartaasti.

Piiritys oli kestänyt jo puolen vuotta, ja Ludvig voi erinomaisen hyvin. Hän oli päässyt hengissä "Viheriän kukkulan" valloituksesta, ja verisistä hyökkäyksistä valkeita piiritysmuureja vastaan; mutta äkkiä lopetti hän kirjoittamisen.

Ursula kävi äärettömän levottomaksi. Hän odotti aamuin, illoin kirjeenkantajia kuin Messiasta. Mutta postimestari antoi vain turhanpäiväisiä kirjeitä. Kului kolme viikkoa. Herra Prévôt kävi itse levottomaksi. Hän ajatteli: "Olisikohan tuo vekkuli todellakin päättänyt päivänsä sankarina?" Sotaministeristö sai kaikki uutiset sotajoukon tilasta. Holhooja meni keskusvirastoon, harhaili tunnin ajan käytävissä ja löysi lopulla muutaman osaston päällikön luo, joka, katseltuaan erästä äsken laadittua luetteloa, vastasi aivan lakoonisesti: "Ludvig-Silvain-Exsupére de Mirieux, hävinnyt yöllä 17 päivää vastaan — — —"

Holhooja oli kuin ukkosen lyömä. Hän oli veripunaisessa pilvessä näkevinään kalpeat kasvot tuijottavin silmin, jotka katselivat häntä soimaten, ja hänen omatuntonsa huusi: "Sinä olet sen aiheuttanut!" Hän koetti ottaa asian järkevältä kannalta ja sanoi: "Hitto vieköön, hänhän olisi saattanut tyttäreni onnettomaksi!" Mutta kuitenkin palasi hän kotiin niin liikutettuna, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

Ursulan ei tarvinnut ensinkään kysellä saadakseen tietää onnettomuutensa: katsahtaessaan isän kasvoihin ymmärsi hän kaiken. Hän huusi sydäntäsärkevästi: "Ludvig on kuollut!" ja pyörtyi, ennenkuin isä ehti sanoa: "Ei, ainoastaan hävinnyt. Kenties hän vielä löytyy. Ehkä hänet on vangittu?"

Ursula häilyi elämän ja kuoleman rajoilla. Hän oli paraneva sairas, kun Invaliidihotellin jyrisevät tykit ilmoittivat Sevastopolin antautumisen. Toivo heräsi hänessä uudelleen, hän ajatteli, että Ludvig ehkä kirjoittaisi. Mutta mitään ei kuulunut. Entinen syvä hiljaisuus. Ja niin luultiin yleisesti, että Ludvig uinui tuntemattomassa haudassa jonkun kuulien lävistämän vallin juurella.

4.

Nyt piti Ursula itseään leskenä ja vietti suruvuottaan. Turhaan koetti hänen isänsä lohduttaa häntä, huvittaa häntä. Hän kohteli isänsä yrityksiä kylmyydellä, joka sai tuon kunnon miehen vetäytymään takaisin. Itsessään tunsi herra Prévôt kunnioitusta tuota surua kohtaan, jota ei mikään voinut lieventää. Hän alkoi yhä enemmän kunnioittaa tytärtään ja tottui pitämään häntä pyhimyksenä. Aina puhuessaan Ursulan onnettomuudesta, puhui hän matalalla äänellä, ikäänkuin peläten, että joku kuunteli häntä. Koko talo muuttui hiljaiseksi ja autioksi. Oli ikäänkuin varjo olisi laskenut sen ylle.

Joka päivä meni Ursula kirkkoon rukoilemaan rakastettunsa sielun puolesta. Hän palveli häntä pyhimyksenä ja kamarissaan rukoili hän pitkät rukoukset Ludvigin valokuvan edessä, jonka kehyksellä riippui viimeinen tämän antama, kuihtunut kukkavihko; hän itki rakkauttaan, joka oli kuihtunut kukkaansa.

Hän kohteli isäänsä erinomaisen rakkaasti ja hoiti häntä ihmeteltävän uhrautuvasti hänen viime hetkeensä saakka. Hän vihasi ainoastaan yhtä — mutta sitä rajattomasti — sotajoukkoa. Se oli riistänyt hänen sulhasensa. Se oli vienyt Ludvigin hänen käsistään tykkien suihin ja kuulasateeseen. Se oli muutamien suunnattomien tyhmyyksien takia yllyttänyt miehiä, jotka eivät olleet tehneet toisilleen mitään pahaa, teurastamaan toisiaan ja riistäneet häneltä hänen itkemänsä rakkaan. Oi, koko tuo vihattava, toimeton armeija, tuo tyhmä ja julma ihmiskoneisto liehuvin lipuin ja tärisevin rummuin. Mitä varten se oli olemassa? Riistääkseen vaimoilta miehet, nuorilta tytöiltä sulhaset ja äideiltä pojat!

Ollessaan kävelemässä kaduilla, oikaisi hän yli ajotien, päästäkseen jalkakäytävällä kohtaamasta sotilasta. Hänessä herätti kauhua kaikki, mikä käytti punaisia housuja ja rämisevää miekkaa. Saint-Mandé'ssa, jossa hän asui kesäisin, näki hän kerran vaalin aikana edusmiesehdokkaan, joka muun ohjelmansa ohella jyrkästi vaati: "Pois sotajoukot!" Ursula keräsi hänelle ääniä ystäviensä joukossa ja taivutti puutarhurin äänestämään häntä.

Tämä pitkä, luiseva ja musta vanha neiti oli sisimmältä sydämeltään kelpo ihminen. Palvelusväki kunnioitti häntä ja sisar jumaloi. Kymmentä vuotta vanhempana oli Ursula kasvattanut häntä ymmärtävästi ja hellästi kuin äiti. Kun tämä tuli täysi-ikäiseksi ei hän hetkeäkään aikonut estää häntä menemästä naimisiin, siten pidättääkseen hänet yksinomaan itseään varten. Hän oli älykkäästi kyllä itse valikoinut sisarelleen miehen, mutta kaikkein rauhallisimman. Tämä mies ei ollut edes täyttänyt asevelvollisuusvaatimuksia, vaan oli vapautettu niistä likinäköisyytensä takia. Hän oli porsliininappitehtailija, hänen tehtaansa oli Charentonin luona, ja hänen nimensä oli Emile Bernard.

Tämä hyväntahtoinen, pyöreä nuori mies oli niitä, joista ensi silmäyksellä voi sanoa: "Tuo ei tee madollekaan pahaa."

Hänen lyhyt, pyöreä persoonansa oli tarkoitettu ilman syrjähyppyjä tai kolauksia, suoraan ja rauhallisesti pyörimään elämän kaltaita myöten. Samoinkuin rouvansa, jumaloi hänkin Ursulaa, ja hyväksyi ilman vastaväitteitä surullisen "onnettomuus "-tarinan.

Hän olisi kyllä voinut väittää, että monet miehet kaatuvat sodassa, ilman että heidän leskensä tai morsiamensa ainaisesti rupeavat vihaamaan elämää tai sotajoukkoa. Hänellä esimerkiksi oli serkku, joka ensin oli ollut naimisissa majurin kanssa, ja tämän kaaduttua, everstin kanssa. Mutta hän katsoi paremmaksi, sokeasti uskoa legendan Ludvig-Silvain-Exupères'in hienosta marttyriudesta. Hän totuttautui näyttämään murheelliselta joka kerran kuin Ursula, onnettomuuden vuosipäivänä, sai suuren itkukohtauksensa! Hän piti paljon rouva Bernardista, joka vastasi hänen tunteisiinsa ja tämän rehellisen tunnesopusoinnun tuloksena oli tytär.

Tytär! Ursula oli suunniltaan ilosta. Hän oli vavissut pelosta, että siitä tulisi poika, sillä pojathan voidaan pakoittaa kantamaan sotatakkia. Jo ennenkin oli hän kunnioittanut lankoaan. Mutta tyttären syntymisen jälkeen muuttui hän yhä kohteliaammaksi. Hän sanoi yhä uudelleen:

"Tahdikkaita miehiä on harvassa; niitä on pidettävä arvossa. Bernardilla on tahtia."

Hän oli ollut niin tahdikas, että oli hankkinut itselleen tyttären!

Pienokainen pani koko talon nurin. Ursula täti rupesi kummiksi, ja oli niin ymmärtäväinen, ettei vaatinut lapsukaiselle Ursula-nimeä. Hänet kastettiin Aline'ksi. Hän oli vaalea, silmät mustat ja punaiset huulet, niin että hänestä näytti aikaa myöten tulevan täydellinen kaunotar.

Ursula täti oli ihan rakastunut tuohon pieneen sievään olentoon, ja unohti vähäksi aikaa Ludvigin valokuvan. Hän tuntui muuttuneen. Vieraat henkilöt saivat usein keskustelun kuluessa kautta rantain puhua armeijasta, ilman että vanha neiti nosti mitään myrskyä. Hän rypisti kulmakarvojaan, puri huuliaan, vaan ei sanonut sanaakaan. Ennen lapsen syntymistä olisi hän syössyt ylös ja huutanut:

"Armeija! Raakalaisaikojen epäsikiö! Joukko uhrilampaita, joukko murhaajia!"

Hän piti tästä huudahduksesta, jonka näennäinen kaksimielisyys: samalla kertoa uhrit ja murhaajat, selvästi osoitti hänen oman mielipiteensä, jossa oli puoleksi sääliä, puoleksi vihaa.

Kunnon Bernard, joka oli hyvillään kälynsä leppymisestä, sanoi vaimolleen:

"Olen niin iloinen; minusta näyttää Ursula tyyntyvän; hänen raskasmielisyytensä on vähenemässä."

Rouva Bernard pudisti päätään ja vastasi:

"Ei, Aline valtaa tällä hetkellä hänen ajatuksensa, mutta onnettomuuden muisto ei koskaan katoa hänen sielustaan. Hänen vihansa vaanii kuin salattu tulipalo, mutta ensi tilaisuudessa puhkeaa se esiin."

Rouva Bernard oli oikeassa. Raivo armeijaa vastaan puhkesi monesti esiin. Ensi kerran vuonna 1859. Vanha neiti oli mennyt Alinen ja tämän hoitajattaren seurassa Saint-Mandé'in puistoon ja näki kaikki rakennukset lippujen koristamina. Hän kysyi vihoissaan:

"Mitä tämä merkitsee? Eihän tänään ole elokuun 15 päivä?"

Yhä enemmän juhlapukuisia ja riemukatseisia ihmisiä tulvaili Pariisista. Suurten puiden varjossa syötiin aamiaista ja nurmikolle jätettiin rasvaisia papereita ja tyhjiä pulloja. Ursula kysyi Alinen hoitajattarelta:

"Mitä tämä elämä, tämä liike merkitsee? Vietetäänkö lähistössä jotakin kansanjuhlaa?"

"En tiedä, neiti!" vastasi nuori tyttö hämillään. "Mutta ehkäpä on viisainta mennä kotiin. Pienokainen voi yhtä hyvin leikkiä puutarhassa."

"Mennä kotiin? Minkätähden? Selittäkää! Mitä on kyseessä?"

"No hyvä, neiti — voinhan sen kertoa — joukot palaavat tänään Italiasta, ja armeija kulkee tästä ohi matkalla Saint-Maur'iin."

"Armeija?"

Ursula oli jo pannut käsityönsä kokoon ja käveli nopeasti eteenpäin. Mutta liian myöhään. Kadut olivat täynnä kansaa. Poliisiketju piti järjestystä yllä, ja oli perin vaikea päästä eteenpäin. Kaukaa kuului yhä kasvava meteli; katupojat tulivat juosten, ja lehviä heiluttaen. Mutta huudon ja metelin voittivat rumpujen tärinä ja torvien toitotus, jotka ilmoittivat voittajien lähestyvän.

Ursula alkoi juosta. Hän oli ikäänkuin huumauksissaan ja oli vähällä menettää järkensä. Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki nämä punahousut vainoaisivat häntä. Hän raivasi ihmisjoukkojen läpi tietä terävin kyynäspäin, niinkuin laivan etukeula halkoo aaltoja. Ja rumpujen kumean äänen vainoamana hän pakeni, vetäen mukanaan pikku Alinen.

Tullessaan bulevardin kulmaukseen ja nähdessään talonsa portin, luuli hän olevansa pelastettu. Hän henkäsi syvään. Vielä muutama askelta; senjälkeen olisi hän suojassa. Mutta katunurkkauksessa kääntyikin häntä vastaan suuri ihmisjoukko, täytti katukäytävän ja kapean kadun; pajunettien teräkset ja nahkalakkien messinkireunat välkkyivät. Siinä teki Vincennesiin tuloaan jalkaväki, kukkia pyssynsuissa ja lippu tuulessa liehuen, tomuisena, mustuneena, läpiammuttuna; sen kotkaa koristi punainen nauharuusu ja kunnialegioonan risti.

Kaikki ikkunat olivat täynnä uteliaita, kaikui kättentaputusten ja "hyvä" huutojen myrsky; äkkiä alettiin soittaa sähköä täynnä olevaa rykmentin musiikkia, josta levisi kansajoukkoihin innostuksen aaltoja. Kirkkaan taivaan alla ja leudon lämpimänä kesäpäivänä marssivat pienet sotilaat voitonylpeinä, hymyillen ja onnellisina; oli, ikäänkuin he olisivat kannattaneet koko isänmaan kunniaa.

Täti huudahti ja pani käden silmilleen päästäkseen näkemästä tätä komeata ja vihattavaa näytelmää; sen jälkeen kalpeni hän ja pyörtyi. Hänet kannettiin Castenjol'in apteekkarin taloon. Ja tässä tyhjässä puodissa — apteekkari apulaisineen oli näet parhaillaan isänmaallisesti huutamassa: "Eläköön armeija!" — tointui Ursula parka. Kaukaa kaikuivat marssin viime säveleet, melua seurasi hiljaisuus. Ursula tädin silmät täyttyivät kyynelillä ja puoleksi tukahtuneella äänellä sanoi hän:

"Ne tulevat takaisin! Mutta hän ei tullut koskaan! Äidit, sisaret ja morsiamet iloitsevat tänään, — mutta minä, minä!"

Hän sai uuden kohtauksen, huusi, huitoi pitkillä käsillään ja pyörtyi.

Tämän tapahtuman jälkeen sulkeutui hän huoneeseensa kuudeksi viikoksi. Häntä vaivasi hirveä alakuloisuus, hän ei tahtonut nähdä ketään, vaan lepäsi tuntikausia polvillaan Ludvigin valokuvan edessä, jonka molemmille puolin hän hartaasti sytytti pieniä, punaisia vahakynttilöitä.

Ruoka kannettiin hänen huoneeseensa, eikä hän puhutellut sanallakaan palvelustyttöä, joka sen toi hänelle. Kun huonetta aamusin siistittiin, käveli hän puutarhassa. Kaukaa näki hänen hitaasti kävelevän edestakaisin pää painuneena litteätä rintaa vastaan; hän näytti kummitukselta. Herra ja rouva Bernard alkoivat pelätä hänen terveyttään ja kysyivät neuvoa lääkäriltä, joka oli perheen hyvä ystävä. Kun tälle oli tarkasti selitetty Ursulan tila, huudahti hän kiivaasti:

"Mitä lääkkeitä minun pitäisi hänelle määrätä? Hän ei ole ensinkään sairas! Hän on vain hupsu!"

"Voi, herra tohtori!" huudahti rouva Bernard säikähdyksissään. "Sanokaa mieluummin: pyhimys!"

"No, olkoon menneeksi! Vaikkapa pyhimyskin, jos se teitä huvittaa, hyvä rouva Bernard! Mutta tuollaista pyhyyttä ei paranna muu kuin kylmä kylpy. Viekää sisarenne tohtori Blanchen luo, tai pudistelkaa häntä vakavasti, niin se virkistää häntä."

Pudistaa häntä — oi, herra Jumala, eiväthän he edes uskaltaneet mennä hänen huoneeseensa. Mutta virkistääkseen häntä, niinkuin tohtori oli sanonut, pisti heidän päähänsä lähettää pikku Aline hänen tielleen, kun hän käveli tavanmukaisen aamukävelynsä. Lapsi juoksenteli puutarhassa iloissaan kuin vapaaksi laskettu vuohi ja erään pensaan juurella tarttui hän nauraen kummitätinsä hameisiin. Vanha neiti aikoi avata pienet kädet, vapauttaa itsensä ja jatkaa matkaansa. Äkillisellä tempauksella pudisti hän irti Alinen, joka kaatui hiekalle ja rupesi huutamaan:

"Täti teki minulle pahaa, kun aijoin suudella häntä — täti teki minulle pahaa!"

Vanha neiti pysähtyi äkkiä, ja nähdessään jumaloimansa lapsen kasvot kyynelissä, suli hänen sydämensä katkeruus. Hän tarttui kummityttäreensä kuin haukka kyyhkyseen, puristi häntä rintaansa vastaan ja suuteli hänen pieniä käsiään, jotka olivat täynnä hiekkaa. Senjälkeen hän voitettuna puhkesi itkuun ja tuijotti liikkumattomana lankoaan ja siskoaan, jotka kiiruhtivat paikalle.

Tämän jälkeen herra ja rouva Bernard eivät koskaan voineet täydellisesti tyyntyä. He pelkäsivät uutta kohtausta. He katselivat Ursulaa, hänen ollessaan tyyneenä, niinkuin merimies tähyää liikkumatonta merta, jonka myrsky aivan äkkiä voi pohjia myöten myllertää.

5.

Peljätty kohtaus läheni, mutta vasta muutaman vuoden perästä ja paljon vähemmän draamallisissa olosuhteissa.

Kun Aline tuli siihen ikään, jolloin hänen oli alettava soittaa pianoa, antoi täti, joka itse soitti sitä hyvin, huvikseen opetusta Alinelle. Hän vihki Alinen sormiharjoitusten tuskallisiin salaperäisyyksiin, ja sali kaikui Gerny'n ja Bertinin säveliä. Mutta koska Aline edistyi nopeasti, täytyi harjoitustenkin kehittyä mutkaisemmiksi.

Saint-Mandé'n kruununvouti, rauhaa rakastava mies, oli suositellut erästä etevää musiikkimiestä, hyvää ystäväänsä herra Perserania, joka kykeni käsittelemään kaikkia soittoneuvoja, kaikkia yhtä keskinkertaisesti.

"Säestäessähän tuo monipuolisuus on kylläkin hyvä", sanoi herra Bernard.

Ja kruununvoudin suojatti otettiin ystävällisesti vastaan.

Ensi päivinä oli täti, estääkseen opettajan hämminkiä, hyvin tahdikkaasti asettunut käsitöineen puutarhan suurten puiden varjoon ja salin ikkunoiden kautta tulvasi häntä vastaan kaksinlaulujen säveliä ja huilulla, tenoritorvella, viululla ja pianolla esitettyjä Tulonin polonesia, Arbanin fantasioja ja Alardin Faust-sävellyksiä. Ja herra Perseran säesti oppilastaan elävästi ja hartaasti kaikilla näillä soittoneuvoilla, olivatpa ne sitten puuta, terästä tai messinkiä, käsiteltiimpä niitä sitten suulla, sormilla tai jousella. Hän polki jalallaan tahtia, innostui niin, että kasvot kävivät tulipunaisiksi ja viikset kohosivat pystyyn, ja kun Aline eksyi monien merkkien sokkeloihin, antoi hän kuulua jyrisevän: "toisella tavoin, saakeli soikoon!"

Täti, joka kuuli kaiken tämän, kävi levottomaksi. Hänessä heräsi heikko epäluulo. Minkätähden kiroili tuo soittoniekka? Kun hän kysyi sitä herra Bernardilta, pani tämä sen musikaalisen innostuksen laskuun.

"Musiikin hengetär hallitsee kunnon Perserania," sanoi hän. "Katseleppa tarkemmin täti, millainen innostus! Voisi luulla hänen johtavan koko orkesteria ja väkirynnäköllä hyökkäävän kaikkia musikaalisia vaikeuksia vastaan."

Täti nyökäytti päätään. "Väkirynnäköllä!" Siinä oli juuri oikea sana, ja jonkullaisella vaistomaisella vastenmielisyydellä vainusi hän sotilasta tuossa omituisessa soittoniekassa. Kun hän eräänä päivänä kuunteli kaukaa tapansa mukaan, kuuli hän pianon ja eskornetin esiinloihtimia vastenmielisiä sotamarssin säveliä. Aline houkutteli pianosta jyriseviä akordeja ja herra Perseran puhalteli tunteellisesti ja vakavasti, niin että sali kaikui tunnettua sävelmää:

"Partant pour la Syrie, Le jeune et beau Dunois — —"

Kesken kiivainta tahtia keskeytti hänet äkkiä varjo, joka pimensi nuottilehden, Hän käännähti ja huomasi Ursula tädin, joka seisoi ikkunan ja hänen välillään ja tarkasteli häntä omituisin katsein.

"Mitä te soititte, herra Perseran?" kysyi täti terävästi. "Neitiseni," sanoi soittoniekka ja kumarsi, hymyillen vaatimattomasti, "soitin marssia, jonka itse olen säveltänyt.

"Marssia? Vai niin, te säveltelette marsseja? Ketä varten?"

"Ensimäisen tiraljöörirykmentin soittokuntaa varten, jonka johtajana minulla on kunnia olla, neitiseni."

Täti kohotti kätensä taivasta kohti, hänen silmänsä olivat tunkeutumaisillaan kuopistaan, hän avasi suunsa, vaan ei kyennyt lausumaan pienintä ääntä. Perseran näki kyllä hänen mielenliikutuksensa, mutta kun hän ei voinut ymmärtää sen salaisia syitä, jatkoi hän kohteliaasti:

"Olkaa vakuutettu, neitiseni, että olen omistava kaikki vapaat hetkeni ollakseni Teille mieliksi."

Nämä sanat palauttivat tädin puhelahjan.

"Ollaksenne minulle mieliksi! Te! Kuinka on uskallettu suositella teitä, joka kuulutte armeijaan? Ja miksi te itse ette ole siitä maininnut?

"Mutta neitiseni, ettehän Te ole koskaan sitä kysynyt."

"Bernard!", huusi vanha neiti kiivaasti, "Bernard!"

Ja kun lanko hädissään syöksi huoneeseen, huudahti täti:

"Niin, ihailkaa nyt töitänne. Sillä te valitsitte tämän herran. Noin harhaan johdatte te minun luottamukseni!"

"Mutta kuka tämä mies sitten on?"

Täti katsahti Perseraniin ja virkkoi halveksien ja inholla:

"Tiraljööri!"

Hän lähti pois huoneesta. Seuraavana päivänä tuli Perseranin sijaan naisopettaja. Kolme päivää oli Ursula-täti vihoissaan, mutta senjälkeen näytti hän unohtaneen koko asian ja kaikki tyyntyi entiselleen.

Tämä uusi seikkailu sai herra Bernardin miltei iloiseksi. Hän sanoi tyytyväisenä vaimolleen: