Chapter 4

"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.

Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:

"Kiitoksia paljon kysymästä, tuossapahan hiljakseen menee."

Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:

"Hänkin on Järvenpäällä!"

Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.

Puolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden kuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää työtä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn rikokseen.

Viimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua maille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat eväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän huivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.

Sitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman hevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.

Kaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka sattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.

Kun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään sillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika lailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti pystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli hurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran ruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun kivisellä tiellä.

Lauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat vankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka hevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin syntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.

Kun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä kauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti, oli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja tuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.

* * * * *

Järvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja reipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja tärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja kauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin toisen puolen pelloista.

Kun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä, leikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa herkkuruokia ja juomia.

Vanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli nuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia toimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään lähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä tänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen latvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas kahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut virkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.

Ehtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen viipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän vankkurin jyrinä.

Väki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen, kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.

Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja kauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat vankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.

Kaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli suuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän tiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että emäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa löydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.

Mutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että jonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli häntä kohdannut.

Kaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä, monella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.

Etsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja metsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.

Sillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena lähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.

"Hän on kai palannut taloon", arvelivat he.

Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan työssä malkasillalla.

Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?

"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.

Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat emäntää etsineet.

Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä ollut nähnyt.

Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.

Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä nähty, ja he palasivat kotiin.

Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.

Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. -- Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko, jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet. Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta, vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia, mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.

Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.

Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.

Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.

Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa, mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta ajatteli.

"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen, muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.

Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki tuohon uuteen tilaan.

Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli nuori Liisa.

VIII.

Muutama vuosi eteenpäin.

Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.

Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.

Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.

Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät muistot.

Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.

Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.

Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja odotuksen aika.

Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten, vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän vain odotti otollista hetkeä.

Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän, turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää, jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.

Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.

Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo sanat hänen mieleensä.

Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä kosioilla siellä eikä täällä.

Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.

Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta, nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa emäntää?"

Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:

"Kyllähän se olisi hyvä! -- Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän iloisesti.

"Saattaapa niinkin olla", sanoi Lauri asentoansa muuttamatta.

Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä, ja sanoi sitä tehdessään:

"Eihän -- vieras -- koskaan ole -- kuin oma."

Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:

"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat talontyttäretkin kirkonkylässä!"

Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja meni Liisan luo.

Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin kasvoihinsa:

"Uotila tahtonee mieluimmin köyhää tyttöä emännäkseen."

Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken. Sitte läksi hän ulos.

Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli vei sen kauas yli seudun.

Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:

"Nyt puuhailee Liisa takalla."

Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.

Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.

Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.

Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty, kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.

Kauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas Uotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan sitä, että Hartun oli lähteminen.

Eräänä iltana -- oli jo myöhään syksyllä -- oli Kaisa taas ankarasti torunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta kun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni navettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan, kun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.

Mutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä, vihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä väliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä toimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän rukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää päivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja toimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia taloon varsinaista emäntää. "Tuossa te istutte", pakisi hän, "nuori ja varakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon, vaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen tyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi." Itse sanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä parempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun koko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.

Lauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt aikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili hän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:

"Mitäpä minä noista rikkaista ja isoisista talontyttäristä."

"Enkös sitä arvannut", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä. "Kyllähän tuota sopi tietää."

Lauri hymyili taas ja lisäsi:

"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse siksi ruveta."

"Herra mun luojani!" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan pyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin silmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa kävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.

Kun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän näki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.

Mutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain Liisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.

Lauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin sydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?

Kaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa kehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta useampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.

Pitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti totiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta ja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.

Kaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain salaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut Harttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta veistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta tyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään ensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut hylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että hänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.

Sen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään miehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän sotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.

Paljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja kaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän Liisalle vain "Herran rauha!" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa sanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.

Hiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä samoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta, mutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli niin harvapuheinen.

Näin erosivat Liisa ja Harttu.

Vähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta Uotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti sen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina elinpäivinänsä.

Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän puuttui.

Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä, kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.

Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.

Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi. Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa kohtaan oli rikkonut.

Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.