Chapter 3

Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä, rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.

Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan, keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä, joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas työhön ryhtymään.

Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.

Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille, jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.

Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille kolkossa maisemassa.

Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita, kotimatkalle valmistautuakseen.

Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt, lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan. Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati uhriansa.

"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."

Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.

Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin ilmestyi hänen eteensä.

"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi aivan hänen vieressään.

Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa, jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:

"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."

"Kyllä se täälläkin pian loppuu", vastasi isäntä hiljaa.

Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä, Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki, mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.

Emännän tätä kertoessa ei Lauri paljon puuttunut työhön.

Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia appaavan.

Hiljaa lähestyi Lauri emäntää ja kysyi aralla, matalalla äänellä:

"Kohtasitko ketään metsässä?"

Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä äänellä kuin ainakin:

"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla lammen rannalla asti."

Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi oudolla, rohkealla äänellä:

"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse kuusten juurille."

Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä olemassa kodissamme."

Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän, aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.

"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle. Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta terääkään.

"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli, kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.

"Kyllä se sopii", sanoi isäntä, purren hampaansa yhteen.

Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:

"Sinä iskit minuun!"

"Niin, sen minä teen", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski raskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. "Sen minä teen! Nyt on vihdoin aika sinun kuollakin."

Kirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän ruumis oli pitkänänsä hiekalla.

Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa korvessa.

Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän todellakin kuollut.

Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli poloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt mitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän rangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa kaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville kuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä majoissa.

Kun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja samalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.

Verestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta, kuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja pimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan hänelle: "Mitäs olet sinä tehnyt?" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän vankkuria vastaan.

Miemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli emännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt oli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain askeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain puiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla pakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta metsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi hänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.

Vielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki oli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin helposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti hän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.

Kun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla kauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi syvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa pimeydestä.

VI.

Kallis vala.

Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa.

Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:

"Kukas olet sinä perkele?"

Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs olette tehnyt?"

Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.

Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla hiekkakuopasta sen ylireunalle.

Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus kun koetti paeta metsään.

Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle, syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen oli nähnyt, saisi metsää jättää.

Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.

Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja murskahtunein oksin.

Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen, joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.

Mutta vanhus rukoili, maassa ryömien, armahdusta, sanoen:

"Mitähän minä sinulle olen tehnyt, koska henkeäni vainoot?"

Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:

"Sinä näit mitä sinun ei olisi pitänyt nähdä?"

"Kyllä", vastasi Olli huoaten, "mutta Jumala näki sen myöskin."

"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa", vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja häveten:

"Kuolleet eivät ole kenenkään tiellä."

"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta, "mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."

Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?

Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:

"Luulleekohan kansa minun murhanneen emäntäni?"

Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet ollut häntä kohtaan."

Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:

"Luulevatkohan, että minä olen emännän murhannut?"

Olli vastasi surullisen vakavana:

"Kukapa sitä Uotilan isännästä uskoisi."

Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen maahan ja huusi hänelle:

"Mutta sinä kaiketi sanot heille mitä tiedät! Sinä vanhus!"

Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"

Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja piti häntä liikahtamatonna paikallansa.

Kuoleman tuska ahdisti Ollin rintaa ja hän huusi:

"Päästä minut -- minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.

Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui pyhän valan.

Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.

Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin kumpikaan elävistä liikahti.

Vihdoin sanoi Lauri matalalla ja vienolla äänellä:

"Peittäkäämme hänet paremmin!"

Olli nousi maasta; hän totteli nyt sanaakaan sanomatta.

Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne veriset jälet, jotka maasta löysivät.

Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä, vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon, sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.

Kun murhan kaikki jälet oli poistettu, ei Lauri enää sanonut niin mitään.

Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:

"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle päin ja katosi pimeyteen.

Lauri sanoi vain:

"Kiitos!"

Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.

Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen vaatteisiinsa.

Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä metsästä löydettäisi.

Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta. Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat. Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.

Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa. Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.

Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.

"Minkähän näköistä nyt on hiekkakuopassa", ajatteli Lauri.

Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot rakennuksista.

Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.

Synkkä ja kamala oli nyt mielensä, kun hän astui hiljaista pihaa.

Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä, kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän, ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä viaton emäntä oli.

Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle ja rikoksen alaiselle isännälle.

Ammoin aamulla uinahti hän rauhattomaan uneen.

VII.

Emäntää kaivataan.

Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta, jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään maailmassa voinut häntä vapauttaa.

Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa, jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.

Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.

Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla. Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa levoksi muuttaa.

Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä ilmaista.

Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen puhdisti hän hyvin huolellisesti.

Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.

Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä välittämättä.

Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului, oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen, mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan; päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.

Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.

Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan ja piilotti pantujen malkojen alle.

Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.

Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.

Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois muutamia tielle jääneitä malkapuita.

Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän vankkurinsa viereen.

Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki taka-istuimella.

Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä, jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen, Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.

"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.

"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin, mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."

Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja nöyrällä äänellä sanoi hän:

"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on korjattava."