Chapter 5

Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen ylimäärin.

Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita, hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet olivat asuneet hänen omassa sydämessään.

Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.

Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.

Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse ei hän sitä koskaan ollut unohtava.

Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.

Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.

Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi, jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään tavattoman hellä väre.

Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole sanomista.

Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli lyhentävä matkan sinne.

Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.

Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.

Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.

Joulu lähestyi ja sen seurassa nuo moninaiset valmistuspuuhat pyhää varten.

Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa. Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät viihtyvän hyvin.

Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi, Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan kuumetautiin.

Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.

Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.

Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.

Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan pelastumisesta näyttivät haihtuneen.

Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa, kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.

Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.

Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan. Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää. Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä, sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.

Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu Ristimäen metsästä.

IX.

Kummitus Ristimäen metsässä.

Jättäkäämme se huone, jossa äsken onnelliset vanhemmat murehtien ja ääneti istuvat ainoan lapsensa ruumiin vieressä, kuulematta mitä tuvassa jutellaan, joka puhe kenties kuitenkin olisi voinut saattaa Laurin taintuneen sydämen hämmästyksestä säpsähtämään.

Myllykylän mylläri oli näet, sill'aikaa kun Uotilan rengit istuivat jauhettansa odottamassa, kertonut kummallisia ja kauheita kulkupuheita, joita useammat niistä myllymiehistä, jotka kirkolta päin olivat kulkeneet uutta tietä, syksyllä olivat levittäneet tuosta muutoinkin kamalasta ja kolkosta Ristimäen metsästä.

Kun he -- niin olivat he kertoneet -- yön pimeydessä olivat joutuneet kuormineen siihen alanteeseen, joka Ristimäen tienoilla kulkee noiden molempien korkeain metsäkangasten välillä, ja tulleet siihen paikkaan, mistä kaita tie suikertelee toista kangasviertä ylöspäin, olivat heidän hevosensa yht'äkkiä ruvenneet levottomiksi ja vauhkoiksi ja olleet viedä kuormat kumoon. Kun he katselivat ympärilleen nähdäksensä syytä miksi hevoset pelästyivät, olivat selvään nähneet valkean, mahdottoman suuren haamun, joka seisoi nojautuen honkaa vasten. Kun he, kauhistuen tätä hirveää kummitusta, olivat kiirehtineet eteenpäin, olivat he olleet huomaavinaan, että tuo valkea haamu hiljaa liikkui metsän puiden välissä, joskus kohoten luonnottoman pitkäksi, kunnes se viimein vaipui maahan ja hävisi.

Näin oli ensimäinen, joka kummituksen oli nähnyt, kertonut tapauksen. Sittemmin olivat useammat muutkin, jotka pimeinä syys-öinä olivat kulkeneet mainitun paikan ohitse, kauhistuksekseen saaneet Ristimäen metsässä nähdä kummituksen, josta kuitenkin kertomukset vähän erosivat toisistaan. Muutamat sanoivat sen olleen pienen lapsen näköisen ja väittivät kuulleensa sen hiljaista itkua; toiset kertoivat haamun luonnottoman suureksi ja aivan mykäksi. Kaikki he olivat yksimieliset mainitessaan sen paikan metsässä, jossa haamun oli tapa tulla näkyviin. Moni oli tosin kulkenut samaa tietä, pimeälläkin, näkemättä siintoakaan kummituksesta; mutta se usko, että semmoinen todella oli ottanut ollakseen niillä tienoin, oli kuitenkin hyvin yleinen varsinkin taika-uskoisessa ja vähemmän valistuneessa osassa kansasta.

Luonnollista oli, että Ristimäen metsä tällä tapaa sai pahan maineen, ja uljas oli se mies, joka yön-aikana ja varsinkin syksyllä, jolloin haamu useimmiten näyttihe, uskalsi kulkea uutta tietä.

Kaikellaisia selityksiä ja vanhoja muistoja ruvettiin kohta sovittamaan tuohon tavattomaan kummitukseen metsässä, ja milloinpa sanottiin, että se oli suuri syntinen, milloin murhattu lapsi, joka siellä kummitteli löytämättä rauhaa haudassansa.

Semmoinen oli lyhyesti kerrottuna se ihmeellinen juttu, josta väki puhui Uotilan tuvassa samana iltana kuin Laurin ja Liisan ainoa lapsi kuoli.

Ei surullinen isäntä silloin kuullut tätä puhetta, ja vasta kauan aikaa jälkeenpäin sai hän kuulla muutamia tyhjiä ja katkonaisia huhuja kummituksesta Ristimäen metsässä, jotka vanha Kaisa kertoi hänelle.

Vaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja epäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada tarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa omaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla epäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn rauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia juttuja.

Mutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun vaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen ainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa, jonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa haudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen, jonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska tunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin seuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin vain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän häntä.

Tätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa kuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin suruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.

Silloin vastasi Lauri, katkerasti silmäillen:

"Jätä minut vain rauhaan. Surenhan kuollutta."

Viimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä sanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan ajatuksensa syvemmälle sydämeensä.

Kun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut huomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas asui Uotilan talossa.

Tähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen nöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä ylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa syntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan voinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin lapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa itseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat kauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät matkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.

Mutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen viaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat askeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.

Kun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo vielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.

Näin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän ajatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.

Mutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei sitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala lintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista huokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä paranemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria haluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.

Laurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella. Sairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat he, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä nousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla Laurin ensimäinen lapsi lepäsi.

Tuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan valtakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista silmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen lepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja pettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita, mutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä kuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin tuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä, miksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä vielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä saa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja ihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.

Moni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa hengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli, kun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin tempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät työhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli sulkenut tien rukouksen enkeliltä.

Hänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa onneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina pirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se, että se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.

Oli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun katumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli poistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka ei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja hämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa Jumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen oli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle nöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.

Lastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla. Nämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut, olivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi suruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.

Milloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään lapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä oli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat niihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä lähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja vakaasti tahtoi sen sovittaa.

Laurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista, vaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa hallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen lempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.

Eräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli lähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.

Hän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi. Molemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa. Viimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:

"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen sen tavata."

Mutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja jonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:

"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä loruja mokomista asioista."

Nämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi hän:

"Kenties se kuitenkin voisi neuvoa minua, kuinka autuaaksi pääsisin."

Kummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun hän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän luuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut lapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:

"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin."

Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.

Puoli vuotta sen jälkeen, eli noin seitsemän aastaikaa siitä kun Laurin ja Liisan häät olivat, syntyi heidän neljäs lapsensa, poika, jonka tulo maailmaan milt'ei maksanut hänen äitinsä henkeä. Lapsen syntymisen ja Liisan parantumisen piti Lauri ansaitsemattomana taivaan lahjana. Hän rukoili vain, että Jumala hänen kanssansa tehköön miten hyväksi ja oikeaksi katsonee, ja valmistakoon häntä vihdoin löytämään rauhaa maailman ja taivaan kanssa.

Lempeämpi kuin ennen oli hän kodissaan, ja mielellään hän usein luki Liisalle raamatusta, jolloin hän ylisti sitä laupiasta ja ihmeellistä tapaa, jolla Jumala johti syntiset ihmislapset. Rauhallisemmaksi kävi hänen mielensä, ja Liisa näki ilokseen, että Lauri yhä ahkerammin ryhtyi talon töihin, joita hän kaikin puolin koetti parantaa ja järjestää.

Kun syksy tuli täysine latoineen ja aittoineen, puhui Lauri nähtävällä tyytyväisyydellä siitä, kuinka Uotilassa kaikki nyt oli valmistettu lähestyvää talvea varten. Ei nyt Liisan eikä hänen lapsensakaan tarvinnut puutosta kärsiä, vaikkapa Jumalan tahto olisikin, että joku onnettomuus oli Lauria kohtaava. Liisa iloitsi Laurin ilosta, ja hänen suora, suruton mielensä ei etsinyt mitään salaista tarkoitusta isännän ystävällisissä sanoissa.

X.

Myllykylässä. Keskiyö metsässä.

Ennen kuin kertomus päättyy, joudumme vielä kerran Uotilaan, jonka kuitenkin nyt jätämme kertoaksemme tapausta, joka tänä syksynä tapahtui myllykylän majatalossa.

Pimeä oli yö pyhäinmiesten päivää vastaan. Koski, joka kuin ainakin valtavasti vyörytti vesiänsä alas syvyyteen, kohisi yöllä tavallista mahtavammin. Tuuli vinkui lähellä toisiansa seisovain asuinhuoneitten välissä, ja viirit kirisivät kimeästi. Muutoin oli kaikki hiljaa kylässä; kaikki nukkuivat, paitsi joku yksinäinen myllärinrenki myllyissä, joka valvoi, ettei jauhin-kivet syttyisi tuleen.

Kello oli yhdentoista paikoilla, kun kärryjen kolina kuului vähän matkan päästä, herättäen kylän koirat, jotka kaikuvasti haukkuivat vieraan tullessa majataloon.

Matkustavainen oli nuori pappi, joka, kun molemmat papit lähipitäjässä olivat estetyt virkaansa toimittamasta, kiiruhti sinne yötä myöten, varhain aamulla ollakseen paikalla jumalanpalvelusta pitämässä.

Kun hän vihdoin sai talonväen valveille ja ilmoitti tahtovansa heti saada hevosta kirkonkylään, katseli vanha isäntä häntä hämmästyneenä. Sitte katseli hän salavihkaa ympärilleen ja vastasi matalalla äänellä:

"Se ei käy laatuun."

Kun pappismies nyt kysyi häneltä syytä ja mainitsi miksi hänen matkansa oli kiireinen, raapi isäntä päätänsä arvelevaisesti ja rupesi kärryistä nostamaan maahan matkustavaisen kapineita, sanoen toistamiseen vakavasti:

"Ei se käy laatuun, herra pastori, että tänä yönä matkustatte eteenpäin."

Vähän suuttuen isännän jyrkkiin sanoihin ja siihen kiertelevään tapaan, jolla isäntä vastasi hänen kysymykseensä, muistutti pappismies isäntää hänen velvollisuudestaan antaa matkamiehelle hevosta, kun hevonen oli saatavissa, ja käski häntä paikalla ryhtymään tarpeellisiin toimiin matkaa varten.

Sill'aikaa olivat kyytimiehet kokoontuneet pihalle puhujain ympärille, mutta kun kuulivat mistä oli puhe vetäytyivät he milt'ei arasti muutamat askeleet taaksepäin.

Kun majatalon isäntä huomasi, ettei matkustavainen mistään verukkeista huolinut, vastasi hän kauan mietittyään ja kavahtavalla äänellä:

"Hyvä herra pastori, tähän aikaan vuorokaudesta ei kukaan kule Ristimäen metsän kautta; vain onnettomuus ja kauhu asuvat nyt pimeässä korvessa."

Kun matkustavainen näki, että taika-usko ja pelko tässä koettivat estää hänen matkaansa, kuulusteli hän tarkemmin mitä Ristimäen metsästä tiedettiin kertoa. Sitten kun hän nyt oli saanut kuulla niitä taruja, joita juteltiin kummituksesta siellä, nuhteli hän kansaa sen taikauskosta ja muistutti siitä, että Jumala suojelevalla kädellään kaikkialla varjelee ihmisiä, sekä rauhallisissa kodeissa että kolkossa korvessa, ja kysyi eikö kukaan läsnäolevista uskaltanut tulla häntä kyyditsemään. Kaikki olivat ääneti ja katselivat epäillen toisiinsa.

Viimein kääntyi pappi ystävällisesti ja luottamuksella pienimpään poikaan, mikä joukossa oli, kysyen, eikö poika tahtonut seurata häntä. Papin tyyni luonne rohkaisi pojan mieltä, ja hän suostui papin pyyntöön.

Muut, isäntä etupäässä, hääriä kiiruhtivat nyt vetämään kärryt vajasta ja valjastivat siihen yhden talon paraimmista hevosista, ollen tyytyväiset omasta puolestaan, kun he vihdoin näkivät kärryjen matkamiehineen lähtevän myllykylästä kammottuun Ristimäen metsään päin.

Ei kauan viipynyt ennen kuin olivat päässeet viimeisten ihmis-asuntojen sivutse ja tulivat synkkään havumetsään, jossa tuuli vinkui kauheasti raivoten.

Poika rupesi aroin silmin katselemaan syrjään ja välistä taaksensakin, mutta kun matkustavainen ystävällisesti alkoi kertoa hänelle kaikenlaisia pieniä tarinoita ja paljon hauskaa ja miellyttävää, jota hän tiesi, katosi pojan pelko vähitellen, ja ilolla hän kuunteli nuoren apulaisen puhetta sill'aikaa kun kärryt kulkea pyörähtelivät tiellä.

He olivat nyt syvällä metsässä. Alakuloisuutta pappismiehenkin mielessä synnytti tuo valtavan ylevä luonto metsässä, jota myrsky ikäänkuin tuuditteli, ja hän rupesi harvapuheisemmaksi. He olivat nyt joutuneet siihen alanteeseen, jossa kummituksen oli näyttäyminen.

Poika kuunteli nyt vain hajamielin papin jotenkin pakonperäistä puhetta ja loi vakavana silmänsä tien vasemmalle puolelle. Hänen ajatuksensa kulkivat omaa suuntaansa, ja vihdoin sanoi hän papille, puoleksi kuiskaten:

"Tuossa se on."

Pappi koetti vakaalla ja rauhallisella äänellä poistaa pojan kauhistusta, mutta samassa pilttoutui hevonen yht'äkkiä, heittäen kärryt matkamiehineen rajusti syrjään. Hevosen koko ruumis vapisi, ja korviansa liipottaen seisoi se hajonneitten kärryjen vieressä.

Samana hetkenä näki pappi pitkän, valkoisen haamun liikkuvan tuuheain puiden välissä mäen rinteellä. Kun hän oli tointunut ja huomasi olevansa viatta, loi hän vielä kerran silmänsä metsään ja näki tuon valkoisen haamun vitkaan viittaavan hänelle seuraamaan itseänsä, liikkuen syvemmäs metsään.

Kun pappismies näki, että kyytipoika makasi tainnuksissa tien vieressä, vaikk'ei hän muutoin näyttänyt joutuneen vialle, nosti hän nopeaan hänet tien vieressä olevalle nurmelle, ja koetti sitten rauhoittaa pelästynyttä hevosta, jonka hän riisui hajonneista kärryistä ja sitoi lähellä kasvavaan puuhun.

Tätä tehdessään loi hän tuon tuostakin ihmettelevän silmäyksen valkoiseen haamuun, joka välistä katosi puiden taa, yhä peräytyen ja kehoittaen matkustavaista seuraamaan itseänsä.

Ajatus, että tässä kummallisessa ilmiössä piili tehdyn tai kenties häntä itseänsä tarkoittavan rikoksen salaisuus, oli noussut matkustavaisen mieleen, ja hän päätti saada selville tämän oudon tapauksen.

Pelkäämättä, mutta mahdollista väkivaltaa varoen, seurasi hän haamua tuota suikertelevaa, kivistä tietä ylöspäin. Yht'äkkiä katosi valkoinen haamu hänen silmistään, ja kun hän astui muutaman askeleen eteenpäin, huomasi hän olevansa jätetyssä hiekkakuopassa, joka oli täynnä kaatuneita puita. Tutkistellen katsellessaan joka haaralle, näki hän kuinka valkoinen haamu taas vitkaan kohosi hiekkakuopan toiselta töyräältä, johon se jäi seisomaan, kolme kertaa kädellänsä vitkaan viitaten alhaalla olevaan hiekkavieremään.

Kun pappi nyt puhutteli tuota ihmeellistä olentoa, katosi se yht'äkkiä eikä hän enää voinut nähdä jälkeäkään siitä.