Part 2

Ja voi hyvä Jumala, siunaa ja varjele! Heti, kun vanhempien veljesten silmät sulkeutuivat, niin jo tuli seitsenpäinen lohikäärme, ja liekit syöksyivät sen seitsemästä kidasta seitsemän kyynärän päähän.

-- Tulehan vain, tule, niin tiedät olevasi miehen käsissä! -- sanoi pieni kuninkaanpoika. Hei, kuinka ne tappelivat, hei, kuinka ne voimiaan mittelivät! Maa vavahti, tanner tärisi, kun he toistensa päälle ryntäilivät. Mutta eipä pieni kuninkaanpoika herättänytkään veljiänsä. Yksin hän voitti kuin voittikin seitsenpäisen lohikäärmeen. Mutta siitä vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen kokonaan, niin ettei jäänyt kipinääkään jäljelle.

-- Mitäs minä nyt teen? -- miettii kuninkaanpoika. Teräs oli kyllä tallella, mutta piikivi oli hukkunut johonkin, mihin lienee: mitenkäs nyt tulta saadaan?

Hänpä kiipeää korkeaan puuhun -- tuumi poika -- katsomaan, näkyisikö mistään tulta. Jos jostain näkyisi, niin hän menisi sinne ja pyytäisi hiukkasen hehkuvia hiiliä. Heti hän kiipesikin puuhun, sen korkeimmalle oksalle, ja katseli ympärillensä. Katseli itään, katseli länteen, katseli kaikille suunnille, mutta ei vain näkynyt tulta missään. Kaukana, kaukana, hyvinkin kolmen päivän jalkamatkan päässä, mahtavan vaaran kyljessä, oli kyllä niinkuin olisi jotakin valoa tuikkinut, mutta sieltä hän ei ehtisi aamuksi palata. Vaikka kyllä siellä varmaankin on iso tuli -- arveli hän.

Aikansa siinä aprikoituaan päätti hän lopuksi sittenkin lähteä tuon kaukaisen tulen luo; hän ei astu veljiensä eteen ilman tulta!

Poika lähti kulkemaan, pahoillaan pitkästä matkasta, mutta kun hän oli jonkun matkaa kävellyt, tapaa hän Keskiyön. Tervehti häntä kohteliaasti: -- Jumal' antakoon Teille hyvää iltaa, setä. Mihinkäpäin matka, jos saan kysyä? --

-- Minä kuljen Mustaanvuoristoon päin, poikaseni, sen vuoro nyt on. --

-- Pysähtykää, rakas setä, elkää nyt menkö edemmäs, ennenkuin minä palaan -- pyysi pieni kuninkaanpoika Keskiyötä.

Nauruun purskahti Keskiyö tämän kuullessaan.

-- No kuuleppas, vanhaksi minä jo olen elänyt, en tiedäkkään, kuinka monta tuhatta vuotta olen tätä maailmanpiiriä vaeltanut, mutta sen minä sanon, ettei kukaan vielä ole minulta mokomata pyytänyt. --

-- Mutta täältäpä te ette liikahda niin askeltakaan, setä hyvä, -- vakuutteli pieni kuninkaanpoika ja tämän sanoessaan repäsi hän nuoresta lehmuksesta äkkiä hyvää, sitkeää niintä ja sitoi sillä Keskiyön lujasti kiinni paksuun pyökkiin.

Harmitteli, riuhtoili siinä Keskiyö, mutta turhaan: siteistään hän ei päässyt. Pieni kuninkaanpoika jatkoi nyt matkaansa iloisesti. Eipä sentään ollut vielä varsin pitkälle päässyt, kun jo tuli vastaan Aamukoi. Hän pyysi tätäkin -- ja voi, kuinka kauniisti hän pyysikään! -- että se pysähtyisi ja odottaisi siksi, kuin hän palaa, mutta siitäkös Aamukoi nauramaan niin, että metsä kaikui.

-- Niinkös arvelet -- sanoi kuninkaanpoika -- no, kyllä minä sinua sitten opetan! -- Ja hän sitoi Aamukoinkin niin tiukkaan, ettei se voinut liikahtaakkaan.

Nyt saattoi hän mennä eteenpäin huoleti, sillä eihän ollut enää pelkoa aamun sarastuksesta ennen hänen paluutaan. Hän kulki kulkemistaan, matka edistyi, tie lyheni, mutta aika pysyi sillaikaa yhdessä kohden paikoillaan. Hän kulki niin kauan, kunnes saapui siihen metsään, jossa tuli vilkkui.

Hei, minkälainen tuli se olikaan! Mahtavan metsän keskelle eräälle aukeamalle oli rakennettu nuotio, jossa tyvestään kaadetut pitkät puut latvoineen olivat kaksikerroksisen talon korkuisessa röykkiössä, ja joka oli sytytetty neljältä sivulta ja neljältä kulmalta. Tämä jättiläisnuotio oli Mustastavuoristosta näyttänyt pieneltä vilkkuvalta tulelta. Olipa siinä tuli, oli palavia kekäleitä, ei muuta, kuin mene ja ota! Kuninkaanpoika pysähtyy, tarkastelee -- nuotion ympärillä istuu kaksikymmentäneljä metsärosvoa innokkaasti neuvotellen.

-- Jos minä menen sinne -- tuumii hän -- niin ne tappavat minut. Hän otti nuolensa, pisti sen kärkeen taulapalasen ampuakseen sen tulen läpi ja sitten kiertämällä hakeakseen metsästä tulisen taulansa; sitten hän menisi takaisin Mustaanvuoristoon.

Niin hän tekikin. Hän ampui taulan tulen läpi, taula otti tulta, mutta turhaan hän sitten koetti varpaillaan hiipiä nuotion ympäri, sillä kuivat lehdet ja risut rapisivat hänen jaloissaan, ja rosvot huomasivat hänet.

Rosvot hypähtivät heti pystyyn, ottivat kiinni kuninkaanpojan, jonka he hyvin tunsivat, sillä he olivat kaikki hänen valtakunnastaan kotoisin.

-- Pistetään hänet vartaalle! -- huusivat jotkut.

-- Heitetään tuleen! -- huusivat toiset.

-- Emme me pistä häntä vartaalle, emmekä heitä häntä tuleenkaan -- sanoi rosvojen päällikkö. -- Vielä me voimme hyötyä tästä pojasta. Tiedättekös, miksi emme voi päästä Mustansurun kaupungin kuninkaan kartanolle? Siksi, että se rautakukko aina kiekuu tornin huipussa, kun lähestymme linnaa, ja siitä soturit huomaavat meidät. Jätetään vain tämä nuorukainen eloon. Hän ampuu alas rautakukon, sitten me ryöstämme kuninkaantyttären ja kuninkaan kaikki aarteet. --

Tämä puhe miellytti rosvoja, ja he jättivät kuninkaanpojan henkiin. Samassa he lähtivätkin Mustansurun kaupunkiin. Kun he lähestyivät kaupunkia, lähettivät he kuninkaanpojan edeltäpäin ampumaan alas rautakukkoa. Läksi kuninkaanpoika juuri linnanmuurin juurelle, tähtäsi ja ampui sen alas niin, ettei se enään kiekunut tässä maailmassa. Nyt menivät rosvotkin muurin juurelle, antoivat köyden kuninkaanpojan käteen, työnsivät hänet muurin harjalle, että hän vetäisi köyden avulla ylös heidätkin sekä sitten laskisi heidät alas toiselle puolelle.

-- No, kylläpä minä teidät alas laskenkin -- ajatteli kuninkaanpoika. Kun hän oli muurilla, nosti hän ylös rosvoja vain yhden kerrallaan, jonka hän sitten heti laski alas, viiltäen samalla siltä pään poikki. Näin hän tappoi kaikki rosvot. Nyt hän olisi voinut vaikka palata kauniisti takaisinkin; mutta hänpä päättikin toisinpäin, hyppäsi alas kuninkaan pihalle, ja riensi ylös linnaan. Hän meni sisään ensimäiseen huoneeseen, siinä nukkui kuningas; hän meni toiseen, siinä nukkui kuningatar; sitten kolmanteen, siinä nukkuivat kuninkaan kolme tytärtä. Joka tytön vuoteen pääpuolessa paloi kynttilä; ne hän muutti tyttöjen jalkopuoleen. Vanhemmat tyttäret eivät heränneet, mutta pieninpä heräsi ja kiljasi, kun huomasi kuninkaanpojan.

-- Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Miten sinä tänne olet tullut? -- kysyi kuninkaantytär säikähtyneenä.

-- Elä pelkää minua -- sanoi kuninkaanpoika, -- en minä tee sinulle mitään pahaa, ihana kuninkaantytär. -- Sitten hän kertoi järjestään kuka ja mikä hän oli, mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut ja miten hän oli joutunut sinne.

Alussa kuninkaantytär vapisi kuin haavanlehti, mutta nyt hän ei peljännyt enää. Hän vei kuninkaanpojan toiseen huoneeseen, kestitsi häntä runsaasti ja antoi hänelle illallisen jälkeen sormuksen ja liinan kihloiksi. Sillä, totta puhuen ja suoraan sanoen, hän mieltyi kovin kuninkaanpoikaan samoinkuin kuninkaanpoikakin häneen.

Mielellänsäpä olisi kuninkaanpoika yhdelmäkseen jäänytkin sinne, mutta hänenhän pitikin vielä palata veljiensä luo laittamaan heille tulta. Hän heitti hyvästit morsiamellensa ja lupasi, että hän vain käväisee mennen tullen, ja sitten he heti viettävät häitä. Mutta ennenkuin hän kiipesi muurin yli, otti hän kahdenkymmenenneljän rosvon nenänpäästä pienen palasen mukaansa; sitten hän riensi yli muurin metsään, sieppasi matkalla kiireesti rosvojen nuotiosta vähän tulisia hiiliä eikä pysähtynyt ennenkuin Mustassavuoristossa. Siellä hän päästi siteistä sekä Aamukoin että Keskiyön ja toivotti kohteliaasti heille mukavata matkaa ja tasaista tietä joka paikassa missä vain ei rapakkoa ollut. Ja kylläpä ne juoksivatkin, kun irti pääsivät, vieläpä sellaisella kiireellä, että kun kuninkaanpoika pääsi veljiensä luo, niin ne olivat jo kaukana kaukana vuorien ja laaksojen tuolla puolen.

Vanhemmat kuninkaanpojat nukkuivat vielä sikeintä untaan, ja kun he heräsivät, niin jo räiskyi tuli, jonka pikku veli oli laittanut. Mutta suu ja silmät seIällään he kuuntelivat hänen kertomustaan siitä, missä hän oli yöllä käynyt. Niin, niin, yöllä, taisipa siinä olla kolmekin yötä yhtäpäätä.

Mutta enhän minä olekkaan vielä kertonut teille, että Mustansurun kaupungissa asui eräs kuuluisa ritari, jonka hiukset olivat punaiset kuin punainen liekki, vieläpä punaisemmatkin. Hänen nimensäkin oli Punaritari. Tämä Punaritari meni aamulla varhain ulos muurien luo, sattumalta juuri sinne, missä rosvot makasivat. Hän tiesi hyvin ketä ja mitä nämä olivat, arvasipa myös, millä asialla he olivat liikkuneet. Hän otti sapelinsa ja viilsi hänkin palasen jokaisen kahdenkymmenenneljän rosvon nenästä, meni sitten ylpeästi suoraan kuninkaan luo ja valehteli, että hän oli nuo rosvot tappanut.

Kuningas iloitsi siitä suuresti, sillä hän tiesi, että ne kaksikymmentäneljä rosvoa olivat jo kauan aikoneet ryöstää pienen kuninkaantyttären sekä kalliita aarteita; hän sanoi siis iloissaan ritarille:

-- No, sinä Punaritari, suuri on sinun tekosi, enkä minä jätä palkitsematta sinua. Valitse, kenen tahdot tyttäristäni! Sitäpaitsi saat kolmanneksen valtakuntaanikin. --

Punaritari valitsi pienimmän, koska hän oli kaunein.

Kuningas kutsui nyt luokseen nuorimman tyttärensä ja sanoi hänelle hellästi ja isällisesti:

-- Valmistauduppas nyt, rakas tyttöseni, sillä nyt laitan sinut miehelään. --

-- Kenelle, isäni, kenelle? -- kysyi kuninkaantytär.

-- Eräälle urhealle miehelle, joka viime yönä on torjunut luotamme suuren onnettomuuden. Hän tappoi ne kaksikymmentäneljää rosvoa, jotka aikoivat sinutkin ryöstää. --

-- Menen mielelläni hänelle, rakas isäni, olkoon hän sitten kuka tahansa -- vastasi tytär. Niinpä niin, mutta vasta silloin hän sai tietää, kuka se sulhanen oli, kun vieraat kokoontuivat ja pappikin jo astui esiin vihkiäksensä hänet Punaritarin kanssa.

Silloin pieni kuninkaantytär rupesi itkemään, kyynelet virtasivat hänen silmistään, vieläpä hän epätoivoissaan heittäytyi maahankin ja sanoi, että ennen hän kuolee vaikka minkälaisen kuoleman kuin menee Punaritarille vaimoksi. Turhaan keikutteli itseänsä Punaritari, kuninkaantytär ei katsonutkaan häneen. Äkkiä hän juoksi huoneesta ulos ja jätti vieraat sinne. Kuningas lähti hänen perässään, puhutteli häntä kahden kesken, kyseli, uteli, taivutteli: mikä häntä vaivasi? miksi hän peruutti päätöksensä?

Kuninkaantytär sanoi sen suoraan eikä vältellyt. Hän kertoi koko jutun alusta loppuun, niinkuin se oli tapahtunut.

Ja koska nyt asian laita olikin sellainen, niin kuningas kutsutti kaikkein sukkelimman sanansaattajansa ja juoksutti hänet Mustaanvuoristoon, sille aukeamalle, jossa oli vaskikaukalo; siellä löytää hän kolme kuninkaanpoika, kutsukoon heidät häihin vieraiksi.

Sanansaattaja tapasikin siellä kolme kuninkaanpoikaa. He juttelivat vielä nytkin juuri pienen kuninkaanpojan seikkailuista, niin että sanansaattajakin sen kuuli. Oikeaan hän siis osuikin!

Eikä se pieni kuninkaanpoika tarvinnutkaan paljon kehoituksia kun hän kuuli, että hänen kihlattua morsiantaan tahdottiin naittaa toiselle. Veljekset lähtivät heti matkaan, eivätkä he pysähtyneet ennenkuin Mustansurun kaupungissa.

Linnassa sill'aikaa hääkemut, paljoakaan häiriytymättä, jatkuivat. Vieraat ajattelivat, että kyllä kuninkaantyttären mieli taas muuttuu, söivät, joivat ja pitivät iloa etukäteen. Punaritaria pidettiin niin hyvänä, että hänen tuolilleen laitettiin kaksitoista tyynyä, joille hänet sitten istutettiin.

Mutta mitenkäs kävikään! Niinpä vain, että kun kuninkaanpojat astuivat pihalle ja nousivat ensimäiselle portaalle, niin jo Punaritarin alta vierähti yksi tyyny. Ja sitä myöten, kuin he nousivat yhä ylemmäs portaita, niin joka askeleelta vierähti yksi tyyny Punaritarin alta; ja kun kuninkaanpojat astuivat huoneeseen, niin pyörähti tuolikin hänen altaan, ja hän itsekin sääret ojossa keikahti lattialle niinkuin mikäkin rupisammakko.

Pieni kuninkaanpoika kertoi sitten järjestään, miten kaikki oli käynyt, ja varmuuden vuoksi hän näytteli kahdenkymmenenneljän rosvon nenännypyköitäkin.

-- Tämähän se onkin se oikea, tämä! -- huusivat vieraat.

Kuningas huomasi myöskin, millä puolella oikeus oli. Hän sidotti Punaritarin hevosenhäntään, ja laahautti häntä sillä tavalla katuja pitkin. Mutta rakkaat tyttärensä hän vielä samana päivänä naitti noille kolmelle kuninkaanpojalle ja semmoiset häät siinä sitten heti pidettiin, ettei mokomia monasti ole vietetty eikä vastakaan vietetä.

Pieni kuninkaanpoika jäi asumaan Mustansurun kaupunkiin, vanhemmat pojat taas veivät vaimonsa kotiinsa. Ja he elävät vielä tänäkin päivänä, jos vain eivät ole kuolleet.

Pekka ja Paavo.

Olipa kerran köyhä mies. Hänen nimensä oli Pekka. Lapsia hänellä oli kylläkin runsaasti, yhtäpaljon, kuin on seulassa reikiä -- vieläpä yhtä enemmänkin. Mutta omaisuus supistui vain yhteen ainoaan kukkoon.

Hänen naapurinsa Paavo taas oli hyvissä varoissa, mutta valitteli aina.

Sanoipa kerrankin Paavo Pekalle:

-- Hei, naapuri! Se tämä teidän kukko aina raapii täällä minun kasvitarhassani -- minä en siedä sitä enää. Kyllä maar, jos käsiini saan, niin väännän siltä niskat nurin! --

Pekka ei vastannut siihen mitään, rupesihan vain kovasti miettimään, mitä hän nyt tuolle onnettomalle kukolle tekisi. Sillä ei hän enää tahdo joutua rettelöihin kukon tähden; Hänpä vie sen kartanon herralle, kenties tämä palkitseekin häntä jollain tavalla siitä hyvästä. Näin hän tuumi, otti kukon kiinni, ja vei kartanoon.

-- Ristiäiset vai häätkö sinun talossasi on, kun noin vain kukkoja lahjoittelet? -- kysyi kartanon herra.

-- Eihän meillä nyt sellaista -- muutenhan minä tässä vain -- ottakaa Te se toki ja syökää terveydeksenne perheenne kanssa -- vastasi Pekka.

-- Enpä tosiaan oikein ymmärrä tätä -- luulisihan sen teilläkin tarpeeseen olevan, onhan Teillä joukkoa niin paljo, että itse Jaakobkin voisi Teitä kadehtia. --

-- Niinhän se on kylläkin, hyvä herra, mutta miksi minä antaisin lihaa lapsilleni, kun ei tahdo oikein leipääkään riittää. Parempi on, ett'eivät pääse sen makuunkaan. --

-- No voi sinua, senkin pöllö, myy se sitten ja osta leipää sen hinnalla. --

-- Niinpä niin, hyvä herra, mutta jos minä vien sen kaupunkiin myytäväksi, niin matka vie kaksi päivää ja matkalla menee ruokaan puolet kukon hinnasta. --

Eihän tässä auttanut mikään, Pekka kun ei peräytynyt. Saipa keittäjätär vain käskyn paistaa kukon päivälliseksi. Kun ruoka oli valmis, käskettiin Pekkakin pöytään. Heitä oli siinä syömässä juuri seitsemän. Kun paistettu kukko tuotiin pöytään, virkkoi kartanon herra:

-- No, Pekka, sinä se tässä nyt kukon paloittelet ja jakelet, mutta tee se niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos sinä jakelet hyvin, niin saat jotain palkinnoksesi, mutta jollet, niin pitkällesi vain ja kaksitoista raippaa selkääsi!

Pekka otti kukon eteensä, leikkasi siitä ensin pään, pani sen isännän lautaselle ja sanoi: -- Pää on herran, sillä hän on perheen pää. -- Sitten hän viilsi kaulan irti, pani sen emännän lautaselle: -- Pää ja kaula kuuluvat yhteen; raamatussakin sanotaan, että mies ja vaimo ovat yhtä, siis kaula kuuluu vaimolle. -- Nyt hän otti kukon molemmat siivet, antoi ne molemmille pojille, että he muka paremmin osaisivat kirjoittaa, molemmat jalat taas tytöille, että he paremmin osaisivat tanssia.

-- Nyt -- sanoi Pekka -- on jokainen saanut osansa -- minäkin otan osani -- ja sitten hän söi itse loput.

Nauruun purskahti koko pöytäkunta Pekan viekkaudelle, ja sukkeluutensa palkaksi hän sai lehmän, vasikan ja lampaitakin.

Pekka palasi kotiin ja kertoi Paavolle hyvästä onnestansa.

-- Annahan olla -- tuumi Paavo -- minäpä vien herralle viisi kukkoa, ja silloin minun täytyy saada viisi kertaa enemmän lahjoja. Hän otti heti viisi kukkoa, ja vei ne kartanon herralle.

Kartanon herra kyllä heti oivalsi, mistä tuuli puhaltaa, eikä tahtonut mitenkään ottaa vastaan kukkoja, mutta kun Paavo niitä hänelle niin kovasti tyrkytteli, niin hän otti ne viimein, mutta sillä ehdolla, että Paavokin syö niistä. Käskettiin paistaa kaikki viisi kukkoa, ja kun pöytään istuttiin, sanoi herra Paavolle.

-- Kuulehan Paavo, semmoinen on tapa minun talossani, että joka lahjan tuo, se sen myös jakaa, mutta ja'a se nyt niin, että jokainen saa hänelle tulevan osansa. Jos ja'at hyvästi, niin se on sinulle hyödyksi, mutta jos et, niin saat kaksikymmentäneljää raippaa. --

Kyllähän Paavo nyt parastansa koetti, mutta ei hän tiennyt, miten jaella viittä kukkoa seitsemälle hengelle.

Kun kartanon herra näki, ettei Paavo selvinnytkään tehtävästään, kutsutti hän Pekan.

-- Enpä tiedä, hyvä herra, kykenenkö minäkään nyt tätä jakelua suorittamaan, mutta pyhään kolminaisuuteen minä aina olen luottanut, ehkäpä minä sen avulla selviydyn nytkin. --

Sitten hän aloitti jakelun:

-- Minun mielestäni herra ja rouva ynnä yksi kukko ovat yksi kolminaisuus, samaten molemmat nuoret herrat ja yksi kukko, ja molemmat neidit ja yksi kukko, ja niinpä lopuksi minä köyhä raukka kahden kukon kanssa muodostamme yhden kolminaisuuden ja nyt toivotan niinkuin ainakin kaikille hyvää ruokahalua! --

Koko talonväki nauroi Pekan viekkaudelle. Paavo parka sai kaksikymmentäneljä raippaa, mutta Pekalle annettiin mökki ja maapalsta.

Kyllä hän vielä nytkin elää, jos ei vain ole kuollut.

Jankalovich.

Elipä kerran, missä lienee elänytkään, jossain valtameren takana, vieläpä kolminkertaisen lasivuorenkin takana, eräs nuori kuningas ja kaunis kuningatar. Mutta tuskinpa he olivat vuottakaan eläneet yhdessä, niin jo piti kuninkaan lähteä sotaan. Sillaikaa, kun hän vierailla mailla soti, antoi Jumala hänen vaimollensa kaksi kultakutrista lasta: poika oli toinen, toinen tyttö.

Mutta kuningatar ei saanut nähdä vilahdukseltakaan sydänkäpysiään, kalliita pienokaisiaan, sillä sama vanha noita-akka, joka oli hoitanut kuningastakin hänen pienenä ollessansa, varasti kultakutriset pienokaiset ja pani heidän tilallensa kaksi koiranpenikkaa; lapset hän sulki arkkuun ja arkun hän heitti mereen.

Sanoisinkohan vai enkö sanoisi, miksi vanha akka tämän teki? No sitä varten, kun hän olisi tahtonut naittaa kuninkaalle oman tyttärensä. Niin se kyllä sitten tapahtuikin, sillä kun kuningas palasi sodasta, käski hän ommella kuningattaren puhvelin nahkaan ja upottaa hänet vyötäreitä myöten maahan kirkon eteen; vihansa vimmassa käski hän kansan kulkiessaan kirkkoon sylkäistä aina kuningatarta, koska tämä oli tuottanut hänelle sellaisen häpeän noilla kahdella koiranpenikalla; ja lopun lopuksi hän otti noita-akan tyttären vaimoksensa.

Annahan olla, kyllä vielä totuuden kirkas päiväkin valkenee, katsotaan nyt, miten kävi kultakutristen lasten. Arkku kellui ja uiskenteli hiljalleen milloin veden pinnalla, milloin peittyen aaltojen alle, kunnes se viimein tarttui vanhan kalastajan haaviin. Kalastaja vei arkun kotiinsa, avasi sen siellä vaimonsa kanssa ja voi sitä iloa, kun he löysivät siitä kultakutriset lapsukaiset. Kalastajalla ja hänen vaimollaan kun ei ollut lasta, näes, ei niin taulankipinän kokoistakaan, niin ihmekös siis, että he riemuitsivat tästä Jumalan armosta. He hoitivat ja kasvattivat kultakutrisia pienokaisia niinkuin omia lapsiaan ainakin, ja kun nämä varttuivat suuremmiksi, laitettiin heidät kouluunkin.

Ajan näin vieriessä lähetti kalastajan vaimo kerran pikku tytön kaivolle vettä noutamaan, mutta tuskin oli tyttö lähtenyt, kun hän pudotti ruukun kädestään, niin että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Tästä pieni tyttö katkerasti itkemään, mutta kalastajan vaimo ei pahastunut yhtään, ei hän edes torunutkaan, antoipa vain toisen ruukun hänen käteensä. Niinpä niin, mutta kun pieni tyttö läksi uudestaan, pudotti hän taas ruukkunsa ja särki sen, vaikka hän kylläkin koetti varoa sitä niinkuin silmäteräänsä.

Kovasti itkien saapui tyttö taas kotiin, mutt'ei kalastajan vaimo tehnyt hänelle nytkään niin mitään, sanoipa vain, että: "Jos olisit oma tyttäreni, niin vitsaa nyt saisit!"

Jopa tyttö tästä ihmettelemään, hän kun aina oli luullut kalastajan vaimoa oikeaksi äidikseen. Illalla hän kertoi veljelleenkin, kun tämä koulusta saapui, mitä oli kuullut. Aivan ihmeissään oli poikakin ja sanoi sisarelleen:

-- Jos kerran kalastaja ja hänen vaimonsa eivät olekkaan meidän oikeita vanhempiamme, niin silloinpa me lähdemme maailmalle, kuljetaan, etsitään siksi, kunnes löydämme oman isämme ja äitimme.

Siinä he heti päättivät lähteä maailmalle ja ilmoittivat aikomuksensa kalastajalle ja hänen vaimollensa.

Turhaan sitten vanhukset pyysivät heitä jäämään, turhaan he itkivät; kultakutriset kiittivät vanhuksia heidän hyvyydestään ja rakkaudestaan, heittivät heille katkerasti itkien hyvästit ja läksivät maailmalle. Kalastajan vaimo leipoi heille kolme kakkua, kalastaja antoi kolme rahaa, ja sitten he läksivät.

Mutta ennenkuin olivat kylän rajallakaan, niin jo pysähdytti heidät vanha kerjäläinen.

-- Antakaa jotakin, Jumalan nimessä, hyvät lapset! --

Poika otti repustaan yhden kakun ja yhden rahan, ojensi ne kerjäläiselle ja sitten he taas läksivät eteenpäin. Mutta eivät he päässeet pyssynkantaman päähänkään vielä, niin jo tuli taas vastaan eräs vanha kerjäläinen ja pyysi jotakin Jumalan nimessä.

Poika antoi sillekin yhden kakun ja yhden rahan.

Jatkavat matkaansa, kulkevat, ja jopa pysähdyttää heidät taas eräs vanha kerjäläinen.

-- Antakaa, antakaa, mitä Jumala on antanut! --

Ei ollut muuta kuin yksi kakku ja yksi raha jäljellä, mutta poika otti ja antoi nämä viimeisetkin kerjäläiselle.

Taas he kulkevat kotvasen, mutta jopa virkkoi pikku tyttö:

-- Voi, rakas veliseni, kuinka minulla on kova nälkä! Katsoppa, olisiko repussa edes vähän murusia jäljellä. --

Poika katsahti reppuun -- ja mitä hän näkeekään! Kaikki kolme kakkua olivat repussa ja siinä olivat ne kolme rahaakin.

Puun juurelle lapset istahtivat syödäksensä hiukkasen, kun heidän eteensä äkkiä asettuu eräs harmaatukkainen vanha ukko.

-- Millä asialla te liikutte? -- kysyy ukko.

Poika vastasi:

-- Me etsimme äitiämme ja isäämme, vaari kulta.

-- Minä kuulin tässä, että te olette tehneet hyvää kolmelle vanhalle kerjäläiselle ja hyvä palkitaan hyvällä. --

Sen sanottuaan ukko vilkaisi syrjään ja huusi:

-- Hoi, Jankalovics [äännetään: Jankalovitsh], käy esiin! --

Samassa tuokiossa ilmestyi pieni mies, jonka parta viilsi maata.

-- Mitä käsket, herrani? --

-- Minä käsken sinun viedä nämä lapset siihen kaupunkiin, jossa heidän isänsä asuu. _Kaksi sielua saat palkaksesi_.

Jankalovics heitti kuperkeikan, ja kuulkaahan, hän muuttui kullankarvaiseksi oriiksi.

-- Istukaa selkääni -- virkkoi hän lapsille.

Lapset istahtivat heti sen selkään, Jankalovics kohosi samassa ilmaan, ja lensi kuin ajatus, vieläpä sukkelamminkin; sitten hän laskeutui kuninkaan kaupungin läheisyyteen. Siellä Jankalovics taas muuttui ihmiseksi, pystytti kiireesti teltan ja sanoi lapsille:

-- Menkää te kirkkoon, lapset, mutta elkää tehkö, mitä toiset kirkon edessä, menkää vain siivosti sisään kirkkoon. Kuningas tulee myös kirkkoon, ja kun hän huomaa teidät, kutsuu hän teidät illalliselle luokseen. Hän on halukas antamaan teille, mitä vain pyydätte, mutta elkää pyytäkö muuta, kuin sen verran maata kaupungin vieressä, kuin teidän palvelijanne neljäsosa tunnissa kuperkeikkoja heittäen kiertää. --

Lapset lähtivät kirkkoon. Ja siellä kirkon edessä he näkevät, kuinka ihmiset sylkäisevät erästä naista, joka oli upotettu maahan vyötäröltä myöten, mutta he sivuuttivat hänet surullisena, eivätkä olisi mistään hinnasta sylkeneet hänen päällensä. Kirkko muuttui valoisemmaksi heidän astuessaan sisään, siellä kimalteli, loisti ja hohti ja kuningas malttoi tuskin odottaa jumalanpalveluksen loppua, puhutellakseen lapsia.

-- Te ette ole sylkäisseet -- kuulen ma -- sitä puhvelinnahkaan ommeltua vaimoa. Tiedättekös, että minä olin sen käskenyt! --

Poika vastasi: -- Emme me ole tietäneet sitä, sillä me tulemme vieraalta maalta, mutta me emme tekisi sitä muutenkaan, sillä tuo vaimo ei ole tehnyt meille mitään pahaa. --

Kuningasta miellytti tämä vastaus, ja hän sanoi: Tulkaa palatsiini minun kanssani ja illastakaa siellä. --