Part 1

UNKARILAISIA SATUJA ja TARINOITA

Unkarin kielestä suomentanut

Julie Wichmann

Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1919.

SISÄLLYS:

Satuja.

Sikopaimen. Mustavuoristo. Pekka ja Paavo. Jankalovics. Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka. Kerskailijat. Pyöreä kivi. Matias kuninkaan paimen. Pilli-Palkó. Kaunis Cerceruska.

Tarinoita.

Ihmehirvi. Jumalan miekka. Sotajoukkojen tie. Attilan maa. Lehelin torvi. Botond.

SATUJA

Sikopaimen.

Olipa kerran köyhä mies, jolla oli kolme poikaa. Ja he olivatkin niin rutiköyhiä, kuin kirkonhiiret. Milloin oli syötävää, milloin ei. Kerran sanoi köyhä mies vanhimmalle pojalleen:

-- Menehän, poikaseni, metsään puita hakkaamaan, ehkäpä siitä sinulle siunausta koituu. --

Poika lähtee metsään; siellä hän hakkaa puita hiki hatussa. Hänen siellä ponnistellessaan, hikoillessaan tulee sinne harmaahapsinen vanha ukko ja sanoo hänelle:

-- Mitäs sinä, poikaseni, täällä ponnistelet? --

-- Minä tässä vain hakkaan puita, kenties siitä minulle siunaus lähtee. --

Ukko vastasi:

-- Jätä tuo puunhakkuu silleen, poikaseni, ja mene kotiin. Sinun isälläsi on pieni pelto, pellolla on pähkinäpuu ja pähkinäpuun juurella kolo; kurkistakaa siihen, niin kylläpähän sieltä jotakin löydätte. --

Poika lähti kotiinsa, kertoi isälleen, mitä oli kuullut harmaahapsiselta ukolta, ja heti he lähtivät pellolle. Tosiaankin oli pähkinäpuun alla suuri kolo. He kurkistivat sen sisään ja näkivät siellä alhaalla suuren aitan, joka oli täynnä jauhoja, silavaa ynnä kaikenlaista muuta hyvää syötävää. He nostivat siitä heti ylös mitä voivat, veivät sen kotiin ja laittoivat suuret kemut. Seuraavana päivänä köyhä mies sanoo keskimäiselle pojalleen:

-- Mene, poikani, sinäkin metsään, ehkäpä sieltä sinullekin siunausta lähtee.

Lähtee sitten tämäkin poika metsään, kaataa puita, hakkaa, ja jopa tulee harmaahapsinen ukko ja puhuttelee häntäkin:

-- Mitäs sinä täällä ponnistelet, mene sinä vain kotiin. Sinun isälläsi on pelto, pellon keskellä akaasiapuu, sen alla kellari, se on täynnä viinitynnyreitä.

Poika lähtee kotiin, kertoo isälleen, mitä kuuli. He lähtevät heti pellolle, ja tosiaan tuo harmaahapsinen ukko oli oikeassa. Oli siinä ainakin sata viinitynnyriä siinä kellarissa. Hetipaikalla he avasivat tapin yhdestä tynnyristä, joivat viiniä mielin määrin, vuokrasivat sitten kuormarattaat ja ajoivat viinitynnyrit kotiin.

Kolmantena päivänä sanoo köyhä mies pienimmälle pojalleen:

-- No, Jankó, poikaseni, menehän sinäkin metsään, ehkäpä sinullekin siunaus lähtee. --

Jankókin menee puita hakkaamaan, kovasti hän siellä puuhaa ja hikoilee. Mutta mikä lienee pistänyt hänen päähänsä, -- äkkiä hän heitti kirveensä pois: hän ei totta tosiaan rupea tässä turhaan hikoilemaan, on kotona ruokaa ja juomaa nyt muutenkin yllin kyllin. Hän sytytti nuotion, otti silavaa repustaan, pisti sen vartaalle ja rupesi sitä paistamaan.

Hänen siinä tulen ääressä istuessaan tulee siihen se ukko ja kysyy:

-- Mitä sinä tässä teet, poikaseni? --

-- Silavaa minä tässä vain paistelen. Isäni lähetti minut kyllä puita hakkaamaan, mutta minä en enää tässä rupea vaivaantumaan. --

-- Oikein teet, poikaseni, elä sinä enää vaivaa itseäsi. Otahan tämä keppi käteesi, se tulee sinulle vielä hyvään tarpeeseen. --

-- Mitäs minä tällä? -- virkkoi Jankó.

-- No, no, poikaseni, vaali sinä vain hyvin tätä keppiä, sillä se on sellainen keppi, että sillä voit yhdellä hujauksella tappaa vaikka koko rykmentin sotamiehiä. --

Jankó lähtee kotiin, kotona hän viskaa kirveensä vihaisesti nurkkaan ja sanoo isälleen, että hän ei tään ko'ommin rupea vaivaa näkemään eikä enää lähde metsään.

Suuttui tästä köyhä mies.

-- Mitä sinä puhut tässä, sinä senkin rupisammakko! Minä tässä käsken, luulen ma, omassa talossani. Ulos talosta, jos et tahdo työtä tehdä, ja mene minne tahdot!

-- Hyvä on -- sanoi Jankó -- elkää suuttuko, hyvä isä, minä lähden, jos niin tahdotte. --

Hän lähti nyt maailmalle, eikä ottanut mukaansa muuta kuin keppinsä. Kulki maita mantereita eikä pysähtynyt ennen kuin saapui kuninkaan kaupunkiin. Hän meni kuninkaan kartanoon; siellä oli iso tunkio, hän nousi sille ja rupesi sitä kepillänsä kaivelemaan. Kuningas huomaa hänet, menee alas hänen luoksensa ja kysyy:

-- Kuka sinä olet, poikaseni? --

-- Joku vain -- vastasi Jankó kopeasti.

-- Missä sinä asut? --

-- Paidassa ja housuissa -- vastasi Jankó. --

-- Mikä sinun nimesi on? --

-- Jankó. --

-- Mitä sinä tuosta tunkiosta haet? --

-- Palvelusta, armollinen herra kuninkaani. --

-- No jos palvelusta haet, niin jää tänne sikopaimeneksi. --

Jankó ei ehtinyt levähtääkkään, sillä heti paikalla hänen huostaansa uskottiin sata sikaa. Kuningas sanoi:

-- Tässä on, Jankó, sata sikaa, mutta elä vain aja niitä tinametsään, sillä siellä sinä kuolet kauhean kuoleman. --

Johan Jankó tässä kuulikin tarpeeksi; juuri sinne tinametsään hän ajoi siat, nähdäksensä, mitä siellä oli. Hän saapuu tinametsään, ja jättää siat valloilleen kulkemaan missä tahtovat. Itse hän istahti erään puun alle, laittoi tulen, otti taskustaan silavapalasen, ja rupesi sitä paistamaan.

Ja yht'äkkiä siihen suurella touhulla tulee seitsenpäinen lohikäärme ja huutaa:

-- Ohoo, sinä ihmisitikka, kuinka sinä uskallat haaskata minun metsääni! --

Jankó sanoi:

-- No elkäähän nyt tuossa rehennelkö, vaan istukaa Tekin tänne tulen ääreen, ja paistakaa silavaa Tekin. --

-- Senkin hävytön lurjus, kyllä minä sinulle silavaa paistan -- kiljui lohikäärme ja hyökkäsi Jankón päälle, kaikki seitsemän kitaansa ammollaan, repiäksensä hänet riekaleiksi.

-- Vai silläkö tavalla, no kyllä minä sinulle kohta opetan! sanoi Jankó ja iski kepillään lohikäärmettä, niin että siltä heti katkesivat kaikki seitsemän päätä.

Hän katselee, tarkastelee lohikäärmeen päitä, ja seitsemännessä hän löytää ison avaimen.

Jankó arveli, että jos tässä kerran on avain, niin silloin on täällä jossakin myös talo. Hän lähtee metsää kulkemaan, katselee oikealle, katselee vasemmalle ja havaitseekin hetken harhailtuaan mahtavan tinalinnan aivan edessään. Hän koettelee avainta: sehän sopii mainiosti linnan porttiin. Hän avaa sen, astuu sisään ja kävelee huoneiden läpi. Eräässä huoneessa hän löytää tinakukkavihon, kiinnittää sen hattuunsa, ja lähtee sitten pihalle, jossa löytää kaivon. Hän katsoo siihen: siinä riippuu tinaori, pää alaspäin.

Ori puhuttelee häntä näinikään:

-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni, sivallahan minua kepilläsi hiukan, et sitä varmaankaan kadu. --

Jankó sivalsi sitä sievästi peräpakaroille, ja sepä samassa hyppäsi ulos kaivosta.

-- Kiitos siitä, Jankó, että vapautit minut, ota tässä minun päitseni, pane ne talteen, ja jos joskus tarvitset minua, niin pudista niitä vain. Mutta elä vielä lähde täältä, käske hoviräätälin ensin laittaa tinapuku, sellainen, joka mahtuu pähkinään, ja pistä sitten tämä minun korvaani. --

Jankó teetti heti tinapuvun, pani pähkinään, ja pähkinän oriin korvaan. Sitten hän vei hevosen talliin. Sen tehtyään hän käyskentelee taas pihalla, joutuu sikolättiin. Siellä oli sata sikaa kuninkaan entisen sikopaimenen keralla. Seitsenpäinen lohikäärme oli sulkenut ne sinne. Hän vapautti sekä sikopaimenen että siat ja meni linnaan, jossa punnitutti sikopaimenelle ammeellisen tinarahoja ja sanoi:

-- Lähde nyt, veliseni, minne nokkasi näyttää. --

Iloisena tämä vanha sikopaimen lähtikin. Jankó ajoi sitten nuo sata sikaa metsään niitten entisten sikojen lisäksi, ja ajoi sitten metsästä linnaan kaksisataa sikaa. Kuningas seisoi portilla, Jankóta odotellen, ja laski siat nähdäksensä, eikö niistä yhtään puuttunut.

Eihän niistä toki puuttunut, päinvastoin, kaksisataa oli sadan sijasta. Kuningas iloitsi tästä kovasti ja sanoi iloissaan Jankólle:

-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illallista yhdessä palvelijoitteni kanssa. --

-- En minä syö kenenkään kanssa -- vastasi Jankó -- antakaa vain minun illalliseni erikseen.

No hyvä niinkin, annettiin erikseen illallista hänelle. Mutta vanhin kuninkaantytär huomasi tinakukkavihon, hiipi Jankón luokse ja pyysi kauniisti:

-- Jankó, anna minulle tuo tinakukkavihko. --

-- Enkä anna -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne. --

Mutta tyttö pyysi ja rukoili siksi, kunnes Jankó sittenkin antoi sen hänelle.

Seuraavana aamuna, kun Jankó päästi siat ulos, kielsi kuningas häntä menemästä hopeametsään. Vaikka kielsikin, niin Jankó kumminkin läksi ja vei siat suoraan hopeametsään. Siellä hän laski ne menemään, istahti hopeapuun alle, kaivoi esille silavansa, laittoi tulen ja rupesi silavaansa paistamaan.

Jopa tulee neljätoistapäinen lohikäärme ja huutaa vihaisesti.

-- Kuinka sinä uskallat kulkea minun metsässäni? Nyt paikalla päiväsi päättyvät! --

Kehoittihan Jankó tätäkin ystävällisin sanoin tulemaan tulen ääreen silavaa paistamaan hänen seurassaan, mutta lohikäärme siitä vain yltyi yhä äreämmäksi ja karkasi Jankón kimppuun:

-- Sinä senkin ryökäle, minäkös tässä vielä sinun kanssasi silavaa paistamaan! --

Mutta sen enempää se ei virkannutkaan, sillä samassa Jankó huitasi kepillänsä niin, että lohikäärmeen kaikki neljätoista päätä lensivät maahan. Hän tarkasti päitä, löytyisikö niistäkin jotakin. Löytyi kuin löytyikin hopea-avain.

-- Tämä on varmaankin hopealinnan avain -- arveli Jankó, ja lähti hopealinnaa hakemaan. Hetken harhailtuaan hän löysikin hopealinnan. Hän koetteli avainta: se sopikin porttiin. Jankó astui sisään, kulki kaikki huoneet läpi ja löysi eräältä pöydältä hopeakukkavihon. Sen hän kiinnitti hattuunsa ja meni ulos pihalle. Täälläkin oli keskellä pihaa kaivo. Hän katsoo siihen: siinä riippuu hopeaori, pää alaspäin.

Hopeaori rupesi myös puhumaan:

-- Terve tuloa, Jankó, rakas isäntäni! Sivalla minua keveästi kepilläsi, et kadu tekoasi. --

Jankó sivalsi hopeaoritta peräpakaroille, heti se hyppäsi ylös kaivosta, antoi Jankólle päitsensä ja sanoi:

-- Hoida hyvin näitä päitsiä, ja jos tarvitset minua, niin pudista vain niitä. Teetä hoviräätälillä itsellesi hopeapuku, mutta sellainen, joka mahtuu pähkinänkuoreen, ja pistä pähkinä minun korvaani. --

Jankó teki niinkuin ori neuvoi. Sitten hän vilkaisi sikolättiin ja sieltäkin löytyi sata sikaa ynnä sikopaimen ja nekin olivat kuninkaan omia. Hän päästi ulos nämäkin siat; sikopaimenelle hän käski mitata ammeellisen hopearahoja, ja päästi hänet sitten menemään, minne nokka näyttää.

Itse hän ajoi nuo sata sikaa metsään ja ajoi illalla kotiin kolmesataa sikaa.

Kuningas seisoi tälläkin kertaa portilla, odotellen Jankóta. Hän laski siat yksitellen, ja oli ihan haljeta ihmetyksestä, kun hän laskikin kolmesataa sikaa kahdensadan sijasta.

-- No, Jankó -- sanoi kuningas -- ei minulla ole ikinä ollut tämmöistä sikopaimenta; minä lupaan sinun illastaa päällikköjeni kanssa. --

-- En minä syö kenenkään kanssa -- sanoi Jankó -- antakaa minun ruokani erikseen. --

No hyvä niinkin, hän sai erikseen illallisensa. Mutta kun hän juuri oli syömässä, hiipi keskimäinen kuninkaantytär hänen luokseen ja pyysi:

-- Anna, Jankó, minulle tuo hopeakukkavihko. --

-- En minä -- vastasi Jankó -- hankkikaa itse itsellenne, jos mieli tekee. --

Mutta tyttö pyysi niin kauan ja niin kauniisti, että hän sen lopuksi kuitenkin sai. Seuraavana aamuna, kun Jankó ajeli sikolaumaansa ulos; sanoi hänelle kuningas, että menköön minne menee, kunhan ei vain mene kultametsään, sillä siellä hänet paha perii.

-- Saadaanpas nähdä -- ajatteli Jankó, ja vei sikalaumansa suoraan kultametsään.

Siellä kävi ihan samalla lailla kuin tina- ja hopeametsässä. Erotus oli kumminkin se, että kultametsässä asui kaksikymmentäneljäpäinen lohikäärme. Siltä hän hakkasi poikki kaikki kaksikymmentäneljä päätä. Kultalinnasta hän löysi kultakukkavihon, linnan kaivosta kullankarvaisen oriin, ja se antoi hänelle kultaiset päitset. Sieltä hän myös löysi sata sikaa, ajoi ne linnasta toisten joukkoon, ja illalla kotiin mennessä oli hänellä neljäsataa sikaa.

Ja kylläpä kuningas nyt tuli iloiseksi! Sanoi Jankólle:

-- No, Jankó poikaseni, minä lupaan sinun syödä illalla minun omassa pöydässäni. --

-- En minä syö kenenkään kanssa, armollinen herra kuningas, annettakoon minulle illallinen erikseen. --

Annettiin Jankólle erikseen illallinen, mutta nuorin kuninkaan tyttäristä huomasi kultakukkavihon hänen hatussaan, meni hänen luokseen ja alkoi häntä mielistellen liehitellä. Eikä Jankó sanallakaan kieltänyt häneltä vihkoa. Ottipahan vain sen hatustaan ja pisti sen pienen kuninkaantyttären käteen.

Neljäntenä päivänä, kun Jankó oli sikojen kanssa juuri lähdössä, kuuli hän kuninkaan kuuluttavan koko valtakunnassaan, että hän tahtoo naittaa kaikki kolme tytärtään. Erään korkean puun latvaan kiinnitytti hän kolme kukkavihkoa, ja kuulutti, että ne kolme nuorta miestä, jotka ratsujansa hyppäyttämällä kaappaavat käsiinsä nuo vihot, saavat hänen kolme tytärtänsä omakseen.

Hei, kylläpä tulikin herttuoita, kreivejä, paroneja ja mustalaispoikia jos jonkinlaisia koettamaan onneansa, mutta yksikään ei päässyt kohoamaan puolitiehenkään puuta.

-- Kyllä maar minä sinne pääsen -- ajatteli Jankó. Hän pudisti tinapäitsiä, ja tinaori ilmestyi siihen heti paikalla. Hän puki ylleen tinapuvun, nelisti kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä ainoalla hyppäyksellä vanhimman kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa iloitsi vanhin kuninkaantytär, että hänellähän on jo sulhanen. Mutta ei hän iloinnut siitä kauan, sillä Jankó ratsasti kukkavihon kanssa tiehensä kuin vinha vihuri. Sitten hän pudisti hopeapäitsiä ja siihen tulla tupsahti hopearatsu. Sillä hän karahutti toisen kerran kuninkaan kartanolle ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä keskimäisen kuninkaantyttären kukkavihon.

Jopa syntyi ilo, mutta pian seurasi iloa suuri suru, sillä myös tämä hopeapukuinen ritari hävisi siinä tuokiossa silmien edestä, kuin olisi hänet maa niellyt.

Mutta kun oli kulunut minuutti tahi pari, niin jo ilmestyi Jankó taas kuninkaan kartanolle, tällä kertaa kullankarvaisella oriilla, ja sieppasi yhdellä hyppäyksellä nuorimman kuninkaantyttären kukkavihon. Mutta voi! -- samassa hetkessä jo hänkin karahutti pois.

Olipa nyt itkua ja parkua kuninkaan kartanossa, kaikki kolme kuninkaan tytärtä vaikeroivat ja valittivat. Kas, kun ritarit olivat vieneet kaikkien kolmen kukkavihot, niin nyt ei ollut kukkavihkoja eikä liioin sulhasiakaan. Kuningas sanoi heille:

-- Elkää itkekö, rakkaat tyttäreni, onhan täällä kartanossa kyllin kuninkaanpoikia ja herttuoita, valitkaa heistä mielenne mukaiset. Tässä saatte jokainen yhden kultaomenan; heittäkää se sille, jolle tahdotte: se on tuleva teidän puolisoksenne. --

Vanhemmat kuninkaantyttäret vilkaisivat vain hiukkasen ympärillensä ja jo heittivätkin omenansa kukin kuninkaanpojalleen. Mutta pieni kuninkaantytär ei vain heittänyt omaansa kellekään.

-- Mitä sinä sitten tahdot, -- kysyi kuningas suuttuneena -- pitääkö tässä ehkä kutsua vielä lisää poikia? --

-- Kutsuttakoon voin, isäkulta, sillä se, jolle minä tahdon heittää omenani, ei ole täällä. --

Kutsuttiin kokoon kaikki kartanonkin miehet, mutta pieni kuninkaantytär ei heittänyt kellekään kultaomenaansa. Sikopaimen, Jankó, puuttui vain enään.

-- Kutsukaa tänne Jankó, se sikopaimen -- huusi kuningas.

Palvelijat juoksevat hakemaan Jankóta, sanovat hänelle, että kuningas kutsuu häntä. Mutta hän lähetti takaisin sellaisen sanan, ettei hän lähde ennen kuin kuningas asettaa joka sian kohdalle yhden miehen, sillä hän ei jätä sikoja ilman paimenta.

No, eihän siinä mikään auttanut, kuninkaan täytyi kuin täytyikin lähettää neljäsataa miestä neljänsadan sian vartioiksi. Silloin pudisti Jankó kultapäitsiä, puki ylleen kultapuvun ja karautti kullankarvaisen oriin selässä kuninkaan kartanolle. Hänen hattuunsa olivat kiinnitettyinä kaikkien kuninkaantyttärien kukkavihot.

-- Tässä olen, armollinen kuninkaani -- ilmoitti itsensä sikopaimen Jankó, Mutta siinä silmänräpäyksessä lensikin jo kultaomena Jankón luo.

-- No, Jankó, olen kulkenut maita ja mantereita, mutta sinun kaltaistasi miestä en ole vielä nähnyt. Olkoon menneeksi, sinulle annan tyttäreni ja koko valtakuntani. --

Pian saatiin paikalle papit ja avattiin kaikkien viinitynnyrien tapit. Ja semmoiset häät siellä vietettiin, ettei moisia nähdä tässä eikä toisessa maailmassa.

Sen pituinen se!

Mustavuoristo.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme pulskaa poikaa. Kuningas oli hyvin innokas metsämies, eikä hän juuri muuta tehnytkään eläissään, kuin metsästeli. Hän otti myös poikansa mukaansa metsästysretkilleen, eikä ollut kuninkaan kuudessa suuressa vuoristossa sellaista korpea, jota pojat eivät olisi tunteneet. Kuninkaalla oli vieläkin yksi vuoristo, Mustavuoristo, mutta sinne kuningas ei heitä päästänyt, ei vaikka olisi saanut maailman kaikki aarteet, vaikka he olisivat kuinkakin rukoilleet.

Aika kului, kuoli vanha kuningas. Pojat saattoivat hänet hautaan ja päättivät sitten heti lähteä Mustaanvuoristoon; kovin olivat näet uteliaita näkemään, mikä jumalanihme siellä oli, kun heidän isänsä niin kielsi heitä sinne menemästä.

He saapuivat vihdoin onnellisesti Mustaanvuoristoon, siellä he samoilivat, vakoilivat, kuleksivat, tarkastelivat kaikki paikat, mutta eivät löytäneet, ei niin linnunpoikastakaan.

Kuninkaanpojista vanhin virkkoi vihdoin: -- Kuulettekos, erotkaamme nyt toisistamme, elkäämme samoilko yhdessä enään. Tässä onkin metsässä kolme aukeamaa, käydäänpäs kukin eri aukeamaan ja mennään niin pitkälle, kuin silmä kantaa. --

Siitä siis sovittiin. Mutta päättiväthän ne vielä senkin, etteivät turhia ammuskele, sillä ammunnan kuultuaan palaavat toiset takaisin; ja jos ken tyhjänpäiten ammuskelisi, niin toiset saisivat pehmittää ampujan niin, että silmissä säkenet sinkoilevat. Sovittiin tästäkin, sitten erottiin. Nyt he kulkivat, kuljeskelivat kaikki kolme eri suuntaan. Mutta annahan olla, tuskin erottuaan toisista huomaa nuorin pojista korpin, jonka suussa oli jotakin kiiltävää.

-- Tuonpa minä ammun -- tuumi kuninkaanpoika, -- ken tietää, mikä aarre sen suussa kimaltelee. -- Hän tähtäsi, ja siinä jo korppi makasikin ammuttuna. Hän kiirehtii korpin luokse, katselee, mitä sillä oli suussa: olipahan vain pieni teräspalanen. Metsä kajahti ammunnasta, vanhemmat kuninkaanpojat riensivät paikalle ja utelivat: -- Mitä sinä ammuit, mitä? --

Poika raukka ei oikein uskaltanut sanoakkaan. Kovasti suuttuivat hänen veljensä, ja korvapuustit sinkoilivat sekä oikealta että vasemmalta.

-- Sellaista turhanpäiväistä sinä senkin tollo tässä ammuskelet! -- toruivat he.

Siihen he sitten vihasta puhkuen jättivät veljensä. Mutta pieni kuninkaanpoika otti teräspalasen talteen arvellen, että kenties tämä näköjään hyödytön tavara vielä tuleekin hyvään tarpeeseen.

Sitten hän kulkee taas eteenpäin ja jopa huomaa korkean kallion huipulla haukan. Arvelee, että tämä ehkei olekkaan hyödytön, hänpä ampuu sen. Hän tähtää, mutta eipä osunutkaan, palanen kalliota siinä vain singahti irti. Poika juoksi katsomaan, mitä se oli: olipahan vain piikivi, oikein hyvä olikin. Hän pani taskuunsa senkin siltä varalta, että se vielä johonkin kelpaisi. Mutta samassa jo tulivat veljetkin, ja kun he kuulivat, että poika oli ampunut piikiveä, niin silloin vasta niitä korvatillikoita alkoi sadella niin että silmissä säihkyi.

Sitten läksivät taas kaikki kolme veljeä kukin omaa tietään kulkemaan. Surulliseksi kävi pieni kuninkaanpoika, kyynelet vain virtasivat hänen silmistään. Ja linnut saivat lennellä, viserrellä ja kirkua hänen puolestaan minkä jaksoivat, ei hän niistä välittänyt eikä enään katsonut niihin päinkään. Mutta murheellisena siinä kulkiessaan huomasi hän suuren puun kyljessä oravan. Hän pysähtyy, miettii, ampuisiko sen, ehkäpä se ei ole hyödytön. Hän tähtäsi, ampui oravaa, mutta eipä sattunutkaan. Oravan sijasta putosikin suuri taula maahan.

-- No, ei tämä ole suuren arvoinen, mutta panenpahan kuitenkin talteen -- arveli kuninkaanpoika. Hän korjasi taulan talteen, mutta jo juoksivat siihen veljetkin. Kun he näkivät taulan, niin he pieksivät pojan pahanpäiväisesti, niin että tältä maailma silmissä musteni.

Sillävälin jo alkoi hämärtää, eivätkä kuninkaanpojat eronneet enää toisistaan, vaan kulkivat yhdessä. Vanhin arveli, ettei hän päästä pientä veljeään yksin kulkemaan enää, sillä hän haaskaa hukkaan kaikki ammukset, mitä hänellä vain oli.

Kun he siinä sitten kulkevat, niin jopa huomaavat kauriin. Se juoksi minkä kerkesi tien poikki juuri heidän kohdallaan. Kaikki kolme he ampuivat sitä ja osasivatkin. He ottivat ja veivät sen mukaansa, arvellen, että siitä se hyvä illallispaisti tulee.

Kuljettuaan taas jonkun matkaa he saapuivat ihanalle niitylle. Tämä niitty oli ihan keskellä Mustaavuoristoa. Niityn keskellä oli lähde, ja lähteen vieressä vaskikaukalo. Täällä he nylkivät kauriin ja pesivät sen lihat. Tähän asti kaikki sujui hyvin, mutta eiväthän he lihoja raakana voineet syödä. Puita oli kyllä paljon, mutta miten saada tuli tehdyksi, sillä he eivät olleet ottaneet kotoa mukaansa terästä, piikiveä eikä taulaa.

-- Katsokaas nyt -- sanoi nuorin kuninkaanpoika -- te rääkkäsitte minua hävyttömästi, kun minä ammuin terästä, piikiveä ja taulaa. Nyt minä laitan teille tulta, jos saan antaa korvapuustit teille takaisin täysin mitoin. --

Vanhemmat veljekset suostuivat kestämään vaikka kaksinkertaisen kurituksen, kunhan hän vain laittaisi tulta, sillä heillä oli kova nälkä. Mutta pieni kuninkaanpoika oli hyväsydäminen eikä maksanut heille takaisin kaksinkerroin eikä yksinkerroinkaan, vaan otti kiireesti esille teräksen, piikiven ja taulan, ja laittoi sellaisen nuotion, että liekit vain loimusivat taivasta kohti. Sitten he pistivät kauriin puuvartaalle, pyörittelivät ja paistelivat sitä tulella ja söivät sen suuhunsa viimeistä palaa myöten, eikä siitä jäänyt jälelle muuta kuin luut ja nahka. Illallisen jälkeen he kaikki laskeutuivat nuotion ympärille nukkumaan, mutta vanhin muuttikin mielensä ja nousi. Hän sanoi toisille: -- Nukkukaa te vain, minä valvon aamuun asti ettei meille mitään pahaa tapahtuisi. --

Hyvin hän siinä teki, että jäi valvomaan, sillä tuskin olivat toiset veljet nukahtaneet, kun kolmipäinen lohikäärme jo kiemurteli suoraan vaskikaukaloa kohti. Kolmen kyynärän päähän syöksyivät liekit sen suusta, ja kun se huomasi kuninkaanpojan, hyökkäsi se häntä vastaan syödäksensä hänet.

-- Voi luojani, elä hylkää minua -- huokasi kuninkaanpoika, vetäisi miekkansa esille ja tuossa tuokiossa hän viilsi poikki lohikäärmeen kaikki kolme päätä, niinkuin ne eivät olisi koskaan kiinni olleetkaan.

Sanottakoon se tässä välillä, että tämä kolmipäinen lohikäärme asui kahden toverinsa, viisi- ja seitsenpäisen lohikäärmeen kanssa eräässä pohjattomassa järvessä Mustansurun kaupungin toisella puolen, ja sieltä ne kävivät yksitellen lähteellä juomassa; kun olivat kylliksensä juoneet, palasivat ne tuohon pohjattomaan järveen. Eipä täälläpäin käynytkään juuri ihmisiä eikä eläimiäkään, sillä lohikäärmeet söivät suuhunsa, minkä matkallaan tapasivat.

No niin, kuninkaanpoika siis tappoi kolmipäisen lohikäärmeen. Mutta sen ruumiista vuoti niin paljon verta, että se sammutti tulen aivan vähiin: siitä ei jäänyt muuta, kuin pieni kytevä kekäle jäljelle. Hyvähän tuo oli sekin! Siitä veljekset laittoivat oikein mahtavan tulen, sitten he taas laittautuivat matkalle ja samoilivat koko päivän Mustassavuoristossa. Illan tullen he taas palasivat nuotiolle, ja nyt jäi keskimäinen kuninkaanpoika valvomaan toisten nukkuessa. Tulipa nyt yöllä se viisipäinen lohikäärme. Jos tulikin, niin eipäs palannut, sillä ei se keskimäinen kuninkaanpoikakaan ollut mikään Nauku-Maijan poika. Hän sivalsi poikki lohikäärmeen kaikki viisi päätä. Ja tästä vuoti niin hirvittävän paljon verta, ettei tulesta jäänyt kuin pieni tuikkiva hiili jäljelle. Kunhan jäi se hiilikin! Siitä he laittoivat sellaisen tulen, että se vain kipinöitsi ja loimusi.

Kolmantena yönä oli pienimmän kuninkaanpojan vuoro valvoa. Kun veljet heittäytyivät maata, käskivät he nuorimman veljensä herättää itseänsä, kun lohikäärme lähestyy (varmaan se nytkin tulisi), sillä muuten hänen voisi käydä nolosti.

-- Hyvä, hyvä, kyllä minä herätän teidät, nukkukaa te vain -- sanoi pieni kuninkaanpoika.