Part 3

Lapset menivät kuninkaan mukaan, mutta tämä ei kyllästynyt heidän katselemiseensa ja huokaili myötäänsä: -- Hyvä luojani, olisitpa sinä nämä lapset lahjoittanut minulle! --

No, asettuvat siinä sitten illallispöytään kuningas ja lapset, mutta kuningatar ja vanha noita-akka eivät tulleetkaan sisään: he saivat, näet, vilunpuistatuksia, kun näkivät nuo kultakutriset lapset. Eipä kuningas surrutkaan sitä, vieläpä ajatteli, että vaikkei koskaan näkisikään heitä enää. Mainiolla tuulella kuningas lapsia syötteli ja juotteli, parhaat palat heidän lautasilleen valikoitsi. Illallisen loputtua hän sanoi heille:

-- No, lapset, nyt minä olen hyvällä päällä, pyytäkää minulta mitä tahansa, niin annan sen teille. --

Lapset pyysivät vain mitä Jankalovics oli käskenyt.

-- Heittäköön hän kuperkeikkoja vaikka kolmekin tuntia -- vastasi kuningas -- kyllä täällä maata riittää. --

Sitten lapset palasivat Jankalovicsin luo, menivät levolle ja kun makeasti nukuttuaan aamulla nousivat, niin oli jo kuningas vaimoineen ja anoppineen siellä.

-- Hei, poikaseni -- kysyi hän pojalta -- missä on palvelijasi? --

Poika vihelsi:

-- Hoi, Jankalovics, tuleppas esille! --

Jankalovics pyörähti heti esille. Silloin virkkoi kuningas:

-- Kuules, Jankalovics, se maa, minkä sinä kolmessa tunnissa kuperkeikaten kierrät, on sinun isäntäsi oma. Ala siis! --

Jankalovics vastasi:

-- Kyllä neljännestuntikin riittää, armollinen herra kuningas. --

Silloin hän muuttui mustalaiskakaraksi, alkoi heitellä kuperkeikkoja, pyöri kuin hiidenväkkärä niin että sitä katsellessa silmiä huikaisi, ja neljännestunnissa hän kiersi kolmesataayhdeksänkymmentäyhdeksään penikulmaa.

Säpsähti tästä vanha eukko ja kuiskasi tyttärelleen:

-- Kuulehan, tämä kääpiö syö sekä minun että sinunkin pääsi, jos emme ole varuillamme. Sentähden sanon sinulle, olisitpa sitten ennen ylistänyt ketään tahi et, että ylistä nyt näitä lapsia. Sano heille, ett'et ole ikänäsi niin kauniita lapsia nähnyt etkä niin kaunista maapalaa, kuin se minkä he nyt saavat, mutta että sitten se vasta oikein kaunis olisi, jos he toisivat kultalinnan Kuumanmeren keskeltä tänne. --

Ihan sanasta sanaan toisti kuningatar tämän lapsille, sitten hän äitineen palasi palatsiin. Heidän poistuessaan kysyi Jankalovics:

-- Mitähän tuo kuningatar haasteli sinulle? --

Poika kertoi.

-- Vai sitä se senkin vietävä supatteli, murahti Jankalovics, kyllä minä tiedän, mihin he tähtäävät. He tahtovat hävittää teidät, mutta siihen työhön he ovat ryhtyneet liian myöhään! Vielä tänä iltana tuomme kultalinnan! --

Kun illan tullen hämärsi, heitti Jankalovics kuperkeikan, muuttui kullankarvaiseksi taikahevoseksi, nosti selkäänsä kuninkaanpojan, loikkasi kerran, loikkasi toisen, jopa kohta kolmannenkin, ja niin he olivatkin Kuumanmeren keskellä kultalinnan juurella. Taikahevonen potkaisi linnan porttia, ja linna muuttui samassa kultaomenaksi.

-- Pistä se taskuusi, pieni isäntäni! --

Kuninkaanpoika pisti kultaomenan taskuunsa, eikä siinä kyllin, että he jo aamuksi olivat kotona, vaan siinä se jo loisti ja kimalteli kultalinnakin.

Kun noita-akka näki kultalinnan paikoillaan, sai hän vilunpuistatuksia; sanoi tyttärelleen:

-- Kuule sinä, kyllä tuo Jankalovics syö meidän päämme. Mene sinne, ja olitpa sitten ennen ylistänyt ketään, tahi et, niin ylistä nyt näitä lapsia ja sano, että linna kyllä on kaunis, hyvinkin kaunis, mutta silloin se vasta kaunis olisi, jos sen edessä kasvaisivat ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta, jotka ovat Punaisessa meressä.

Lähti kuningatar ja kertoi kolmeenkin kertaan äitinsä sanat lapsille, eikä kuninkaan poika saanut enää rauhaa.

-- Elä ole milläsikään, pikku isäntäni, virkkoi Jankalovics, me tuomme ne kaksikymmentäneljä kultaista omenapuuta tänne, vaikka niitä kyllä vartioi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä. --

Hän kuperkeikkasi, muuttui kullankarvaiseksi taikaoriiksi, kuninkaanpoika hypähti hänen selkäänsä ja sitten hipp, hopp, ja he olivatkin Punaisessa meressä. Lohikäärmeet hengittivät heidän päällensä tulenliekkejä, mutta Jankalovics puhalsi niihin unituulta niin että ne heti nukahtivat, ja sitten he saivat ottaa kultaomenapuut, eikä kukaan sanonut heille senkään vertaa kuin että: hei, vilkaisehan taaksesi!

Voi taivaan Jumala, kuinka noita-akkaa puistatti kylmä seitsemänkymmentäseitsemän kertaa, kun hän näki kaksikymmentäneljä kultaomenapuuta! Mutta kuitenkin se kömpi vuoteestaan, se noita-akka paholainen, ja sanoi tyttärelleen:

-- Kuulehan, tämä Jankalovics tietää enemmän, kuin minä, kyllä se syö sekä minun että sinun pääsi. Lähde nyt, koeta vielä kerta. Ylistä noita penikoita seitsemänteen taivaaseen ja sano myös, että olipa heidän maansa kaunis tahi ei, mutta oikein kauniiksi se vasta tulisi, jos he hankkisivat Mustassa meressä kasvavista kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kaksikymmentäneljä oksaa ja ripustavat ne noihin kahteenkymmeneenneljään omenapuuhun.

Kuningatar meni ja toisti tämän sanasta sanaan, ja nytpä kuninkaanpoika kadottikin malttinsa kerrassaan.

-- Hei -- sanoi Jankalovics, tuo ei ole mikään leikin asia, tuo, pikku isäntäni, sillä soittavat puut ovat Maailmantullin toisella puolella, ja sen yli ei ole vielä elävänä päässyt ihminen. Mutta koetetaanpas sentään! --

Jankalovics muuttui taikaoriiksi, kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja sitten he lentävät, lentävät, yli maiden ja maailmojen. Vihdoin Jankalovics äkkiä laskeutuu.

-- No, pikku isäntäni, astu nyt alas selästäni, tästä kolmen penikulman päässä on Maailmantulli, joka, tiedä se, on korkeampi kuin korkein vuori; sillä on kaksi suuta, toinen edessä, toinen takana, ja niin suuret hampaat, kuin kaksitoista rautalapiota yhteensä. Tämän läpi sinun täytyy kulkea. Kuulehan nyt! Minä muutun valmunsiemeneksi, mutta pistä sinä minut taskuusi, sillä jos hän tietää, että minäkin olen sinun mukanasi, niin musertaa hän meidät vielä valmunsiementäkin pienemmiksi hiutaleiksi. Mutta jotta Maailmantulli päästäisi sinut kitansa läpi, niin ylistä sinä häntä sillä tavalla, kuin et ketään muuta ole vielä koskaan ylistänyt. --

-- Näin sanoi Jankalovics ja muuttuikin samassa valmunsiemeneksi. Kuninkaanpoika pisti valmunsiemenen hyvin huolellisesti talteen taskuunsa, ja lähti Maailmantullin luokse. -- Elä hyvä Jumalani minua hylkää! -- Olihan kuninkaanpoika nähnyt tätä ennen yhtä ja toista, oli hän nähnyt jo kaksikymmentäneljäpäisen lohikäärmeen, mutta Maailmantullin kaltaista hirviötä ei hän vielä koskaan ollut nähnyt.

-- Sama se, tulkoon mitä tuleman pitää, jos se syö minut niin syököön, yksi on minulla elämä, yksi kuolema, -- tuumi kuninkaanpoika ja asettui rohkeasti Maailmantullin eteen tervehtien kohteliaasti.

-- Jumal' antakoon hyvää iltaa, vaariseni. --

-- Terve tuloasi, poikaseni. --

-- Voi, kulta vaariseni -- sanoi kuninkaanpoika, ja läimäytti käsiänsä yhteen -- monta kaunista vanhusta olen jo nähnyt eläessäni, mutta en ole koskaan Teidän kaltaistanne tavannut. Olisipa ihmeen hauska nähdä toinen puolennekin! --

Sanoi Maailmantulli:

-- Minäpä en voi kääntyä, poikaseni, mutta kiipeäppäs tässä suuhuni, niin minä päästän sinut läpi, sillä sen minä sanon, että olen minäkin monta kaunista nuorukaista nähnyt, mutta en vielä sinun vertaistasi. --

Näin sanoen koukisti hän sääriänsä vähäisen ja kallisti koko ruumistansa taaksepäin, jotta kuninkaanpoika voisi helposti kiivetä ylös.

Ei kuninkaanpoikakaan vitkastellut, kiipesi ylös silmänräpäyksessä, astui sisään kauheasta suusta lapiohampaitten yli toiseen suuhun, siitä ulos, alas toiselta puolen, ja kun hän oli kolmisen penikulmaa juossut, hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui taas oriiksi. Kuninkaanpoika nousi hänen selkäänsä, ja hipp, hopp, nyt he olivat jo Mustanmeren rannalla. Siellä asui Jankalovicsin veli, jota hän ei ollut kolmeensataanyhdeksäänkymmeneen vuoteen nähnyt, sillä he eivät kumpikaan olleet päässeet Maailmantullin yli.

-- Miten ihmeessä sinä pääsit tänne -- kysyi ukko.

-- Tulinpa miten tahansa, veliseni, ukkoseni, elä nyt utele sitä, vaan tuo niistä kahdestakymmenestäneljästä soittavasta puusta kustakin yksi oksa, sillä meillä on kiire takaisin.

-- Hyvä on, veliseni, pane sinä maata vain ja sinä pikku isäntä myös. Sill'aikaa, kuin te nukutte hetkisen, noudan minä oksat. --

Näin sanottuaan istahti hän veneeseensä ja työnsi sen rannasta semmoisella voimalla, että se vielä toisella rannallakin nousi maalle kahden penikulman verran.

Siellä ne olivat, ne kaksikymmentäneljä soittavaa puuta; joka puuta vartioitsi kaksikymmentäneljä lohikäärmettä, mutta onneksi lohikäärmeet nukkuivat ja heräsivät vasta silloin, kun hän jo oli ottanut ne kaksikymmentäneljä oksaa. Siitä rupesi kultametsä soimaan, soi ja humisi merikin, vieläpä taivaskin. Mutta kylläpä uni lähtikin lohikäärmeitten silmistä! Ei muuta kuin hyökkäämään ukon perään! Mutta kun ne juuri olivat saavuttamaisillaan ukon, niin hyppäsi tämä veneeseen ja työnsi sitä niin, että se liukui toiselle rannalle vielä neljätoista penikulmaa. Hän herätti veljensä ja kuninkaanpojan, jotka läksivät heti matkalle. Kolmen penikulman päässä maailmantullista muuttui Jankalovics taas valmunsiemeneksi, ja taskussaan vei hänet kuninkaanpoika eteenpäin. Jo kaukaa huusi hän MaailmantulIille.

-- Ukko kultaseni, olen minä nytkin nähnyt hyvän kappaleen maailmaa, mutta niin kaunista vanhaa ukkoa, kuin Te olette, en totta tosiaan ole nähnyt. --

-- Hyvä, hyvä -- hymähti Maailmantulli, mutta ethän sinä vain pilkanne minua? --

-- Mitäs minä pilkkaisin, ukko kultaseni! --

-- No hyvä sitten, kävele vain minun lävitseni ja mene rauhaan. --

Kuninkaanpoika kulki Maailmantullin läpi. Hänen kuljettuaan kolme penikulmaa hyppäsi valmunsiemen hänen taskustaan ja muuttui oriiksi. Kun kuninkaanpoika oli päässyt oriin selkään, sanoi tämä:

-- Käänny nyt taaksesi, pikku isäntäni, ja huuda Maailmantullille, ett'et ole koskaan niin rumaa ukkoa nähnyt, kuin hän on. --

Ei tarvinnut rohkaista kuninkaanpoikaa, hän kääntyi heti ja huusi:

-- Hoi Maailmantulli! En ole vielä eläissäni sinun kaltaistasi rumaa ukkorähjää nähnyt! --

Jopa raivostui tästä Maailmantulli, hän tuhisi ja puhisi, värisi ja tärisi ja uhkaili Jankalovicsia:

-- Odotahan, Jankalovics, odotahan! Jos olisin tiennyt, että suussani olit, niin olisin jauhanut sinut poroksi! --

Kiukku ja viha purkautui niin hänen suustaan, että siitä syntyi hirmumyrsky, ja myrskyksi muuttui hän itsekin, vieläpä sellaiseksi jäikin, ja sentähden Maailmantullia ei enää olekkaan.

Aamuksi he saapuivat kotiin, ja kun noita-akka heräsi, soivat jo kaikki kaksikymmentäneljää oksaa. Sinne kerääntyi koko kaupunki, ainoastaan noita-akka ja kuningatar eivät menneet: vilunväreet puistattivat heitä molempia seitsemänkymmentäseitsemän kertaa.

Sanoi Jankalovics kuninkaanpojalle:

-- No, pikku isäntäni, kutsutaan nyt kuningas illalliselle koko talonväkensä ja hovinsa kanssa. --

Tämän sanottuaan potkaisi hän keittiössä uunin kylkeen, josta heti pyörähti esille kaksikymmentäneljä kokkia, ja nuo sitten keittivät ja paistoivat vaikka mitä hyvää.

Sillävälin tuli ilta, ja kuningas saapui koko talonväkensä ja hovinsa kera ja Jankalovics ohjasi heitä kaikkia paikoilleen. Kunniasijalle istuutui kuningas, molemmin puolin häntä kuningatar ja vanha noita, mutta juuri kun nämä kaksi aikoivat istuutua, hypähtivät tuolit kumpaisenkin alta syrjään, ja he keikahtivat lattialle niin, että kuningaskin nauroi vatsaansa pidellen.

Sanoi Jankalovics:

-- Armollinen herra kuningas, minä tuon tänne heti erään vaimon, jonka alta tuoli ei hypähdä syrjään. --

Hän juoksi kirkon luo, siellä hän riisui puhvelinnahan oikean kuningattaren ympäriltä, nosti hänet syliinsä, vei hänet kultalinnaan ja istutti hänet kuninkaan viereen.

-- Tämä nainen sopii sinun viereesi, armollinen herra kuningas. Sillä tietäkööt kaikki ihmiset, etteivät koiranpenikat ole hänen lapsiansa, vaan nämä kultakutriset lapset tässä näin. --

Ja hän kertoi järjestänsä, miten kaikki oli käynyt. Nyt se vilutauti vasta puistattikin noita-akkaa tyttärineen. Kuningas taas rajattomalta sydämeniloltaan ei saanut sanaakaan sanotuksi. Jankalovics kuperkeikkasi, muuttui pukiksi, pisti toiseen sarveensa noita-akan, toiseen tämän tyttären ja sanoi: -- Nämä kaksi sielua on minulle luvattu, minun ne ovat ja minä ne vien! --

Hän hävisi kuin olisi maa hänet niellyt, eikä hän pysähtynytkään ennenkuin hiidenporstuassa, josta hän heitti heidät sisään. Ja sinnehän he olivatkin omiansa!

Kun Jankalovics saapui takaisin, oli ilo jo ylimmillään kultalinnassa: soivat nuo kaksikymmentäneljä helisevää oksaa, nuoret pyörähtivät tanssimaan, sujahteli ja tärisi lattia, vaikka lankut olivat puhdasta kultaa.

Tokko minä sanonkaan, ettehän te usko kumminkaan -- mutta minä olin, nähkääs, myös siellä, tanssin niin paljon kuin jaksoin, juoksin sitten kotiin ja teille tämän sadun kerroin.

Olkoot kultakutriset lapset huomenna teidän vierainanne!

Haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka.

Olipa kerran kuningas, jolla oli kolme kaunista tytärtä. Kuningas kysyi tyttäriltään markkinoille lähtiessään: No, tytöt, mitäs tuliaisia haluatte markkinoilta?

Vanhin sanoi: Tuo minulle, isä rakas, kultaiset vaatteet.

Keskimäinen pyysi: Minulle tuo hopeaiset vaatteet.

-- Mitäs sinulle sitten pitäisi olla? -- kysyi hän nuorimmalta.

-- Tuo minulle, isä kulta, haasteleva rypäle, hymyilevä omena ja soiva persikka -- vastasi nuorin.

Kuningas pudisteli päätänsä tämän kuultuansa: -- En ole koskaan kuullut sellaisista puhuttavan, mutta jos niitä vain maailmassa on olemassa, niin kyllä tuon sinulle, tyttöseni. --

Kuningas lähti markkinoille ja kohta hän ostikin kultaisen puvun vanhimmalle tyttärelleen, hopeaisen keskimäiselle, mutta haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa hän ei löytänyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut kaikista kauppapuodeista.

Kuningas oli pahoillaan, kun ei voinut täyttää rakkahimman tyttärensä pyyntöä. -- No niin -- ajatteli hän -- kunhan tästä kotia pääsen niin kuulutan kaikkialla valtakunnassani että se, joka tuo linnaani haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan, saa niistä kultaa niin paljon, että elää herroiksi kuolemaansa saakka. --

Juuri kun hän oli näissä mietteissään, töksähtivät hänen vaununsa kovasti ja tarttuivat liejuun niin lujasti, etteivät hevoset päässeet hievahtamaankaan. Parastansa kuski kyllä koetti, läiskytteli ruoskallaan, sivalteli sillä hevosia ja kiroili minkä jaksoi, mutta hevoset vain seisoivat yhdessä kohti kuin kiinni naulattuina.

Kuningasta harmitti kovasti. Kuinkas muuten, kun nämä hänen hevosensa muulloin miltei potkivat tähdet taivaalta, mutta nyt eivät kyenneet liikuttamaan edes näitä köykäisiä vaunujakaan! Hän lähetti kylään noutamaan miehiä, ja niitä tulikin hevosineen, vetojuhtineen, koirineen, kissoineen, kun tuli sana, että kuninkaan vaunut olivat tarttuneet lokaan.

Mutta turhaanpa kokoontui kylänväki, ei siitä ollut apua, vaunut pysyivät kuin pysyivätkin rapakossa.

Heidän siinä puuhatessaan ja ponnistellessaan hiipi kuninkaan luo sika, joka haastelee hänelle näinikään:

-- Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, anna nuorin tyttäresi minulle, niin minä tuosta pälkähästä vapautan sinut hevosinesi, vaunuinesi, kaikkinesi.

Suu ja silmät selällään kuningas kuunteli possun pakinata -- mikähän Jumalan ihme se tuokin oli!

Mutta miten ollakkaan, niin hän sanoi kuin sanoikin sialle: -- Hyvä on, annahan nähdä, mihin kykenet! Tässä käteni, eikä se olekkaan mikään siansorkka: saat nuorimman tyttäreni, jos päästät minut pulasta. --

Sika ei odottanut sen enempiä kehoituksia, pisti kärsänsä pyöränpuolain väliin, väännälsi kerran pyörää ja yhdellä hujauksella vain vaunut lennähtivät liejusta irti, hevoset syöksähtivät eteenpäin ja lennättivät kuninkaan tuossa tuokiossa linnaan.

Kotiin saavuttuaan kuningas otti esille kultapuvun ynnä hopeapuvun ja antoi ne molemmille vanhemmille tyttärilleen. Nuorimmalle tyttärelleen hän raskain mielin sanoi: -- Katsoppas nyt, tyttöseni, mikset sinäkin toivonut vaatteita itsellesi, sillä toivomaasi haastelevaa rypälettä, hymyilevää omenaa ja soivaa persikkaa en löytänyt koko markkinoilta.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt tämän lausua, kun hän jo kuulee sian kovasti röhkien tulevan. Hän katsahtaa säikähtyneenä akkunasta, ja näkee, että siinä se tulee tosiaankin se sika, jolle hän oli nuorimman tyttärensä luvannut. Ja se riivattu elukka toi mukanansa työntökärrytkin, joilla se varmaankin tahtoi kulettaa pois hänen rakkaimman tyttärensä!

Niinpä olikin: se röhki kohta ylös akkunoita kohti: -- Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tulin tässä noutamaan tytärtäsi. Öh, öh, öh, lähetä hänet alas, niin vien hänet kärryissäni. --

-- Annahan olla -- ajatteli kuningas, -- kyllä minä sinulle tytön lähetän! -- Äkkipikaa puettiin eräs talonpoikaistyttö komeihin, kultaisiin vaatteisiin ja lähetettiin pihalle sian tykö. Mutta tämäpä ei ollutkaan mikään tolvana. Se sanoa tokaisi heti kuninkaalle: -- Öh, öh, öh, armollinen herra kuningas, tämä ei ole sinun tyttäresi. --

Nytpä vasta kuningas oikein katuikin hullua tekoansa -- ja kun hän vielä oli ojentanut kätensäkin sille rupiselle sialle!

Entäs pieni kuninkaantytär? Hänpä vasta itki ja voivotteli niin että koko linna soi, ja sanoi mieluummin kuolevansa kauhean kuoleman kuin menevänsä sian puolisoksi.

Mutta turhaan hän itki, turhaan voivotteli, turhaan hän heittäytyi permannollekin; kuningas selitti katkerasti itkien: -- Se on kaikki turhaa, tyttöseni, minä lupasin sinut, eikä nyt auta muu, kuin mennä. --

Mutta sillävälin kuningas hoksasi pukea tyttärensä repaleisiin, likaisiin vaatteisiin, ja lähetti hänet semmoisena alas. Arveli, näet, ettei sika nyt huolisikaan hänestä.

Mutta siinäpä hän erehtyikin! Sika oli iloissaan vähällä hypätä nahastaan, kun näki kuninkaantyttären tulevan. Se sieppasi tytön, asetti hänet sievästi kärryille istumaan ja vei hänet sitten mukaansa kovasti röhkien: -- Öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, hyvähän sinun tulee ollaksesi minun luonani. --

Kuninkaantytär itki katkerasti, mutta sika vain röhki: -- öh, öh, öh, elä itke, kuninkaantytär, olemme jo pian kotona. --

Mutta silloin vasta kuninkaantytärtä itkettikin, kun sika pysähtyi erään läävän eteen, vei hänet sinne sisään ja asetti likaisille oljille istumaan.

-- Öh, öh, öh, tämä on minun taloni! --

Ja sika tarjosi hänelle maissinjyviä: -- Öh, öh, öh, syöppäs nyt, kuninkaantytär! --

Kuninkaantytär itki, itki ja nukahti viimein itkuunsa.

-- öh, öh, öh, nuku vain, pieni kuninkaantytär, huomiseksi surusi muuttuu iloksi. --

Nukkui kuninkaantytär, nukkui, eikä herännytkään ennenkuin keskipäivällä. Keskipäivän kellonsoiton aikana hän avasi silmänsä -- ja auta armias! -- sokeaksi hän oli tulla häikäisevästä kimalluksesta!

Läävään hän oli nukahtanut, ja palatsissa hän heräsi! Oljille hän oli paneutunut maata ja silkkipatjoilla hän herääkin! Ja kun hän avasi silmänsä, kiiruhti kokonainen liuta neitosia hänen vuoteensa luokse kysymään: Mitä käskette, armollinen neiti?

He toivat hänelle hetikohta mitä kauneimpia vaatteita, jotka kimaltelivat hopeasta, kullasta ja timanteista, ja pukivat ne hänen yllensä. Sitten he veivät hänet toiseen huoneeseen. Siellä istui katetun pöydän ääressä kaunis, sorea nuorukainen. Hän rientää tyttöä vastaan, ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet pöytään.

Ja kaunis nuorukainen sanoi hänelle: -- Istu vain pelkäämättä tänne, kaunis kuninkaantytär. Sinä omistat kaikki, mitä täällä näet. Sinun omasi olen minäkin, jos et halveksine minua. --

-- Kuka ja mikä sinä sitten olet? -- kysyi tyttö. Nuorukainen sanoi:

-- Kerron sen myöhemmin sinulle, kaunis kuninkaantytär. Tule, mennään nyt puutarhaani --

Hän otti sievästi käsikynkästä kuninkaantytärtä, ja niin he menivät alas puutarhaan. Ja kun he siellä kävelevät, kallistuu tytön eteen viiniköynnös, jonka rypäleet sanovat: Poimi meitä, poimi meitä, kaunis kuninkaantytär!

-- Tämä se on se haasteleva rypäle -- sanoi nuorukainen.

He menevät edemmäs, ja eräästä omenapuusta pienet punaiset omenat hymyilevät hänelle niin kovin herttaisesti.

-- Näetkös, tässä se on se hymyilevä omena -- sanoi nuorukainen.

Kulkevat taas edemmäs, ja nytpäs koko puutarha rupeaa soimaan. Kuninkaantytär katsoo oikealle ja kysyy: -- Mikä täällä soi niin kauniisti? --

-- Katsohan tuonne -- vastasi nuorukainen -- tuolla tuossa persikkapuussa kasvaa soivia persikoita. --

Voi hyvä luojani, kuinka kuninkaantytär nyt iloitsi, ei hän tietänyt, itkeäkkö vai nauraa suuresta ilosta!

-- Näetkös -- sanoi nuorukainen -- minun puutarhassani on haastelevia rypäleitä, hymyileviä omenia ja soivia persikoita, joita sinä toivoitkin. Jäätkö nyt tänne, tuletko vaimokseni? --

Ei kuninkaantytär antanut kahteen kertaan kysyä sitä asiaa, hän heittäytyi kauniin nuorukaisen kaulaan ja sanoi:

-- Sinun luoksesi jään enkä ikinäni sinua jätä! --

Silloin sitten nuorukainen kertoi, että hän oli kuninkaanpoika, mutta eräs paha velhotar oli muuttanut hänet siaksi ja kironnut hänet sanoen, että hän niin kauan jäisi siaksi, kunnes joku tyttö kerran toivoo itselleen haastelevan rypäleen, hymyilevän omenan ja soivan persikan.

Vielä samana päivänä lähetettiin sana kuninkaantyttären isälle, että tulla vain koko hoveineen häihin! Ja kyllä he pitivätkin semmoiset häät, että niistä puhuttiin seitsemässä valtakunnassa. Ja vielä tänäänkin he elävät, jos eivät vain ole kuolleet.

Kerskailijat.

Olipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa. Molemmat vanhemmat poikansa mies pani oppiin ja niin toisesta tuli parturi, toisesta seppä. Nuorimmalle pojalle ei tahtonut mikään ammatti kelvata, ja hän lähti sotamieheksi.

Vuosi vieri vuoden jälkeen, eivätkä pojat käyneet kotonaan, mutta saivatpa sitten kerran kaikki kolme poikaa kotoa viestin, että tulkoot heti kotiin, jos mieli tavata isää vielä elossa. Pojat saapuivat kotiin, ja siinäpä tosiaankin isäukko teki kuolemaa.

-- No, rakkaat poikaseni -- sanoi ukko -- kunhan sain vielä kerran teidät nähdä ennen kuolemaani. Kertokaapas nyt minulle, kuinka pitkälle kukin teistä on päässyt, oletteko hyvin ammattinne perillä, että tässä saisin rauhassa laskea pääni lepoon. --

Vanhin sanoi:

-- Elkää yhtään murehtiko, isä kulta, kyllä minä olen hyvin oppinut ammattini. Minä osaan käyttää partaveistäni niin taitavasti, että ajan jäniksen juostessaan sileäksi. --

-- No jopa se on hyvä -- iloitsi ukko -- sinä, poikaseni, tulet kyllä toimeen vaikka missä. --

-- Elkää oikoo huolissaan minustakaan, isä rakas -- sanoi toinen veljeksistä, se seppä -- minä olen niin hyvin oppinut ammattini, että kengitän hevosen juostessaankin.

-. Se on hyvä -- hyvä Jumala, kuinka se onkaan hyvä -- huokaili ukko.

-- Entäs sinä, poikaseni -- virkkoi hän nuorimmalleen -- millainen sotamies sinä olet, osaatkos heilutella miekkaasi hyvinkin? --

-- Niin minäkö, isä kulta? -- kysyi nuorukainen -- kyllähän minä osaan. Kerrankin läksin kävelemään koreimmassa puvussani, ja siinä kadulla kävellessäni rupesi satamaan vettä oikein rankasti. Ohoo, mikäs nyt neuvoksi, tuumin minä, tämä kirottu sade pieksää ihan pilalle kauniin univormuni. Mutta enpä minä siinä kauan arvellut, vaan vedin miekkani esille, ja rupesin sillä huitomaan niin rajusti ympärilleni, ettei pisaraakaan vettä satanut päälleni. Kylläpä olivatkin ihmeissään toiset sotilaat, kun saavuin takaisin kasarmiin, eikä sade ollut kastellut minua ollenkaan. Tulipa kenraalikin luokseni ja kysyi, kuinka minä olin tehnyt. Minä sanoin, etten minä muuta, kuin vedin miekkani esille ja sillä torjuin sadetta luotani. -- "Oletpa kelpo sotilas, poikaseni" -- sanoi kenraali ja antoi minulle pussillisen kultakolikolta. --

-- No Jumalan kiitos, että voin kuolla huoletonna -- sanoi ukko -- kyllähän te kaikki kolme näytte tulevan toimeen omin voiminne ettekä tarvitse niitä vähäisiä lantteja, jotka minä olen haalinut kokoon. --