Part 9

»Lähde liikkeelle, toveri», sanoi Alfred. Toinen lähti. Siten saivat he turvan ainakin yhdeltä suunnalta. Intiaanit olivat nostaneet kauhean mölyn nähdessään hevosen kaatuvan. Nyt, kun kukin sotilas tuli määrätylle paikalle pysäyttivät he hevosensa ja muodostivat jälleen yhtenäisen ryhmän. Alfred ja rosvo tiesivät vallan hyvin, että tämä liike uhkasi heitä vakavammalla hyökkäyksellä kuin se välinäytös, josta he äsken verrattain helposti olivat selviytyneet. Intiaani on äärimmilleen laumaihminen kun on kysymyksessä avotaistelu. Hän saa paljon rohkaisua huutamisesta, hevosten kavioitten kapseesta ja runsaitten kotkansulkien heilunnasta. Mutta piiristä hyökkäys on liian yksilöllistä sopiakseen intiaanin makuun.

Intiaanit olivat nyt selvillä vastustajistaan. He tiesivät olevansa tekemisissä kokeneitten kanssa. Miesten käytännöllinen menettely sitoessaan hevostensa päät nilkkoihin ja heidän taitonsa huomata helpoin puolustusmenetelmä oli varmaankin jo herättänyt heissä epäluuloja. Sitä vahvisti yhä heidän erinomaisen tarkka ammuntansa. Mutta he saivat varmuuden asiasta siitä pikkuseikasta, että miehet, huolimatta hyökkäyksen tuimuudesta ja kiihotuksesta, olivat ampuneet ainoastaan muutaman laukauksen ja nekin vasta aivan läheltä. On sangen vaikeata pidättyä ampumasta ylimalkaan kun niin monta maalia tarjoutuu silmälle yhtäaikaa. Mutta se on myös yhtä kohtalokasta. Villille on muutama harhalaukaus suuri rohkaisu ja ne näyttävät jatkuvan kerran aljettuaan. Harhalaukaukset kuolettavat tyyneyden ja itseluottamuksen ja ne viekoittelevat vihollisen tuumaa lähemmä sitä taistelun halun rajaa jonka toisella puolella viisauden sijalle astuu murhaamisen halu. Intiaani on mitä varovaisin ja viekkain sotilas, ennenkuin hän tulee raivoksi ja hän on mahdollisimman häikäilemätön sen jälkeen. Muutamassa silmänräpäyksessä oli neljä heistä muuttanut autuaille metsästysmaille ja loput jäivät, pääsemättä lähemmä saalistaan miettimään sitä tosiasiaa.

Hyökkäys alkoi. He ratsastivat samaa hurjaa vauhtia, jota he käyttivät puhvelinmetsästyksessä, yhtä äkillistä, kauhistuttavaa ja uhkaavaa kuin musta ukkospilvi myrskyn siivillä ja kuten sekin, näytti heidän peloittavuutensa ja nopeutensa kasvavan sitä mukaa kuin he lähenivät. Kukin ratsastaja taivutti itseään hevosensa kaulaan saakka ja ampui — oikean kuulasateen, joka, vaikka se menikin liian korkealta, kuitenkin vinkui ilkeästi ilmassa. Hevoset ojentelivat kaulojaan ja aukoivat punaisia kitojaan ja panivat pienet jalkansa liikkumaan niin nopeasti, että ne muistuttivat elävästi junan ohi kiitävää säleaitaa. Ja kepeä lumi tuiskusi pyrynä heidän takanaan.

Kumpaistakaan miestä ei kiihoitus saanut nousemaan polvilleen kuolleen hevosen takaa. He tiesivät, että nyt oli tullut tärkeä vaihe taistelussa ja he ampuivat varmasti ja nopeasti, keskittäen koko tarmonsa varmaan tähtäykseen. Ensimmäinen intiaani koetti saada hevosensa hyppäämään edessä olevan esteen yli, mutta pieni eläin kieltäytyi oudosta yrityksestä, väisti vasemmalle, törmäsi muihin intiaaneihin ja yhtyi muuhun ohi painaltavaan sotilasvirtaan. Siinä sekasorrossa joutui Alfred tyhjentämään viimeiset panoksensa winchesteristään ja onnistuikin haavoittamaan erästä hevosta. Potkiva ja kiljahteleva hevonen tarjosi hetkellisen, mutta erinomaisen suojan poliisipäällikölle. Sarja räiskyviä laukauksia hänen kuusipiippuisestaan keskelle epäröivää intiaanijoukkoa mursi hyökkäyksen. Itsesuggeroitu kiihoitus laukesi ja intiaanit kääntyivät ja ratsastivat ohi.

Rosvo oli myös omalta osaltaan onnistunut tappamaan hevosen muutaman jalan päähän väliaikaisesta varustuksesta, ja estettyään täten suoranaisen yliratsastuksen makasi hän kyljellään ja tyhjensi siinä asennossa ensin toisen ja sitten toisen revolverinsa päin uhkaavinta turmiota. Alfredin huomiokyky ja oikean siiven heikkous pakotti nämäkin villit pakosalle. Ihme kyllä, ei kumpainenkaan miehistä haavoittunut pahemmin, jokunen naarmu vain muistutti taistelun tulisuutta, mutta heidän vaatteensa ja tanner heidän ympärillään oli täynnä kuulien jälkiä. Omituista oli myös, että rosvon toinen hevonen oli säilynyt hengissä vähän matkan päässä, jonne se taistelun tuoksinassa oli työntynyt. Alfred nousi ja toi sen takaisin. Sitten molemmat miehet tekivät kuolleista hevosista ja satuloista kolmion muotoisen rintavarustuksen itselleen.

»Tällaista ryöppyä en kestä toista kertaa», huomautti rosvo vetäen syvän henkäyksen.

»Eivät he sitä pyydäkään toistamiseen», vastasi Alfred viisaana.

Miehet koettivat tehdä laskelmia. Se ei ollut helppoa. Sadastakahdestatoista panoksesta, joilla he olivat taistelun aloittaneet, oli jäljellä vain kuusikymmentäkahdeksan. Se tiesi sitä, että he yksin viimeisessä kahakassa olivat tuhlanneet kokonaista kolmekymmentäyhdeksän kappaletta. Mikäli he saattoivat arvata olivat he vähentäneet vihollisiaan kahdeksalla miehellä, joista neljä viimeisessä ottelussa. Sitäpaitsi makasi kuolleena monta hevosta. Ensi silmäyksellä saattoi tulos näyttää kehnolta. Mutta sitä se ei ollut. Parhaissakin olosuhteissa on vilkkaasti liikkuva maali vaikeasti osattava. Tässä tapauksessa olivat olosuhteet sellaiset, että Idän mies ei olisi pystynyt saamaan sattumaa höyhenpielukseenkaan kolmen jalan päästä.

Ja nyt alkoi kauhein hetki tätä kauhun päivää. Tusina sotilaita laskeutui satulasta, kaarsi hieman vasempaan ja katosi harvaan kuivaneeseen heinään ja tuskin kuuden tuuman korkuiseen pensastoon. Näytti siltä kuin ei siihen olisi voinut piiloutua yksi ainoakaan mies ja kuitenkin nieli se kokonaisen tusinan aivan kuin ne olisi meri vienyt. Ainoastaan heinän korsi siellä täällä heilahti, ja sen mukaan täytyi Alfredin ja hänen toverinsa ampua nopeasti ja varmasti. Se oli välttämätöntä, sillä siten saattoivat he pidättää tuota salaisesti matelevaa tusinaa tulemasta muutaman askeleen päähän, josta he, jos heidän sotajumalansa sen salli, aikoivat hyökätä ja käsikähmässä lopettaa vihollisensa. Ja sitä hyökkäystä ei enää voinut pysähdyttää. Valkoiset miehet tiesivät sen varsin hyvin ja kävivät omantunnontarkasti työhön kourallisine ammuksia näyttääkseen punaisille, ettei ollut niinkään terveellistä madella mäkien huipuilla syksyisenä päivänä. Siellä täällä makaili vielä intiaaneja mikä polvillaan, mikä mahallaan ja koettivat näyttää, että asia oli päinvastainen.

Tuima taistelu oli lämmittänyt miehiämme. Nyt alkoi kylmä viima tunkeutua villavaatteiden läpi ja nosti ihon kananlihalle. Oli mahdotonta määritellä ammunnan vaikutusta, mutta molemmat miehet tiesivät, että heidän tarkkuutensa väheni. Vaikka Alfred kuinka olisi purrut yhteen hampaitaan ja vaikka hän kuinka olisi pidättänyt hengitystään, ei hän sittenkään voinut sovittaa sitä varmaa, tarkoituksenmukaista ja nopeaa nykäisyä liipasimelle, joka on välttämätön tarkka-ammunnassa. Vaikka hän kuinka olisi pannut vastaan, sai pyssy aina pienen nykäyksen oikeaan, hanan pudotessa. Maa oli hyvin kylmä. Ennen pitkää tunsivat miehet voittamatonta halua kaiken uhallakin astua muutaman askeleen edes takaisin veren lämmikkeeksi. Vaara ei heitä pidättänyt. Ainoastaan aro-asukkaan juurtunut kauhu jonkin mahdollisuuden menettämiseen pidätti heitä paikallaan.

Kuitenkin onnistui heidän pitää tusina varovaisen välimatkan päässä, vieläpä luulivat he saaneensa muutamia vaarattomiksikin. Intiaanin menettelytapoihin kuuluu odottaminen, odottaminen määrättömän kärsivällisesti, hitaasti madella lähemmä, jalan, tuuman kerrallaan ja sitten kotkan nopeudella käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka pieninkin väsymyksen aiheuttama epäviisas teko vihollisen puolelta saattoi tarjota. Toinen toisensa perästä kajahteli kallisarvoinen ammus ja putosi sitten aukosta tyhjänä ja hyödyttömänä. Ja yhä lähempänä liikahtelivat heinien latvat.

»Toivoisinpa, vieras, ettet olisi lähtenyt eteläänpäin», jutteli Alfred. »Olisimme muussa tapauksessa lähempänä Pierren tietä.»

»Minä panen loput toivostani intiaaneihin», kalisteli toinen hampaitaan. »Toivon että he pian tekevät hyökkäyksen taas, sillä minä olen kohtapuoleen jäässä.»

Kahden tienoilla tuli aurinko esille ja tuuli laimeni. Vaikka auringon säteet olivatkin heikot siihen vuodenaikaan, sai ero aamulla vallinneeseen ilmaan nähden miesten jäsenet kuitenkin lämpiämään. Onnistuipa Alfredin saada vääntämällä ja kääntämällä eväspussista leipää pienen palan, jonka he veljellisesti jakoivat keskenään. Mutta panokset vähenivät pelottavasti.

»Me järjestämme kuoleman linjan», aloitti Alfred. »Niin kauan kuin he pysyttelevät tuon pensastupsun toisella puolella ovat he turvassa. Hoida sinä tuota puolta.»

»Oikein», myöntyi vieras.

Se tuotti heille suhteellisesti levollisen ajan. He panivat tupakaksikin ja tunsivat itsensä jotenkin onnellisiksi. Lähelle olevalle mäelle olivat muut intiaanit asettuneet leiriin ja suhtautuivat asiaan varsin kepeästi. Kahden valkoihoisen poistaminen elävien kirjoista oli pieni asia heille, eivätkä he sen enempää huolehtineet asiasta. Heidän välinpitämättömyytensä ärsytti tavattomasti rosvoa.

»Kirotut siwashit», mutisi hän.

»Pidä varasi!» varoitti Alfred!

Intiaanit olivat edenneet kuolemanlinjan yli. Heinän latvat näyttivät paikan missä mikin ankerias luikerteli. Intiaanit olivat päättäneet edetä, arvatenkin aron miesten epätarkan ammunnan rohkaisemina. Sitäpaitsi rupesi päivä loppumaan. Nyt ei leikitty kissaa ja hiirtä, vaan nyt oli kysymyksessä samanlainen ryntäys kuin äskenkin, sillä erotuksella vain, että viimeiset pari-kolmekymmentä jalkaa suoritettiin piilossa. Piiritetyt kohdistivat koko huomionsa siihen. Mäelle leiriytyneet nousivat pienten puhvelilannasta viritettyjen valkeittensa äärestä ja seurasivat näytelmää. Etäämpänä olevan mäen harjanteella kuvastuivat vahtien haahmot taivaanrantaa vasten. Alfred valitsi erään heiluvan heinätukon ja ampui sen etupuolelle. Pamaus hänen vierellään osoitti että vieras myöskin oli alkanut. Se oli masentavaa ja hermostuttavaa työtä. Ampuja ei koskaan voinut sanoa oliko laukaus sattunut vai ei. Ainoa asia jonka hän varmasti tiesi oli se, että hyökkääjät tulivat yhä lähemmä. Hänestä tuntui siltä kuin ampuisi hän miestä tyhjällä panoksella. Tämä hermojännitys oli varmaankin kovin koetus koko taistelussa.

Mutta he kestivät sen menestyksellä. Alfred tunsi kätensä vakavuuden taas palaavan jännityksen ja ilman muutoksen johdosta. Winchester! sylki taas yhtä varmasti kuin ennenkin. Äkkiä saattoi selvästi huomata että tulijat alkoivat epäröidä. Rosvo huomasi sen myös.

»Annetaanpa heille että tuntuu», huudahti hän. Molemmat miehet ampuivat ja sitten vielä kerran. Intiaani-ketju horjui.

»Vielä kaksi laukausta, niin he pysähtyvät», huusi rosvo ja veti liipasinta. Hana löi tyhjää.

»Minä olen mennyttä miestä!» huudahti hän toivottomana. Hänen panoksensa olivat loppuneet.

Alfred asetti oman kiväärinsä maahan, kääntyi selälleen ja puhalsi savupilven kohti taivasta.

»Minä myös», sanoi hän.

Ampumisen taukoaminen oli tehnyt lopun intiaanien epäröinnistä. Hetki vielä, niin he olisivat olleet selvillä asiain tilasta.

»Eivät he paljoakaan saa minun päänahastani», virkkoi Alfred näyttäen paljasta päätään.

Kaukaisella mäenkukkulalla oleva vahti ratsasteli kummallisissa ympyröissä sinne tänne ja heilutti omituisesti vaateriekaletta päänsä päällä. Heiniköstä nousi yhdeksän intiaania, he kumartuivat eteenpäin ja loikkivat kuin viiriäispoikue pois. Valkeittensa luona hyppäsivät sotilaat satulaan, toisten taluttaessa muita hevosia noita yhdeksää kohti. Kaikilla heidän liikkeillään oli salaisen, mutta pakoittavan kiireen leima. Alfred kuunteli tarkkaan.

»Näyttääpä siltä kuin olisimme pelastuneet», virkkoi hän rauhallisesti. »Luulenpa, että pojat ovat lähteneet seuraamaan jälkiäni.»

Vieras pysähtyi jäljelle jääneen hevosen irroittamishommissaan. Kaukaa kuuli hän heikkoa huutoa ja laukauksia, jotka olivat tarkoitetut rohkaisuksi Alfredille.

»He tulevat täyttä laukkaa.»

Nyt oli vieras jo irroittanut hevosen.

»Arvatenkin eroamme nyt», sanoi hän, nousten satulaan. »Luonnollisesti otan minä tämän ruskon, koska olen paremmin sen tarpeessa. Näkemiin. Voinpa tässä vielä sanoa, että tunnen itseni oikein iloiseksi siitä, että intiaanit sattuivat tiellemme.»

Samassa lysähti hänen hevosensa maahan ja rupesi potkimaan ja pärskimään verta.

»Minulla on vielä toinenkin, niin että pysyttele hieman hiljaa», komensi Alfred ojentaen kuusipiippuisensa.

Vieras makasi maassa ja katsoi hämmästyneenä Alfredia.

»Minä luulin, ettei teillä ollut ainoatakaan panosta jäljellä!» huudahti hän.

»Teikäläisten pitäisi kaikkien tietää, että niinkauan kuin olen päällikkönä tässä piirissä, olen ennenkaikkea poliisi ja vasta toisessa kädessä intiaani-kyttä.»

»Mitä p——», ihmetteli maantierosvo, yhä hämillään.

»Ne olivat ne kaksi panosta jotka olisivat pysäyttäneet intiaanit», sanoi Alfred.

X.

KILPAJUOKSU.

Tämä juttu on laukauksia ja verta täynnä, mutta se on siitä huolimatta tosi. Se on Alfredin juttuja, mutta ei Alfred itse siinä esiinny pääsankarina, vaan aivan toinen mies, joka ei ole läheskään niin mielenkiintoinen kuin Alfred.

Tällä kertaa saattoi Alfred ja se toinen mies, jonka nimi oli Tom, meksikolaista paimenjoukkoa Circle X karjatalolle. Circle X oli aivan keskipisteenä alueella, jossa oli syntynyt kultarynnäkkö ja oli siten joutunut miesten puutteeseen. Tom ja Alfred olivat silloin lähteneet Tusconiin ja koonneet parhaan miehistön mikä oli saatavissa, joka parhaanakin oli sellainen, että se saattoi pusertaa kyyneleet esille vanhanaikaiselta, ratsastustaitoiselta ja nopeasti toimivalta kunnon teksasilaiselta lehmäpaimenelta. Joukko oli pahan näköinen, se oli synkkä, mustakulmainen ja tympeä. Mutta se osasi yhtäkaikki heittää lassoa ja erotella karjaa, joka olikin ei ainoastaan pääasia, vaan koko asia.

Homma ei ollut vähääkään hauska. Joko Tom tai Alfred piti yövahtia — se oli vain varovaisuus-toimenpide — ja he tunsivat itsensä paljon yksinäisemmiksi, kuin jos he olisivat ratsastaneet ypö yksin Arizonan äärettömillä savikoilla. Tunne oli sitäkin syvällisempi kun Tom oli juuri taas saanut miettimispuuskan. Tom ja Alfred olivat nyt olleet tovereita kaksi vuotta, joten Alfred tunsi hänet tarpeeksi, jättääkseen hänet aivan itsekseen kunnes hän taas tulisi ennalleen.

Alkusyy Tomin mietiskelyyn oli eräs ulko-ilmasaarnaaja ja toisena syynä oli luonnollisesti rakkausjuttu. Nämät molemmat asiat eivät olleet yhteydessä keskenään Tomin tietoisuudessa, mutta ne yhtyivät kuitenkin salaperäisesti aiheuttamaan hänessä eräänlaista mietiskelevää tyytymättömyyttä.

Kun Tom oli aivan nuori, oli hän rakastunut erääseen tyttöön Dakotan takamailla. Pian sen jälkeen oli läheisyyteen asettunut sotaväenosasto ja sen jälkeen eivät majurien tyttäret eivätkä upseerien rouvat enää Anne Binghamin nimeä maininneet. Tom, ollen nuori ja kokematon, ei koskaan oikein toipunut siitä. Se jäi osaksi hänen luonnettaan, se oli kuin iltahämy hänen sielussaan tai kuin jonkinlainen tähtiyö, jolloin tuskin huomattava utu himmentää tähtien kirkkauden.

Ulkoilma-saarnaaja oli valinnut saarnansa tekstiksi sanat »vailla vaimon rakkautta» ja Tom, joka kuljeskeli joutilaana ohi, oli kuullut sen. Jollakin merkillisellä tavalla olivat sanat jääneet pyörimään hänen mielessään. Eivät ne hänelle oikeastaan mitään merkinneet, mutta hän toisteli niitä yhä uudelleen, kuten useinkin suloinen sana hivelee korvaa ja jää mehevänä kielelle. Tom oli nähkääs vain tavallinen parkittu arizonalainen lehmäpaimen, ja sen vuoksi ainakin kotoisen siveysopin mukaan, vailla kaikkia hienompia tunteita. Mutta sanat riittivät herättämään eloon muiston tummasilmäisestä Annesta ja muisto taas aiheutti hänen mielentilassaan äkillisen heilahduksen synkkään mietiskelyyn.

Tom, Alfred, hevoset, keittiövankkurit ja meksikolaiset paimenet olivat vaeltaneet savikkoaroa jo kolme päivää. Matka oli kulkenut erikoisen vaikeassa maastossa. Pään päällä erikoisen kirkas, painostava ja kuuma taivas, ympärillä kauhean yksitoikkoinen taivaanranta ja paksu valkoinen pölypilvi. Kolmannen päivän päättyessä tuntui jokaisesta kuin hän tukehtuisi ja olisi lopen väsynyt ja kaikenlaisten pienten onnettomuuksien lisäksi vastusti nuotio Black Samin innokkaimpiakin sytytysyrityksiä. Se taas johti illallisen myöhästymiseen.

Mutta tämä erikoinen Arizonan osa ei aina ole ollut kuiva ja täynnä savikoita. Mahtava joki, niin mahtava, etteivät sen pauhaavissa aalloissa tämänaikaiset eläimet olisi tulleet toimeen, vyöryi teräväsärmäisiltä pohjoisilta vuorilta, puski vihaisesti eteläisten tasankojen halki ja vihdoin kiehuen ja kihisten vaahtoa; tulvi vielä eteläisempään järveen, joka kauan sitten on kadonnut. Sen rantamilla kasvoi outoja sipulikasveja. Sen vesissä uiskenteli peloittavia hirviöitä, joilla oli käärmeen kaula. Vuoroon vallitsivat siellä niin raivoisat myrskyt, että ne näyttivät repivän koko maailman rikki, vuoroon taasen niin kuuma auringonpaiste, että siellä paitsi mainittuja sipulikasveja kaiken muun elämän täytyi hukkua kuin pätsiin.

Aikain kuluessa olosuhteet muuttuivat ja muutokset aikaansaivat nykyisen Arizonan. Siellä ei ole mitään tulvivia vesiä, ei mitään sipulikasveja, ei julmia hirviöitä eikä, ennenkaikkea, mitään myrskyjä. Ainoastaan aurinko on jäljellä sekä eräs toinen, nimittäin vanha virran uoma.

Toisella rannalla — virran mutkan sisäpuolisella — on pitkä, loivasti laskeva rinne. Se laskee niin loivasti; että tuskin huomaa milloin se yhtyy itse virran pohjaan. Toisella rannalla taas — mutkan ulkopuolisella — jossa vedet raivokkaasti pauhaten kääntyivät uuteen suuntaan on korkea, miltei kohtisuora kallio, joka muodostaa monen mailin pituisen rintamavarustuksen ja on paistunut kovaksi kuin teräs tässä aurinkoisessa ja sateettomassa ilmanalassa. Satunnaiset sateet ovat alkaneet syödä siihen poikittaisia laaksoja, mutta harvaa poikkeusta lukuunottamatta eivät ne ole päässeet kallion huippua kauemmaksi.

Poikkeukset, jotka ulottuvat tasangolle saakka, muodostavat jyrkät ja vaaralliset portaat vuorelle. Jokaisen, joka tahtoo päästä tuon vanhan virran muodostaman esteen yli, täytyy valita yksi noista kapeista rotkoista kuljettavakseen.

Kysymyksessä olevana iltana olivat lehmäpaimenet leiriytyneet loivasti laskeutuvan rinteen alapuolelle. Ylempänä kuvastui hevosia vartioiva Alfred lännen taivasta vasten. Kauempana näkyi kalliovarustus mustana nauhana auringon laskiessa. Leirissä näytti kaikki aavemaiselta, muulit, vankkurien puoliympyrä, loikovien lehmäpaimenten epäselvät ääriviivat ja vihdoin etualalla Sam loistavine, puoliympyrään asetettuine keittovehkeineen ja säälittävän vähäisine tuliaineksineen, jotka puolestaan eivät ensinkään tahtoneet ruveta loistamaan.

Sillä, kuten sanottu Samilla oli tuska tulta virittäessään. Se sammui ainakin kuusi kertaa ja kuitenkin se liekehti kullakin kerralla siksi kauan, että se sai Samin järjestämään keittoastiansa tulelle ja jakelemaan eväitään. Sitten se sammui ja Sam-paran täytyi taas alkaa alusta. Meksikolaiset polttelivat keltapaperisia sätkiään ja katselivat hänen edestakaisin liikehtimistään synkän epäluuloisina. He olivat varmasti vakuutettuja siitä, että Sam teki sitä piloillaan. Niinpä he vihasivat häntä sydämensä pohjasta ja kääriytyivät vaippoihinsa. Tom istui vankkurien nokassa heilutellen jalkojaan ja kerraten kertaamistaan sielussaan soivaa laulua: »vailla vaimon rakkautta, vailla vaimon rakkautta.» Hänen mielensä oli mustaa mustempi. Aika ajoin katsahti hän Samiin, mutta ilman minkäänlaista kärsimättömyyttä. Hän oli tottunut tulemaan toimeen ilmankin illallista. Sam oli hänelle täysin yhdentekevä.

Mitä kokkiin itseensä tulee, niin paistoi hämmästys hänen pyöreitten hartioittensa joka liikkeestä. Hänen kihara, harmaa tukkansa oli epäjärjestyksessä alituisista epätoivon raapaisuista ja hänen silmissään oli jotakin koiran surumielisyyttä, kun hän kohotti katseensa ylös. Elämä ei ollut hänelle yhdentekevää. Päinvastoin. Tehtävä: _märät puut + tulitikut = keittovalkea_ oli hänen elämänsä risti. Siinä oli jotakin säälittävää. Ehkäpä se oli sitä sen vuoksi, että koomillinen naama käydessä vakavaksi, vaikuttaa surullisemmalta kuin maailman melankoolisimmat kasvot.

Vihdoin nousi kuu ja tulikin päätti syttyä. Seitsemännellä yrityksellä se paloi tarmokkaasti ja asettui sitten vakavasti hehkumaan pannukakuille sopivalla kuumuudella.

Mutta sen haiku oli kitkerä ja iltaviima oli oikullinen. Kitkerä savu ja tyhjä vatsa sopii vallan hyvin sananlaskuksi, kun sen sovittaa meksikolaisiin. Enimmät loikovista lehmäpaimenista kirosivat vain hieman hartaammin ja kääriytyivät tiukemmin huopiinsa, mutta José Guiterrez murisi, heitti peittonsa yltään ja lähestyi valkeata.

Sam pyöräytti silmävalkuaisiaan häneen hetkeksi, naurahti puoleksi hämmästyneeseen tapaansa ja kääntyi taas patojensa ja pannujensa puoleen. José, ollen pahalla tuulella ja lapsellinen, tahtoi tehdä jollekin jotakin ja läimäytti sen vuoksi pitkällä piiskansiimallaan keskelle pannukakkukasaa, joka vielä oli järjestämättä. Piiska jätti kapean juovan pannukakkupatteriin. Sam katsahti äkkiä ylös.

»Älä tee sitä!» sanoi hän suuttuneena.

Hän katsoi tovin aikaa tiukasti kukkomaiseen Joséhen ja kääntyi sitten keittohommiinsa. Asetellessaan kallistelevaa kahvipannua vakavammaksi sattui hän törmäämään Josén reiteen. José potkaisi paikalla ja tuimasti koko keittohoidon hajalle. Paistinpannu lensi salviaruohopensaaseen, kahvipannu vieri maakoloon sylkien poroa ja vettä hiljalleen vähenevällä voimalla, kattila pyörähti kyljelleen, pannukakut hajaantuivat puolueettomasti ja mikä pahinta, valkea sammui kokonaan.

Black Sam alkoi nousta hitaasti. Seuraavassa silmänräpäyksessä lyyhistyi hän korahtaen takaisin, veitsen pisto kyljessä.

Murhaaja seisoi ja katseli uhriaan, muut meksikolaiset tuijottivat. Tom hyppäsi vankkurien nokalta, veti aseensa vyöltään, tähtäsi tarkkaan ja ampui kahdesti. Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan Alfredia kohti.

Lehmäpaimen ei pysty juoksemaan kovin nopeasti. Hänellä on tavallisesti sellainen tonnisto kannettavanaan pitkävartisten saappaitten, kannusten, varusten ja panosvyön muodossa, että hän käykin horjuen. Tomin onnistui päästä pienen, kivisen kuilun yli, ennenkuin meksikolaiset selvisivät hämmästyksestään ja pääsivät irtaantumaan peitoistaan. Sitten katsahti hän taakseen. Hän näki, että muutamat paimenista juoksivat varusvankkureille, toiset taas irroittivat muuleja ja että muutamat olivat asettuneet polvilleen ja varustautuivat ampumaan. Viimemainitun huomatessaan alkoi Tom ponkata puoleen ja toiseen juostessaan. Se tietenkin hidastutti hänen kulkuaan. Puolitiessä mäelle tuli Alfred häntä vastaan matkalla ottamaan osaa leikkiin, olipa sitten kysymys mistä tahansa. Pieni mies ojensi kätensä ja tarttui Tomiin. Tom ponnisti jalustinta vasten ja oli hetkessä kahdenreisin satulassa.

Alfred kääntyi takaisin mäelle ja alkoi sanaakaan sanomatta hurjasti sovitella piiskaansa hevosensa olkapäille. Kun he mäen päällä ratsastivat laitumella olevien hevosten ohi, käännähti Tom hevosen selässä ja tyhjensi jäljellä olevat ammuksensa keskelle laumaa. Kaksi hevosta tupertui potkien maahan, muut hajaantuivat joka taholle. Alfred murahti hyväksyvästi, sillä se teki takaa-ajon vaikeammaksi ja antoi siten heille pitemmän etumatkan.