Part 8

Black Hank määräsi kolme miestä toimittamaan työn. Billyn teloitus oli hänelle välttämätön, ei sen vuoksi, että lähetin menettäminen olisi häntä suurestikaan suututtanut — hän toivoi saavansa hänet käsiinsä aikanaan — vaan sen vuoksi, että hänen miehistössään pysyisi tarpeellinen kunnioitus päällikköään kohtaan. Hän oli juuri peräytymäisillään antaakseen tilaa teloituksen toimeenpanijoille kun hän kuuli oven takanaan aukeavan ja sulkeutuvan. Hän kääntyi. Oven edessä seisoi pieni keuhkotautisen näköinen mies, vaaleassa ruudullisessa puvussa. Keltanokalla oli kaksi lyhytpiippuista Colt-revolveria, joista hän toisen ojensi suoraan Black Hankia kohti.

»Kädet ylös», komensi hän terävästi.

Koska ase oli tähdätty Hankia kohti, noudatti hän käskyä heti. Tulokkaan silmissä oli merkillinen eloisuus. Kahdestatoista muusta miehestä oli yksitoista täydelleen vakuutettuja siitä että toinen ase, joka ei ollut kohdistettu johtajaan, koski heitä henkilökohtaisesti kutakin. Kahdestoista mies luulotteli olevansa paremmassa asemassa. Läsnäolevien suureksi kummastukseksi kuului pamaus ja leimaus silmänräpäyksessä. Sitten olivat taas asiat ennallaan. Toinen vieraan aseista oli yhä Black Hankiin kohdistettu, toinen taas muihin miehiin. Kahdestoista mies, se joka oli luullut voivansa yrittää vastarintaa, oli suistunut kasvoilleen lattialle. Ei kukaan olisi voinut vakuuttaa varmasti nähneensä, että vieras hituistakaan olisi liikahtanut.

»Kas niin», sanoi vieras terävästi, »yksi kerrallaan. Pudottakaa aseenne lattiaan, gentlemannit.» Ja Black Rankille: »suu alaspäin. Pudota! Koirailematta!»

Yksi miehistä huoneen takaosassa liikahti hieman korollaan.

»Liikahtamatta siellä», varoitti vieras. Mies jäykistyi.

»Seuraava herra», jatkoi pikku mies taitavasti viitaten toiselle. Hän totteli empimättä. »Seuraava! Nyt sinä! Ja sinä! Nyt sinä siellä nurkassa.»

Toinen pistooli toisensa perästä kolahti lattiaan. Ei ainoakaan mies huoneessa olipa aseistettu tai aseeton, voinut kehua, ettei hänen pienintäkin liikettään olisi huomattu. He olivat kuin tiikerit valmiit hyökkäämään heti kun vain pistoolin suu olisi väistynyt hiemankin. Se ei väistynyt. Lattialle lyhistynyt ruumis muistutti heitä jokaista siitä mitä saattoi tapahtua. He tottelivat.

»Astukaa taaksepäin», komensi vieras nyt. Silmänräpäyksessä sai hän miehet riviin seinää vasten jäykkinä, kädet ylhäällä.

Sitten vieras ensi kerran liikahti paikaltaan oven edessä.

»Kutsu tyttö tänne», sanoi hän Billylle.

Billy korotti äänensä ja huusi »Nell! Ah, Nell.»

Silmänräpäyksessä ilmestyi tyttö ovensuuhun pelkäämättä ja arvelematta. Kun hän näki miten asiat olivat kehittyneet; tuli hän miltei pahanilkisen iloiseksi.

»Suvaitsetteko, ma’am, heti, ellen vaivaa teitä liiaksi, ikäänkuin hieman irroittaa Billyn siteitä?» kysyi vieras.

Tyttö teki työtä käskettyä. Hotellin omistaja oikoi käsivarsiaan.

»Olkaa hyvä ja kootkaa nuo aseet.»

Molemmat ryhtyivät touhuun.

»Missä se kirottu patriarkka on?» kysyi Billy tuikeasti, hakien silmillään Charleytä.

Tämä oli hiljaa livistänyt.

»Voitte laskea kätenne alas», neuvoi vieras, laskien aseensa. Johtaja aikoi sanoa jotakin.

»Suu kiinni»! sanoi Billy, ottaen oman aseensa kasasta.

Vieras otti äkkiä joukosta yhden Coltin ja pitäen liipasinta varasinta vasten, laukaisi kuusi laukausta peräkkäin lyömällä kämmenellään hanaan. Vaikka hän näytti vain heittelevän asetta sinne tänne, oli hänellä ilmeisesti varma maali, sillä kuusi viinilasia Billyn tarjoilupöydällä meni säpäleiksi. Se oli ihmeellinen teko ja se kävi nopeammin kuin koneellisella pistoolilla. Hän otti toisen aseen. Hyllyltä otti hän sitten tomaattirasian ja heitti sen ilmaan. Ennenkuin se ehti pudota maahan oli hän ampunut siihen kaksi reikää ja kun se tuli maahan, auttoi hän sen pyörimistä vielä neljällä kuulalla, joista jokainen jätti tomaattiliemivirran jälkeensä. Huone oli täynnä savua. Joukko katseli menoa lumottuna.

Sitten jäykistyivät seinän vierellä olevat miehet. Savun seasta leimahteli pitkiä salamoita heitä kohti, milloin vasemmalle, milloin oikealle, yhtämittaisena rätinänä. Kahteentoista pysähtyi ampuminen. Miesten päitten välissä oli kussakin pyöreä reikä. Yhteenkään mieheen ei ollut sattunut. Syntyi hiljaisuus. Savu kohosi ylös ja poistui vähitellen avonaisesta ovesta. Hevoset, jotka pitkäksi aikaa olivat jääneet vartiatta, hirnahtelivat. Vieras heitti rauhallisesti savuavat Coltit lattialle ja otti omansa esille sivutaskusta, johon hän ne oli pannut. Billy keskeytti vihdoin äänettömyyden.

»Se on _ampumista_ se», huomautti hän huoahtaen.

»Ne viisikymmentä tuhatta ovat tuolla ulkopuolella», säväytti vieras. »Haluatteko niitä?»

Vastausta ei kuulunut.

»Aion ottaa yhden hevosistanne», sanoi hän sitten. »Billy on täysin syytön. Hän ei tiedä minusta mitään.»

Hän kokosi aseet lattialta.

»Nämät aion myös huvikseni ottaa mukaani», jatkoi hän. »Te löydätte ne — jos oikein tarkkaan haette — tuolta tiepuolesta — ja hevosenne samoin. Hän peräytyi ovelle.

»Ammun sen heti, joka pistää päänsä ovesta», varoitti hän.

»Vieras», sanoi Black Hank, kun hän oli menemäisillään ulos.

Pieni mies pysähtyi.

»Saanko kysyä nimeänne?»

»Nimeni on Alfred.»

Black Hank näytti harmistuneelta.

»Olen kuullut teistä», myönsi hän.

Vieraan katse kiersi huonetta ja huomasi tytön. Hän säikähti ja punastui.

»Hyvää yötä», sanoi hän sitten nopeasti ja katosi samalla. Hetken perästä kuului kavioitten kapsetta kun hän talutti hevosia pois.

Hyvän aikaa vallitsi äänettömyys. Sitten Billy puhui.

»Hank, olemme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta jos kosket tuohon vasikkaan, niin minä nylen sinut.»

»Vasikka! Oho», naurahti Hank. »Alfred vasikka! Minä olen kuullut puhuttavan hänestä.»

»Mitä olette kuullut», kysyi tyttö.

»Hän on etelän paras etsivä», vastasi Hank.

Seuraavana vuonna veivät Billy Knapp, Alfred ja eräs kolmas mies, jonka nimi oli Jim Buckley poikki maitten vuoristoon ainoan vankkurikaravaanin, joka sinä kesänä uskaltautui matkaan.

KAKSI PANOSTA.

Tämä tapahtui siihen aikaan kun Billy Knapp kuljetti postivaunua Pierren ja Deadwoodin välillä. Luulenpa, että voitte vieläkin nähdä saman vaunun Buffalo Billin näyttelyssä. Jotta ei syntyisi sekaannusta eikä lukija panisi Billyn hartioille enemmän vuosia kuin hänelle tulee, niin mainittakoon tässä, että kyseessä oleva tapaus sattui hieman sen kuuluisan ja uhkarohkean matkan jälkeen, jonka hän Alfredin ja Jim Buckleyn kanssa teki vuoristoon sinä kesänä kun ei kukaan muu sitä rohjennut ja hieman ennenkuin hän ryhtyi kullankaivuun. Jim oli jo lähtenyt Montanaan.

Matka Pierrestä Deadwoodiin oli jotakin. Päivät päästään kulki tie ylös ja alas heinäisiä mäkimaita ja laajoja tasankoja. Noustessaan mäkeä ylös ei koskaan osannut käyttää edellistä kokemustaan hyväkseen, vaan luulotteli mäelle päästyään näkevänsä koko seutukunnan peninkulmamitalla edessään. Sitähän ei koskaan tapahtunut. Ei koskaan nähnyt pitemmälle kuin seuraavaan preeria-aaltoon. Mäkiä alas hurahtaessa näki välillä olevan tasangon aina yhtä rajattoman laajana, tyynenä ja kuumana tai aina yhtä rajattoman laajana, jäätävänä ja pohjolan tuulien täyttämänä, riippuen vuodenajasta, jona siellä liikkui. Kerran koiran iässä tapasi siellä pajukon, joka tiesi sitä, että siinä oli joen uoma. Se oli joko aivan kuiva tai sitten ryöppyävänä virtana. Aivan mäen alla oli kaksi matalaa rakennusta, puoleksi hirsistä, puoleksi savesta. Siinä vaihtoivat hevosia terässilmäiset miehet, jollaisia näkee pohjolan hinaajalaivojen ruorissa. Matkustajat olivat täällä tilaisuudessa syömään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan valmistettuja pannukakkuja, jotka pystyivät vastustamaan ruuansulatus-nesteitten tuimimpiakin hyökkäyksiä ja juomaan vihreätä teetä, joka maistui väkevästi parkkihapolle ja vaati todella oikein porsliinilla silatun suolen seinämän hyvin viihtyäkseen. Se ei ollut mikään innostava huvimatka.

Luonnollisestikaan ei Billy kuljettanut vaunua koko matkaa. Ainoastaan viimeiset sata mailia. Mutta matkustajat sensijaan tekivät sen ja olivat Billyn tavatessaan jo peräti kyllästyneitä matkaansa. Kerran eräs keltanokka tuli mukaan loppupuolella vuotta, vain huvin vuoksi. Ja hän sai sitä.

»Ajaja», sanoi hän Billylle, kun jarrut taas ilmoittivat, että oltiin lähdössä alamäkeä, »onko teidän kimppuunne koskaan hyökätty?»

Billylle oli satamalla satanut samanlaisia kysymyksiä parin viimeisen tunnin ajan. Tavallisesti istui hän katsoen suoraan eteensä, sylkäisi tarkalleen vaunuhevosen ja aisan väliin ja vastaili yksitavuisesti. Keltanokka ei tiennyt, että kyseleminen oli huonoin keino saada Billy puhumaan.

»Kimppuun?» vastasi Billy halveksivasti. »Nuori mies, minun kimppuuni hyökättiin viime vuonna kolmekymmentä seitsemän kertaa.»

»Siunatkoon!» huudahti keltanokka. »Mitä te silloin teette. Onko teidän vaikea päästä heistä eroon? Täytyykö teidän taistella lujastikin?»

»Ei mitään taistelua. Minua ei ole palkattu tappelemaan. Minä olen palkattu ajamaan.»

»Ja te annatte ryöstää itsenne», huudahti keltanokka.

Billyä harmitti vieraan halveksiva äänensävy.

»Ei tule kysymykseenkään», selitti hän. »Koettakaahan otaksua, että olisin kyllin tyhmä lennättääkseni lyijyä ympärilleni ja pääsisin pakoon. Mikä olisi seurauksena? Seuraavalla kerralla ajaessani vaunua ampuisi joku noista kirotuista maantierosvoista minut jonkun pensaan takaa. Mitä siitä olisi hyötyä? Ei kerrassaan mitään.»

Keltanokka vaikeni, syvästi tuntien sellaisen järkeilyn loogillisuuden. Hetken perästä aurinko katosi kellahtavaan autereeseen. Sitten seurasi ruskotus ja vihdoin korostivat tähdet preerian todellista äärettömyyttä.

»Tuo mies on palkattu tappelemaan», huomautti Billy totisena, viitaten peukalollaan taakseen.

Keltanokka ymmärsi nyt sen äänettömän ja tuimannäköisen miehen, joka luoksepääsemättömänä ja yksinäisenä istui vaunun katolla. Tarkemmin katsoessaan huomasi keltanokka tanakan pyssyn, joka tavattoman lyhyine piippuineen riippui kahdessa messinkikoukussa istuimen takana. Tavallisia revolvereita oli siinä myöskin, mutta ne eivät olleet kuten tavallisesti koteloissa, vaan riippuivat vyössä koukuissa, joten ne tarpeen tullen saattoi pienellä käden liikkeellä saada irti. Mies katsoi häneen jäykästi.

»Vuoristo ei ole enää kaukana», suvaitsi Billy lausua, kun lännestä tullut kylmä viima nosti hänen lakkinsa liertä ja pieni pilvenhattara oudon hiljaisena ja nopeasti kiiti tähtien ohi.

Keltanokka oli taas kääntynyt katsomaan katolla istujaa, joka kiinnitti tavattomasti hänen mieltään, kun vaunu pysähtyi niin äkkiä, että hän oli viskautua istuimeltaan. Hän pääsi vaivoin tasapainoon taas ja Billy, jalkajarrua vasten kierteli levollisesti ohjaksia sen ympäri.

»Kädet ylös, heti», kuului terävä komento edestäpäin pimeydestä.

»Tarkoittaa teitä», sanoi Billy keltanokalle, nostaen samalla kätensä päänsä yli ja istuutuen mukavasti istuimelleen. »Valmis», huusi hän leikillisesti pimeyteen.

Aivan kuin merkin annettua kajahteli pimeydessä laukausten ryske ja kolmasti kaikui vastaus kuusipiippuisista. Jarrun kiljahdus oli eksyttänyt vaununpuolustajan, jotenka hän ei tiennyt mistä päin äskeinen ääni oli tullut. Hän oli hypännyt väärältä puolelta alas ja joutui siten suojattomaksi, ja hänen vastustajansa oli ampunut hänet kuoliaaksi.

Maantie-rosvo astui turvallisena esiin ja virkkoi Billylle: »annahan Billy minulle tuo laatikko.»

Billy kiipesi istuimensa yli ja pudotti raskaan, raudoilla kiskoitetun laatikon maahan. »Eipä taida kukaan huomata Buchia tuossa», sanoi hän ajatellen vaununpuolustajaa, joka makasi liikkumattomana.

»Aja eteenpäin», komensi rosvo.

Kolme tuntia myöhemmin tulivat Billy ja tointunut keltanokka Deadwoodiin ja kymmenisen minuuttia sen jälkeen tiesi koko leiri mitä oli tapahtunut.

Nyt oli, se täytyy mainita, Deadwood äskettäin valinnut itselleen poliisipäällikön. Hän ei juuri näyttänyt poliisilta ensinkään, sillä hän oli pieni, heikonnäköinen ja kaljupäinen ja muutenkin näytti kovin lapselliselta. Mutta kun sanon teille, että hänen nimensä oli Alfred, niin tiedätte, että asia oli oikealla tolalla. Häneltä yhteiskunta nyt odotti aloitetta. Se odotti, että hän pestäisi joukkueen, johon kuuluisi jokainen, jota ei välttämätön toimi pidättäisi ja että se heti lähtisi takaa-ajoon. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.

»Montako heitä on?» kysyi hän Billyltä.

»Yksi ainoa», vastasi postinkuljettaja.

»Minä toimitan asian yksin», ilmoitti Alfred.

Nähkääs, Alfred tunsi hyvin omat heikkoutensa. Hän ei koskaan osannut tehdä suunnitelmaa toisten läsnäollessa, vaan alistui aina vaistomaisesti toisarvoiseksi tekijäksi. Mutta kun toisten suunnitelmat olivat menneet myttyyn, osasi hän toisten haaksirikkoumasta järjestää mitä tehokkaimman uuden toimintamenettelyn. Käsilläolevassa asiassa piti hän parempana järjestää oman mielensä mukaisen menettelytavan ja senvuoksi hän tahtoi toimia yksin.

Siihen aikaan tunsivat ihmiset jo Alfredin. He eivät panneet vastaan.

»Sataa lunta», huomautti eräs ainaisia vieraita kapakan ovella. Lännessä niitä on aina pari kolme joka yhteiskunnassa.

»Satuloikoon joku pojista kimoni», sanoi Alfred äkkiä ja alkoi tutkia aseitaan salongin lampun valossa.

»Ethän aikone lähteä tänä iltana!» kysyivät läsnäolevat epäilevinä.

»Aion kyllä. Lumeen jää hyvät jäljet, mutta huomenna ne ovat jo peitossa.»

Ja niin lähti Alfred yksin, yöllä, lumimyrskyssä, ainoankaan tähden tietä näyttämättä, etsimään yksinäistä jälkeä äärettömällä preerialla.

Hän suoritti Billyn ja keltanokan kolmentunnin matkan hieman enemmässä kuin tunnissa, sen vuoksi, että se oli parhaasta päästä alamäkeä. Siten oli rosvolla ilmeisesti neljän tunnin etumatka, joka kuitenkin väheni sillä ajalla, joka häneltä meni laatikon murtamiseen, sitten kun Billy vaunuineen oli edennyt turvallisen matkan päähän. Tapahtumapaikalla oli varma merkki Buchissa, murhatussa viestinviejässä. Alfred otti selvän siitä että mies todella oli kuollut, mutta ei hukannut enempää aikaa hänen vuokseen. Miehet saivat seuraavana päivänä ottaa hänet haltuunsa. Alfred kävi taas satulaan ja lähti suoraan itään, vaikka Billyn puheen mukaan rosvo oli lähtenyt pohjoiseen.

»Hän on yksin», puheli Alfred itsekseen, »hän ei siis kuulu Black Hankin joukkueeseen. Hänellä ei ole mitään syytä lähteä pohjoista kohti ja jos hän menee etelään, täytyy hänen mennä South Porkin kautta ja se vie kaksi viikkoa aikaa. Rosvotut setelit ovat numeroidut ja vanhalla Wells-Fargolla on numerot tiedossaan. Hänen on vaihdettava setelit, jotta ei joutuisi kiinni. Siis menee hän Pierreen.»

Alfred pani kaiken tämän tuumailunsa varaan ja ratsasti silmät ummessa itäänpäin. Onneksi oli maaston aaltomaisuus kyllin selvä ja määrätty, joten hän saattoi noudattaa aikomaansa suuntaa jotenkin hyvin, aina kello kolmeen saakka aamulla. Silloin loppui lumimyrsky ja tähdet alkoivat yhdessä kelmeän kuun kanssa näkyä. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin oli hän joen varrella.

»Ylös vaiko alaspäin?» kysyi Alfred miettien itseltään. Yöllinen ilma sai päättää asian. Koko yön oli tuullut kovasti luoteesta. Vapaasti käyvä hevonen pyrkii enemmän tai vähemmän poikkeamaan tuulen suunnasta saadakseen päänsä myötätuuleen. Alfred oli koko yön tahallaan vastustanut tätä pyrkimystä, mutta hän arveli, ettei rosvo paon hälinässä ollut muistanut ottaa sitä seikkaa huomioon. Sen sijaan, että hän olisi ohjannut hevosensa suoraan itään Pierreä kohti oli hän arvatenkin väistynyt enemmän tai vähemmän etelään. »Alaspäin» päätti Alfred.

Hän laskeutui satulasta ja alkoi taluttaa hevostaan joen suunnassa, mutta parin sadan jalan etäisyydellä siitä, otettuaan ensin selvän siitä, että uomassa vielä virtasi hieman vettä. Huomionsa tehtyään nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään.

»Hänestä ei jää mitään jälkiä ennenkuin vasta lumen tulon aljettua», tuumi hän, »ja luonnollisesti ei hän arvaakaan, että minunlaiseni mutakuono on hänen kintereillään itäänpäin. _Siis_ ruokailee hän heti kun sattuu veden ääreen. Tuossa on vesi.»

Tämä näytti tyydyttävän Alfredia täydelleen. Hän kävi jalkaisin, löytääkseen helpommin jäljet. Hän pysytteli kahden sadan jalan päässä joesta, jotta hänen hevosensa ei haistaisi toisen läsnäoloa ja hirnaisemalla ilmaisisi hänen tuloaan. Vähän ajan kuluttua tapasi hän jäljet. Hän jätti hevosensa siihen ja seurasi jälkiä jalkaisin joen uomalle. Uoman reunamalla kurkisti hän varovaisesti laaksoon.

»Onpa sinulla sisua!» huomautti Alfred itsekseen. »Jos minä olisin leikkimässä sinun leikkiäsi, niin kyllä minä olisin ollut varovaisempi.»

Pakolainen oli ilmeisesti otaksunut olevansa turvassa, sillä hän oli oikein leiriytynyt. Hänen molemmat hevosensa kaapivat ja kalvoivat heinää laakson pohjalla. Itse oli hän valmistanut itselleen lämpimän nurkkauksen ja nukkui siinä ainoastaan yhden huopapeiton alla, vaikka lämpömittari osoitti hyvän joukon alapuolelle nollan. Asia oli ollut varsin yksinkertainen. Hän oli tehnyt joen penkereeseen pitkän ja kuuman nuotion ja kun hän oli kypsä nukkumaan, oli hän siirtänyt valkean muutaman jalan kauemmaksi kulmauksesta ja paneutunut makuulle tulen lämmittämälle paikalle penkereen ja nuotion väliin. Hänen pyssynsä ja revolverinsa oli asetettu käden ulottuville.

Alfred osasi hiipimällä tappaa hirven, mutta hän ei yrittänytkään hiipiä Lännen tapoihin tottuneen miehen kimppuun. Sen sijaan hiipi hän hyvään turvapaikkaan ja lasketti huolellisesti yhden winchesteri-kuulan noin kuusi tuumaa miehen korvan juuresta. Mies heräsi äkkiä ja ojensi vaistomaisesti kätensä asetta kohti.

»Älä koske siihen», huusi Alfred.

Mies heitti aseensa ja makasi kuin kaniini kolossaan.

»Otappas tuo kuusipiippuisesi piipun suusta kiinni ja heitä se sopivan matkan päähän itsestäsi», neuvoi Alfred. »Ja nyt Winchester!. Nouse nyt ylös, jotta saan nähdä minkä näköinen sinä olet.» Mies totteli. »Sinä et oikeastaan näissä oloissa tarvitse tuota toistakaan käsiasettasi», jatkoi pikku mies. »Ei, älä irroita sitä kotelosta, vaan irroita koko hoito, vöineen päivineen. Hyvä! Jäykkene nyt ja seiso liikkumattomana paikallasi.»

Sitten Alfred nousi ja laskeutui alas laaksoon.

»Hyvää huomenta», huomautti hän ystävällisesti.

Hän katseli ympärilleen, huomasi miehen hevosköyden, otti sen maasta ja selvitti sen.

»Sinä olet aika suuri kooltasi», puheli Alfred kuin seurustellen, »ja söisit minut varmaankin elävältä, jos tulisin sitomaan sinut aivan lähellesi. Kädet ylös!»

Sukkelalla heitolla ja nykäyksellä kiersi hän köyden silmukan miehen ojennettujen ranteitten ympärille ja veti sen tiukalle.

»Pysy siinä», sanoi hän, pannen pyssynsä pois.

Hän irroitti toisen revolverinsa vyöltään merkitsevästi ja lähestyi sitoakseen solmun.

»Laske kädet alas», komensi hän. Hän jäi miettimään työnsä tulosta.

»En ensinkään pidä tästä — sidottuna edestäpäin. Astu käsivarsiesi välistä koko mies.» Mies epäröi. »Astu sanon minä», sanoi Alfred tiukasti, samalla kutitellen vankia pitkällä veitsellään.

Toinen väänteli ja käänteli kummallisesti, mutta onnistui vihdoin viemään ensin toisen ja sitten toisen jalkansa sidottujen ranteittensa välistä. Alfred sitoi hänen kyynärpäänsä yhteen takaapäin.

»Nyt sinä kelpaat», hyväksyi hänet Alfred iloisesti. »Katsokaamme nyt hieman ruokavarojasi.»

Kaksi litteää kiveä parin tuuman päässä toisistaan tekivät uunin virkaa ja paistinpannu aukon kohdalla, jonne nuotion liekit leiskuivat sekä tinakuppi muodostivat rosvon koko keittiökaluston. Alfred pisti vieraanvaraisesti hieman leipää ja kahvia sen entisen omistajan suuhun.

»Ei sen vuoksi, että se olisi niin tarpeellista», huomautti hän, »mutta minä olen ylen helläsydäminen».

Aterian jälkeen pani Alfred toimeen lyhyen ja tulosrikkaan saaliin etsiskelyn ja löysi sen vieraan satulapussista, joka oli ujostelematta jäänyt auki.

»Olet varmaankin ensikertalainen näissä hommissa, vieras», huomautti poliisipäällikkö. »Satulassasihan on paljonkin parempia piilopaikkoja kuten rajaus ja satulannuppi. Onko sinulla mitään pientä ratsastusretkeä vastaan?»

Mies pudisti päätään. Hän oli pysytellyt synkän äänettömänä koko hauskan toimituksen ajan.

Alfred ja hänen vankinsa nousivat vihdoin satulaan ja ratsastivat pohjoiseen. Heti kun he olivat kiivenneet laakson jyrkän seinämän, ajoivat he peräkkäin, vieras edellä ja vieraan hevonen muodostaen uskollisen jälkijoukon. Siten joutui rosvo ensimmäisenä näkemään Siouxintiaani-joukon, joka pysähtyi silmänräpäykseksi eräälle kaukaiselle mäelle. Luonnollisesti Sioux-intiaanit näkivät myös hänet. Hän ilmoitti havaintonsa Alfredille.

»No, ne eivät ole vihamielisiä», sanoi Alfred.

»Nämä villit ovat varmasti vihamielisiä», pani vieras vastaan. »Älkää erehtykökään niiden suhteen. Minähän vasta toissapäivänä anastin heiltä tuon kirjavan hevosen», ja hän viittasi peukalollaan takana tulevaa hevosta.

»Ja sinä leiriydyit», huudahti Alfred äärimmilleen hämmästyneenä. »Sinunhan täytyy olla kerrassaan hullun.»

»En ollut nukkunut rahtuakaan kolmeen yöhön», selitti vieras, ikäänkuin anteeksipyytäen.

Hän kohosi aimo askeleen Alfredin silmissä.

»Olipa sinulla rohkeutta, kun sellaisissa olosuhteissa suunnittelit vielä postin ryöstöä.»

»Olin päättänyt ryöstää sen ja minähän sain sen», vastasi vieras itsepäisesti.

Villit näyttäytyivät seuraavan kukkulan laella, ainoastaan puolen mailin päässä ja tulivat miehiä kohti. »Arvelen, että tarvitset käsiäsi», sanoi Alfred yksinkertaisesti ja ratsastaen hänen viereensä irroitti rosvon kädet yhdellä veitsen viilaisulla. Mies ojensi molemmat kätensä ulos ja sitten ylös verrytelläkseen jäseniään ja hyppäsi maahan. Alfred laskeutui samoin satulasta. Molemmat sitoivat sitten muitta mutkitta hevostensa päät lähelle etujalkojen nilkkoja ja istuutuivat sitten selät vastakkain preerialle. Kullakin oli uusinta mallia Winchesteri ja pari Colt-revolveria, joihin sopi myöskin Winchesterin panokset.

»Montako panosta?» kysyi Alfred.

»Viisikymmentäkaksi», vastasi vieras tutkittuaan varastonsa.

»Seitsemänkymmentä minulla», ilmoitti Alfred. »Minä kuljen aina täysissä varusteissa.»

Kumpikin järjesti eteensä pienen puoliympyrän muotoisen patterinsa. Heidän käytettävissään ilman uudelleen latausta oli neljäkymmentä kahdeksan laukausta.

Kun intiaanit olivat lähestyneet noin neljänsadan jalan päähän valkoisista miehistä, pysähtyivät he. Alfred nousi ja kohotti kättään heitä kohti kämmen eteenpäin rauhan merkiksi. Vastaukseksi tuli laukaus ja valtava karjunta.

»Sanoinhan teille», huomautti vanki.

Alfred palasi takaisin ja istuutui. Villit, yksitellen eroten joukosta, lähtivät ratsastamaan vinhaa vauhtia alati pienenevässä ympyrässä. He karjuivat kovasti. Silloin tällöin he myös ampuivat. Jälkimmäistä toimitusta aronmiehet seurasivat korvat tarkkaavina, sillä heidän harjaantuneelle kuuloaistilleen puhui kukin laji ampuma-aseita omaa kieltään — vanha suusta ladattava Remington ja raskas Sharpin viisikymmentä, kukin niistä ilmaisi heti itsensä. Kuulat eivät herättäneet heidän mielenkiintoaan ensinkään. Kaksi maassa istuvaa miestä oli sangen pieni maali intiaaneille, jotka puhdistamattomilla pyssyillään ja nelistävän hevosen selästä ampuivat neljänsadan jalan etäisyydellä.

»Tuo joukko ei ole täkäläisiä», päätteli Alfred. »Heillä ei ole tusinaakaan takaaladattavia.»

»Eiköhän ole parasta ampua yksi heistä», ehdotti vieras, asettuen polvilleen.

»Älä ole hullu», neuvoi Alfred, »vaan käy auttamaan.» Hän oli tyytyväinen asiain tähänastiseen tilaan ja kaivoi jäistä maata veitsellään. Kepeä lumi oli miltei kokonaan tuiskunnut mäen laelta pois. Vieras totteli.

Nähdessään mitä miehet tekivät, käänsivät intiaanit hevosensa suoraan heitä kohti ja tekivät hyökkäyksen. Noin kahden sadan jalan päähän tultuaan alkoivat winchesterit puhua. Alfred ampui kahdesti ja vieras kolmasti. Silloin ympyrä särkyi ja hajosi ja lasketti ohi.

»Montako sait?» kysyi Alfred ammattimiehen harrastuksella.

»Kaksi» vastasi vieras.

»Kaksi täälläkin», lisäsi Alfred.

Aivan läheltä kuuluva liikehtiminen, valitus ja potkiminen sai molemmat miehet äkkiä kääntymään. Kirjava hevonen oli kaatunut ja potki hurjasti. Alfred meni sen luo ja pisti veitsensä sen kurkkuun säästääkseen ammuksiaan.