Part 7

Tyttö vetäytyi kauhuissaan taaksepäin. Alfred puri hampaansa yhteen ja jatkoi säälimättä.

»Jos he saavat teidät käsiinsä», sanoi hän, »niin he riisuvat teiltä viimeisenkin riekaleen, ja kun te olette ilkisen alasti, niin sitovat he teidät pitkin pituuttanne raakahihnalla, maahan käsistä ja jaloista. Ja sitten he seivästävät teidät keskiruumiista maahan kiinni, — ja jättävät teidät siihen — hitaasti kuolemaan!»

Ja tyttö uskoi häntä, epäjohdonmukaisesti kylläkin, sen vuoksi, että huolimatta hirvittävästä pelostaan, hän oli huomannut, että Alfred lausuessaan ehkä ruokottomimmat sanat elämässään, ei ensinkään ollut punastunut. Hän katseli ruohikossa makaavaa pistoolia kauhunsekaisella ihastuksella.

Intiaanijoukko, joka tähän saakka oli pysytellyt noin tuhannen jalan päässä, karjasi nyt äkkiä ja lähti nelistäen preeriakoirayhteiskuntaa kohti.

Villien rynnäkössä on sanoin selittämätöntä hurjuutta. Pienet hevoset liikuttavat jalkojaan niin nopeasti, sotilaitten sulkaharjat ja varusteet hulmuavat perässä niin raivoisasti ja miesten ja hevosten koko asento on niin intoa ilmaiseva, että näkijä saa sen käsityksen menosta, että tuo peloittava joukko on voittamaton sekä vauhtiin että voimaan nähden. Koko taivaanranta näyttää olevan täynnä intiaaneja.

Ja ikäänkuin se ei vielä olisi tarpeeksi peloittavaa, vapisee ilma karjuntaa. Kukin intiaani painaltaa yhteistä päämäärää kohti ja hän huutaa kimakasti näyttääkseen mikä suurenmoinen soturi hän on, samalla kun säestyksenä kuuluva kavion kapse kuuluu yhä lähempänä aivankuin kasvava myrskysade katolla. Näyttää siltä kuin ei mikään pystyisi sitä pysähdyttämään.

Ja kuitenkin on yksi seikka, joka taitavasti hyväkseen käytettynä saa heidät pysähtymään, se on heidän kurin puutteensa. Intiaani taistelee tulisesti kun häntä ahdistetaan tai kun hän pääsee innostumaan tulisesta vastarinnasta, mutta hän ei mielellään antaudu taisteluun kylmiltään. Kun hän lähestyy vihollisen pyssyn suuta, käy hän miettiväiseksi. Usein yksi ainoa mies, jolla on tarpeellinen määrä kylmäverisyyttä pidättyäkseen ampumasta, saattaa tehdä tyhjäksi hyökkäyksen, jos hän vain odottaa kunnes he ovat tulleet noin viidenkymmenen jalan päähän ja sitten äkkiä kohottaa pyssyn piipun. Jos hän heti olisi ampunut, olisi taistelu loppunut lyhyeen ja intiaanit olisivat ratsastaneet hänen ylitseen. Mutta nyt on kullakin ollut aikaa ajatella. Kun valkoinen mies on valmis ampumaan, on odotusaika jo tehnyt tehtävänsä. Kukin villi tietää, että vain yksi mies heistä kaatuu, mutta kukaan ei mielellään tahdo olla juuri tuo yksi ja koska kurittomien sotilasten tapana on tapella vain omasta puolestaan, sukeltaa kukin hevosensa taakse ja pyörtää pois, vasempaan tai oikeaan. Koko joukko liitää ohi ja hajoo, kuten nopeasiipinen tiiraparvi tuulisena päivänä.

Tähän luotti Alfred lähestyvässä ratkaisussa.

Tyttö seurasi sotilasten hurjaa menoa jännittyneenä. Hänen täytyi puristaa kovasti rannettaan estyäkseen pyörtymästä ja hän näytti kykenemättömältä ajattelemaan. Alfred istui liikkumattomana eräällä preeriakoirapesällä pitäen pyssyään polvillaan. Häntä ei näyttänyt mikään häiritsevän.

»Hauska tapella taas», mutisi hän itsekseen, hellästi sivellen pyssynsä tukkia. »Tulkaahan tänne, senkin pirut! Ahaa!», huudahti hän kun erään intiaanin hevonen putosi preeriakoiran koloon. »Sitähän minä ajattelin tässä.»

Hänen silmänsä alkoivat palaa. Hevoset tulivat hypähdellen sinne ja tänne, vältellen taitavasti koloja. Niitten ratsastajat ampuivat ja karjuivat hurjasti, mutta ei yksikään luoti osunut kymmentä jalkaa alemmaksi. Heidän lähestyvä piirinsä muistutti rannalle saapuvaa suurta aaltoa ja yhdenkaltaisuutta korosti vielä kotkan sulkien heiluminen heidän tukassaan.

Ratsastaminen mehiläispesää muistuttavassa maastossa oli vaarallista — yksinpä intiaaneillekin — ja kolme hevosta pyörähti ympäri peräkkäin, jääden potkimaan ilmaa jaloillaan. Kaksi ratsastajaa jäi viereen pyörtyneinä. Kolmas pääsi istualleen ja alkoi hieroa polveaan. Miss Coldwellin hevonen peljästyi ja heittäytyi kyljelleen ja rupesi hurjasti potkimaan takajaloillaan.

Sopivan hetken tultua veti Alfred pyssynsä vireeseen ja nousi äkkiä polvilleen. Hänen sitä tehdessään painui pesä, jolla hän oli istunut, sisään, ja hän lensi nenälleen. Raivokkaasti kiroten nousi hän pystyyn ja tähtäsi tiheimpään joukkoon. Se vaikutti. Silmänräpäyksessä katosi joka villi hevosensa suojaan, eikä heistä näkynyt muuta kuin käsi ja jalka. Joukko hajaantui kummallekin puolelle niin nopeasti kuin olisi ammuttu merkki sellaista liikettä varten ja molemmat osat kaartivat kahdessa kauniissa kaaressa, kunnes ne vihdoin pysähtyivät jotenkin samaan paikkaan, josta olivat uljaan hyökkäyksensä alkaneetkin.

Alfred ei ollut ampunut ainoatakaan laukausta.

Hän kääntyi tytön puoleen naurahtaen.

Tyttö makasi maassa kasvot ylöspäin, silmät avoinna ja kauhun ilmeisinä. Hänen otsassaan oli pieni mustunut reikä ja hänen päänsä alla, joka oli oudosti painautunut maata vasten, oli nurmi muuttunut punaiseksi. Lähellä hänen kättään oli raskas Colt N:o 44.

Alfred katseli häntä kokonaisen minuutin liikahtamatta. Sitten nyökäytti hän päätään.

»Se oli sen vuoksi, että minä kaaduin tuohon koloon — hän luuli, että he olivat ampuneet minut!» puhui hän ääneen itsekseen. »Pikku tyttö parka. Eihän hänen olisi pitänyt sitä tehdä!»

Hän punastui kovasti ja kääntäen päätään toisaalle, veti hän tytön hameen niin alas, että se peitti hänen nilkkansa. Sitten hän otti winchesterinsä ja ampui kolme laukausta. Ensimmäinen sattui pyörtynyttä intiaania korvan taakse. Toinen lävisti toisen pyörtyneen intiaanin rinnan, kolmas kävi sen intiaanin hartiain läpi, joka oli katkaissut jalkansa ja joka juuri yritti päästä potkiskelevan hevosen taakse suojaan.

Vähän sen jälkeen saapui Billy Knapp vankkurikaravaaneineen.

VIII.

BILLYN KELTANOKKA.

Eräänä keväänä seitsenkymmenluvun alkupuolella piti Billy Knapp jonkinlaista kievaria ja hotellia Deadwoodin ja Big Hornin teiden risteyksessä Custer laaksossa. Matkustajat, jotka siinä kääntyivät tieltä toiselle, pysähtyivät usein yöksi siihen. Hän möi tarvikkeita sekä miestä että hevosta varten. Edellinen käsitti pääasiallisesti whiskyä, jälkimmäinen taasen heiniä. Se olikin parasta mitä siitä saattoi sanoa. Hotelli oli hirsistä, kaksikerroksinen ja se oli jaettu osastoihin palttinaverhoilla, tarjotakseen edes kuvan jonkinlaisista yksityishuoneista silmiin nähden vaikkei suinkaan korviin. Siinä oli kolme sänkyä ja joukko lavitsoita ja se ylvästeli oikein naiskeittäjällä — ensimmäinen laatuaan vuoriseudulla. Billy ei pitänyt sitä kauan. Hän oli liian levoton luonne. Mutta kertomuksen aikaan oli hän vielä sekä huvitettu että tyytyväinen siitä.

Henkilökunnan muodosti laitoksessa Billy, äskenmainittu nainen sekä eräs vanha Pistol, nimeltä Charley. Viimeksi mainittu kantoi aina vyöllään monta tuliasetta ja oli hänellä sangen paljon sanomista, mutta kuten Billy sanoi, ei koskaan ollut saanut mitään kokoon. Tämä ei suinkaan Lännessä saattanut riippua tilaisuuksien puutteesta. Hänen tehtävänään oli olla »kaikki kaikessa».

Eräänä iltana istui Bill nojatuolissaan hotellinsa seinävierellä odotellen postivaunua. Aikaa myöten se tuli. Charley kompuroi ulos, kantaen vesiämpäriä hevosille. Ajaja heitti ohjakset hänelle ammattinsa erikoisoikeudet tuntevan ylhäisellä oikeudella, laskeutui hitaasti istuimeltaan ja astui sitten komeasti tarjoiluhuoneeseen saamaan ryypyn. Billy seurasi perässä tarjoilemaan.

»Olipa onni», sanoi ajaja ja nojasi kyynärpäihinsä.

»Kuuluuko mitään uutta?» kysyi Bill.

»No eipä ihmeitä.»

»Kävivätkö kimppuusi.»

»Ei, mutta Black Hank oleksii lähellä.» Se selvitti asian. Molemmat miehet puhaltelivat savupilviä hetken äänettöminä. Sitten nousi ajaja lähteäkseen.

»Toin sinulle oikean keltanokan tullessani», huomautti hän kuin sattumalta. »Arvatenkin on hän muilta seuduilta.»

»Luulenpa, että lähden katsomaan minkälainen keltanokka se on», vastasi Billy, kiiruhtaen tiskin takaa.

Keltanokka istui pienellä pölkyllä aivan oven edessä. Hän piti lakkiaan kädessä, joten Billy saattoi nähdä hänen tapulimaisen, paljaan kallonsa. Sen alapuolella oli valkoisen punaiset kasvot ja vielä alempana kapeat, kaltevat hartiat, litteä rinta ja väärät sääret. Hän oli puettu vaaleaan, ruudulliseen pukuun ja flanellipaitaan, jonka kaulus oli aivan liian laaja. Billy huomasi kaiken tämän vain ohikulkiessaan. Kun ajaja kiipesi istuimelleen, sanoi hotellin omistaja:

»Sanohan, Hen, pitäisikö tuollainen panna pumpuliin vaiko lasikuvun alle?»

»Minä antaisin sille selkään», vastasi ajaja lyhyesti ja läimäytti kaksisiimaisella piiskallaan neljää hevostaan selkään, niin että ne hätkähtäen lähtivät liikkeelle.

Billy lähti uudelleen katsomaan vierastaan ja sai tältä anteeksipyytävän hymyn.

»Voinko saada huoneen täällä täksi yöksi?» kysyi vieras kimeällä, piipittävällä äänellä.

»Voitte», vastasi Billy lyhyesti ja alkoi huutaa Charleyta.

Patriarkka ilmestyi nurkan takaa ja samoin teki keittäjätärkin, mustasilmäinen, punaposkinen olento jonka Billy sittemmin laski kahdeksanneksi uhkarohkeaksi yrityksekseen avioasioissaan.

»Ota vieraan sotapussi talteen», komensi Billy, »ja Nell, luonnollisesti hommaat kokoon hieman syötävää.»

Vieras otti käteensä pienen käsilaukkunsa ja seurasi Charleytä asuntoon. Kun hän sitten hieman myöhemmin ilmestyi illalliselle, kantoi hän käsilaukkua mukanaan ja asetti sen penkin alle, joka oli pöydän vieressä. Syötyään asetti hän sen aivan kätensä ulottuville polttaessaan piipullisen tupakkaa ulkona. Luonnollisesti ei tällainen jäänyt Billyltä huomaamatta.

»Vieras», sanoi hän, »näytätte olevan erinomaisen kiintynyt tuohon laukkuunne.»

»Niin olen, sir», piipitti vieras. Billy sylkäisi arvonimelle. »Minulla on siinä eräitä esineitä jotka ovat minulle suuriarvoisia.» Hän avasi pussin ja otti esille aivan tavallisen näköistä naista esittävän tavallisen valokuvan. »Se on äitivainajani», sanoi hän. Billy sylkäisi taas ja meni sisään.. Hän halveksi hentomielisyyttä, olipa se laatuaan mitä hyvänsä.

Molemmat miehet istuivat illallista syödessään vastatusten ja punaposkinen tyttö tarjoili. Vieras katsoi lautaseen koko ajan kun tämä oli huoneessa. Hän istui kuin orrella penkin päässä jalat allaan ja varpaisin nojaten. Kun Kun tyttö lähestyi, jäykkenivät hänen hartia- ja käsivarsilihaksensa hämmennyksestä ja aiheuttivat vallan eriskummallisia käden liikkeitä. Hän vastaili vain yksitavuisesti.

Billy söi runsaasti ja totisena. Loppupuolella ateriaa istahti Charley hänen viereensä. Charley oli huonolla tuulella ja ruoka oli hänen mielestään jäähtynyttä.

»Nell», huusi hän, tällainen ei kelpaa _sioillekaan_ syötäväksi.»

Tyttö ei ollut millänsäkään. Eikä liioin Billy. Puheentapa oli sillä paikkakunnalla sellainen. Vieras pudotti veitsensä.

»Enpä sitten ihmettele, että ette välitä siitä», sanoi hän, naurettavan pieni annos närkästystä äänessään.

»Mitä te tarkoitatte?» huusi Charley uhkaavasti.

»Tietenkin sitä, ettei naisihmiselle saa sellaista kieltä käyttää», vastasi vieras lujasti piipittävällä äänellään.

Billy ymmärsi heti yskän ja räjähti hillittömään nauruun.

»Aika poika!» huudahti hän, lyöden käsiään polviin. »Löitpä nyt kirveesi kiveen, Charley.»

Tyttökin nauroi, mutta hillitysti. Hän oli kuitenkin hieman liikutettu, vaikka olikin vasta edellisenä talvena lähtenyt Bismarkista, koska hänen kaltaistaan siellä ei enää kaivattu.

Koska Billy hyväksyi selityksen, niin patriarkka vaikeni.

Puolen yön aikaan heräsivät talon neljä asukasta hirvittävään meteliin ulkopuolella. Vieras nousi, täysissä pukimissa, lavitsaltaan ja kurkisti kapeasta avonaisesta akkunasta. Tusina hevosia oli yhdessä rykelmässä yhden miehen hoitoon jätettyinä, mutta pimeys esti näkemästä tarkemmin. Avonaisesta salongin ovesta virtasi leveä valojuova ja sieltä kuului melua ja saappaitten töminää.

»Se on Black Hank», sanoi Billy hänen kupeella. »Black Hank ja hänen joukkonsa. Hän etsii nokkansa sivu mennyttä postivaunua.»

Black Hank vuoristossa on samassa maineessa kuin Jesse James etelämpänä.

Vieras kävi äkkiä tarmokkaaksi.

»Ettekö aio tapella sitten?» kysyi hän.

»Tapella?» sanoi Billy ihmetellen. »Tapella! Ei tietenkään. Hank ei ryöstä _minulta_ mitään. Hän vain nuuskii joka paikan ja ottaa mitä tarvitsee, mutta antaa maksun joka kerta. Minä olen vain hiljaa ja annan hänen toimia. Minä en koskaan _riitele_ hänen kanssaan, ymmärrättekö. Hän tanssii vain tänne sisään ja tarttuu kynsillään siihen mitä tarvitsee. _Minä_ en tiedä siitä mitään. _Minä_ nukun kuin tukki.»

Hän viittasi merkitsevästi vieraalle.

Alhaalla liikuskelivat rosvot sinne tänne.

»Billy», karjui komentava ääni, »Billy Knapp!»

Hotellin pitäjä näytti hämmästyneeltä.

»Mitä hittoja hän _minua_ huutaa?» kysyi hän viereiseltään vieraalta.

»Billy», huusi ääni taas: »Tule alas heti, senkin siwashi. Minä tahdon puhua kanssasi.

»Hyvä, Hank», vastasi Billy.

Hän meni »huoneeseensa» ja pani vyölleen raskaanpuoleisen vyönsä. Sitten hän laskeutui rappuja alas. Salonki oli valaistu ja täynnä miehiä. Muutamat joivat ja söivät, toiset taas sulloivat eväitä kuljetettavaan kuntoon. Tiskin kulmaan nojaten seisoi pitkä mies poltellen piippuaan. Hän oli notkea, vilkas ja voimakaslihaksinen, tummakasvoinen ja hänen kulmakarvansa yhtyivät omituisesti nenän yläpuolella. Billy astui astui äänettömänä miehen luo.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän lyhyesti. »Tällainen ei kuulu sopimukseen.»

»Tiedän sen», vastasi vieras.

»Anna tänne sitte kultahietasi ja häviä täältä.»

»Tuossa on hietani», vastasi Black Hank, pannen kätensä vieressään olevalle kauriinnahkaiselle pussille, ja siinä on sinulle tavaroistasi. Haluan kysyä sinulta erästä asiaa. Standing Rock on lähettänyt viisikymmentä tuhatta dollaria seteleissä Spotted Tailiin. Lähetti meni tästä tänään. Oletko nähnyt häntä?

»En ole nähnyt mitään lähettiä», vastasi Billy helpotuksesta huoahtaen. »Postivaunu meni tyhjänä ohi.»

Charley oli tullut rappuja alas huoneeseen.

»Mitä sinä siellä teet, senkin rupisammakko», kysyi Billy häneltä raa’asti.

»Postivaunu ei ollut kuten sanoit, _tyhjä_», huomautti Charley hämmästymättä.

Billyn aivoissa valkeni. Hän muisti laukun, jota vieras niin tarkkaan oli vartioinut, Ja vaikka hänen järkensä sanoikin hänelle, että niin vaaratonta olentoa, kuin hänen vieraansa oli, tuskin saattoi valita pikalähetiksi, jäi siihen kuitenkin pieni mahdollisuus jäljelle.

»Olet oikeassa», myönsi hän huolettomasti, »siellä on eräs keltanokka, joka ymmärtää yhtä paljon lähettinä ratsastamisesta kuin sika rypistyneestä paidasta.»

»Minä huomasin, että hän oli ylenpalttisen huolissaan matkalaukustaan», intti Charley.

Tiskiin nojaavalta mieheltä ei ollut jäänyt huomaamatta mitään tästä keskustelusta. Billyn kieltäminen, hänen epäröintinsä ja puolitotuutensa näyttivät hänestä kaikki epäilyttäviltä. Nopealla käden heitolla ojensi hän aseensa Billyä kohti. Billyn kädet lensivät komentamatta ylös.

Miehet lopettivat askareensa ja kokoontuivat heidän ympärilleen. Tämän tapaiset näyt olivat liian tavallisia vaatiakseen selitystä tai herättääkseen erikoista uteliaisuutta. He tunsivat johtajansa ja Billyn välisen hiljaisen sopimuksen.

»Nyt», sanoi Black Hank vihaisesti, »tahdon tietää miksi sinä koetit tuollaista peliä kanssani.»

Billy, varovainen ja pelkäämätön mies, vastasi ettei hän ollut yrittänyt minkäänlaista peliä, olihan vain Hetkeksi unhoittanut koko keltanokan eikä uskonut, että viimeksimainittu osoittautuisi Hankin etsimäksi pikalähetiksi.

Eräs miehistä kevensi johtajan merkin saatuaan Billyn vyötä tuntuvasti. Sitten sai hän istuutua rahille. Kaksi muuta miestä nousi yläkertaan. Hetken perästä he palasivat ja ilmoittivat, ettei ylhäällä ollut ainoatakaan elävää sielua, vierasta tai tuttua, paitsi tyttöä, mutta että sinne oli jäänyt pienempi matka-arkku. Uuden määräyksen saatuaan toivat he arkun ravintolahuoneeseen. Se murrettiin auki ja havaittiin, ettei se sisältänyt muuta kuin vaatteita, preeria-asukkaan mallia, lujaa ja kulunutta. Sitäpaitsi oli siinä vielä sievästi kokoon kääritty meksikolainen satula ja raakanahkainen piiska.

Roistot olivat jo hajaantuneet ulkoa etsimään jälkiä. Tässä hommassa he epäonnistuivat ja ilmoittivat, ettei pienintäkään jälkeä näkynyt missään päin.

Billy tunsi miehensä. Black Hankin yhä tuimemmiksi rypistyvät kulmat tiesivät vain yhtä ainoata. Lännessä ei kukaan pysty pidättämään itsellään päällikkyyttä minkäänlaatuista, ellei hän sitä tue teoilla, jotka osoittavat häikäilemätöntä päättäväisyyttä. Billy hyökkäsi nopeasti kuin puuma Hankin päälle ja kävi häneen lujalla otteella vyötäröstä, pyöräytti hänet kilvekseen ja alkoi vakavan taistelun saadakseen käsiinsä roiston paljastetun aseen. Se oli loistava yritys, mutta se epäonnistui. Muutamassa silmänräpäyksessä makasi hän sidottuna lattialla ja Black Hank piteli hieraantunutta käsivarttaan. Sen perästä ei voinut enää tulla muu kysymykseen kuin joko nuora tai kuula.

Kun Billy oli mennyt alas, ei vieras enää tuhlannut sekuntiakaan toimettomuuteen. Hänellä oli hallussaan viisikymmentätuhatta dollaria seteleissä, jotka hänen oli määrä niin pian kuin suinkin jättää Spotted Tailin asioimistoon Wyomingissa. Välttämätön vaunun vaihto oli pakottanut hänet yöpymään Billy Knappin hotelliin.

Lähetti sieppasi laukkunsa ja juoksi äänettömästi Billyn makuuhuoneen läpi erään kapean akkunan luo, jonka hän jo aikaisemmin oli huomannut aukeavan aivan metsään päin. Akkuna oli öljyttyä paperia, mutta hän pettyi sen hyödystä. Hän tiesi, että se liukui syrjään, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Hän ei uskaltanut särkeä paperia, sillä se olisi kuulunut. Ääni hänen takanaan melkein säikäytti häntä.

»Minä näytän teille» kuiskasi punaposkinen tyttö.

Hän oli käärinyt lakanan höllästi ympärilleen, hänen tukkansa riippui hartioilla ja hänen paljaat jalkansa näkyivät vaipan alta. Pieni mies punastui hämmästyksen tuskasta ja hän unohti tykkänään tehtävänsä. Tytön ääni herätti hänet vihdoin.

»Kas niin, tästä vain», kuiskasi tyttö osoittaen avonaista akkunaa.

»Kiitän teitä», sammalsi vieras tuskallisesti. »Vakuutan teille — — minä toivon — — —»

Tyttö nauroi hiljaa.

»Hyvä on», sanoi hän. »Olen tämän teille velkaa siitä, että veditte patriarkkaa parrasta», ja hän suuteli pikku miestä.

Lähetti, vavisten ujoudesta, kiipesi vikkelästi akkunalle, pujotti käsivartensa laukkunsa hihnaan ja sen sijaan, että olisi hypännyt maahan, kuten tyttö odotti heilautti itsensä kepeästi lähimmälle suurelle tammen oksalle. Tyttö kuunteli lehtien rapinaa hetken, kunnes lähetti pääsi lähemmä runkoa ja lähti sitten, pystymättä hillitsemään haluaan nähdä mitä alhaalla tapahtui, rappuja alas.

Alas tullessaan tuli häntä vastaan kaksi miestä. He tutkivat yläkerran kolme huonetta nopeasti, mutta tarkkaan, eivät välittäneet tytöstä paljoakaan ja palasivat sitten kiroillen takaisin. Hetken perästä tulivat he hakemaan vieraan arkkua. Nell seurasi heitä sitten alas aina ovelle saakka. Siinä hän näki ja kuuli sellaista, että se sai hänet katkerassa kauhussa pakenemaan talon perälle asti, kun Billy paiskattiin lattiaan.

Akkunan ääressä hän polvistui ja pannen kätensä ristiin painoi päänsä käsivarsien väliin. Lännen naiset, varsinkin Nellin kaltaiset eivät itke. Mutta Nell oli vähällä tehdä sen. Äkkiä nosti hän päätään. Ääni hänen lähellään oli puhutellut häntä.

Hän katseli joka puoleen, mutta ei nähnyt mitään.

»Täällä, ulkopuolella», kuului matala varovainen ääni, »puussa».

Silloin näki tyttö vieraan istuvan samassa paikassa, johon hän oli äsken asettunut.

»Pyydän anteeksi, ma’am, jos säikäytin teitä tai puhuttelen teitä ensinkään. Eihän minun pitäisi sitä — mutta — — —»

»Oh, älkää olko millännekään», sanoi tyttö kärsimättömästi, pudistaen tukkaansa taaksepäin. Niin nöyrä ja pelokas oli ääni, että tyttö saattoi vähääkään pinnistämättä mielikuvitustaan nähdä pikku miehen punastumisen ja välttelevän käytöksen. Tuona jännityksen hetkenä hänen vähäpätöisyytensä ja itseluottamuksen puutteensa kiusasi tytön mieltä.

»Mitä te siellä teette», kysyi tyttö. »Luulin että te olitte hävinnyt näiltä tienoilta!»

»Täällä oli turvallisempaa», selitti vieras. »En jättänyt mitään jälkiä.» Tyttö nyökkäsi päätään ikäänkuin myöntäen toimenpiteen järkevyyden.

»Mutta, ma’am, rohkenin puhutella teitä sen vuoksi, että näin teidän olevan hädässä. Luonnollisestihan minulla ei ollut mitään oikeutta kysyä ja jos ette halua sanoa minulle — — —»

»He aikovat tappaa Billyn», keskeytti Nell, nyyhkyttäen.

»Miksi?»

»En oikein käsitä sitä. He etsivät jotakin ja luulevat, että Billy on piiloittanut hänet. Arvelen, että se olette te. Billy ei piiloittele mitään, mutta he vain luulevat niin.»

»Aivan oikein. Minua he etsivät. Kun nyt tiedätte missä olen, miksi ette kerro sitä heille ja pelasta Billyä?»

Tyttö hätkähti, mutta hänen terävä Lännen älynsä näki heti vaikeuden siinä.

»He ajattelevat, että Billy sittenkin auttaa teitä.»

»Rakastatteko häntä?» kysyi vieras.

»Jumala tietää, että olen aika luja, mutta niin on asia.» tunnusti tyttö ja painoi päänsä alas.

Näkymätön vieras vaikeni ja mietti.

»Olen aika liisterissä itsekin», puhui hän itsekseen »ja minulla on tehtävä, joka minun täytyy suorittaa kohdistamatta huomiotani mihinkään muuhun. Tavallisestihan ihmiset eivät välitä minusta, enkä minäkään heistä. Varsinkaan naisväki. He aivan näännyttävät minut. Luulenpa etten kohoa kovinkaan korkealle heidän silmissään, jos joudun heidän kanssaan kiistasille. Tavallisestihan he panevat minuun yhtä paljon huomiota kuin metsälutikkaan. Minähän en potki siltä, senhän ymmärrätte. Mutta kerran koiran iässä ikäänkuin kaipaan ystävällistä silmäystä heidän puoleltaan. Omaa naispuolta minulla ei koskaan ole ollut, ei koskaan. Joskus ajattelen, että saattaisi olla somaa, jos tietäisin jonkun tytön typykän odottavan minua jossakin. Mutta ei ole, eikä koskaan tule olemaankaan. Minä olen sillä tavalla luotu. Te kohtelitte minua kauniisti tänä iltana. Te olette ensimmäinen nainen, joka koskaan on suudellut minua omasta ehdostaan...»

Tyttö kuuli heikkoa rapinaa ja sitten hiljaisen maahantulon.

Kurkistaessaan akkunasta, erotti hän varjomaisen olennon hiipivän hotellin nurkan taa. Hän pani kätensä sydämelleen ja kuunteli. Hänen käsityksensä vieraan liikehtimisestä oli korkeintaan hämärä, mutta hän oli kuullut hänen tunnustavan, että hänen suudelmansa oli merkinnyt hänelle paljon ja hädässäänkin tunsi hän voimakasta halua nauraa. Hän oli suonut hyväilynsä pikku miehelle jotenkin samoin tuntein kuin hän olisi suudellut koiran kylmää kuonoa.

Alakerrassa olivat miehet hieman mietittyään päättäneet käyttää kuulaa. Se oli siihenkin nähden paikallaan, että Billy oli uranaukaisijoita preerialla. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään hevosvaras. Jotta ei turhaan viivyteltäisi, oli toimitus päätetty tapahtuvaksi heti ja samassa paikassa. Billy seisoi selkä omia hotellin hirsiään vasten kädet ja jalat sidottuina, mutta silmät peittämättä. Hän ei koskaan menettänyt rohkeuttaan. Lyhyen armonaikansa kuluksi, jonka valmistukset hänelle tarjosivat, selitti hän vastustajilleen mitä hän heistä ajatteli.

»Ylpeä»! lopetteli hän pitkää yksinpuheluaan, aivankuin hän olisi puhunut lampun heijastajalle. »Ylpeä!» kertasi hän vieläkin. »Tuo teidän Hankinne on niin ylpeäksi käynyt, että hän on paisunut kuin myrkytetty koiranpenikka. Ei sitä silti kuka tahansa pysty nukkuvaa miestä kaappaamaan ja saamaan viittäkymmentä tuhatta dollaria noin vain, ilman muuta.»