Part 10
Sekä Alfred että Tom tiesivät vallan hyvin, että hevonen joka kantoi selässään kahta miestä ei saattanut päästä pakoon yhtä miestä kantavalta, mutta he tunsivat myöskin seudun ja se merkitsi heille sitä, että jos he vain pääsisivät onnellisesti sen kapean solan luo, joka kulki vanhan savimäen poikki, niin se saattaisivat pelastua Petersoniin, joka sijaitsi hyvänlaisen mailimäärän päässä siitä. Se saattoi käydä päinsä siitäkin syystä, että mies, jolla on vaara takanaan, kiipeää nopeammin kuin se, jolla on vaara edessäpäin. Sitäpaitsi panisi vilkas puolustus varmaan vihastuneen meksikolaisenkin miettimään ennenkuin hän alkaisi kiipeämisen. Niin ollen pakoitti Alfred hevostaan eteenpäin vanhan virran pohjalla olevan tasamaan poikki lähintä ja ainoata läpipääsyä kohti. Viisitoista mailia edessäpäin oli säännöllinen kulkureitti. Muuta tietä ei vuorelle päässyt, se oli joka puolelta luoksepääsemätön kuin vanhanaikainen linnoitus. Meksikolaiset olivat tällöin onnistuneet suopungeillaan ottamaan kiinni muutaman hajaantuneista hevosista ja olivat jo tulossa heidän perässään hurjasti karjuen. Alfred katsoi taakseen ja virnisteli. Tom heilautti suurta olkihattuaan kiusoittelevasti.
Lähestyessään solaa huomasivat he, että sen seinämät olivat miltei kohtisuorat ja sileät. Sen pohja oli V:n muotoinen ja niin täynnä koloja, merkillisiä torneja ja pilareja sekä muinaisten sateitten kaivama, että se oli melkein mahdoton kuljettavaksi. Se nousi loivasti ensin, mutta jyrkkeni sitten ja oli ylinnä miltei pystysuora pari, kolme jalkaa. Kun miehet tulivat siihen, astuivat he satulasta ja alkoivat kiivetä nelinkontin taluttaen hevosta perässään. Ratsastettuaan suoraan auringonlaskua kohti olivat heidän silmänsä aivan häikäistyneet, jotenka työ ei ollut helppoa. Hevonen seurasi varovaisesti, turpa maata vasten.
Kaikille on tunnettua, että lyhyet sateet, joita seuraa polttava auringonpaiste, pyrkivät kaivamaan vaihtelevan syviä onkaloita savimaihin, jättäen kuoren kovaksi. Alfredin ja Tomin olisi kokeneina miehinä pitänyt arvata se, mutta he eivät tehneet sitä. Heti päästyään solaan suistui hevonen tuollaisen kuoren läpi maanalaiseen onkaloon painuen raskaasti kyljelleen. Päästyään jotenkuten jaloilleen taas, jäi se siihen huohottaen ja sieraimet laajallaan seisomaan.
»Kuinka kävi, Tom?» huusi Alfred, joka oli hieman edellä.
»Lapa sijoiltaan», sanoi Tom lyhyesti.
Alfred palasi takaisin sanaakaan virkkamatta ja asettaen pistoolinsa piipun hevosen otsaa vasten aivan silmien kohdalle, painoi liipasinta. Molemmat miehet rakensivat kuolleesta hevosesta itselleen kiven suojaan rintavarustuksen. Juuri kun he olivat asettuneet sen taakse pyyhälsivät meksikolaiset paikalle, ratsastaen satulatta. Tom pani rauhallisesti uudet panokset pistooliinsa.
Meksikolaisten silmät olivat myöskin ilta-auringon häikäisemät ja he pysähtyivät hetkeksi sekavana ryhmänä solan suulle. Molemmat miehet nousivat seisaalleen varustuksensa takaa ja ampuivat nopeasti. Kolme meksiä ja kaksi hevosta kaatui. Muut livistivät hurjassa sekasorrossa oikealle ja pääsivät amerikkalaisten tulelta piiloon. Kolme winchesterillä aseistettua meksikolaista teki pitkän kierroksen ja laskeutui rauhallisesti suuren heinäpensaan taakse, tarkalleen pistoolien ulottuvilta. Siinä he makasivat ja odottivat. Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Nouseva kuu paistoi suoraan solaan, valaisten jokaisen pisteen mäen rinnassa. Huonoinkaan ampuja ei olisi voinut ampua harhaan sellaista taustaa vastaan. Molemmat miehet totesivat sen ja asettuivat tarkemmin turvaan varustuksensa taakse. Tom kohotti kiven avulla varovaisesti hevosen päätä ylemmäksi, muodostaen siten itselleen tähystysreiän, josta hän paremmin saattoi seurata vihollisen liikkeitä. Sitten hän heittäytyi vatsalleen ja alkoi veitsellään piirrellä kovaa savea, sillä Tomilla oli samanlainen piirtelemisen halu kuin monella nuorella pojalla. Alfred veti varovaisesti saappaansa varresta lyhyen piippunsa, painoi lyhyellä peukalollaan tupakkapanoksen, joka siinä oli valmiina, syvemmälle, ja raapaisi valkean. Hän piti tikkua vähän aikaa piipun pesän yläpuolella.
»Mistä oikeastaan on kysymys», tiedusteli hän varsin anteeksiannettavalla uteliaisuudella.
»Tästä on nyt viisitoista mailia solan toiseen päähän», sanoi Tom, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Alfredin kysymystä. »Ja tietysti he lähettävät osan kiertämään sen kautta. Tässä valaistuksessa menee heiltä siihen kolme tuntia. Sitten he ampuvat meidät helposti ylhäältä käsin.»
Alfred puhalsi kolme savupilveä taivasta kohti. Näytti siltä kuin asia hänen mielestään olisi ollut niin selvä, ettei siihen sen enempää sanoja tarvinnut tuhlata.
»Meidän täytyy päästä tästä pois», sanoi Tom vakavana.
Alfred murahti.
»Ja mitenkähän se käy päinsä.»
Alfred veti välillä pari haikua.
»Sillä, jos me lähdemme tästä liikkeelle, niin nuo likanaamat luonnollisesti ampuvat meidät takaapäin samassa silmänräpäyksessä kun me alamme kiivetä.
Alfred suvaitsi nyökätä päätään. Tom keskeytti piirtelemisensä vastaukseksi.
»Niin», sanoi Alfred, ottaen piipun suustaan — Tom aloitti taas tyytyväisenä piirustelunsa — »yksi keino siihen on ja se on se, että me pidämme heitä niin kuumina edestäpäin, etteivät he voi ampua meitä.»
Tom näytti hämmästyneeltä.
»Meidän täytyy koettaa kiivetä. Luonnollisesti voi tapahtua tapaturma. Mutta kun minä annan merkin, niin sinä lähdet ja jos joku heistä ampuu sinut, niin se tapahtuu siitä syystä, että minun kuusipiippuiseni on tyhjä.»
»Mutta ethän voi kiivetä ja ampua yht'aikaa», vastusteli Tom.
»En luonnollisestikaan», vastasi Alfred tyynesti. »Työnjako, sinä kiipeät ja minä ammun.»
Tomin silmissä välähti.
»Ei käy», sanoi hän rauhallisesti.
»Sinulla on pitemmät jalat», väitti Alfred ystävällinen sävy äänessään, »joten sinä joudut Petersoniin pikemmin.» Sitten katsoi hän Tomia silmiin ja muutti äänensä kylmän asialliseksi. »No hyvä! Minä heitän arpaa.»
Vastaukseksi veti Tom vanhan korttipakan taskustaan.
»Kuulehan», ehdotti hän riemuisasti. »Minä vedän ja se, joka ensin saa sotamiehen, se jää tähän.»
Hän alkoi käsitellä kortteja ja kumartuen hieman, pudotti muutaman kortin. Alfred kääntyi nostamaan niitä. Tom pisti silloin kätevästi ruutusotamiehen alimmaksi pakkaan. Alfredin nostamat kortit pisti hän keskelle pakkaa ja alkoi heti jakaa.
»Tässä on sinun», sanoi hän vetäen pakasta ristinelosen, »ja tämä on minun», jatkoi hän vetäen esiin ruutusotamiehen. »Onni näkyy olevan minulle vastainen», huomautti hän iloisesti.
Alfred oli hetken ääneti, hänen silmissään näkyi ilmeinen vastalause. Sitten voitti hänessä rehellisen pelin vaisto. Hän paiskasi liiat varustuksensa pois niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, irroitti kuusipiippuisensa ja antoi sen Tomille sekä asetti lakkinsa piiskan varren päähän ja kohotti sen sitten hevosen kylkeä vasten niin korkealle, että se veti vihollisen huomion puoleensa. Hän toimitti työnsä nopeasti ja ilman mitään sankariotteita, sillä hän oli preeria-asukas. Tuskin olivat kolmen winchesterin kuulat läiskähtäneet savikkoa vasten, kun hän jo oli kiipeämässä kaikin voimin.
Meksikolaiset ryntäsivät aukkoa kohti molemmilta puolin varmoina siitä, että he sivulta saisivat ampua vihollisensa tai sitten ennättäisivät sulkea tien Alfredilta. Tässä he jättivät käyttämättä tehokkaimman tulensa, nimittäin kolmen winchesteri-miehen — ja sen sijaan, että he olisivat ampuneet, saivatkin he itse innokkaan vastaanoton Tomin kuusipiippuisesta noin kuuden jalan etäisyydeltä. Keltanokkakaan ei sellaiselta matkalta voi ampua harhaan.
Se osa, mikä meksikolaisista jäi henkiin, vetäytyi nopeammin takaisin kuin he olivat tulleet ja winchesteri-miehet loikkivat takaisin pensaansa taakse kuin viiriäispoikue.
Tom sytytti sitten Alfredin piipun ja jatkoi mainiota kuvanveistoaan savimaassa. Hän tiesi, ettei mitään tapahtuisi ennenkuin kiertäjät tulisivat. Peli oli hänen puoleltaan pelattu. Siitä oli tullut kilpajuoksu lyhytjalkaisen miehen, joka kulki jalan ja hyvillä hevosilla varustetun, rivakan ratsujoukon välillä. Harkiten intohimottomasti asiaa, ei Tomilla ollut halua minkäänlaisiin arvaamisiin kumpiko voittaisi.
Kuten sanottu oli Alfred pieni mies ja hänen jalkansa olivat lyhyet. Eivätkä ne olleet ainoastaan lyhyet, vaan ne olivat aivan harjaantumattomat, sillä Alfred vietti kaiket päivänsä hevosen selässä. Mainituissa jaloissa oli lisäksi tiukat, ranskalaisilla korkeilla koroilla varustetut saappaat, joita Idän miehet olisivat pitäneet keikarimaisuutena, mutta joitten Lännen miehet tiesivät olevan äärimmäisen käytännölliset — nehän estivät jalan luisumasta jalustimen läpi eteenpäin. Muutenkin oli Alfred huonommalla puolella. Hänen hartiansa olivat kapeat ja luisut ja hänen rintansa litteä. Huoneessa ja Idässä olisi häntä arvatenkin pidetty keuhkotautisena. Täällä oli hän ainoastaan ahdashenkinen.
Ja niin kävi, että Alfred hävisi kilpajuoksussa.
Ihme ei ollut siinä, että hän hävisi, vaan siinä, että hän ensinkään pääsi perille Petersoniin. Jotenkin hän sinne kuitenkin tuli, yrittipä vielä lähteä apujoukon mukanakin takaisin, mutta kaatui kuin pölkky pitkäkseen, kun hän yritti nostaa pudottamaansa lakkia. Joku riisui häneltä sitten saappaat ja pani hänet vuoteeseen.
Mitä apujoukkoon tulee, niin se hajaantui tuntia myöhemmin. Heti sen jälkeen siitä muodostui metsästysjoukkue ja sen metsästettävänä oli ihminen. Metsästyksestä tuli pitkällinen ja riista lopetettiin viimeiseen olioon saakka, mutta siitä ei sen enempää.
Tom rukka tavattiin ilkosen alastomana ja palasiksi revittynä. Meksikolaiset ovat tulista väkeä, varsinkin jos heistä muutamia on tapettu. Tomin varustukset oli varastettu. Alaston hevonen ja alaston mies aamun valjussa valaistuksessa oli kaikki mitä oli jäljellä, paitsi sinne tänne lentäneitä paperipalasia, jotka ennen olivat olleet pakka vanhoja kortteja. Varustuksen takainen savi oli täyteen piirusteltu — ihminen saattaa saada aikaan paljonkin sellaista kun hänellä on kaksi tuntia täysin joutilasta aikaa. Suurin osa koristeellisia kuvioita oli nuolia, sydämen kuvia ja karjanmerkkejä, mutta eräässä kulmauksessa olivat sanat: »vailla vaimon rakkautta.» Se oli hieman liikuttavaa yhtäkaikki, vaikka ei Tom sitä ollut tarkoittanutkaan, sillä kuten jo sanoin oli Tom vain tavallinen, parkittu arizonalainen lehmäpaimen, vailla kaikkia hienompia tunteita.
Kuinkako tiedän, että Tom tahallaan veti ruutusotamiehen? Minähän tunsin Tomin ja se on kylliksi.
XI.
PELASTAVA ARMO.
Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun, joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä, että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat sellaisina kuin ne _ovat_! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää johtopäätöksemme!»
Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista, joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa. Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.
Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan. Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.
Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia, mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa ikävän tehtävän käsistään heti.
Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on.
Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan. Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille. Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.
Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille, ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus. Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan, jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja muilla.
Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua »nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se viekin meidät asian ytimeen.
Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.
Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos, suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä. Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon, joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa. Tytöt ovat niin mahdottomia!
»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.
»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne synkkänä.
»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä elämässä! Se on halpamaista!»
»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu», vastasi mies itsepäisesti.
»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla elämää.»
Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus, mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:
»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua. Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli enemmän luonteen hienoutta!»
»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä tytöt sanovat.
»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä sinua!»
»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies, tohtimatta uskoa korviaan.
»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»
Mies taivutti surkeana päänsä alas.
»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»
Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä. Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»
Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»
Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana. Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä, oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.
»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin huoneesta.
Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena, suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta. Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies, päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä. Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen Preeriakoiran hotelliin.
Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa. Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia, leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.
Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän palasi kaupunkiin.
Kaupungissa tekivät käsittämättömät oliot, joilla oli harhaanjohdettu huumorin taju, hänelle kaikenlaista, minkä syytä hän ei vähääkään saattanut käsittää parhaastaan sen vuoksi, ettei hänellä itsellään ollut huumorin tajua, ei harhaanjohdettua enempää kuin muutakaan. Se peloitti häntä ja sai hänet ymmälle. Mutta hän tutki heitä vakavasti likinäköisten silmälasiensa läpi, pannen huolellisesti merkille miten he tekonsa tekivät, minkä näköinen tekijä oli, miten hän toimi ja mitähän itse tunsi.