Part 9

Silloin päätin lakata koettamasta tehdä hänet aseettomaksi lyömällä säilän pois hänen kädestään ja pinnistin aivojani, saadakseni hänet sellaiseen asentoon, että voisin tehdä hänet taistelukyvyttömäksi. Kun parhaillaan suunnittelin sitä — olimme silloin sekstiasennossa — tarjoutui tilaisuus äkkiä. Hänen säilänsä kärki oli alhaalla ja hän tarkkaili minua; kärki oli niin alhaalla, että hänen käsivartensa oli paljaana, ja minun säiläni oli siihen suunnattuna. Tarvitsin vain sekunnin murto-osan nähdäkseni avoimen paikan, arvioidakseni mahdollisuudet ja tehdäkseni päätöksen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli käsivarteni ojentunut, säiläni oli suhahtanut kuin salama ja lävistänyt hänen oikean käsivartensa.

Kuului tuskankiljaisu ja sitä seuraava syvä, raivoisa murahdus, kun kreivi, joka oli haavoittunut, mutta ei voitettu, sieppasi putoavan miekkansa vasempaan käteensä ja koetti pistää sen lävitseni, sillä aikaa kun minun säiläni oli tiukasti kiinni hänen oikean käsivartensa luussa. Hypähdin vikkelästi syrjään, ja ennenkuin hän ehti uudistaa yritystään, olivat ystäväni karanneet hänen kimppuunsa ja kiskoneet miekan hänen kädestään ja minun miekkani hänen käsivarrestaan.

Seurasin katseellani sekundanttiani, kun hän astui Chatelleraultin luokse. Kreivi seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteen puristettuina, epäilemättä käsivarressa tuntuvasta tuskasta. Sitten hän puhutteli La Fossea, niin että se kuului minulle saakka.

»Tehnette minulle sen palveluksen, monsieur, että ilmoitatte ystävällenne, ettei tämä ollut kaksintaistelu ensimmäiseen vereen saakka, vaan _à Voutrance_. Käyttelen miekkaa vasemmalla kädellä yhtä hyvin kuin oikealla, ja olen perin kiitollinen, jos herra de Bardelys suo minulle sen kunnian, että ottelu aloitetaan uudelleen.»

La Fosse kumarsi ja tuli tuomaan meille tätä sanomaa, jonka jo olimme kuulleet.

»Minulla oli taisteltaessa kokonaan toisenlainen ajatus», vastasin, »kuin herra de Chatelleraultilla näkyy olleen. Hän pakotti minut antamaan näytteen rohkeudestani. Sen olen nyt tehnyt; enempään en suostu. Lisäksi alkaa, kuten herra de Chatellerault varmasti itsekin huomaa, olla varsin hämärä, ja muutamien minuuttien kuluttua on liian pimeä miekkailua varten.»

»Muutamien minuuttien kuluttua ei sitä tarvitakaan», kuusi Chatellerault säästääkseen aikaa. Hän oli korskea loppuun asti.

»Tuolta, monsieur, tulee joka tapauksessa miehiä, jotka ratkaisevat tämän kysymyksen.» Osoitin majatalon ovelle päin.

Minun puhuessani astui pihalle isäntä upseerin ja kuuden sotilaan seuraamana. Nämä eivät olleet tavallisia järjestyksen valvojia, vaan henkivartioston muskettisotureita, ja heti heidät nähtyäni arvasin, etteivät he olleet tulleet keskeyttämään kaksintaistelua, vaan vangitsemaan äskeistä vastustajaani paljoa raskaamman syytöksen nojalla.

Upseeri meni suoraan Chatelleraultin luokse.

»Kuninkaan nimessä, herra kreivi», hän lausui, »vaadin miekkanne.»

Chatellerault seisoi hetkisen pää painuksissa, unohtaen kenties sieluntuskassaan käsivartensa pakotuksen. Sitten hän ojensihe äkkiä ja katsoi upseeria suoraan silmiin ylpeän, puolittain pilkallisen näköisenä.

»Haluatteko miekkani, monsieur?» hän kysäisi.

Muskettisoturi kumarsi kunnioittavasti.

»St. Eustache, tahdotteko olla hyvä ja antaa sen minulle?»

Sillä aikaa kun chevalier nosti ylös maahan viskatun säilän, odotti kreivi ulkoisesti rauhallisena, minkä vuoksi silloin ihailin häntä, kuten aina on ihailtava sellaista miestä, joka suuren vastoinkäymisen kohdatessa käyttäytyy tyynesti.

Hän otti miekan chevalierilta. Hän piteli sitä sekunnin verran kahvasta miettiväisen näköisenä, ikäänkuin jotakin pohtien, ja muskettisoturi odotti maltillisesti, kunnes hän haluaisi luopua miekasta, osoittaen kohteliaisuutta kuten kaikki ylevät luonteet onnettomuuteen joutunutta kohtaan.

Yhä pitäen miekkaansa, hän nosti katseensa sekunniksi ja silmäili minua tuikean pahanilkisesti. Sitten hän naurahti, kohautti olkapäitään, vaihtoi otettaan, tarttuen miekkansa terästä kiinni, ikäänkuin aikoen tarjota sen kahva edellä upseerille. Pitäen sitä sillä tavoin, hän astahti äkkiä taaksepäin, ja ennenkuin kukaan ehti häntä estää, oli hän laskenut miekkansa nupin maahan, tähdäten kärjen rintaansa, ja syöksynyt siihen, lävistäen itsensä.

Kaikilta pääsi huudahdus, ja juoksimme hänen luokseen. Hän kellahti kupeelleen; hänen kasvonsa vääntyivät tavattomasta tuskasta, mutta hän lausui järkkymättömän pilkallisesti:

»Nyt voitte ottaa miekkani, herra upseeri.» Samassa hän vaipui pyörtyneenä pitkälleen.

Kiroten astui muskettisoturi hänen luokseen. Hän totteli Chatelleraultia kirjaimellisesti, polvistuen hänen viereensä ja vetäen miekan varovasti pois haavasta. Sitten hän komensi pari miestänsä nostamaan ruumiin.

»Onko hän kuollut?» kysyi joku, ja joku toinen vastasi: »Ei vielä, mutta hän kuolee pian.»

Kun olin jälleen pukeutunut, aioin rientää heti Hotel de l'Epéehen tavatakseni Roxalannen, tyynnyttääkseni hänen pelkonsa ja surunsa ja tehdäkseni vihdoinkin tunnustukseni.

Astuessamme kadulle, jossa hämärä alkoi pimetä, tiedustin Castelrouxilta, kuinka St. Eustache oli joutunut Chatelleraultin seuraan.

»Hän on Iskariotin sukua luullakseni», vastasi gascognelainen. »Niin pian kun hän sai tietää, että Chatellerault oli saapunut Languedociin kuninkaan käskynhaltijana, kiiruhti hän tarjoamaan tälle palvelustaan saatettaessa kapinallisia vastaamaan oikeudessa teoistaan. Hän väitti, että kuninkaalla olisi paljon hyötyä siitä, että hän tunsi maakunnan perinpohjin ja että hänellä oli ollut erittäin hyvä tilaisuus tutustua monien sellaisten miesten valtiopetoksellisiin puuhiin, joita valtiovalta ei lainkaan epäillyt.»

»_Mort Dieu_!» huudahdin. »Jotakin sellaista olin epäillyt. Olette oikeassa sanoessanne, että hän kuuluu Iskariotin sukuun. Hän on pahempi kuin aavistattekaan. Minulla on hänestä tietoja — paljon tietoja. Vielä äskettäin hän itsekin oli kapinallinen, Orleansin Gastonin kannattaja — vaikka hänen intonsa olikin laimea. Mistähän syistä hän lienee ryhtynyt moiseen hommaan?»

»Samasta syystä, joka johti hänen esi-isäänsä, vanhanajan Juudasta — halusta hankkia rikkautta. Jokaisesta kapinallisesta, jota ei tähän saakka ole epäilty, joka nyt joutuu oikeuteen ja jonka valtiopetos saadaan hänen kauttaan todistetuksi, vaatii|hän puolet asianomaisen kapinallisen takavarikoidusta omaisuudesta.»

»_Diable_!» kirosin. »Entä hyväksyykö sinetinvartija sen?»

»Hyväksyykö? St. Eustachella on täydet valtuudet, hän saa toimia vapaasti, ja hänellä on komppania ratsuväkeä komennettavanaan metsästäessään kapinallisia.»

»Onko hän tähän mennessä tehnyt paljon?» oli seuraava kysymykseni.

»Hän on syössyt tuhoon puolikymmentä ylimystä perheineen. Ne varat, jotka hän on sen ohessa kasannut, lienevät totisesti melkoiset.»

»Huomenna, Castelroux, menen puhumaan kuninkaalle tästä somasta herrasmiehestä, pistämme hänet syvään ja pimeään koppiin ja pakotamme hänet luopumaan verirahoistaan.»

»Jos voitte todistaa hänet kapinalliseksi, niin teette siunatun työn», vastasi Castelroux. »Näkemiin siis huomiseen asti, sillä tässä on Hotel de l'Epée!»

Nousin portaita ylös ja olin juuri astumaisillani ovesta sisälle, kun ylhäältä äkkiä kuului naurunrähäkkää ja erotin hyvin tutun äänen. Se kuulosti parhaillaan puhuvan sisällä olevalle seurueelle. Epäilin hetkisen — sillä oli kulunut kuukausi siitä, kun olin kuullut tuota pehmeätä, liukasta puhetta. Sitten olin varma, että ääni todellakin oli taloudenhoitajani Ganymedeen. Castelrouxin sanansaattajat olivat nähtävästi vihdoinkin hänet löytäneet ja tuoneet hänet Toulouseen.

XVII

GANYMEDEEN LÖRPÖTTELY

Ennen sitä hetkeä, jolloin seisoin Hotel de l'Epéen ovella, kuunnellen taloudenhoitajani kertomusta ja niitä naurunpurskahduksia, joita hänen lukuisat kuulijansa vähäväliä päästivät, en ollut aavistanutkaan, minkälaiset kertojalahjat Rodenardilla oli. Mutta nyt en ollut lainkaan mielissäni huomatessani ne, sillä hän tarinoi siitä, kuinka eräs Marcel St. Pol, Bardelysin markiisi, oli lyönyt vetoa kreivi de Chatelleraultin kanssa, väittäen kosivansa neiti de Lavédania ja saavansa hänet puolisokseen kolmessa kuukaudessa. Eikä hän rajoittunut siihen. Rodenardilla näkyi olevan hyvät tiedot: hän oli urkkinut Castelrouxin sanansaattajalta kaikki, mitä tämä tiesi asioiden tilasta, ja myöhemmin, Toulouseen saavuttuaan, haalinut uutisia lisää.

Aioin juuri astua sisään ja antaa perin jyrkän ojennuksen tuolle lörpöttelevälle vintiölle, kun sisältä äkkiä kuului hälyä. Erotin tuolien narahduksia, äänet hiljenivät, ja pian olin vastakkain itse Roxalanne de Lavédanin kanssa, joka poistui seurassaan hovipoika ja nainen. Hänen katseensa osui minuun silmänräpäykseksi, ja hänen takaansa oviaukosta tulvivassa valossa näkyivät piirteeni selvästi. Ja kasvoni olivat varmaankin hyvin ällistyneet, sillä siinä vähäisessä ajassa arvasin hänen kuulleen kaikki, mitä Rodenard oli puhunut. Kun hän vilkaisi minuun, tunsin kalpenevani, minua puistatti ja otsalleni kihosi kylmä hiki. Sitten hänen katseensa lipui ohitseni ja suuntautui kadulle, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut minua. En voi sanoa, kalpeniko vai punastuiko hän, sillä valaistus oli liian huono. Sitten seurasi pysähdys, joka tuntui minusta loppumattomalta, vaikka sitä ei voinutkaan kestää kuin muutamia sekunteja — niin, vain muutamia. Sitten hän meni ohitseni, vetäen hameensa tiukasti kiinni, samalla kun minä masentuneena peräydyin ovipielen varjoon, veren tulviessa kasvoihini häpeästä, raivosta ja nöyryytyksestä.

Nyt hän tiesi, kuinka häntä olivat kaikki pettäneet, ensin minä ja myöhemmin, samana iltapäivänä, Chatellerault, ja hänen päätöksensä poistua Toulousesta ei saattanut merkitä muuta kuin sitä, että hän piti suhteitamme menneinä. Hänen katseestaan näin, että hän kummastui nähdessään minut niin pian vapaana, mutta hänen ylpeytensä oli nopeasti voittanut ja tukahduttanut kaikki ihmettelyn merkit.

Hänen sivuutettuaan minut pysyin paikallani, kunnes hänen vaununsa olivat rämisten häipyneet yöhön, ja sillä välin pohdin mielessäni vastaista toimintaani ja tein siitä päätöksiä. Mutta epätoivo valtasi minut väkisinkin.

Rodenard saisi tämän maksaa — jumal'auta, hän saisi! Taaskin jouduin hillittömän raivon valtaan, jota olen aina pitänyt herrasmiehelle sopimattomana, mutta jolle nyt tunnuin tottuvan antamaan perään tavantakaa. Eräs tallirenki tuli parhaillaan portaita ylös. Hänellä oli kädessään vankka piiska, jossa oli pitkä, palmikoitu siima. Hätäisesti murahtaen: »Luvallanne», tempasin sen hänen kädestään ja syöksyin huoneeseen.

Taloudenhoitajani puheli edelleen minusta. Huone oli täynnä väkeä, sillä yksin Rodenard oli tuonut mukanaan kaksikymmentä seuralaistani. Yksi heistä katsahti ylöspäin, kun pyyhälsin hänen sivuitseen, ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi minut. Mutta Rodenard jatkoi laverteluaan syventyneenä aiheeseensa, niin ettei hän huomannut mitään muuta.

»Herra markiisi», lausui hän juuri, »on herrasmies, jonka palveleminen on kunniaksi —»

Viimeisen sanan jälkeen hän parahti, sillä piiskani sivallus oli osunut hänen hyvinruokittuun ruhoonsa.

»Se on sellainen kunnia, joka ei enää ikinä tule osaksesi, sinä koira!» kiljaisin.

Hän hypähti korkealle ilmaan, kun piiska sattui häneen toistamiseen. Hän pyörsi ympäri, kasvot tuskasta vääntyneinä, pulleat posket kalpeina pelosta ja silmät pyörien hurjasti kiukusta, sillä vielä hän ei ollut täydelleen oivaltanut tilannetta. Kun hän sitten näki minut ja huomasi kamalan kiihtymyksen merkit kasvoillani, niin hän lankesi polvilleen ja ulvoi jotakin, mitä en ymmärtänyt — sillä sillä hetkellä en kyennyt ymmärtämään paljoakaan.

Piiska viuhahti jälleen ilmassa ja osui hänen hartioihinsa. Hän kiemurteli ja kiljui sekä ruumiillisesta että sielullisesta tuskasta. Mutta minä olin säälimätön. Hän oli lörpöttelyllään tuhonnut elämäni, ja niin totta kuin Jumala elää, oli hänen maksettava siitä se ainoa hinta, jonka hän kykeni — ruumiin kipu. Yhä uudelleen vingahti ruoskan siima hänen päänsä ympärillä ja sattui hänen pehmeään, valkeaan ihoonsa, samalla kun hän, armoa uikuttaen, ryömi ja huojui polvillaan edessäni. Vaistomaisesti hän lähestyi minua estääkseen lyöntejäni, kun taas minä peräännyin saadakseni piiskalle parempaa liikkumatilaa. Hän ojenteli käsivarsiaan ja risti lihavat kätensä rukoilevasti, mutta tuskaisesti pureva piiskansiima kietoutui niiden ympärille, jättäen niiden valkeaan ihoon punaisen jäljen. Kirkaisten hän kätki ne kainaloihinsa ja vaipui pitkäkseen lattialle.

Kun nyt sitä ajattelen, häpeän kelpo lailla muistaessani, kuinka häntä ruoskin. Todella vastahakoisesti ja vielä enemmän häveten olen pakottanut itseni kirjoittamaan siitä. Jos teitä loukkaa tämä pieksämisen selostus, niin olkoon puolustuksenani sen välttämättömyys; itse tapahtumasta en, ikävä kylläkin, voi esittää mitään muuta puolustusta kuin sokean raivon, jonka vallassa olin.

Aamulla jo kaduin hyvin katkerasti. Mutta sillä hetkellä olin vain järjetön. Olin hullu, ja hulluuteni oli syynä karkeaan raakuuteeni.

»Olet valmis lavertelemaan minusta ja asioistani kapakassa, sinä koira!» kiljuin hengästyneenä sekä kiihkosta että ponnistelusta. »Anna tämän muiston hillitä myrkyllistä kieltäsi vastaisuudessa!»

»Armollinen herra!» hän parkui. »_Misericorde_, monseigneur!»

»Kyllä! Saat armoa — juuri sen verran armoa kuin ansaitset. Tätäkö varten olen luottanut sinuun näin monta vuotta, ja tätäkö varten isäsi luotti sinuun sitä ennen? Sitäkö varten olet saanut tulla sileäksi, lihavaksi ja komeaksi palveluksessani, että maksaisit minulle tällä tavoin? _Sangdieu_, Rodenard! Isäni olisi hirtättänyt sinut, jos olisit puhellut puoleksikaan niin paljon kuin olet tänä iltana pakissut. Sinä koira! Sinä kurja lurjus!»

»Monseigneur», kirkui hän taaskin, »antakaa anteeksi! Autuaan äitinne tähden antakaa anteeksi! Monseigneur, en tietänyt —»

»Mutta sinä opit, vintiö. Sinä opit lihavan ruhosi kivusta. Eikö niin, kurja?»

Hän vaipui nääntyneenä hervottomaksi, ähkyväksi, veriseksi läjäksi, jota ruoskani yhäti hellittämättä suomi.

Mielessäni on kuva tuosta huonosti valaistusta huoneesta, säikähtyneistä kasvoista, joille lekuttavat kynttilät loivat omituisia varjoja, piiskani viuhinasta ja läiskeestä, omista kovaäänisistä kirouksistani ja syytämistäni solvaavista nimityksistä, Rodenardin parkunasta, silloin tällöin kuuluneista paheksumisäänistä ja pyynnöistä sekä muutamista rohkeammista, jotka käskivät minua häpeämään. Sitten liittyivät toisetkin tähän »Hävetkää!»-huutoon, joten minä vihdoin lakkasin, ojentautuen täyteen mittaani, ikäänkuin heitä uhmatakseni. Pääni oli korkeammalla kuin kenenkään muun huoneessaolijan, ja piiskani oli uhkaavasti koholla. En ollut tottunut kuulemaan arvostelua, ja heidän halveksivat sanansa kiihdyttivät sisuani.

»Kuka kiistelee oikeuttani vastaan?» ärjäisin uhittelevasti, ja he vaikenivat kaikki. »Jos joku teistä uskaltaa astua esiin, niin hän saa vastaukseni.» Kun ei heistä kukaan hiiskunut mitään, osoitin heille ylenkatsettani purskahtamalla nauruun.

»Monseigneur!» uikutti Rodenard jalkojeni juuressa. Hänen äänensä alkoi käydä heikoksi.

Vastaukseksi annoin hänelle viimeisen sivalluksen ja viskasin sitten ruoskan — joka oli käynyt risaiseksi pieksämisestä — takaisin kuskille, jolta olin sen lainannut.

»Riittäköön tämä sinulle, Rodenard», sanoin, koskettaen häntä jalallani. »Laita niin, ettet enää koskaan ilmesty silmieni eteen, jos kurja henkesi on sinusta kallis!»

»Ei niin, monseigneur!» ähkyi mies-parka. »Oi, ei niin! Olette rangaissut minua; olette piiskannut minua, niin etten kykene enää seisomaan. Antakaa minulle anteeksi, monseigneur, antakaa nyt minulle anteeksi!»

»Olen antanut anteeksi, mutta en tahdo nähdä sinua enää milloinkaan, etten unohtaisi antaneeni anteeksi. Viekää hänet pois!» käskin palvelijoitani, ja nopeasti, äänettömästi totellen astui heistä kaksi esiin ja kantoi ähkyvän ja nyyhkyttävän Rodenardin pois huoneesta.

»Isäntä», komensin senjälkeen, »laittakaa minulle huone kuntoon! Pari teistä tulee mukaani!»

Sitten annoin määräyksen matkatavaroitteni sijoittamisesta. Osan niistä lakeijani toivat siihen huoneeseen, jonka isäntä oli kiireellisesti siistinyt minua varten. Siellä istuskelin myöhään yöhön perin masentuneena ja epätoivoisena. Kun olin purkanut kiukkuni, olisin kenties hieman ajatellut Ganymedes-rukkaa ja hänen tilaansa, mutta omat asiani täyttivät tyyten mieleni ja valtasivat kaikki ajatukseni sinä yönä.

Kun vihdoin menin vuoteeseen, nukuin huonosti; koko yön vietin tuskaisesti hellien mennyttä rakkauttani, kuten äiti palvoo kuolleen esikoisensa ruumista.

Aamulla päätin lähteä Toulousesta, poistua koko tästä maakunnasta, jossa minulle oli tapahtunut niin paljon, ja mennä Beaugencyyn vanhentuakseni siellä eristäytyneenä ihmisvihaajana.

Tapasin sinä päivänä Castelrouxin, mutta en virkkanut hänelle mitään surustani. Hän kertoi minulle Chatelleraultista. Kreivi makasi hyvin heikossa tilassa Auberge Royalessa, eikä häntä voitu siirtää minnekään. Häntä hoitavan lääkärin mielestä ei hänen eloonjäämisestään ollut juuri toiveita.

»Hän pyytää nähdä teitä», lisäsi Castelroux.

Mutta minua se ei haluttanut. Siitä huolimatta? että hän oli tehnyt minulle huutavaa vääryyttä ja että halveksin häntä sydämeni pohjasta, olisi minussa voinut herätä sääli nähdessäni hänet nykyisessä tilassaan, enkä tahtonut Chatelleraultin kaltaiselle miehelle — en edes hänen kuolinvuoteellaan — tuhlata sellaista tunnetta, jota silloin itse niin kipeästi kaipasin.

»Aion poistua Toulousesta tänään», ilmoitin.

»Minne lähdette?»

»Helvettiin, Beaugencyyn — tuskin tiedän minne, eikä sillä olekaan väliä.»

Hän katsahti minuun kummastuneena, mutta hienotuntoisena miehenä hän ei kysellyt mitään sellaisesta asiasta, jota hän piti salaisuutena.

»Entä kuningas?» hän huomautti äkkiä.

»Hänen majesteettinsa on jo vapauttanut minut tehtävistäni.»

En kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä. Se oli kyllä aikomukseni auringonlaskuun saakka. Kun sitten älysin olevan myöhäistä, lykkäsin matkani seuraavaan aamuun.

Aamulla sitten lähdin. Mutta kun jouduimme matkalle myöhään, emme ehtineet pitemmälle kuin Grénadeen, jossa vielä kerran yövyimme Hotel de la Couronneen. Niinpä sen nojalla, että olin siirtänyt lähtöni yhden päivän myöhemmäksi, saavuttikin minut sanansaattaja, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä.

Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä. Hevosemme olivat satuloidut; olipa osa miehistäni jo ratsailla — sillä en aikonut erottaa heitä palveluksestani, ennenkuin Beaugencyyn saavuttuamme — ja molemmat vaununi olivat lähtövalmiit. Elinaikaisista tavoista ei ole helppo luopua, vaikka välttämättömyys antaakin siitä pakottavan määräyksen.

Olin parhaillaan selvittämässä laskuani isännälle, kun käytävästä äkkiä kuului nopeita askelia, miekan kalahtelua seinää vasten, ja ääni — Castelrouxin ääni — huhuili kiihtyneenä:

»Bardelys! Herra de Bardelys!»

»Mikä teidät on tänne kiidättänyt?» huudahdin tervehdykseksi, kun hän astui huoneeseen.

»Oletteko vielä matkalla Beaugencyyn?» kysyi hän terävästi, nykäisten niskaansa.

»Totta kai», vastasin, kummastellen hänen kiihkoaan.

»Sitten ette liene nähnyt St. Eustachea ettekä hänen miehiään?»

»En.»

»Mutta heidän on täytynyt ratsastaa tätä tietä vain muutamia tunteja sitten.» Sitten hän paiskasi hattunsa pöydälle ja jatkoi rajusti:. »Jos tunnette mielenkiintoa Lavédanin perhettä kohtaan, niin palatkaa heti Toulouseen!»

»Jättäkää meidät kahdenkesken, herra isäntä!» pyysin lyhyesti ja hänen poistuttuaan tiedustin niin tyynesti kuin voin: »Mitä Lavédanin perheestä, Castelroux?»

»Chevalier de St. Eustache lähti Toulousesta tänä aamuna kello kuusi Lavédaniin.»

Nopeasti välähti päähäni aavistus hänen saapumisensa tarkoituksesta.

»Hän on kavaltanut varakreivin?» virkoin, puolittain kysyen, puolittain todeten. Castelroux nyökkäsi.

»Hän on saanut sinetinvartijalta pidätysmääräyksen ja menee nyt panemaan sitä toimeen. On hyvin pelättävissä, että Lavédanista ei muutamien päivien kuluttua ole jäljellä muuta kuin pelkkä nimi. Tämä St. Eustache hoitaa liikettään ripeästi, ja hän on saanut nyt jo siepatuksi muutamia kauniita saaliita. Mutta yhteenlaskettuinakaan ei niiden määrä ole niin suuri kuin tästä hänen viimeisestä retkestään koituisi. Jollette te sekaannu, Bardelys, on varakreivi de Lavédan tuhon oma ja hänen perheensä koditon.»

»Minä sekaannun asiaan», huudahdin. »Jumal'auta, sen teen! Ja St. Eustache — hän on totisesti syntynyt onnellisella hetkellä, jos hän välttää hirsipuun. Hän tuskin uneksiikaan, että minut on vielä otettava huomioon. Kas niin, Castelroux, lähden Lavédaniin heti.»

Astuin ovea kohti, mutta gascognelainen kutsui minut takaisin.

»Mitä hyötyä siitä on?» hän kysäisi. »Eikö olisi parempi ensin palata Toulouseen ja hankkia kuninkaalta vastamääräys?»

Hänen sanansa olivat viisaat — hyvin viisaat. Mutta vereni kiehui, ja minulla oli liian tulinen kiire kyetäkseni harkitsemaan.

»Palata Toulouseen?» kertasin halveksivasti. »Ajan tuhlausta, kapteeni. Ei, lähden suoraapäätä Lavédaniin. En tarvitse vastamääräystä. Tunnen liian hyvin tämän chevalierin asiat, ja pelkkä saapumiseni riittää hillitsemään häntä. Hän on kurja petturi, kuten saatte nähdä; mutta tällä kertaa hän, Jumalan kiitos, on perin sopuisa lurjus. Gilles!» huusin, työntäen oven auki. »Gilles!»

»Monseigneur», vastasi hän, rientäen luokseni.

»Työntäkää vaunut heti takaisin vajaan ja satuloikaa minulle ratsu!» komensin. »Ja käske toveriesi nousta oitis satulaan ja odottaa minua pihalla. Emme lähde Beaugencyyn, Gilles. Ratsastamme pohjoiseen — Lavédaniin.»

XVIII

ST. EUSTACHE ITSEPÄISENÄ

Kun ensimmäisen kerran saavuin Lavédaniin, en ollut noudattanut — tai oikeammin kohtalo oli järjestänyt niin, etten voinut noudattaa — Chatellerauitin ehdotusta, että minun pitäisi mennä sinne mukanani kaikki vallan merkit — liveripukuiset seuralaiseni ja ajoneuvoni, osoittamassa sitä uhkeutta, joka kaikkialla Ranskassa liitettiin minun nimeeni, ja siten säihkyvällä loistollani huikaista se nainen, jota olin tullut voittamaan omakseni.

Mutta niin ei ollut nyt, toisella käynnilläni. Käytettävissäni oli kaikki se upeus, josta sain kiittää »Uhkea»-nimitystäni.

Tulomme sattui eräässä suhteessa hyvään aikaan. Tuskinpa olisimme voineet estää St. Eustachen hallussa olevan vangitsemismääräyksen toimeenpanoa, vaikka olisimmekin saapuneet aikaisemmin. Mutta vaikutuksen — tehokkaan teatteritempun — aikaansaamiseksi emme olisi voineet tulla sopivampaan aikaan.

Pihalla olivat vaunut linnan portaiden edustalla. Portaita alas asteli varakreivi, toisella puolellaan varakreivitär — tuikeampana ja pilkallisempana kuin koskaan — toisella tyttärensä, kasvot kalpeina ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Näiden kahden naisen — vaimonsa ja lapsensa — välissä, jotka olivat ruumiillisesti yhtä erilaisia kuin sielullisestikin, asteli Lavédan varmoin askelin tyynen näköisenä ja ylevänä, ylhäisen välinpitämättömänä kohtalostaan.

Heidän takanaan seisoi portailla ryhmä palvelijoita, Anatole-vanhus hiukan toisten edellä, epäilemättä kummastuneena ajatellen, oliko tässä todellakin äskeinen tahriutunut Lesperon — sillä jos olin huolehtinut lakeijoitteni ulkonäön komeudesta, olin tietysti pitänyt siitä huolta myöskin oman ruumiini verhoon nähden.

Gilles hyppäsi satulasta, kun pysäytin ratsuni, ja kiiruhti pitelemään jalustintani, jupisten: »Monseigneur», joka arvonimi sai katsojain silmiin vielä ihmettelevämmän ilmeen.

Menin välinpitämättömästi St. Eustachen luokse ja puhuttelin häntä alentuvasti kuin tallirenkiä, sillä jos tahtoo vaikuttaa hänen kaltaiseensa mieheen ja saada hänet pehmeäksi, on paras ase röyhkeys, joka kiukuttaisi ylevämpää sielua.

»Nykyisessä maailmassa sattuu omituisia kohtauksia, St. Eustache», aloitin, hymyillen halveksivasti. »Täällä mennään ja tullaan kummallisesti ja ollaan ihmeellisten vaiheiden alaisia. Viime kerralla täällä ollessamme olimme kumpikin varakreivin vieraita; tänään näytte te toimivan täällä — poliisina.»