Part 8

»Oi, ei, ei!» huusi neito, ja hänen äänestään huokui kauhua ja epätoivoa. »Ettehän tarkoita, että —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä; ja hetkisen jälkeen lopetti kreivi sen hänen puolestaan.

»Tarkoitan, mademoiselle, että tämän Lesperonin täytyy kuolla.»

»Onko päätöksenne aivan peruuttamaton, monsieur? Jos teissä on vähänkin säälintuntoa, niin sallikaa minun ainakin itkien rukoilla armoa kuninkaalta!»

»Se ei hyödyttäisi teitä ensinkään. Kuten jo sanoin, Languedocin kapinoitsijat ovat minun käsissäni.» Hän pysähtyi ikäänkuin antaakseen noiden sanojen hyvästi syöpyä neidon tajuntaan ja jatkoi sitten: »Jos toimittaisin hänet vapaalle jalalle, mademoiselle, jos hankkisin hänet tänä yönä pois vankilasta, lahjoen hänen vartijansa vaikenemaan ja ottaen häneltä valan, että hän heti poistuu Ranskasta eikä kavalla minua, tekisin itseni syypääksi valtiopetokseen. Vain sillä tavoin voisi se tapahtua, ja käsitättehän, mademoiselle, että niin menetellen panen oman kaulani vaaraan.»

Hänen sanoissaan oli lausumaton sivumaku — hieno viittaus, että hänet voitaisiin lahjoa tekemään kaikki se, josta hän näin hämärästi puheli.

»Ymmärrän, monsieur», vastasi Roxalanne nyyhkyttäen, »että se on liian paljon voidakseni sitä pyytää.»

»Se olisi paljon, mademoiselle», selitti kreivi nopeasti, ja nyt hänen äänensä oli hillitty ja värisi omituisesti. »Mutta ei mikään, mitä teidän huulenne minulta pyytävät ja mitä kuolevaisen vallassa on tehdä, ole _liian_ paljon!»

»Mitä tarkoitatte?» huudahti Roxalanne, pidättäen henkeään. Oliko hän arvannut — kuten minä näkemättä hänen kasvojaan olin arvannut — mitä sitten seurasi? Kurkkuani alkoi kouristaa. Puristin käteni nyrkkiin ja ponnistauduin rauhalliseksi kuullakseni, että olin arvannut oikein.

»Kaksi kuukautta sitten», virkkoi Chatellerault, »matkustin Lavédaniin, kuten muistanette. Näin teidät, mademoiselle — tosin vain lyhyen hetken aikana — ja siitä lähtien en ole nähnyt mitään muuta kuin teidät.» Hänen äänensä kävi hieman hiljaisemmaksi, ja intohimo pani sen värähtelemään. Myöskin Roxalanne huomasi sen, sillä tuolin narahdus ilmaisi minulle, että hän nousi Pystyyn.

»Ei nyt, monsieur — ei nyt!» hän esteli. »Nyt ei ole oikea aika. Pyydän teitä ajattelemaan suruani.»

»Sen teen, mademoiselle, ja kunnioitan murhettanne, Ja uskokaa minua, otan siihen osaa kaikesta sydämestäni. Mutta nyt _on_ oikea aika, ja jos tämän miehen asia on teidän sydämenasianne, niin te kuuntelette minua loppuun saakka.»

»Monsieur, rukoilen teitä —»

»Kuulkaa minua loppuun asti!» kivahti kreivi. Sitten hän puhui edelleen tyynemmin. »Nykyisin te rakastatte tätä herra de Lesperonia —»

»Rakastan häntä aina! Aina, monsieur!»

»Malttakaa, malttakaa!» huudahti toinen, joutuen hämminkiin keskeytyksen tähden. »Jos hän eläisi ja te menisitte avioliittoon hänen kanssaan ja olisitte joka päivä hänen seurassaan, niin en ollenkaan epäilisi rakkautenne kestämistä. Mutta jos hän kuolisi tai jos hän joutuisi maanpakoon ettekä te enää häntä näkisi, niin surisitte häntä vähän aikaa ja sitten — _helas!_ se on miesten ja naisten tapa — aika parantaisi ensin surunne, sitten sydämenne.»

»Monsieur, monsieur!» valitti lapsi-rukka. »Tiesin, että te olitte hyvä! Tiesin —»

»Vielä hetkinen! Älkää käsittäkö minua väärin! En sano antavani sitä — minä tarjoan sitä.»

»Mitä erotusta siinä on?»

»Se että jos tahdotte sen saada, mademoiselle, on teidän se ostettava. Olen sanonut, että teidän tähtenne olen valmis uhmailemaan kaikkia vaaroja. Pelastaakseni rakastajanne uhittelen mestauslavaa. Jos minut kavalletaan tai jos tapaus pääsee asianomaisten tietoon, niin varmasti pääni putoaa Lesperonin pään sijasta. Uskaltaudun siihen vaaraan, mademoiselle — teen sen ilomielin — jos lupaatte tulla vaimokseni, kun olen sen tehnyt.»

Roxalannelta pääsi parkaisu, sitten oli kaikki hiljaista. Sitten kuului:

»Oi, monsieur, te olette säälimätön! Millaista kauppaa te minulle esitätte!»

»Rehellistä kauppaa, se on varma», vastasi tämä hornan sikiö — »perin rehellistä. Minä panen vaaraan henkeni, te lupaatte minulle kätenne.»

»Entä jos kieltäydyn, monsieur?»

Chatellerault huokasi.

»Sen lisäksi, että pidän henkeäni kalliina, tunnen varsin inhimillistä mustasukkaisuutta. Ja kun minulla on sellaiset vaikuttimet, niin mitä voitte toivoa?»

»Lyhyesti sanoen, tarkoitatte siis, että hänen on kuoltava?»

»Huomenna», oli tämän pirullisen konnan lakooninen vastaus.

He olivat vähän aikaa ääneti, sitten puhkesi Roxalanne nyyhkyttämään.

»Olkaa sääliväinen, monsieur! Jos todella rakastatte minua, niin armahtakaa minua! Oi, hän ei saa kuolla! En voi, en rohkene antaa hänen kuolla! Pelastakaa hänet, monsieur, ja minä rukoilen puolestanne joka ilta koko elämäni ajan; rukoilen Pyhää Äitiä puolestanne, kuten nyt rukoilen teitä hänen puolestaan.»

Oliko sellaista miestä, joka voi vastustaa tätä viatonta, harrasta vetoomusta? Oliko miestä, joka näihin yleviin, rakkautta ja tuskaa huokuviin sanoihin voi vastata vetoamalla omiin karkeihin intohimoihinsa? Sellainen tuntui olevan, sillä Chatellerault vain lausui:

»Tiedätte hinnan, lapsi.»

»Ja Jumala minua armahtakoon! Minun täytyy se maksaa. Minun täytyy, sillä jos hän kuolee, jää hänen verensä minun omalletunnolleni!» Sitten hän tukahdutti surunsa, ja hänen äänensä kävi melkein tylyksi, kun hän hillitsi itseään. »Jos minä lupaan teille mennä kanssanne naimisiin tästä päivästä — sanokaamme — kuuden kuukauden kuluessa, niin mitä takeita te annatte minulle, että se mies, joka on pidätetty Lesperon-nimisenä, pääsee vapaaksi?»

Kuulin kreivin päästävän huohotusta muistuttavan äänen.

»Jääkää Toulouseen huomiseen saakka, ja tänä yönä hän saapuu luoksenne jäähyväisille ennen lähtöään! Oletteko siihen tyytyväinen?»

»Olkoon niin, monsieur», vastasi Roxalanne.

Silloin vihdoin hypähdin seisomaan. En jaksanut enää kestää. Kenties ihmettelette, että olin kyennyt hillitsemään sisuani näin kauan, sallien hänen kärsiä, saadakseni selville, kuinka pitkälle Chatellerault-lurjus menisi konnanjuonissaan.

Äkkipikaisempi mies olisi iskenyt väliseinän pirstaleiksi tai huutanut Roxalannelle sen lohduttavan tiedon, että Chatelleraultin esittämä sopimus oli merkityksetön, koska minä jo olin vapaana. Ja siinä olisi rajumpi mies vaistomaisesti menetellyt viisaammin kuin minä tein järkevästi harkiten. Sensijaan minä avasin oven, menin vierassalin halki ja kiiruhdin käytävään, jonka arvelin vievän Chatelleraultin huoneeseen. Mutta erehdyin, ja ennenkuin olin löytänyt tarjoilijan ja kysynyt häneltä tietä, meni muutamia kalliita minuutteja hukkaan. Hän saattoi minut takaisin vierassalin läpi erääseen toiseen käytävään avautuvalle ovelle. Hän sysäsi sen auki, ja minä jouduin äkkiä vastakkain Chatelleraultin kanssa, joka oli vieläkin punaisena äskeisestä ottelustaan.

»Te täällä!» hän äännähti, ja hänen leukansa laskeutui ja kasvonsa kävivät niin kalpeiksi kuin voivat. Hän ei voinut aavistaa, että minä olin kuullut koko kaupan hieronnan.

»Menemme takaisin, jos suvainnette, herra kreivi», sanoin minä.

»Takaisin, minne?» kysäisi hän typertyneenä.

»Takaisin neiti de Lavédanin luokse. Takaisin siihen huoneeseen, josta juuri tulette.» Työnsin hänet hieman kovakouraisesti käytävään, jonka hämärässä valossa en voinut enää erottaa hänen ilmeitään.

»Hän ei ole siellä», virkkoi hän.

Naurahdin lyhyesti.

»Yhtäkaikki me menemme takaisin», tiukkasin.

Pidin pääni, ja pian olimme samassa huoneessa, jossa hänen häpeällinen kauppansa oli tehty. Mutta tällä kertaa hän oli puhunut totta. Roxalanne ei ollut enää siellä.

»Missä hän on?» kysyin kiukuissani.

»Hän meni pois», vastasi Chatellerault, ja kun huomautin vastaan, etten ollut kohdannut häntä, kysäisi hän loukkaavasti: »Ette kai haluaisi, että nainen kulkee yleisen vierassalin halki, vai haluaisitteko? Hän poistui sivuovesta pihalle.»

»Koska asia on niin, herra kreivi», sanoin tyynesti, »tahdon keskustella hieman kanssanne, ennenkuin menen hänen jälkeensä.» Sitten suljin oven huolellisesti.

XV

HERRA DE CHATELLERAULT RAIVOISSAAN

Kun ovi oli suljettu, katselimme Chatellerault ja minä toisiamme äänettöminä. Ja kuinka äärettömästi olivatkaan suhteemme muuttuneet viime kohtauksemme jälkeen!

»Herra kreivi», virkoin pilkallisesti, »onnittelen teitä oveluutenne ja suunnitelmienne syvyyden johdosta ja valitan sitä pientä onnettomuutta, jonka nojalla minä olen täällä ja jonka tähden teidän kauniit sommitelmanne todennäköisesti romahtavat.»

»Kuinka paljon tiedätte?» kysyi hän äkäisen halveksivasti.

»Olen ollut tuossa huoneessa puoli tuntia», vastasin, koputtaen väliseinää rystysilläni. »Kuten huomannette, on seinä ohut, ja minä kuulin kaikki, mitä teidän ja neiti de Lavédanin välillä tapahtui.»

»Niinpä siis se Bardelys, jota nimitetään Uhkeaksi, Bardelys, ritarillisuuden esikuva, Bardelys, Ranskan hovin _arbiter elegantiarum_, onkin vain, kuten näyttää, tavallinen urkkija.»

Jos hän koetti sanoillaan saada minut raivostumaan, niin hän pettyi.

»Herra kreivi», sanoin tyynesti, »olette kylliksi vanha tietääksenne, että vain totuus voi haavoittaa. Olin siinä huoneessa sattumalta, ja kun keskustelunne ensimmäiset sanat osuivat korviini, en olisi ollut ihminen, jollen olisi jäänyt sinne ja herkistänyt korviani kuullakseni jokaisen lausumanne tavun. Muuten sallikaa minun kysyä, hyvä herra Chatellerault, milloin teistä on tullut niin omantunnontarkka, että rohkenette syyttää jotakin toista miestä kuuntelemisesta!»

»Olette hämäräpuheinen, monsieur. Mitä viittauksenne tarkoittaa?»

»Se merkitsee sitä, että jos mies on paljastettu pettäjäksi, valehtelijaksi ja varkaaksi, pitäisi hänen oman luonteensa antaa hänelle riittävästi huolta ja estää hänet lausumasta arvostelevia huomautuksia toisten käyttäytymisestä.»

Hänen päivettyneille kasvoilleen lehahti puna, joka sitten katosi, jättäen ne lyijynharmaiksi, mikä on perin ilkeännäköistä, niin totta kuin Jumala elää. Hän sinkautti isotöyhtöisen hattunsa pöydälle ja vei kätensä miekankahvaan.

»Jumalan kuolema!» hän kiljaisi. »Tästä teidän on vastattava minulle.»

Pudistin päätäni ja hymyilin, mutta en lainkaan liikahtanut paljastaakseni asettani.

»Monsieur, meidän on puheltava hetkinen. Luullakseni se on teille parasta.»

Hän loi minuun yrmeän katseen. Kenties tehosi häneen vakavan ponteva sävyni. Olkoonpa sen laita miten tahansa, joka tapauksessa hän painoi puoleksi paljastetun miekkansa takaisin tuppeen, niin että kalahti, ja kysyi:

»Mitä teillä on sanomista?»

»Istukaa!» Viittasin häntä siirtymään pöydän ääressä olevalle tuolille ja istahdin sitten itse häntä vastapäätä. Otin kynän, kastoin sitä vieressä olevassa mustetolpossa ja nykäisin eteeni paperiarkin.

Tunsin hänen katsovan minua ja saatoin aavistaa hänen arvelunsa ja sekavat mietteensä, kun kynäni nopeasti raapi paperin pintaa. Se oli pian tehty, ja pistin kynän syrjään. Otin hiekkasäiliön.

»Kun mies menettelee petollisesti, herra kreivi, ja hänet saadaan kiinni, katsotaan hänen ehdottomasti menettäneen panoksensa. Yksistään sen nojalla on koko omaisuutenne nyt oikeuden mukaan minun.» Taaskin piti minun torjua hänen keskeytyksensä. »Mutta jos syrjäytämmekin sen näkökohdan ja oletamme, että te olette menetellyt minua kohtaan rehellisesti ja kunniallisesti, on teillä sittenkin, monsieur, pätevä todistus — itse neiti de Lavédanin sana — siitä, että minä olen voittanut vedon. Joskin siis otamme asian tältä kaikkein lievimmältä kannalta», — pysähdyin siroittaakseni hiekkaa kirjoitukselle — »olette sittenkin menettänyt tiluksenne, ja ne ovat tulleet minun omaisuudekseni.»

»Niinkö, jumal'auta!» mylvi hän kykenemättä enää hillitsemään itseään. »Siispä, herra markiisi, katsokaamme, eikö muutama tuuma terästä kykene voittamaan niitä minulle takaisin!» Ja taaskin lennähti hänen kätensä miekan kahvaan.

Nousin pystyyn ja sysäsin hänelle nyt valmiin asiakirjan. »Vilkaiskaa ensin tuohon!»

Hän seisahtui silmäilemään minua kysyvästi. Käytökseni saattoi hänet niin uteliaaksi, että hänen kiihkonsa syrjäytyi. Sitten hän astui pöydän ääreen ja otti paperin. Kun hän luki, vapisi hänen kätensä, ja ällistyksestä menivät hänen silmänsä levälleen ja otsansa ryppyihin.

»Mitä — mitä tämä merkitsee?» läähätti hän.

»Sitä, että vaikka varmasti tiedänkin voittaneeni, pidän kuitenkin parempana tunnustaa menettäneeni vedon. Luovutan teille täten Bardelysin tilukset, koska, monsieur, olen oppinut käsittämään, että se veto oli häpeällinen — sellainen, jossa herrasmiehen ei pitäisi olla mukana — ja koska tämä on ainoa tapa, jolla voin hyvittää — itseni, kunniani ja sen naisen, jota olemme loukanneet.»

»En ymmärrä», ähkäisi hän.

»Käsitän kyllä, kuinka vaikeaa se on teille, kreivi. Asia on hienotuntoinen. Mutta sen toki ymmärtänette, että picardielaiset maatilukseni ovat teidän. Mutta, monsieur, viisaasti menettelisitte, jos tekisitte heti jälkisäädöksenne, sillä teidän itsenne ei ole sallittu niistä nauttia.» Hän loi minuun kysyvän silmäyksen. »Hänen majesteettinsa», jatkoin vastaukseksi hänen katseeseensa, »aikoo vangituttaa teidät, koska olette pettäneet hänen teihin panemansa luottamuksen ja vääristäneet oikeuden tarkoitusperiä palvelemaan omia yksityisiä murhapyyteitänne.»

»_Mon Dieu_!» huudahti hän, joutuen äkkiä perin surkean kauhun valtaan. »Tietääkö kuningas?»

»Tietääkö?» Naurahdin. »Olette ollut niin kiihtynyt näistä muista seikoista, että olette unohtanut kysyä, miten olen päässyt vapaalle jalalle. Olin kuninkaan puheilla, monsieur, ja kerroin hänelle, mitä täällä Toulousessa on tapahtunut ja että minun oli määrä astua mestauslavalle huomenna!»

»_Scelerat_!» kirkui hän. »Te olette syössyt minut turmioon!» Hänen äänensä värisi raivosta ja tuskasta. Hän seisoi edessäni kasvot sinipunervina, kouristellen ja aukoen kupeilla riippuvia käsiään. Hänen lyhyt, vanttera vartalonsa vapisi kiihkosta ja pelosta, hänen leveä naamansa oli vääntynyt kamalaan, raivoiseen virnistykseen. Hänen kiukunpuuskansa ollessa vielä ylimmillään avautui ovi ja sisään astui hilpeä chevalier de St. Eustache.

Hän seisahtui ällistyneenä kynnykselle — ihmetellen Chatelleraultin kiihtymystä ja tyrmistyneenä nähdessään minut.

Kreivi kääntyi äkäisenä häneen päin.

»No, papukaija?» hän karjaisi. »Mitä te minusta tahdotte?»

»Herra kreivi!» huudahti toinen paheksuvan moittivasti.

»Käsittänette kai tulleenne sopimattomaan aikaan», pistin minä väliin. »Herra de Chatellerault on hieman kiihdyksissä.»

Sanani kiinnittivät uudelleen hänen huomionsa minuun, ja hänen ilmeensä kävi yhä kummastuneemmaksi, sillä hänestä olin edelleen Lesperon, kapinallinen, ja häntä luonnollisesti ihmetytti se, että olin vapaana.

Samassa kuului käytävästä puhelua ja askelia, ja kun pyörähdin ympäri, näin oviaukossa St. Eustachen takana olevat Castelrouxin, Mironsacin ja vanhan tuttavani, lörpöttelevän, vastuuttoman ilveilijän, La Fossen, kasvot. Hän oli Mironsacilta kuullut, että olin Toulousessa, ja Castelrouxin opastamina olivat he molemmat lähteneet minua etsimään. Rohkenenpa vannoa, etteivät he olleet aavistaneet löytävänsä minua tällaisissa oloissa.

He työntyivät huoneeseen, pakottaen St. Eustachea edellään, ja sitten vaihdettiin tervehdyksiä ja onnitteluja, samalla kun Chatellerault, hilliten hämminkiään, veti chevalierin nurkkaan ja kuunteli, mitä hänellä oli sanottavaa. Pian kuulin kreivin huudahtavan:

»Tehkää kuten haluatte, chevalier! Jos teillä on omia etujanne ajettavina, niin ajakaa! Mitä minuun tulee — en välitä enää mistään.»

»Mutta miksi, monsieur?» tiedusti chevalier.

»Miksi?» kertasi Chatellerault, ja hänen rajuutensa kuohahti uudelleen. Sitten hän pyörähti ympäri ja tuli suoraan minua kohti kuten hyökkäävä härkä.

»Herra de Bardelys!» hän ärjäisi.

»Bardelys!» ällisteli taempana seisova St. Eustache.

»No, mitä?» kysäisin kylmästi, kääntyen poispäin ystävistäni.

»Kaikki, mitä puhuitte, saattaa olla totta, ja minä lienen tuhon oma, mutta jumal'auta, sen vannon, ettette te pääse rangaistuksetta.»

»Minun mielestäni olette suuressa vaarassa vahingoittaa itseänne!» vastasin naurusuin.

»Teidän on annettava minulle hyvitystä, ennenkuin eroamme!» karjui hän.

Pudistin päätäni.

»Olen siksi kunnian mies, että valitsen ne, joiden kanssa mittelen miekkoja. Jätän teidät odottamaan hänen majesteettinsa rangaistusta; hänen pyövelinsä ei liene niin tarkkatuntoinen kuin minä. Ei, monsieur, sanalla sanoen, en luule voivani taistella kanssanne.»

Hänen kasvonsa kävivät hieman kalpeammiksi. Ne muuttuivat harmaiksi. Hän puri hammasta, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahemmin kuin milloinkaan. Hetkisen hän seisoi siinä, silmäillen minua. Sitten hän astahti askeleen lähemmäksi ja sähisi:

»Ette luule voivanne taistella kanssani, niinkö? Ette luule! _Pardieu!_ Miten saan teidät muuttamaan mieltänne? Sanasolvaukset eivät näy teihin pystyvän. Arvelette, ettei rohkeuttanne voida mitenkään epäillä, Koska te muutamia vuosia sitten onnellisen sattuman avulla surmasitte La Vertoilen ja pääsitte siitä maineeseen.» Ylettömässä raivossaan hän läähätti raskaasti, ikäänkuin liian painavaa taakkaa kantava mies. »Olette siitä pitäen elänyt tuon sattuman teille suomasta arvosta. Katsotaanpas, voitteko siitä kuollakin, herra de Bardelys.» Kumartuen eteenpäin hän iski minua rintaan niin äkkiä ja voimakkaasti — hän oli tavattoman väkevä — että olisin kaatunut, jollei La Fosse olisi ottanut minua syliinsä.

»Tappakaa hänet!» lepersi tämä klassillisuutta haaveileva hupakko. »Olkaa Theseuksena tälle Marathonin härälle!»

Chatellerault astahti taaksepäin, vei kädet lanteille, kallisti päätään oikealle ja jäi odottamaan kasvoillaan loukkaavan julkea virnistys.

»Riittääkö se muuttamaan päätöksenne?» hän ärähti

»Suostun taisteluun», vastasin, kun voin jälleen hengittää. »Mutta sen vannon, etten auta teitä livistämään pyövelin käsistä.»

Hän nauroi koleasti.

»Enkö minä sitä tiedä?» hän pilkkasi. »Kuinka voisi teidän kuolemanne auttaa minua selviytymään? Tulkaa, messieurs, _sortons!_ Heti paikalla!

»_Soit_!» virkoin lyhyesti. Ja sitten me tunkeuduimme pois huoneesta ja menimme sekavana joukkona käytävää myöten rakennuksen takana olevalle pihalle.

XVI

KALPA KÄTEEN

La Fosse asteli vierelläni etumaisena; hän oli ottanut minua käsipuolesta ja vannoskeli tahtovansa olla sekundanttinani. Hän piti taistelemisesta niin paljon, tämä vastuuton, järkkymätön runoseppo, että se lähenteli intohimoa, ja kun keskustelun aikana viitattiin kaksintaistelukieltoon ja minä vastasin siihen, että minulla oli tähän otteluun kuninkaan lupa, tuli hän melkein hulluksi riemusta.

Mironsac ja Castelroux sulkivat St. Eustachen auttamina vankan ajoportin, suojaten meidät siten ohikulkijoiden huomiolta. Portinpuoliskojen rämähdyksestä riensi isäntä parin apulaisensa seuraamana luoksemme, ja me saimme kuulla rukouksia ja välitysyrityksiä, pyyntöjä ja uhkauksia, jotka aina ovat takapihataistelujen esinäytöksenä, mutta jotka aina kuten nytkin päättyvät siihen, että isäntä poistuu, lähtien juoksujalkaa noutamaan apua lähimmästä vartiopaikasta.

»Nyt, _myrmidonit_», intoili La Fosse verenhimosta hurmaantuneena, »työhön, ennenkuin isäntä ehtii takaisin!»

»_Po' Cap de Dieu_!» murahti Castelroux. »Onko nyt pilailun aika, herra ilveilijä?»

»Pilailun?» tokaisi hän vastaan auttaessaan minua riisumaan ihokkaani. »Pilailenko minä? _Diable!_ Te gascognelaiset olette hidasjärkistä väkeä! Pidän kuvaannollisesta puheesta, ystäväni, mutta sitä ei ole vielä koskaan sanottu miksikään niin halvaksi kuin pilailuksi.»

Vihdoinkin olimme valmiit, ja siirsin kaiken huomioni lyhyeen, vankkavartaloiseen Chatelleraultiin, joka kävi kimppuuni kasvot vakavina ja silmissä jyrkän päättävä ilme. Asetuin miekkailuasentoon, eikä ruumiini, eikä mieleni vapissut. Tahdoin odottaa ja antaa hänen aloittaa, saadakseni tilaisuuden arvostella hänen kykyään ja ratkaistakseni, kuinka parhaiten selviytyisin hänestä. Olin päättänyt olla lainkaan haavoittamatta häntä ja valani mukaisesti jättää hänet pyövelin surmattavaksi; aikomukseni oli joko kiertoiskulla lyödä säilä pois hänen kädestään tai tehdä hänet taistelukyvyttömäksi.

Miekkojemme kalahdettua vastakkain teimme joitakuita alkuotteita terssiasennossa, kumpikin etsien varovasti tilaisuutta pistämiseen, mutta kummankaan paljastamatta itseään tai osoittamatta lainkaan hätäilemisen tai kiihtymyksen merkkejä. Nyt hänen miekkansa lipui pitkin omaani yhtä mittaa vavahdellen; hän katsoi kulmiensa alta minua tiukasti silmiin, ja polvet notkossa hän kyykistyi kuin syöksyyn valmistuva kissa. Sitten se tuli. Salamannopeasti hän vapautti säilänsä; hän siirsi sen miekkani alitse jälleen sen yläpuolelle, sitten taaskin takaisin sen alle, ja jännittäytyen syöksyyn — suoritettuaan kaksinkertaisen valehyökkäyksensä — hän suoristi käsivartensa antaakseen piston.

Mutta liikauttaen nopeasti miekkani kärkeä, väistin hänen säilänsä syrjään, niin että se meni ruumiini ohitse. Miekkamme olivat kahdesti sattuneet tiukasti yhteen, ja nyt oli Chatellerault, joka oli tehnyt mahdollisimman pitkän syöksyn ja jonka miekka oli puoliterään saakka sivuuttanut minut, pienen hetkisen ajan täydelleen armoillani. Mutta minä tyydyin seisomaan paikallani irroittamatta säilääni hänen säilästään, kunnes hän sai takaisin tasapainonsa ja olimme jälleen alkuperäisessä asennossamme.

Kuulin Castelrouxin syvällä bassoäänellä lausutun kirouksen »_Mordieux_», St. Eustachen säikähtyneen äännähdyksen, kun hän jo mielikuvituksessaan näki ystävänsä elottomana maassa, ja La Fossen harmistuneen huudahduksen, kun kreivi nousi uudelleen taisteluasentoon. Mutta niistä en välittänyt. Kuten jo sanoin, kreivin surmaaminen ei ollut tarkoitukseni. Chatellerault olisi kenties menetellyt viisaasti, jos hän olisi oivaltanut sen seikan, mutta hän ei sitä tehnyt. Päättäen siitä tavasta, jolla hän jatkoi hyökkäyksiään, olin varma, että hän luuli selviytyneensä minun hitauteni tähden, eikä hän tullut vähääkään ajatelleeksi, kuinka nopeasti minun oli täytynyt liikkua päästäkseni siihen asentoon, jossa olin ollut.

Kun en ollut surmannut häntä tällä vaarallisella hetkellä, alkoi hän halveksia miekkailutaitoani. Se näkyi selvästi siitä, että hän alkoi käyttää uhkarohkeita otteita, kiirehtien saamaan kaikki valmiiksi, ennenkuin meidät kenties keskeytettäisiin. Tätä hänen maltittomuuttaan käytin äkkiä hyväkseni, koettaen riistää häneltä aseen. Väistin uhkaavan piston, antaen sen mennä läheltä — vaarallisen läheltä — itseäni, ja pyöräyttäen säilääni hänen miekkansa ympäri yritin sinkauttaa sen hänen kädestään. Se oli hyvin vähällä onnistua, mutta hän sai sen torjutuksi ja peräytyi.

Silloin hän kenties tajusi, etten ollutkaan niin halveksittava vastustaja kuin hän oli luullut, ja alkoi jälleen noudattaa aikaisempaa, varovaisempaa taktiikkaansa. Minä muutin suunnitelmaa. Olin ahdistavinani ja panin hänet vähäksi aikaa tiukalle. Hän oli vahva, mutta minulla oli se etu, että yletin pitemmälle ja olin joustavampi, ja ilman sitäkin etua olisin voinut surmata hänet nopeasti, jos olisin tavoittanut hänen henkeään. Mutta tämä leikki oli vaarallista itselleni, ja kerran oli kuolema minua hyvin lähellä, olin niin vähällä saada surmani hänen miekastaan kuin suinkin on mahdollista, jos kerran pelastuu. Hyökkäykseni oli narrannut hänet tekemään jälkipiston, kuten olin toivonutkin. Hän yritti, ja kun hänen säilänsä kiersi miekkani ympäri ja sujahti minua kohti, väistin sen taaskin, ja pyöräyttäen sitä kaaressa koetin jälleen sinkauttaa sen pois hänen kädestään. Mutta tällä kertaa se ei onnistunut minulle niinkään hyvin kuin edellisellä kerralla. Hän nauroi yritykselleni, ja niin vikkelästi, etten olisi sitä häneltä odottanut, hän irroitti säilänsä, ja hänen miekkansa koukersi kuin käärme kurkkuani kohti.

Väistin sen piston, mutta vasta sitten kun se oli enää vain muutaman tuuman päässä kaulastani, ja vaikka sainkin sen ohjatuksi syrjään, meni se niin läheltä ohitseni kuin suinkin mahdollista raapaisematta ihoa. Vaara oli ollut niin uhkaava, että kun taaskin olimme molemmat alkuasennossa, oli koko ruumiini kylmässä hiessä.