Part 7

Pyysin häntä päästämään vieraani heti sisään, ja pian oli Roxalanne luonani. Castelroux sulki poistuessaan oven, ja me jäimme kahdenkesken.

Seisoimme hetkisen vastakkain sanaakaan virkkamatta. Sitten hän loi katseensa maahan, astui askeleen eteenpäin ja sopersi änkyttäen, empien, tukahdutetusti:

»Monsieur, monsieur.»

Yhdellä hyppäyksellä olin hänen edessään sulkien hänet syliini ja painaen hänen pienen, ruskean päänsä olkaani vasten.

»Roxalanne!» kuiskasin niin hyväilevästi kuin voin. »Roxalanne!» Mutta hän koetti irtautua syleilystäni.

»Antakaa minun olla, monsieur!» hän rukoili, ääni omituisesti väristen. »Älkää koskeko minuun, monsieur! Te ette tiedä — ette tiedä.»

»Kyllä minä tiedän, rakas», kuiskutin, »ja myöskin ymmärrän.»

Sen kuultuaan hän lakkasi heti ponnistelemasta ja tuntui olevan sylissäni hervottomana, ja avuttomana.

»Tiedättekö, monsieur?» hän kysyi, »tiedättekö, että juuri minä kavalsin teidät?»

»Kyllä», vastasin suoraan.

»Ja voitte antaa sen anteeksi? Minä aiheutan kuolemanne, ettekä te moiti minua! Oi, monsieur, se tappaa minut!»

»St, lapsi! Ymmärrän sen», vastasin, silittäen hänen ruskeata tukkaansa.

»Ette aivan, monsieur. Rakastin teitä niin, monsieur, ettette voi aavistaakaan, kuinka kärsin sinä aamuna, jolloin neiti de Marsac tuli Lavédaniin.

— Aluksi se oli vain tuskaa ajatellessani, että menettäisin teidät, että te katoaisitte elämästäni, etten enää teitä näkisi — teitä, jonka olin laskenut niin lähelle sydäntäni.

— Nimitin sinä aamuna itseäni pikku hupakoksi, kun olin uneksinut, että te muka piditte minusta. Turhamaisuuteni, ajattelin, oli narrannut minut haaveilemaan, että käytöksenne minua kohtaan oli rakastavan hellää. Olin katkeroitunut itseäni kohtaan ja kärsin — oi, niin kovasti! Kun sitten myöhemmin olin ruusutarhassa, tulitte te luokseni.

— Muistattehan, kuinka otitte minut kiinni ja osoititte, ettei yksin turhamaisuus ollut johtanut minua harhaan. Olitte pettänyt minua, arvelin. Silläkin hetkellä luulin teidän pettävän minua. Te kohtelitte minua kevytmielisesti ettekä välittänyt mitään kärsimyksistäni, kunhan minusta vain oli teille hiukan huvia lyhentämään joutenolon yksitoikkoisuutta oleskellessanne meillä.»

»Roxalanne — oma Roxalanne-parkani!» mutisin.

»Sitten muuttui katkeruuteni ja suruni vihaksi teitä vastaan. Te olitte murtanut sydämeni ja luulin teidän tehneen sen vain leikillä. Siitä päätin rangaista teitä. Ah! eikä se kenties ollut ainoastaan sitä. Luultavasti kannusti minua jonkun verran myöskin mustasukkaisuus. Te olitte kevytmielisesti kosiskellut minua, mutta te olitte saanut minut rakastumaan itseenne, ja jollen minä teitä saisi, ei teitä saisi kukaan muukaan. Ja niin minä hulluna lähdin Lavédanista, sanoen isälleni meneväni Auchiin hänen sisarensa luokse, tulin Toulouseen ja annoin teidät ilmi sinetinvartijalle.

— Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun jo tajusin tekoni kauheuden ja aloin vihata itseäni.»

Hän vavahti, ja häneltä pääsi huokaus.

»He eivät saa panna sitä täytäntöön! Oi, he eivät saa! Sanokaa minulle, että voitte puolustautua, ettette ole se mies, joksi he teitä luuleva!»

»Olemme Jumalan kädessä, lapsi. Mahdollisesti voin vielä pelastaa itseni. Jos pelastun, tulen suoraa päätä luoksenne, ja te saatte tietää kaikki. Mutta muistakaa, lapsi», ja nostaen käsilläni hänen kasvojaan katsoin hänen sinisiin, kyyneleisiin silmiinsä — »muistakaa, pieni, että yhdessä asiassa olen ollut vilpitön ja kunniallinen, siinä ei minulla ole ollut mitään muuta vaikutinta kuin sydämeni — kosiessani teitä. Minä rakastan teitä, Roxalanne, kaikesta sielustani, ja jos kuolen, olette te koko maailmassa ainoa olento, jonka jättäminen minua surettaa.»

»Minä uskon sen; uskon varmasti. Ei mikään voi enää horjuttaa uskoani. Mutta ettekö tahdo sanoa minulle, kuka olette?»

Mietin taaskin hetkisen. Sitten pudistin päätäni.

»Odottakaa, lapsi», virkoin, ja hän noudatti toivomustani eikä enää kysellyt.

Toisen kerran löin silloin laimin sopivan tilaisuuden enkä tunnustanut, ja kuten olin katunut sitä, että olin antanut ensimmäisen tilaisuuden mennä käyttämättä ohitseni, sain myöskin katua tätä vaikenemistani, vieläpä edellistä katkerammin.

Hän viipyi vielä hetkisen luonani, ja minä koetin valaa rohkeutta hänen sieluunsa. Puhuin toiveistani, jotka perustuivat siihen, että Castelroux löytäisi ystäviäni tuntemaan minua, vaikka ne toiveet olivat varsin heikot. Ja myöskin hän, lapsi-parka, koetti lohduttaa ja rohkaista minua.

»Jospa kuningas olisi täällä!» hän huokasi. »Menisin hänen puheilleen ja rukoilisin polvillani, että teidät vapautettaisiin. Mutta hänen kerrotaan olevan vasta Lyonsissa, enkä voisi mitenkään ennättää käydä siellä maanantaihin mennessä. Menen uudelleen sinetinvartijan luokse ja pyydän häntä armahtamaan tai ainakin lykkäämään tuomion toimeenpanoa.»

En riistänyt häneltä toivoa; en virkkanut mitään siitä, kuinka hyödytöntä se olisi. Mutta pyysin häntä viipymään Toulousessa maanantaihin saakka, että hän voisi käydä luonani ennen loppua, jos loppua ei voitaisi välttää.

Sitten saapui Castelroux saattamaan häntä pois, ja me erosimme. Mutta olin saanut häneltä paljon lohtua, paljon rohkeutta ja voimaa. Minusta tuntui, että jos kohtaloni olisi astua mestauslavalle, voisin sen nyt tehdä reippaammin ja iloisemmin.

XIII

YHDENNELLÄTOISTA HETKELLÄ

Castleroux kävi luonani seuraavana aamuna, mutta ei tuonut mitään sellaisia uutisia, joita olisi voinut pitää ilahduttavina. Hänen tiedustelijoistaan ei yksikään ollut vielä palannut, eikä kukaan heistä ollut lähettänyt sanaa siitä, että olisi päässyt seuralaisten jäljille. Rohkeuteni lamaantui hieman, ja nekin vähäiset toiveet, joita minulla vielä oli, haihtuivat nopeasti.

Päätin vihdoin kyhätä täydellisen selostuksen tapahtumista ja pyytää Castelrouxia huolehtimaan siitä, että se annettaisiin kuninkaalle itselleen. Siten tulisivat oikeuden vaatimukset tyydytetyiksi, ja lisäksi saisin — vaikka myöhään — maksaa velkani kreiville.

Tehtyäni sen päätöksen aioin juuri aloittaa kirjoittamisen, kun huomioni kiintyi harvinaiseen ääneen. Aluksi se oli vain epäselvää kohinaa, ikäänkuin aaltojen pauhua rantaa vasten. Vähitellen sen voima kasvoi, ja siitä alkoi erottua ihmisääniä, riemuisia tervehdyshuutoja. Sitten kuului väestön melun ylitse tykinlaukauksen pamahdus, sitten toinen, ja vielä toinen.

Hypähdin pystyyn, ihmetellen mitä oli tekeillä, ja riensin ristikkoisen ikkunani ääreen kuuntelemaan.

Kun väkijoukko siirtyi lähemmäksi, alkoi minusta tuntua, että huudot olivat suosionosoituksia.

Mieleeni välähti, että joku korkea henkilö saapui Toulouseen, ja ensimmäiseksi juolahti mieleeni kuningas. Sellaista mahdollisuutta ajatellessani huimasi päätäni ja toivo sumensi järkeni. Seuraavalla hetkellä muistin Roxalannen viime yönä kertoneen, että kuningas, oli vasta Lyonsissa asti. Torjuin senvuoksi sen ajatuksen ja sen mukana toivonikin, sillä olisi ihme, jos kuningas, matkustaen mukavaan, velttoon tapaansa, joka oli kuvaavaa koko hänen toiminnalleen, joutuisi Toulouseen ennenkuin viikko olisi kulunut, ja nythän oli vasta sunnuntai.

Palasin kirjoittamaan ja odottamaan, kunnes saisin tietää hälinän syyn vartijaltani, kun hän seuraavan kerran tulisi luokseni.

Oli kulunut kenties tunnin verran aikaa, kun ovi avautui ja kynnykseltä tervehti minua Castelrouxin hilpeä ääni.

»Monsieur, olen tuonut erään ystävän luoksenne.»

Pyörähdin ympäri tuolissani ja yksi vilkaisu Castelrouxin vieressä seisovan nuorukaisen yleviin, siroihin kasvoihin ja vaaleaan tukkaan sai minut äkkiä hypähtämään pystyyn.

»Mironsac!» kiljaisin ja juoksin kädet ojossa häntä vastaan.

Mutta vaikka riemuni olikin suuri ja hämmästykseni voimakas, oli Mironsacin kasvoilla kuvastuva hämminki vieläkin ilmeisempi.

»Herra de Bardelys!» huudahti hän, ja hänen kummastuneessa katseessaan oli sata kysymystä.

»_Po Cap de Dieu_!» murahti hänen serkkunsa. »Taisinpa totisesti tehdä viisaasti, kun toin sinut tänne.»

»Mutta», tiedusti Mironsac serkultaan, tarttuen käsiini, »miksi et ilmoittanut minulle, Amedée, että aioit opastaa minut herra markiisi de Bardelysin luokse?»

»Olisitko tahtonut minun turmelevan näin iloista yllätystä?» vastasi serkku.

»Armand», sanoin minä, »ei milloinkaan ole kukaan ollut tervetulleempi kuin sinä nyt. Tulit parhaiksi ajoissa pelastamaan henkeni.»

Sitten kerroin, vastaillen hänen kysymyksiinsä, lyhyesti kaikki, mitä minulle oli tapahtunut sen yön jälkeen, jolloin veto Pariisissa lyötiin, ja kuinka Chatelleraultin ovela vaikeneminen oli saattanut minut mestauslavan kynnykselle. Sen kuullessaan hän vimmastui, ja mieltäni hiveli, kun hän sätti kreiviä. Vihdoin hillitsin hänen herjaavaa purkaustaan.

»Saakoon riittää tällä kertaa, Mironsac!» sanoin nauraen. »Sinä olet täällä ja voit tehdä tyhjiksi kaikki Chatelleraultin suunnitelmat todistamalla sinetinvartijalle, kuka olen.»

Mutta sitten valtasi minut epäilys, ikäänkuin olisi kylmä käsi laskeutunut päähäni. Käännyin Castelrouxiin päin ja huudahdin.

»_Mon Dieu!_ Entä jos he eivät suostu ottamaan asiaani uudelleen käsiteltäväksi?»

»Eivätkö suostu!» Hän purskahti nauramaan. »Sitä ei heiltä kysytä.»

»Se ei ole tarpeen», lisäsi Mironsac. »Kun minä vain kerron kuninkaalle —»

»Mutta, ystäväni», keskeytin hänet kärsimättömästi, »minunhan on kuoltava huomenna!»

»Ja kuninkaalle kerrotaan siitä tänään — nyt heti. Lähden hänen puheilleen.»

Tuijotin vähän aikaa kuin puusta pudonnut; sitten johtui mieleeni äsken kuulemani hälinä ja huudahdin:

»Onko kuningas jo saapunut?»

»Luonnollisesti, monsieur. Kuinka minä muutoin voisin olla täällä? Kuulun hänen majesteettinsa seurueeseen.»

Silloin kävin taaskin kärsimättömäksi. Ajattelin Roxalannea ja hänen tuskaansa; jokainen minuutti, jonka Mironsac nyt viipyi kopissani, merkitsi kidutuksen jatkumista tuolle lapsi-raukalle. Siksi hoputin häntä lähtemään heti ja kertomaan hänen majesteetilleen, että olin vankina. Hän totteli, ja minä jäin vielä kerran yksikseni. Astelin edestakaisin ahtaassa kopissani sellaisen kiihtymyksen vallassa, jollaista en ollut luullut enää kokevani.

Puolen tunnin kuluttua palasi Castelroux yksin.

»No?» ehätin kysymään, heti kun ovi aukeni, antamatta hänelle aikaa edes päästä kunnolla sisään. »Mitä kuuluu?»

»Mironsac kertoi, että hänen majesteettinsa on rasittuneempi kuin koskaan. Teidän on mentävä palatsiin heti. Minulla on kuninkaan määräys.»

Ajoimme vaunuilla hyvin salaisesti, sillä hän ilmoitti minulle hänen majesteettinsa toivovan, ettei asiaa päästettäisi julkisuuteen, koska hänellä oli siihen nähden omat suunnitelmansa.

Minut jätettiin vähäksi aikaa odottamaan etuhuoneeseen, sillä aikaa kun Castelroux ilmoitti minut kuninkaalle. Sitten minut opastettiin pieneen kamariin, jossa oli upea punaisen ja kullan kirjava kalusto ja joka ilmeisesti oli erotettu hänen majesteettinsa työskentelyä tai hartaushetkiä varten. Kun astuin sisään, oli Ludvig selin minuun päin. Hän seisoi — pitkä, hintelä, mustapukuinen mies — nojaten ikkunanpuitteeseen ja tukien päätään koholla olevaan vasempaan käsivarteensa ja silmäili tarkkaavasti alhaalla olevaan puistoon.

Hän pysyi samassa asennossa siihen asti, kunnes Castelroux oli poistunut ja ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä. Sitten hän äkkiä kääntyi katsomaan minua silmiin, selin valoa vasten, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, mikä lisäsi niiden synkkää, väsynyttä ilmettä.

»_Voilà_, monsieur Bardelys!» tervehti hän minua kylmästi. »Näette nyt, mihin pulaan olette joutunut, kun ette totellut käskyjäni.»

»Tahtoisin kiinnittää huomiotanne siihen, sire», vastasin, »että minut on saattanut siihen teidän majesteettinne tuomarien kyvyttömyys ja erään sellaisen henkilön pahanilkisyys, jota teidän majesteettinne kunnioittaa suoden hänelle liian paljon luottamusta, pikemminkin kuin oma tottelemattomuuteni.»

»Molemmat yhdessä kenties», myönsi hän lempeämmin.

»Vaikka heillä näkyy joka tapauksessa olleen perin tarkka nenä haistamaan, kuka on valtiopetturi. Niin, Bardelys, tunnustakaa pois.»

»Minäkö? Petturi?»

Hän kohautti olkapäitään ja naurahti näyttämättä vähääkään iloiselta.

»Eikö sellainen mies ole valtiopetturi, joka tekee vastoin kuninkaansa toivomuksia? Ja ettekö senvuoksi ole petturi, nimitettäköönpä teitä Lesperoniksi tai Bardelysiksi? Mutta», jatkoi hän vieläkin lempeämmin ja heittäytyen puhuessaan tuoliin, »olen ollut kovin ikävystynyt, senjälkeen kun te poistuitte luotani. Heillä on maailman parhaat tarkoitukset, näillä tomppeleilla, ja jotkut heistä rakastavatkin minua, mutta he ovat kaikki väsyttäviä. Kun myöskin Chatellerault saa päähänpiston laskea leikkiä — kuten tässä tapauksessa — tekee hän sen näppärästi kuin karhu ja säkenöivän joustavasti kuin norsu.»

»Leikkiä?» sanoin.

»Ettekö te pidä sitä pilana, Marcel? _Pardieu_, kukapa teitä siitä moittisi? Sillä miehellä ei olisi terve huumorin tajunta, joka ymmärtäisi semmoista pilailua, että hänet tuomitaan kuolemaan. Mutta kertokaahan minulle siitä! Koko juttu, Marcel! En ole kuullut ainoatakaan tarinaa, jota olisi kannattanut kuunnella, senjälkeen kun — kun te lähditte luotamme.»

»Ettekö suvaitsisi, sire, kutsuttaa tänne kreivi de Chatelleraultin, ennenkuin aloitan?» kysyin.

»Chatelleraultin? Ei, ei.» Hän pudisti päätään oikukkaasti. »Chatellerault on saanut jo nauraa, ja huonosti opetetun koiran tavalla hän on pitänyt koko naurun yksin. Mielestäni, Marcel, on nyt meidän vuoromme. Olen tahallani lähettänyt Chatelleraultin pois, ettei hän saisi vihiä siitä mullistavasta kujeesta, jota valmistelemme hänelle tervetuliaisiksi.»

Nämä sanat saattoivat minut mitä parhaalle tuulelle, ja kenties juuri siitä johtui, että kun lämpenin kertoessani, puhuin niin lennokkaasti, että hänen majesteettinsa tavallinen turtuus ja raukeus katosivat. Kun lopulta aloin kuvailla Toulousen tuomioistuinta, asiani käsittelyä ja Chatelleraultin näyttelemää osaa, kävivät hänen kasvonsa päättäviksi ja koviksi.

»Onko se totta — kaikki se, mitä olette kertonut?» huudahti hän ankarana.

»Niin totta kuin evankeliumi. Jos katsotte valan tarpeelliseksi, niin vannon kunniani kautta, etten ole lausunut pienintäkään valhetta enkä herra de Chatelleraultista puhuessani ole jättänyt mitään mainitsematta samoin kuin en myöskään ole vähääkään liioitellut.»

»Se kurja raukka!» ärähti hän. »Mutta me kostamme kyllä hänelle, Marcel. Siitä olkaa huoletta!»

Kun hänen ajatuksensa sitten suuntautuivat uudelle uralle, hymyili hän väsyneesti.

»Kautta kunniani, saatte arvottoman elämänne aikana kiittää joka ilta Jumalaa siitä, että minä saavuin Toulouseen niin sopivaan aikaan, ja niin saa myöskin se ihana lapsi, jonka kauneutta olette kuvannut niin rakastuneen innokkaasti. Olette voittanut sekä neidon että vedon, ja kautta pyhän messun, te saatte nauttia kummastakin.»

»_Helas_, sire», huokasin taaskin. »Kun se nainen saa tiedon vedosta —»

»Kertokaa se hänelle vitkastelematta, Marcel, ja jättäytykää hänen armoilleen! Ei, älkää menkö noin synkän näköisenä, ystäväni! Kun nainen rakastaa, voi hän olla armollinen — ainakin on minulle niin sanottu.»

Sitten hänen ajatuksensa kääntyivät toistamiseen uudelle tolalle, ja hän kävi tylyksi.

»Mutta ensin on meidän suoriuduttava Chatelleraultista. Mitä hänelle teemme?»

»Se on teidän majesteettinne ratkaistava.»

»Minunko?» huudahti hän, ja hänen äänensä sai taaskin ankaran sävyn, joka ei koskaan ollut siitä kaukana. »Näen erikoisen mielelläni läheisyydessäni vain kunnon miehiä. Luuletteko, että ikinä enää tahdon nähdä tuota lurjusta edessäni. Olen jo tehnyt päätökseni häneen nähden, mutta mieleeni juolahti, että kenties teitä huvittaisi olla lain välikappaleena.»

»Minuako, sire?»

»Niin, ja miksipä ei? Puhutaan, että te tarpeen vaatiessa osaatte käyttää miekkaa perin tuhoisasti. Tämä tilaisuus vaatii meitä tekemään poikkeuksen asetuksestamme. Teillä on suostumukseni, että saatte lähettää haasteen kreivi de Chatelleraultille. Ja pitäkää huolta siitä, että surmaatte hänet, Bardelys!» hän jatkoi äkäisesti. »Sillä jollette te sitä tee, niin kautta pyhän messun minä teen sen! Jos hän välttää miekkanne, tai jos hän jää eloon teiltä saamastaan haavasta, niin pyöveli saa hänet. _Mom dieu!_ Onko minua turhanpäiten nimitetty Ludvig Oikeamieliseksi?»

Seisoin hetken mietteissäni. Sitten rohkenin huomauttaa:

»Jos minä teen sen, sire, niin maailma sanoo, että tein sen päästäkseni suorittamasta maksettavakseni langennutta vetoa.»

»Narri, se ei ole langennut maksettavaksenne. Eikö sellainen mies, joka menettelee petollisesti, menetä kaikkia oikeuksiaan?»

»Se on aivan totta. Mutta maailma —»

»_Peste_!» keskeytti hän minut kärsimättömästi. »Te alatte ikävystyttää minua, Marcel, ja koko maailma tekee sen niin erinomaisesti, ettei teidän tarvitse ruveta muiden avuksi. Noudattakaa mieltänne, mies, ja tehkää kuten haluatte! Mutta teillä on suostumukseni surmata tuo Chatellerault-vintiö, ja olen hyvin mielissäni, jos käytätte sitä hyväksenne. Hän majailee Auberge Royalessa, jossa hänet nyt otaksuttavasti tapaatte. Ja nyt menkää! Minun on jaettava paljon oikeutta tässä kapinallisessa maakunnassa.»

Viivähdin hetkisen. »Eikö minun ole ryhdyttävä jälleen tehtäviini teidän majesteettinne läheisyydessä?»

Hän mietti vähän aikaa ja hymyili sitten väsyneeseen tapaansa.

»Minusta olisi hauskaa pitää teitä luonani, sillä nämä olennot ovat niin harmillisen tylsiä jokaikinen. _Je m'ennuie tellement_. Marcel!» huoahti hän. »Ooh! Mutta ei, ystäväni, epäilemättä olisitte te nykyisin yhtä tylsä kuin kaikki muutkin. Rakastunut mies on ikävin ja jokapäiväisin olento tässä ikävässä ja joutavanpäiväisessä maailmassa. Mitä teen minä ruumiillanne, kun sielunne on Lavédanissa. Epäilenpä, että teillä on kiire päästä täältä pois. Menkää siis, Marcel! Laittautukaa avioliittoon ja selviytykää rakkaudenhumalastanne! Avioliitto on paras vastamyrkky. Kun se on tehty, palatkaa sitten luokseni!»

»Se ei tapahdu koskaan, sire», vastasin leikillisesti.

»Väitättekö niin, herra Cupido Bardelys?» Hän siveli partaansa aatoksissaan. »Älkää olko siitä kovin varma! Muillakin on ollut tunteita — niin, yhtä voimakkaita kuin teidänkin — mutta sittenkin ne ovat jäähtyneet. Mutta te tuhlaatte aikaani. Menkää, Marcel! Olette vapaa tehtävistänne minun luonani, niin kauan kuin omat asianne pidättävät teitä täällä — niin kauan kuin haluatte. Meillä on täällä suoritettavana kolkko tehtävä — kuten tiedätte. Meidän on käsiteltävä serkkuni Montmorencyn ynnä muiden juttua, emmekä me täällä lepää emmekä salli juhlimista. Mutta tulkaa luokseni, milloin tahdotte, ja minä otan teidät vastaan! Hyvästi!»

Jupisin kiitokseni, ja ne tulivat vilpittömästi sydämen pohjasta. Suudeltuani sitten hänen kättään poistuin hänen luotaan.

XIV

SALAA KUUNTELEMASSA

Pohdin kuninkaan luota poistuessani mielessäni, pitäisikö minun omin käsin antaa Chatelleraultille hänen niin hyvin ansaitsemansa rangaistus, mutta muistin kirotun vetomme, ja minua pidätti se ajatus, että se tekoni voitaisiin selittää yritykseksi välttää sen seurauksia. Myöskin tuli Roxalanne ottaa huomioon, ja totisesti ajattelin asiaa syvästi siltä kannalta. Paljon mietittyäni pääsin jälleen siihen johtopäätökseen, etten saanut uudelleen lähestyä häntä, ennenkuin olin sovittanut tekoni ainoalla vallassani olevalla tavalla, ainoalla tavalla, joka puhdistaisi käteni.

Olipa Chatellerault menetellyt petollisesti tai ei, se ei merkinnyt mitään neiti de Lavédanin ja minun väleihini nähden. Jos maksaisin vetoni — velvoittipa minut siihen kunnia tai ei — niin sitten voisin lähestyä häntä; tosin olisin köyhtynyt, mutta ainakaan ei voitaisi mitenkään epäillä, että kosinnallani oli mitään muuta vaikutinta kuin Roxalannen saavuttaminen.

Sitten voisin tunnustaa, ja varmastikin se seikka, että olin maksanut, vaikka selvästikään minun ei enää olisi suinkaan tarvinnut maksaa, hankkisi minulle anteeksiannon ja todistaisi, että tunteeni olivat vilpittömät.

Niin päätin siis menetellä ja siinä aikomuksessa suuntasin askeleeni Auberge Royaleen, jossa hänen majesteettinsa oli maininnut kreivin majailevan.

Kun hotellissa tiedustin herra de Chatelleraultia, ilmoitti se palvelija, jota olin puhutellut, että hän oli kotosalla, mutta että hänellä sillä hetkellä oli vieras. Vastasin odottavani ja pyysin yksityistä huonetta. Minut opastettiin nopeasti pieneen kamariin, jonka yhdellä seinällä oli vierassaliin vievä ovi ja jonka vastaisella puolella erotti viereisestä huoneesta perin ohut puinen väliseinä.

Isännän poistuttua jäin sinne odottamaan ja tein siellä sellaista, mitä en olisi uskonut voivani tehdä enkä vielä tänäänkään voi ajatella punastumatta. Lyhyesti sanoen, näyttelin salassakuuntelijaa — minä Marcel St. Pol de Bardelys. Sillä se ääni, joka tunkeutui korviini, oli Roxalanne de Lavédanin.

»Pyrin kuninkaan puheille», sanoi hän, »mutta en päässyt. Minulle selitettiin, ettei hänellä ollut vastaanottoja ja ettei hän päästänyt puheilleen ketään muita kuin ne, joita saattoi joku yksityisen luvan saanut henkilö.»

»Ja niin ollen», vastasi Chatellerault, jonka ääni oli aivan väritön, »olette tullut minun luokseni, että minä veisin teidät hänen majesteettinsa puheille?»

»Olette arvannut oikein, herra kreivi. Olette ainoa hänen majesteettinsa seurueeseen kuuluva henkilö, jonka tunnen — joskin väin vähän — ja lisäksi on yleisesti tunnettua, kuinka suuresti te olette kuninkaan suosiossa. Minulle on kerrottu, etteivät ne, joilla on joku armonosoitus anottavana, voi saada teitä parempaa puoltajaa.»

»Jos olisitte mennyt kuninkaan luokse, mademoiselle, jos olisitte päässyt hänen puheilleen, olisi hän vain kehoittanut teitä kääntymään minun puoleeni. Olen hänen käskynhaltijansa Languedocissa, ja valtiopetoksesta syytetyt vangit ovat minun vallassani.»

»Silloin, monsieur», huudahti Roxalanne kiihkeällä äänellä, joka pani vereni kiertämään rajummin, »ette epää minulta sitä hyvää työtä, jota pyydän. Lupaattehan minulle säästää hänen henkensä?»

Chatellerault naurahti lyhyesti, ja minä kuulin hänen askeltensa äänen, kun hän aatoksissaan asteli huoneen lattialla.

»Mademoiselle, mademoiselle, ette saa arvioida valtaani liian suureksi. Ette saa unohtaa, että olen oikeuden palvelija. Te pyydätte kenties enemmän kuin vallassani on myöntää. Mitä voitte esittää sellaista, mikä osoittaisi, että teen oikein menetellessäni teidän toivomuksenne mukaan?»

»_Helas_, monsieur, en voi esittää mitään muuta kuin rukoukseni ja vakuutuksen, että tässä on tapahtunut kamala erehdys.»

»Miksi niin puollatte tätä herra de Lesperonia?»

»Hän ei ole herra de Lesperon», intti Roxalanne.

»Mutta koska ette voi ilmoittaa minulle, kuka hän on, täytyy teidän tyytyä siihen, että ainakin puhumme hänestä Lesperonina», virkkoi kreivi, ja saatoin mielessäni kuvitella, kuinka ilkeästi hän niin sanoessaan virnisti.

»Sanokaapa minulle», hän toisti, »miksi puollatte tätä herrasmiestä!»

Syntyi hiljaisuus. Mielessäni näin, kuinka Roxxalannen ylevät Kasvot synkkenivät hänen koettaessaan keksiä vastausta tähän kysymykseen; näin, kuinka hän loi maahan viattomat silmänsä, kuinka hänen kauniit poskensa hieman punehtuivat häpeästä, kun hän viimein vastasi hiljaisella, jäykällä äänellä nämä neljä sanaa:

»Minä rakastan häntä, monsieur.»

Oi, _Dieu!_ Kuulla hänen tunnustavan se näin!

Chatelleraultilta tuli vastaukseksi kärsimätön tirskahdus, ja hänen jalkansa tömistivät uudelleen lattiaa, kun hän pysähdyttyään hetkiseksi alkoi taaskin kävellä edestakaisin Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka rikkoivat vain kreivin rauhattomat askeleet. Vihdoin tiedusti Roxalanne vavahtelevalla äänellä:

»Miksi ette virka mitään, monsieur?»

»_Helas_, mademoiselle, minä en voi tehdä mitään. Olin pelännyt, että asianlaita oli niin; ja kysyessäni sitä toivoin olleeni väärässä.»

»Entä hän, monsieur?» tuskaili Roxalanne. »Miten hänen käy?»

»Uskokaa minua, mademoiselle, jos se olisi vallassani, niin pelastaisin hänet, olisipa hän vaikka kuinka syyllinen, vain säästääkseni teiltä surun.»

Hän puhui hellän valittavasti, julkea teeskentelijä!