Part 6

»Toimitan siitä hänelle tiedon, monsieur», vastasi hän empimättä. Mutta sitten tuli äkkiä hänen silmiinsä ymmärtämyksen ja rajattoman säälin ilme. »Hyvä jumala! Ettekö — ettekö ollenkaan aavista, miksi jouduitte kiinni?»

»Koska minun luultiin olleen mukana äskeisessä kapinassa.»

»Niin, kyllä. Mutta kuka ilmaisi olinpaikkanne? Kuka kertoi sinetinvartijalle, mistä teidät löydetään?»

»Oh, sitäkö?» vastasin keveästi. »Niin, siitä olen ollut koko ajan varma. Ilmiantaja oli St. Eustache houkkio. Piiskasin häntä —»

Pysähdyin äkkiä. Marsacin tummien kasvojen ilme, hänen katseensa, sai minut aavistamaan lausumattoman totuuden.

»Jumalan äiti!» huudahdin. »Tarkoitatteko, että se oli neiti de Lavédan?»

Hän taivutti päätään äänettömänä.

Hyvä jumala! Mikä isku se olikaan. Se teki minut sairaaksi tuskasta — niin, ja jonkunlaisesta raivosta — ei häntä kohtaan, ei, ei häntä, vaan kohtaloa kohtaan, joka antoi sellaista tapahtua.

Hillitsin itseni heidän vielä katsellessaan minua.

Heidän poistuttuaan palasin pöydän ääreen, istuuduin, kiersin käteni pääni ympärille ja nojasin pöytään katkerimman tuskan vallassa, mitä keveän onnellisen elämäni aikana olin tuntenut.

Sitten muuttui epätoivoni rauhaksi, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin.

Tajusin, kuinka julma oli sen kolahduksen täytynyt olla, joka oli ajanut hänet tähän. Mutta hän oli rakastanut minua, niin, hän rakasti minua vieläkin, vaikkakin hän luuli minua vihaavansa ja vaikka hän oli toiminut, ikäänkuin hän olisi vihannut.

Se ajatus virkisti minua kuin viini. Enää en ollut turtunut — en välinpitämätön siitä, elinkö vai kuolinko. Minun täytyi elää. Minun täytyi todistaa sinetinvartijalle ja toulouselaisille tuomareille, kuka olin. Totisesti, olinko koskaan empinyt? Uhkean Bardelysin täytyi virota uudelleen henkiin, ja sitten — Mitä sitten?

Yhtä äkkiä kuin olin riemastunut, lamaannuin jälleen. Jos hän nyt oli loukkaantunut siitä, että hän luuli minun leikittelevän hänen tunteillaan, niin eikö sama tunne valtaisi hänet taaskin, kun hän saisi tietää totuuden?

Niin, sotku oli todella surkea. Mutta minä rohkaisin mieltäni. Vetoni oli maksettava, ennenkuin taas menisin hänen luokseen, vaikka jäisinkin todella köyhäksi. Nyt kiitin Jumalaa siitä, ettei hän saisi sitä tietää, ennenkuin itse palaisin kertomaan siitä hänelle.

XI

KUNINKAAN KÄSKYNHALTIJA

En tavannut uudelleen Marsacia enkä Lesperonia, ennenkuin lähdimme jälleen matkalle.

Keveällä mielellä en kuitenkaan ollut, sillä Castelroux oli kertonut minulle, että valtiopetoksesta syytettyjen juttuja käsiteltiin hyvin summittaisesti, ja se teki minut jonkun verran levottomaksi.

Tämä levottomuus sai minut puhelemaan vangitsijani kanssa näistä tuomioistuimista, ja koetin saada häneltä tietää, keitä oli tuomareina. Hän kertoi, että säännöllisen oikeusistuimen lisäksi oli hänen majesteettinsa lähettänyt Toulouseen käskynhaltijan, jota odotettiin saapuvaksi sinne joka hetki.

»Tiedättekö tämän kuninkaallisen käskynhaltijan nimen?» tiedustin.

»Hän on eräs kreivi de Chatellerault, joka kuuluu olevan hänen majesteettinsa erikoinen suosikki.»

»Chatellerault!» pääsi minulta riemuisan ihmettelevä huudahdus.

»Tunnetteko hänet?»

»Erinomaisesti!» Purskahdin nauramaan. »Olemme hyvin läheisiä tuttavia.»

»No sitten, monsieur, toivotan teille tämän herrasmiehen ystävyyttä, ja auttakoon se teidät pois pulasta. Vaikka —» Luonteeltaan säälivänä miehenä hän keskeytti äkkiä lauseensa. Mutta minä nauroin keveästi.

»Todellakin, paras kapteeni, luulen, että se tekee sen; vaikka tässä maailmassa ystävyys on sellainen seikka, jota onnettomat eivät paljoakaan saa kokea.»

Mutta iloni oli liian aikainen, kuten saatte kuulla.

Ratsastimme reippaasti edelleen; tiemme kulki pitkin Garonnen hedelmällisiä rantoja, jotka nyt olivat keltaisia kahisevasta viljasta. Illansuussa pysähdyimme viimeisen kerran Fenouilletissa, josta parin tunnin ratsastus veisi meidät Toulouseen.

Postitalolla saavutimme eräät vaunut, jotka nähtävästi olivat pysähtyneet vaihtamaan hevosia, mutta minä tuskin vilkaisinkaan niihin laskeutuessamme satulasta.

Sillä aikaa kun Castelroux meni tilaamaan levänneitä hevosia, astuin minä vierassaliin ja seisoin siellä jonkun aikaa, puhellen isännän kanssa ruuista. Kun lopuksi olin päättänyt, että meille riittäisi kylmä pasteija ja pullo armagnacia, aloin katsella ympärilleni nähdäkseni, keitä huoneessa oli. Eräässä huoneen kaukaisessa nurkassa oleva ryhmä kiinnitti äkkiä huomiotani siinä määrin, etten kuullut Castelrouxin ääntä, joka juuri oli palannut ja seisoi nyt vieressäni. Tämän ryhmän keskellä oli itse kreivi de Chatellerault, tanakkatekoinen, synkännäköinen mies, puettuna hautajaismaisen juhlallisesti, kuten hänen tapansa oli.

Hämmästykseni johtui pikemminkin siitä, että hänen ympärillään olevien puolentusinan herrasmiehen joukossa näin — ja ilmeisesti hänen seurueeseensa kuuluvana — chevalier de St. Eustachen. Nähtävästi hän oli hyvin läheisissä suhteissa kreivin kanssa, sillä kun nostin katseeni, näin hänen parhaillaan kumartuneen tutunomaisesti kuiskaamaan Chatelleraultin korvaan.

Heidän katseensa — jopa koko seurueen katseet — olivat suunnatut minuun. Kenties ei ollut kummastuttavaa, että Chatellerault katseli minua niin omituisesti, sillä olihan todennäköistä, että hän oli kuullut minun kuolleen. Lisäksi se seikka, ettei minulla ollut miekkaa ja että vierelläni seisoi kuninkaan upseeri, osoitti selvästi, missä asemassa olin; niinpä Chatelleraultilla todellakin oli syytä tuijottaa, nähdessään minut niin selvästi vankina.

Juuri silmäillessäni häntä, hän näkyi hätkähtävän jostakin, mitä St. Eustache hänelle sanoi, ja hänen ilmeensä muuttui kummallisesti.

»Tuo mies», kuiskasi Castelroux korvaani, »on kuninkaan käskynhaltija.»

Enkö minä sitä tiennyt? En jäänyt vastaamaan hänelle, vaan astelin lattian poikki ja ojensin käteni — pöydän yli — Chatelleraultille.

»Hyvä kreivi», huudahdin, »olettepa totisesti tervetullut!»

Olisin puhunut enemmänkin, mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, mikä sai minut vaikenemaan. Hän oli kääntynyt puolittain poispäin minusta ja seisoi nyt käsi lanteella, iso pää takakenossa ja hieman sivulle kallellaan ja kasvoillaan jäätävä, paheksuvan ihmettelevä ilme.

»Herra de Lesperon, en voi muuta kuin lausua kummastukseni teidän julkeutenne johdosta. Jos kohta olemmekin olleet tuttuja ennen, niin onko siinä mielestänne minulle tarpeeksi syytä puristaa kättänne nyt, kun olette laittanut itsenne sellaiseen asemaan, että hänen majesteettinsa uskollisen palvelijan on mahdotonta tuntea teitä?»

Astahdin askeleen taaksepäin; järkeni jaksoi tuskin käsittää, mitä hänen selittämätön käytöksensä merkitsi.

»Minulleko näin, Chatellerault?» ällistelin.

»Teillekö?» kivahti hän, äkkiä kiihtyen. »Mitä muuta sitten odotitte, herra de Lesperon?»

Olin syyttämäisilläni häntä valehtelijaksi ja selittämäisilläni sitten hänet alhaiseksi huijariksi ja juonittelijaksi. Mutta samalla kertaa kuin se ajatus välähti mieleeni käsitin myöskin, kuinka hyödytön sellainen purkaus olisi. Ja pelkäänpä seisoneeni hänen ja hänen seuralaistensa — niiden joukossa ilkkuvan St. Eustachen — edessä perin typerän näköisenä.

»Ei ole mitään muuta mainitsemisen arvoista», mutisin vihdoin.

»Kyllä on!» tokaisi hän. »On paljon muutakin sanottavaa. Saatte vielä tehdä tiliä petollisuudestanne, ja minua peloittaa, kapinoitsija-raukka, että kaunis päänne saa erota komean ruumiinne seurasta. Kohtaamme toisemme Toulousessa. Enemmät puhuttavat puhutaan sikäläisessä tuomioistuimessa.»

Sokean raivonpuuskan vallassa syöksähdin pöydän yli ja tartuin tuon viheliäisen lurjuksen kurkkuun, ennenkuin kukaan ennätti edes ojentaa kättään estääkseen minua.

Hän oli raskas mies, joskin lyhyt, ja hänen tanakka vartalonsa oli suorastaan tavattoman jäntevä. Mutta vimma antoi silloin minulle niin rajut voimat, että nykäisin hänet jaloiltaan, ikäänkuin hän olisi ollut heikko vätys. Kiskaisin hänet pitkälleen pöydälle ja pehmitin sitten hänen naamaansa sydämeni pohjasta ja suureksi nautinnokseni.

»Te valehtelija, te roisto, te varas?» ärjyin ikäänkuin jokin raivoava sekasikiö. »Kuningas saa kuulla tästä, te lurjus! Kautta Jumalan, hän saa!»

Vihdoin he repivät minut irti hänestä — hänen seuralaiskätyrinsä, ja pidellen minua varsin kovakouraisesti viskasivat he minut sätkyttelemään sahajauhoilla peitetylle lattialle. On enemmän kuin todennäköistä, että he olisivat muitta mutkitta tappaneet minut, jollei Castelroux olisi tullut väliin.

Mutta syytäen kokonaisen tulvan kirosanojaan, kuten _Mordieu, Sangdieu_ ja _Po' Cap de Dieu_, hypähti pieni gascognelainen pitkällään olevan ruumiini eteen ja käski heitä kuninkaan nimessä ja henkensä uhalla peräytymään.

Chatellerault oli saanut ankaran läksytyksen ja vaipunut tuoliin, kasvot purppuranpunaisina, veren valuessa hänen nenästään.

Vasta tuntia myöhemmin, kun olimme taaskin satulassa ja ratsastimme matkamme viimeistä osaa, annoin Castelrouxille selityksen näennäisesti mielipuolisesta hyökkäyksestäni Chatelleraultin kimppuun.

»Menettelitte perin harkitsemattomasti ja epäviisaasti, monsieur», huomautti hän surumielisesti, ja vastaukseksi siihen kerroin hänelle koko jutun. Olin jo nauttiessamme illallista päättänyt tehdä sen, sillä nyt panin koko toivoni Castelrouxiin, ja ratsastaessamme syyskuisen yön tähtien valossa ilmaisin hänelle, ken olin.

Kerroin hänelle, että Chatellerault tunsi minut, ja ilmoitin hänelle, että olimme lyöneet vetoa — salaten kuitenkin vedon luonteen yksityiskohdat — jonka johdosta olin tullut Languedociin ja joutunut siihen asemaan, jossa hän oli minut löytänyt ja vanginnut. Aluksi hän epäili eikä oikein uskonut minua, mutta kun vakuutuksieni kiivaus samoin kuin itse vakuutuksenikin saivat hänet niihin luottamaan, lausui hän mielipiteensä kreivi de Chatelleraultista sillä tavalla, että sydämestäni miellyin häneen.

»Kuten näette, paras Castelroux, olette nyt viimeinen toivoni», sanoin.

»Kovin heikko toivo, hyvä herra», huokasi hän.

»Eipä suinkaan, saattaa olla toisinkin. Taloudenhoitajani Rodenardin ja parinkymmenen palvelijani pitäisi olla jossakin tämän paikan ja Pariisin välillä. Etsittäkää heitä, monsieur, ja rukoilkaamme Jumalaa, että he vielä olisivat Languedocissa ja että heidät löydettäisiin ajoissa!»

»Se tapahtuu, monsieur, lupaan sen teille», vastasi hän juhlallisesti. »Mutta kehoitan teitä olemaan toivomatta siitä liikaa. Chatelleraultin vallassa on toimia ripeästi, ja saatte olla varma siitä, ettei hän vitkastele vähääkään kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.»

»Mutta meillä lienee sittenkin aikaa pari, kolme päivää, ja sillä välin on teidän, ystäväni, tehtävä voitavanne.»

»Saatte luottaa minuun», lupasi hän.

»Ja siihen mennessä, Castelroux», varoitin, »ette puhu tästä sanaakaan kellekään.»

Hän vakuutti minulle pitävänsä asian salassa, ja pian välkkyivät edessämme määräpaikkamme valot.

Sinä yönä viruin Toulousen ummehtuneessa, synkässä vankilassa, eikä seuranani pimeinä, unettomina tunteina ollut toivon hiventäkään.

XII

TOULOUSEN TUOMIOISTUIN

Olin toivonut saavani virua joitakuita päiviä vankilassa, ennenkuin minut vietäisiin oikeuteen; sillä välin olisi kenties Castelrouxin onnistunut löytää ne henkilöt, jotka voisivat todistaa, kuka olin. Voitte senvuoksi jossakin määrin käsittää säikähdystäni, kun minut kutsuttiin tuomarieni eteen seuraavana päivänä ennen puoltapäivää.

Vankilasta vietiin minut oikeussaliin kahleissa kuten tavallinen varas — sillä lain mukaan oli sellaisen henkilön, jota syytettiin samasta rikoksesta kuin minua, kannettava tämä häväistys. Noin parinsadan askeleen päässä oikeussalin portailta näin tungoksesta äkkiä kasvot, jotka saivat minut pysähtymään hämmästyneenä. Se tuotti minulle töytäyksen selkään erään vartijani keihään nupista.

»Mikä teitä nyt vaivaa?» karjaisi mies ärtyneesti. »Eteenpäin, _monsieur le traitre_!»

Lähdin liikkeelle, tuskin huomaten vartijan raakuutta; katseeni oli yhäti kiintynyt noihin kasvoihin — Roxalannen kalpeihin, surkeihin kasvoihin. Hymyilin hänelle lohduttavasti ja rohkaisevasti, mutta minun hymyillessänikin näytti hänen piirteittensä kauhistunut ilme käyvän voimakkaammaksi. Kun sitten astelin edelleen, katosi hän näkyvistäni, ja minä jäin arvailemaan, mitkä syyt olivat tuoneet hänet uudelleen Toulouseen. Toivoiko hän voivansa jossakin määrin korjata aiheuttamaansa pahaa? Voi, lapsi-rukka! Jos hän toivoi sellaista, niin pahasti pelkäsin hänen surkeasti pettyvän.

Kuulustelu tapahtui salaisesti sinetinvartijan johdolla; hän oli laiha, kuihtunut mies, joka oli yhtä homehtuneen ja kuivan näköinen kuin pergamentit, joiden keskellä hän oli viettänyt elämänsä. Hänen apunaan oli kuusi tuomaria, ja hänen oikealla puolellaan istui kuninkaan käskynhaltija, herra de Chatellerault, jonka mustelmainen ulkomuoto oli osoittamassa, että me olimme kohdanneet toisemme vasta eilen.

Kun minulta oli tiedusteltu nimeäni ja asuinpaikkaani, herätin jonkun verran hämminkiä vastaamalla rohkeasti: »Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»

Puheenjohtaja — se on sinetinvartija — katsahti kysyvästi Chatelleraultiin. Mutta kreivi vain hymyili ja osoitti sormellaan jotakin kirjoitettua paperia, joka oli levitettynä pöydällä. Puheenjohtaja nyökkäsi.

»Herra René de Lesperon», hän lausui, »kenties ei tuomioistuin voi ratkaista, onko lausuntonne tahallinen yritys harhauttaa tai tehdä tyhjiksi oikeuden päämäärät vai oletteko te valitettavan mielisairauden uhri, mikä saattaisi olla seurauksena joko haavastanne tai Jumalan lähettämänä rangaistuksena petoksestanne. Mutta tuomioistuin toivoo teidän käsittävän, että sillä on varmat tiedot siitä, ken olette.»

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana muut tuomarit nyökäyttelivät päätään, filosofisesti hyväksyen puheenjohtajansa sanat. Minä puolestani pysyin vaiti, oivaltaen kuinka turhaa minun olisi edelleen panna vastalausettani ja odottaen seuraavaa kysymystä.

»Teidät vangitsi, monsieur, Lavédanin linnassa kaksi päivää takaperin rakuunajoukkue, jota johti kapteeni de Castelroux. Onko asia niin?»

»Kyllä, monsieur.»

»Ja kun teidät vangittiin, kun teidät pidätettiin René de Lesperonina, ette millään tavoin koettanut kieltää olevanne hän, vaan päinvastoin, kun herra de Castelroux kysyi herra de Lesperonia, astuitte te esiin ja tunnustitte olevanne hän.»

»Anteeksi, monsieur. Tunnustin, että minut tunnettiin sillä nimellä.»

Puheenjohtaja naurahti häijysti, ja apulaiset hymyilivät, kohteliaasti kuvastaen hänen mielialaansa.

»Tämä terävä erittely, monsieur, on ominaista sellaisille henkilöille, joiden sieluntila ei ole terve», hän selitti. »Mutta minä pelkään, että siitä ei ole paljoa apua. Yleensä mies tunnetaan nimellään. Teitä, herra de Lesperon, syytetään valtiopetoksesta sen pahimmassa ja pahanilkisimmässä muodossa. Teitä syytetään aseellisesta taistelusta hänen majesteettiansa vastaan. Onko teillä mitään sanomista?»

»Minulla on sanottavaa se, monsieur, että syytös on väärä; hänen majesteetillaan ei ole uskollisempaa ja alttiimpaa alamaista kuin minä olen.»

Puheenjohtaja kohautti olkapäitään, ja harmistumisen varjo lehahti hänen kasvoilleen.

»Jos tarkoituksenne tänne tullessanne on ollut vain kieltää minun esittämiäni lausuntoja, niin pelkään, että me vain tuhlaamme aikaa», hän huudahti kärtyisästi. »Jos haluatte, voin kutsua herra de Castelrouxin vannomaan, ettette te silloin, kun teidät vangittiin syytettynä tästä rikoksesta, millään tavoin koettanut torjua syytöstä.»

»En luonnollisestikaan, monsieur», kivahdin, jonkun verran kiivastuen tästä tärkeiden tosiasioiden nähtävästi tahallisesta syrjäyttämisestä, »koska ymmärsin, että herra de Castelrouxin tehtävänä oli vangita minut eikä tuomita minua. Herra de Castelroux oli upseeri eikä oikeusistuin, ja jos olisin jotakin hänelle kieltänyt, olisi se ollut turhaa sanojen haaskaamista.»

»Niinkö? Se on perin sukkelaa; perin sukkelaa todellakin, herra de Lesperon, mutta tuskin vakuuttavaa. Jatkakaamme! Teitä syytetään siitä, että olette ollut mukana erinäisissä kahakoissa marsalkkojen Schombergin ja La Fossen armeijoja vastan ja että te lopuksi olisitte ollut Castelnaudaryn taistelussa herra de Montmorencyn läheisenä käskyläisenä. Mitä on teillä sanottavaa?»

»Se ei ole lainkaan totta.»

»Mutta kuitenkin on nimenne, monsieur, luettelossa, joka löydettiin herra herttua de Montmorencyltä vallattujen matkatavaroiden seasta.»

»Ei, monsieur», vastasin ylpeästi, »ei ole. Kuinka voi se seikka, että Lesperon-nimi on löydetty herttua de Montmorencyn papereista, todistaa minut syypääksi valtiopetokseen, koska olen sanonut teille, etten ole Lesperon? Jos teillä, messieurs, olisi hiukankaan tuntoa siitä, mitä korkea tehtävänne vaatii, pyytäisitte minua selittämään, miten minut on voitu sekoittaa Lesperoniin ja vangita hänen sijastaan, jos kerran väitteeni ovat todenperäisiä. Sitten, messieurs, voisitte koettaa ottaa selvää, ovatko sanani paikkansapitäviä. Mutta tällainen menettely, jota nyt noudatatte, ei ole tuomitsemista, vaan murhaa. Oikeutta kuvataan hyveelliseksi naiseksi, jonka silmillä on side ja joka pitää kädessään puolueetonta vaakaa; teidän käsissänne, hyvät herrat, on siitä, sieluni autuuden nimessä, tullut huntua kouristeleva portto.»

Chatelleraultin kyynillinen hymy kävi leveämmäksi sitä mukaa kuin puheeni jatkuessaan lietsoi raivoa noiden kunnianarvoisten herrasmiesten sydämissä. Sinetinvartija vuoroin kalpeni, vuoroin punastui, ja kun minä vaikenin, syntyi painostava hiljaisuus, jota kesti joitakuita hetkisiä. Vihdoin puheenjohtaja kallistui neuvottelemaan kuiskaamalla Chatelleraultin kanssa. Sitten hän kysyi minulta pakotetun rauhallisella äänellä, joka muistutti ukkoshauteen tyyneyttä:

»Kuka te väitätte olevanne, monsieur?»

»Olen sen jo kerran teille sanonut ja rohkenenpa uskoa, ettei nimeni niin helposti unohdu. Olen sieur Marcel de St. Pol, Bardelysin markiisi, Bardelysistä, Picardiesta.»

Hänen ohuet huulensa raottuivat ovelaan hymyyn.

»Onko ketään, joka voi todistaa, kuka olette?»

»Satoja, monsieur!» vastasin innokkaasti, luullen pelastuksen jo olevan käteni ulottuvilla.

»Mainitkaa heistä joitakuita!»

»Mainitsen yhden — sellaisen, jonka sanaa ette uskalla epäillä.»

»Nimittäin?»

»Hänen majesteettinsa kuninkaan. Olen kuullut, että hän on matkalla Toulouseen, ja pyydän teitä vain odottamaan hänen saapumistaan, ennenkuin jatkatte juttuni käsittelyä.»

»Ettekö saata ajatella ketään muuta todistajaa, monsieur, sellaista, joka voitaisiin saada esiintymään nopeammin? Sillä jos todella voitte näyttää olevanne se, joksi itseänne väitätte, niin miksi viruisitte vankilassa muutamia viikkoja?»

Hänen äänensä oli mairittelevan ystävällinen. Siitä oli suuttumus tyyten kadonnut, ja minä — hupsu — kuvittelin mielessäni sen aiheutuneen siitä, että mainitsin kuninkaan.

»Ystäväni, herra sinetinvartija, ovat kaikki joko Pariisissa tai hänen majesteettinsa matkueessa, eivätkä niin ollen todennäköisesti saavu tänne ennen häntä. Taloudenhoitajani Rodenard ja palvelijani — parikymmentä heistä — ovat kenties vielä Languedocissa, ja toivoisin teidän etsittävän heitä. Heidät saataisiin mahdollisesti käsiin muutamissa päivissä, jolleivät he vielä ole päättäneet palata Pariisiin, uskoen minut kuolleeksi.»

Hän hieroi miettivästi leukaansa, kohottaen katseensa auringon valaisemaan, lasiseen kupukattoon.

»Ahh!» hän äänsi. Se oli pitkäveteinen huokaus, joka johtui pahoittelusta, päätelmästä tai väsymyksestä ja kärsimättömyydestä. »Eikö Toulousessa ole ketään, joka voisi vannoa, kuka olette, monsieur?» kysyi hän.

»Pelkään, ettei ole», vastasin. »Tietääkseni ei ketään.» Kun lausuin ne sanat, muuttui puheenjohtajan ilme jyrkästi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamarin kasvoiltaan. Äskettäin hän oli ollut kissamaisen mairea; nyt hän äkkiä kävi rajuksi kuin tiikeri. Hän karkasi pystyyn, kasvot tulipunaisina, silmät liekehtien, ja hänen puheensa tuli nyt kiihkeänä, sekavana, melkein katkonaisena tulvana.

»_Miserable_!» hän mylvi, »te itse olette omilla sanoillanne todistanut syyllisyytenne. Kuvittelitteko mielessänne, että kenties kuningas sillä aikaa, kun me noudattaisimme Pariisista todistajianne, väsyisi oikeudenkäyttöön ja lempeyden puuskassa julistaisi yleisen armahduksen? Mutta oikeutta, mieletön, ei voida eksyttää. Jos olisitte todella ollut Bardelys, niin olisitte nähnyt, että täällä, tässä salissa, istuu eräs herrasmies, joka on hänen hyvin läheinen tuttavansa. Hän on tuossa, monsieur; hän on herra kreivi de Chatellerault, josta lienette kuullut puhuttavan. Mutta kun kysyin teiltä, onko Toulousessa ketään, joka voisi todistaa, ken olette, vastasitte te, ettei tietääksenne ollut ketään. Enää en salli teidän kuluttaa aikaani, siitä saatte olla varma.»

»Hyvät herrat», aloin puhua, »nämä johtopäätökset tuntunevat teistä ilmeisen selviltä, mutta saatte uskoa minua, ne ovat pettäviä. Tunnen herra de Chatelleraultin varsin hyvin samoin kuin hän minut, ja jos hän vain haluaisi puhua totta ja esiintyä miehenä ja herrasmiehenä, niin hän sanoisi teille, että minä todella olen Bardelys. Mutta herra kreivillä on omat tarkoituksensa toimittaessaan minut tuomituksi. Osaksi on juuri hänen syytään, että minä olen joutunut tähän asemaan ja minut on sekoitettu Lesperoniin. Mitä hyötyä minulla olisi niin ollen ollut, jos olisin vedonnut häneen? Mutta kuitenkin, herra puheenjohtaja, hän on synnyltään herrasmies, ja hänellä lienee vielä jonkun verran kunniantuntoa, kysykää häneltä monsieur — kysykää häneltä suoraan, olenko minä Marcel de Bardelys vai enkö!»

Luja sävyni tehosi noihin heikkoluonteisiin miehiin. Menipä puheenjohtaja niin pitkälle, että loi kreiviin päin kysyvän katseen. Mutta Chatellerault, joka hillitsi itseään erinomaisesti, kohautti olkapäitään ja hymyili säälittelevää, ikävystynyttä hymyä.

»Onko minun todella vastattava sellaiseen kysymykseen, herra puheenjohtaja?» Hänen äänensä ja ilmeensä osoittivat selvästi, kuinka vajavaisena hän pitäisi puheenjohtajan älyä, jos hänet pakotettaisiin tekemään se.

»Eihän toki, herra kreivi», vastasi puheenjohtaja hätäisesti, hyläten halveksivasti sellaisen ajatuksen. »Se ei ole missään nimessä tarpeellista.»

»Mutta kysymys, herra puheenjohtaja!» jyräytin minä. »Kysykää häneltä — jos teillä on vähääkään velvollisuudentuntoa — kysykää häneltä, enkö ole Marcel de Bardelys!»

»Hiljaa!» karjaisi puheenjohtaja minulle. »Enää ette saa pitää meitä narrinanne, te sukkelapäinen valehtelija!»

Pääni painui alas. Tuo kurja oli totisesti tuhonnut viimeisenkin toiveeni.

»Vielä kerran, monsieur», virkoin hyvin tyynesti, »sen vannon, maksaa tämä käytöksenne ja nämä aiheettomat solvaukset teille virkanne. Rukoilkaa Jumalaa, etteivät ne maksa myöskin päätänne!»

He ottivat sanani yhtä keveästi kuin lapsen uhkaukset otetaan. Se seikka, että tulin maltittomuudessani ne lausuneeksi, oli vain omiaan tekemään tuomioni vielä varmemmaksi, jos siihen yleensä enää mitään tarvittiin.

Käyttäen minusta monia häpäiseviä nimityksiä, joita tavallisesti käytetään mitä pahimmista rikollisista, he tuomitsivat minut kuolemaan. Mieli painuksissa, pitäen itseäni tuhon omana ja varmana siitä, että minut vietäisiin mestauspölkylle aivan lähitunteina, annoin vartijoiden kuljettaa minut Toulousen katuja pitkin takaisin vankilaan.

Olin ollut puoli tuntia kopissani, kun ovi avautui ja sisään astui Castelroux, jota en ollut nähnyt senjälkeen kuin edellisenä yönä. Hän tuli valittamaan kovaa osaani ja samalla kehoittamaan, etten vielä tyyten menettäisi toivoa.

»Tänään on liian myöhäistä panna tuomiota toimeen», hän selitti, »ja kun huomenna on sunnuntai, siirtyy se ylihuomiseen. Siihen mennessä saattaa tapahtua paljon, monsieur. Asiamiehiäni on liikkeellä ympäri koko maakunnan etsimässä palvelijoitanne, ja rukoilkaamme luojaa, että heidän onnistuisi ne löytää.» Sitten hän lisäsi, ettei se kuitenkaan ollut hänen käyntinsä ainoa syy. Eräs nainen oli saanut sinetinvartijalta luvan käydä minua katsomassa ja odotti parhaillaan puheillepääsyä.

»Nainen!» huudahdin ja mieleeni välähti Roxalanne. »Neiti de Lavédanko?» kysäisin. Hän nyökkäsi.