Part 10

»Monsieur!» Hän karahti punaiseksi, ja hänen äänessään värähteli heräävä kiukku. Katsoin häntä silmiin kylmästi ja kiihkottomasti, ikäänkuin odottaen häneltä lisää, kunnes hän laski katseensa maahan ja hänen sisunsa tasaantui. Hän tunsi minut ja tiesi, kuinka paljon minua oli pelättävä. Lausumalla kuninkaalle vain sanan, voisin toimittaa hänet teilattavaksi. Siihen perustinkin laskelmani. Pian hän luotuaan silmänsä maahan kysyi:

»Minulleko teillä on asiaa, herra de Bardelys?» Kun hän mainitsi nimeni, syntyi portailla liikettä; varakreivi säpsähti ja silmäili minua tuimasti; varakreivitär taas alkoi tarkastella minua entistä huomaavammin.

»Niin, juuri teille, chevalier», myönsin. »Se koskee tehtäväänne täällä.»

Häneltä meni suu auki.

»Haluatteko —?»

»Toivon teidän miehinenne poistuvan Lavédanista heti, luopuen määräyksenne toimeenpanosta.» Hän loi minuun silmäyksen, joka hehkui voimatonta vihaa.

»Te tiedätte, että minulla on vangitsemismääräys, herra de Bardelys, ja sen vuoksi teidän täytyy käsittää, että minut voidaan vain kuninkaan antamalla valtuutuksella estää jättämästä herra de Lavédan sinetinvartijalle.»

»Ainoa valtuutukseni», vastasin jonkun verran hämilläni, mutta en suinkaan toivottamana, »on sanani. Teidän on ilmoitettava sinetinvartijalle tehneenne tämän markiisi de Bardelysin vaatimuksesta, ja minä lupaan teille, että hänen majesteettinsa hyväksyy toimenpiteeni.»

Niin sanoessani väitin liian paljon, minkä pian oivalsin.

»Hänen majesteettinsa hyväksyy sen, monsieur?» virkkoi hän kysyvästi, pudistaen päätään. »Siihen minä en uskalla luottaa. Määräykseni sisältää ehdottoman velvoituksen, jota minun on noudatettava — ymmärtänette hyvin, kuinka oikeat sanani ovat.»

Hänen sävynsä oli perin nöyrä, perin kohtelias, mutta samalla luja melkein kovuuteen asti. Mutta vielä oli minulla jäljellä viimeinen korttini, se kortti, jonka varaan turvauduin.

»Suotteko minulle sen kunnian, että astutte kanssani hieman syrjään, chevalier?» kysyin, pikemminkin käskevästi kuin pyytävästi.

»Olen valmis palvelemaan teitä», vastasi hän, ja minä vein hänet pois toisten kuuluvilta.

»Mitä minulta tahdotte?» tiedusti hän, käyden äkkiä melkein vielä röyhkeämmäksi kuin minä.

»Tahdon», sanoin, katsoen ajan soveliaaksi puhua hänelle peittelemättä, »että ratsastatte miehinenne takaisin Toulouseen ilman herra de Lavédania, tunnustatte siellä sinetinvartijalle epäluulonne perättömiksi ja ilmoitatte saaneenne todistuksia siitä, ettei varakreivi ole ollut missään tekemisissä kuninkaan veljen kanssa»

Hän silmäili minua hämmästyneenä, melkeinpä huvitettuna.

»Onpa sekin todennäköinen juttu esitettäväksi Toulousen sukkelapäisille herrasmiehille», hän ivasi,

»Niin, _ma foi_, hyvin todennäköinen», vakuutin. »Kun he ajattelevat, minkälaisen saaliin menetätte, kun varakreiviä ei vangita, eivätkä voi huomata teidän voittavan siitä mitään, ei heidän ole kovinkaan vaikea uskoa teitä.»

»Entä ne todistukset, joihin viittasitte?»

»Te ette ole, otaksun, löytänyt minkäänlaisia raskauttavia todistuskappaleita, ei mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat varakreiviä vastaan?»

»En, monsieur, en todellakaan ole —»

Hän keskeytti lauseensa ja puri huultaan, sillä hymyilyni osoitti hänelle, että hän oli ollut liian avosuinen.

»No niin, teidän on sitten keksittävä joku seikka, joka todistaa, ettei hän ollut millään tavoin sekaantunut kapinaan.»

»Herra de Bardelys», sanoi hän hyvin töykeästi, »tuhlaamme aikaa turhiin puheisiin. Jos luulette, että minä suostun panemaan kaulani vaaraan palvellakseni teitä tai varakreiviä, niin olette perin surkeasti erehtynyt.»

»Se ajatus ei ole pälkähtänytkään päähäni. Mutta olen arvellut, että kenties saatatte panna vaaraan kaulanne — nykyisessä asemassanne — juuri sen itsensä tähden, pelastaaksenne sen.»

Hän liikahti poispäin.

»Monsieur, puheenne on turhaa. Teillä ei ole kuninkaan antamaa valtuutusta, joka kumoaisi minun määräykseni. Tehkää mitä tahdotte, Toulouseen tultuanne!» Hän hymyili synkästi. »Mutta nyt lähtee varakreivi minun mukaani.»

»Teillä ei ole mitään todistuksia häntä vastaan», huudahdin, tuskin uskoen, että hän rohkenisi uhitella minua vastaan.

»Minulla on todistuksena sanani. Olen valmis vannomaan sen oikeaksi, mitä tiedän — että kun muutamia viikkoja sitten olin täällä Lavédanissa, huomasin hänen vetävän yhtä köyttä kapinallisten kanssa.»

»Ja mitä luulette te, kurja hupsu, sananne painavan minun sanaani vastaan?» kivahdin. »Olkaa huoletta, herra chevalier! Saavun Toulouseen todistamaan, että olette valehtelija, jonka sanaan ei kukaan ihminen voi luottaa, ja paljastamaan kuninkaalle entisen käyttäytymisenne. Jos luulette, että kuningas Ludvig, jota nimitetään Oikeamieliseksi, minun puhuttuani hänelle sallii, että oikeudenkäyntiä varakreiviä vastaan teidän väitteittenne nojalla jatketaan, tai jos uskotte voivanne pelastaa kaulanne siitä silmukasta, jonka minä sen ympärille kierrän, niin olette äärettömän paljon suurempi hupsu kuin miksi teitä luulin.»

Hän katseli minua olkansa ylitse kasvot punaisina ja otsa synkkänä kuin ukkospilvi.

»Kaikki tämä saattaa tapahtua, sitten kun saavutte Toulouseen, herra de Bardelys», hän murahti äkäisesti, »mutta täältä Toulouseen on matkaa noin kolmekymmentä peninkulmaa.»

Sen sanottuaan hän pyörähti kantapäällään ympäri ja jätti minut ymmälläni ja äkeissäni aprikoimaan hänen viimeisten sanojensa merkitystä.

Hän antoi miehilleen määräyksen nousta satulaan ja kehoitti herra de Lavédania astumaan vaunuihin, minkä jälkeen Gilles loi minuun kysyvän katseen. Sekunnin ajaksi, astellessani hitaasti chevalierin jälessä, valtasi minut halu yrittää aseellista vastarintaa ja muuttaa linnan harmaa piha verileikin näyttämöksi. Mutta ajoissa ymmärsin, kuinka turha sellainen toimenpide olisi, ja kohautin olkapäitäni vastaukseksi palvelijani katseeseen.

Kun lähestyin vaunuja, riensi varakreivitär äkkiä portaita alas ja tuli luokseni, hymyillen ystävällisesti.

»Herra de Bardelys, olemme teille kiitolliset siitä, että olette ryhtynyt välittämään kapinallisen puolisoni asiassa.»

»Madame», varoitin häntä kuiskaamalla, »jollette tahdo syöstä häntä lopullisesti turmioon, niin olkaa, pyydän teitä, varovainen. Luvallanne annan miesteni saada virvokkeita ja sitten lähden takaisin Toulouseen. En voi toivoa muuta kuin että vedotessani kuninkaaseen saavutan paremmat tulokset.»

Vaikka puhuinkin hilliten ääntäni, kuuli St. Eustache, joka seisoi lähellä, sanani, mikä kävi selvästi ilmi hänen kasvoistaan.

»Jääkää tänne, monsieur», vastasi varakreivitär minulle, »ja tulkaa perästämme levättyänne!»

»Teidän perästänne?» kummastelin. »Aiotteko siis lähteä herra de Lavédanin mukaan?»

»Ethän toki, Anne», esteli vaunuissa istuva varakreivi kohteliaasti. »Se rasittaisi sinua tarpeettomasti. Sinun olisi viisainta odottaa täällä palaamistani.»

Pelkäänpä, että varakreivi-parkaa huoletti enemmän, että rouva vaivaisi häntä kuin että matka väsyttäisi rouvaa. Mutta varakreivitär ei taipunut vastaväitteisiin, chevalier oli virnistänyt varakreivin puhuessa palaamisesta. Madame oli huomannut hänen virnistyksensä ja kävi nyt hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin raivotar.

»Hän ei palaa, luulette te, Juudas!» ärähti hän St. Eustachelle, ja hänen laihoja, tummia kasvojaan oli sillä hetkellä vaikea katsella. »Mutta hän palaa — jumal'auta hän palaa! Ja kun hän tulee takaisin, niin varokaa nahkaanne, herra urkkija, sillä kautta kunniani, te saatte maistaa helvetin esimakua tässä asiassa suorittamanne temppuilun tähden.»

Chevalier hymyili väkinäisesti.

»Naisen sanat eivät vahingoita ketään.»

»Entä naisen käsi, mitä siitä arvelette?» kysäisi sotainen rouva. »Te myskinhajuinen poliisikätyri, minä —»

»Anne, rakkaani», rukoili varakreivi tyynnyttävästi, »pyydän sinua hillitsemään itseäsi.»

»Pitääkö minun alistua tämän epäsyntyisen nousukkaan röyhkeyteen? Pitääkö minun —»

»Muista pikemminkin, ettei sinun asemaasi eikä arvoosi sovi puhutella tuota vintiötä. Me hyljeksimme myrkyllisiä matelijoita, mutta emme pysähdy moittimaan niitä siitä, että ne ovat myrkyllisiä. Jumala on ne tehnyt sellaisiksi.»

St. Eustache punastui hiusjuuriaan myöten, sitten hän kääntyi nopeasti kuskiin päin ja antoi lähtökäskyn. Hän olisi samalla sulkenut vaunujen oven, mutta rouva tunkeutui väliin. Nyt oli chevalierin vuoro kostaa.

»Te ette saa lähteä», hän lausui.

»En saa?» Varakreivitär punehtui. »Miksi en, _monsieur l'espion_?»

»Minulla ei ole mitään syytä hyvitellä teitä», vastasi St. Eustache töykeästi. »Te ette saa lähteä.»

»Anteeksi, chevalier», pistin minä väliin. »Ylitätte valtuutuksianne koettaessanne estää häntä. Herra varakreivi ei vielä ole tuomittu. Älkää tehkö jo muutoinkin ilkeätä puuhaanne vieläkin ilkeämmäksi.» Muitta mutkitta tyrkkäsin hänet sitten syrjään ja pidin rouvalle ovea auki. Kiitokseksi varakreivitär hymyili minulle — puolittain vihaisesti, puolittain veitikkamaisesti — ja nousi vaunujen astuimelle. St. Eustachea halutti tulla estämään. Hän astui minua kohti nähtävästi suuttuneena saamastaan töykkäyksestä, ja sekunnin ajan melkein luulin häntä kyllin hulluksi lyödäkseen minua.

»Varokaa, St. Eustache», sanoin hyvin tyynesti, katsoen häntä silmiin. Ja hyvin samaan tapaan, kuin Caesar-vainajan haamu lienee Philippin luona pelottanut Brutusta, jatkoin: »Kohtaamme toisemme Toulousessa, chevalier.» Senjälkeen suljin vaunujen oven ja astahdin taaksepäin.

Takaani kuului hameiden kahinaa. Se oli neiti de Lavédan. Niin rohkea ja ulkoisesti tyyni kuin hän olikin ollut tähän asti, kävi tämä lopullinen eron hetki — jonka raskautta kenties vielä lisäsi hänen äitinsä lähtö ja hänelle senjohdosta koituva yksinäisyys — hänelle kuitenkin ylivoimaiseksi. Astuin syrjään, ja hän riensi sivuitseni, tarttuen vaunujen ikkunan nahkaiseen verhoon.

»Isä!» hän nyyhkytti.

On kohtauksia, joiden todistajana hienoluonteinen ihminen ei voi olla — joiden katseleminen on läheistä sukua salakuuntelulle ja vieraiden kirjeiden lukemiselle. Sellaisena pidin nyt sattunutta, minkä vuoksi käännyin ympäri ja poistuin. Mutta St. Eustache katkaisi sen lyhyeen, sillä olin tuskin ehtinyt kolmea askelta, kun hän kovaäänisesti kajahdutti lähtökomennuksen. Kuski empi, sillä tyttö riippui yhä ikkunassa. Mutta toinen komennus, jota tehosti voimakas kirous, poisti hänen epäröintinsä. Hän kiristi ohjaksia, räväytti piiskaansa, ja rämisevät pyörät alkoivat liikkua.

»Varo, lapsi!» kuulin varakreivin huutavan. »Varo! _Adieu, mon enfant_!»

Roxalanne hypähti taaksepäin ja olisi varmasti kaatunut, sillä vaunujen nykäyksestä hän menetti tasapainonsa, jollen minä olisi rientänyt häntä tukemaan.

En usko hänen tietäneen, kenen kädet häntä kannattivat sinä lyhyenä hetkenä, sillä kauan tukahdutettu tuska oli tehnyt hänet perin lohduttomaksi. Vihdoin hän älysi nojaavansa tuota arvotonta Bardelysiä vastaan, samaa miestä, joka oli lyönyt vetoa kosivansa häntä ja saavansa hänet, joka kavalasti oli tullut hänen luokseen väärällä nimellä, joka oli valehdellut hänelle sillä tavoin, ettei kukaan herrasmies olisi voinut niin valehdella, vannoen rakastavansa häntä, vaikka hän todellisuudessa pyrki vain voittamaan vedon. Kun hän tajusi kaiken sen, valtasi hänet sekunnin ajaksi puistatus; sitten hän tempautui rajusti irti käsistäni, poistui luotani vilkaisemattakaan minuun, nousi linnan portaita ja katosi näkyvistäni.

Kun St. Eustachen seurueen viimeiset miehet ratsastivat ulos portista, annoin palvelijoilleni määräyksen laskeutua satulasta.

XIX

PIITÄ JA TERÄSTÄ

»Mademoiselle suostuu ottamaan teidät vastaan», ilmoitti Anatole vihdoin.

Jo kahdesti hän oli turhaan käynyt puolestani pyytämässä, että Roxalanne puhelisi kanssani ennen poistumistani. Nyt kolmannella kerralla olin käskenyt hänen sanoa, etten hievahtaisi mihinkään Lavédanista, ennenkuin hän olisi suonut minulle sen kunnian, että kuuntelisi minua. Nähtävästi oli uhkaus tehonnut, missä rukouksia oli halveksittu.

Seurasin Anatolea hämärästä eteissalista, jossa olin kävellyt edestakaisin, pengermien ja joen puolella olevaan salonkiin, jossa Roxalanne odotti minua. Hän seisoi huoneen toisessa päässä korkean, avoimen ikkunan ääressä, sillä vaikka silloin olikin jo lokakuun ensimmäinen viikko, oli ilma Languedocissa yhtä lämmintä ja tuoksuista kuin Pariisissa tai Picardiessa kesällä.

»Mademoiselle!» puhuttelin häntä arasti.

»Toivon, monsieur», sanoi hän kääntämättä päätään, »että sanottavanne riittää jossakin määrin perin sopimattoman tungettelemisenne selitykseksi.»

Totisesti! Se ei ollut rohkaisevaa. Katselin hänen vartaloaan, jota korkean ikkunan puitteet melkein kehystivät. Kuinka ryhdikäs ja ylevä hän oli, mutta samalla kuitenkin niin neitseellisen hento! Hän ei suinkaan ollut kookas nainen, mutta hänen sopusuhtainen vartalonsa, hoikkuutensa ja hänen siron päänsä ylväs asento saattoivat hänet näyttämään pitkältä, jollei hän ollut aivan lähellä.

Hänen puhuessaan valtasi minut hetkiseksi heikkous. Olin syöksähtämäisilläni polvilleni hänen eteensä rukoillakseni anteeksiantoa kuin mikäkin katuvainen, paastoava syntinen. Mutta tukahdutin sen halun ajoissa. Sellaiset temput eivät auttaisi minua nyt.

»Sanottavani, mademoiselle», vastasin oltuani vähän aikaa vaiti, »oikeuttaisi pyhimyksen laskeutumaan helvettiin tai pikemminkin, että vertaukseni olisi osuvampi, syntisen tunkeutumaan taivaaseen.»

»Puhukaa sitten nopeasti, monsieur!»

Ja kun sain tällaisen käskyn, sanoin nopeasti:

»Minä rakastan teitä, Roxalanne.»

Hän polkaisi jalkaansa välkkyvään parkettilattiaan ja käännähti puolittain minuun päin, posket punaisina ja huulet vavahdellen suuttumuksesta.

»Sanonette sanottavanne, monsieur», hän pyysi jäykällä äänellä, »ja puhuttuanne poistunette.»

»Mademoiselle, olen sen jo sanonut», selitin, hymyillen suruisesti.

»Oh!» huoahti hän. Sitten hän äkkiä pyörähti katsomaan minua silmiin, äärettömän suuttumuksen ilme silmissään — noissa silmissä, jotka olin nähnyt uneksivina, mutta jotka nyt olivat perin valppaat. »Sitä vartenko te pakotitte minut ottamaan teidät puheilleni, että saisitte valmistaa minulle tämän viimeisen loukkauksen? Teittekö sen pilkataksenne minua — naista, jonka seurassa ei ole ainoatakaan miestä teitä rankaisemaan? Hävetkää, monsieur! Mutta mitäpä muuta olisin voinut teiltä odottaa!»

»Mademoiselle, teette minulle katkeraa vääryyttä —» aloitin.

»En tee teille vähääkään vääryyttä», kivahti hän, mutta pysähtyi sitten tahtomatta joutua väittelyyn kanssani. »_Enfin_, koska olette puhunut puhuttavanne, niin suvainnette poistua.» Hän osoitti sormellaan ovea

»Mademoiselle, mademoiselle —» aloin taaskin vakavan rukoilevasti.

»Menkää!» keskeytti hän minut kiivaasti, ja silloin hänen äänensä ja eleittensä rajuus melkein muistutti varakreivitärtä. »En tahdo enää kuulla teiltä mitään.»

»Mademoiselle, teidän täytyy», vastasin yhtä lujasti.

»Minä en teitä kuuntele. Puhukaa, jos haluatte. Seinät jäävät kuulijoiksenne.» Hän liikahti ovelle päin, mutta minä suljin häneltä tien. Olin äärimmäisen kohtelias; kumarsin hänelle syvään sijoittuessani hänen tielleen.

»Sitä vielä puuttui — että te tekisitte minulle väkivaltaa!» huudahti hän.

»Jumala minua siitä varjelkoon!»

»No antakaa minun sitten mennä!»

»Kyllä, kun olette ensin kuunnellut minua.»

»En halua kuulla teitä. En välitä mistään, mitä teillä voi olla minulle sanomista. Oi, monsieur, jos teillä on aavistustakaan kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä, jos vaaditte, ettei teitä pidetä pelkkänä _mauvais sujetina_, niin pyydän teitä kunnioittamaan tuskaani. Olitte itse näkemässä, kun isäni vangittiin. Nyt ei ole sopiva aika tällaisille kohtauksille, jollaista te koetatte järjestää.»

»Suokaa anteeksi! Juuri tällaisena aikana tarvitsette te sitä lohdutusta ja tukea, jota vain rakastamanne mies voi teille antaa.»

»Rakastamani mies?» kertasi hän, ja hänen vielä äsken punehtuneet kasvonsa kävivät kalpeiksi. Hän loi katseensa maahan, kohotti sen taaskin ja suuntasi minuun syvät, siniset silmänsä. »Minusta tuntuu, monsieur», sanoi hän hampaittensa välitse, »että teidän julkeutenne on suorastaan uskomaton.»

»Voitteko kieltää sen?» huusin. »Voitteko väittää, ettette rakasta minua? Jos voitte, niin — silloinhan valehtelitte minulle kolme päivää sitten Toulousessa!»

Se sattui häneen pahasti — niin pahasti, että hän unohti vakavan päätöksensä olla kuuntelematta minua, olla alentumatta väittelemään kanssani.

»Jos kohta minä hetkellisessä heikkoudessani, tietämättä, kuka oikeastaan olette, myönsin jotakin sellaista, jos minulla silloin oli teitä kohtaan sellaisia tunteita, niin senjälkeen, monsieur, ovat tapahtumat paljastaneet teidät kokonaan toiseksi mieheksi; olen saanut tietää sellaista, mikä on perinpohjin tukahduttanut silloin tunnustamani rakkauden. Nyt, monsieur, olette kai tyytyväinen ja sallitte minun mennä?» Viimeiset sanat hän lausui entiseen ylimielisen käskevään tapaansa, harmitellen jo sitä, että oli taipunut niin pitkälle.

»Olen saanut varmuuden, mademoiselle», vastasin karkeasti, »ettette puhunut totta kolme päivää takaperin. Ette ole koskaan rakastanut minua. Teidät petti sääli; teitä pakotti häpeä — häpeä siitä, että olitte näytellyt Delilan osaa ja kavaltanut minut. Nyt, mademoiselle, saatte mennä.»

Astuin syrjään varmana siitä, että niin totta kuin hän oli nainen hän ei menisi. Eikä hän mennytkään. Vieläpä hän peräytyikin askelen. Hänen huulensa vavahtelivat. Mutta pian hän sai takaisin itsehillintänsä. Hänen äitinsä olisi voinut sanoa hänelle, että hän oli hupsu ryhtyessään tällaiseen kaksintaisteluun minun kanssani — minun, joka olin karaistunut sadoissa lemmenleikeissä. Mutta vaikken epäilekään sitä, että se oli hänen ensimmäinen tämäntapainen ottelunsa, oli hän yhtä kaikki enemmänkin kuin vertaiseni, kuten hänen seuraavat sanansa osoittivat.

»Monsieur, kiitän teitä siitä, että selvititte sen minulle. En todellakaan ole voinut puhua totta kolme päivää sitten. Te olette oikeassa, sitä en enää epäile, ja poistatte minulta häpeän taakan.»

_Dieu!_ Se oli isku vasten kasvoja, ja sen kirvelevä purevuus pani minut horjumaan. Olin mennyttä, siltä näytti. Voitto oli hänen, ja hän oli pelkkä lapsi, jolla ei ollut vähääkään harjaannusta lemmenjumalan kilpatanterella!

»Ja nyt, monsieur», lisäsi hän, »kun nyt olette saanut varmuuden siitä, että teitte väärin väittäessänne minun rakastavan teitä, kun olemme suoriutuneet siitä kysymyksestä — _adieu_!»

»Vielä hetkinen! Siitä olemme suoriutuneet, mutta on vielä eräs toinen kohta, aikaisempi, jonka olemme tällä kertaa jättäneet huomioon ottamatta. Olemme — te olette — todistanut olemattomaksi sen rakkauden — jota minä itserakkaan yltiöpäisesti uskoin teidän tuntevan minua kohtaan. Mutta vielä on meidän otettava huomioon minussa teitä kohtaan syttynyt rakkaus, ja siitä emme selviydy niin helposti.»

Hän teki väsyneen tai kärsimättömän eleen, kääntyen poispäin.

»Mitä te oikein tahdotte? Mihin te pyritte ärsyttämällä minua tällä tavoin? Vetoanneko voittamaan?» Hänen äänensä oli kylmä. Kukapa sellainen, joka olisi nähnyt hänen lapselliset kasvonsa, hänen laupiaat, miettivät silmänsä, olisi voinut uskoa häntä niin julmaksi?

»Vedostani ei enää voi olla puhettakaan; olen sen menettänyt ja maksanut.»

Hän katsahti äkkiä ylöspäin. Hänen kulmansa rypistyivät hämmästyksestä. Oli selvää, että sanani panivat hänen mielenkiintonsa vireille. Hän oli taaskin kahdella päällä.

»Mitä?» hän kysäisi, »Olette menettänyt ja maksanut sen?»

»Aivan niin. Tämä inhoittava, kirottu, häpeällinen veto oli juuri se seikka, jonka niin usein viittasin olevan meitä erottamassa. Se tunnustus, jonka niin usein olin tekemäisilläni, jota te niin usein vaaditte minua tekemään, koski juuri tuota vetoa. Jospa Jumala olisi suonut, Roxalanne, että olisin kertonut siitä teille!» valitin, ja minusta tuntui, että äänessäni värähtelevä vilpittömyys poisti jonkun verran tylyyttä hänen piirteistään, vähensi hieman hänen katseensa kylmyyttä.

»Pahaksi onneksi», jatkoin, »näytti minusta aina, ettei vielä ollut tullut oikea aika tai että jo oli liian myöhäistä. Mutta niin pian kun pääsin jälleen vapaaksi, oli ensimmäinen ajatukseni tehdä se. Niin kauan kun se veto oli olemassa, en voinut pyytää teitä vaimokseni, jollen tahtonut, että näyttäisi siltä kuin ajaisin alkuperäisiä aikomuksiani, joiden tähden minun oli kosittava teitä ja joiden tähden saavuin Languedociin. Ensimmäinen tehtäväni oli sen vuoksi etsiä käsiini Chatellerault ja luovuttaa hänelle kirjallisesti Picardiessa olevat tilukseni, suurin osa — verrattomasti suurin osa — koko omaisuudestani. Toinen tehtäväni oli lähteä teidän luoksenne Hotel de l'Epéehen.

— Vihdoinkin voin lähestyä teitä puhtain käsin; voin tunnustaa, mitä olin tehnyt; ja koska minusta tuntui, että olin sovittanut kaikki mahdollisimman hyvin, luotin onnistuvani. Mutta voi! Tulin liian myöhään. Majatalon ovella kohtasin teidät, kun te poistuitte sieltä. Lörpöttelevän taloudenhoitajani suusta olitte te jo saanut tietää, minkälaiseen kauppaan Bardelys oli ryhtynyt. Olitte saanut tietää, kuka olin, ja luulitte saaneenne tietää, miksi teitä kosin. Sen mukaisesti te ette voinut muuta kuin halveksia minua.»

Hän oli vaipunut tuoliin. Hänen kätensä olivat raukeasti ristissä, katse oli maahan luotu, posket kalpeat. Mutta hänen rintansa kiivas nouseminen ja laskeminen ilmaisi minulle, että sanani olivat vaikuttaneet häneen. »Ettekö tiedä mitään siitä sopimuksesta, jonka tein Chatelleraultin kanssa?» kysyi hän, ja minusta tuntui, että hänen äänessään värähti kärsimys.

»Chatellerault oli petturi! Ei yksikään kunniallinen mies koko Ranskassa olisi pitänyt sen vedon maksamista velvollisuutenaan. Minä suoritin sen, en senvuoksi, että olisin katsonut sen velvollisuudekseni; vaan senvuoksi, että siten voin antaa teille parhaan todistuksen vilpittömyydestäni.»

»Olkoon se kuinka tahansa», sanoi Roxalanne. »Minä annoin hänelle sanani — että menen hänen kanssaan naimisiin, jos hän vapauttaa teidät.»

»Se lupaus ei ole sitova, sillä silloin kun sen annoitte, olin minä jo vapaana. Sitäpaitsi on Chatellerault nyt kuollut — tai ainakin hyvin lähellä kuolemaa.»

»Kuollut?» kertasi hän, katsahtaen minuun.

»Niin, kuollut. Me taistelimme —» Heikko, äkillistä halveksivaa ymmärtämystä osoittava hymy välähti valonsäteen tavoin tuokioksi hänen kasvoilleen. »_Pardieu!_ huudahdin. »Siinä teette minua kohtaan väärin. Hän ei kaatunut minun kädestäni. Kaksintaistelu ei tapahtunut minun aloitteestani.» Sitten kerroin hänelle koko jutun yksityiskohtaisesti, ilmoittaen samalla, ettei vapauttamiseni millään tavoin johtunut Chatelleraultin toiminnasta ja että kuningas olisi rangaissut häntä hyvin ankarasti, koska hän oli koettanut saada minut oikeusmurhan uhriksi, jollei hän olisi vapauttanut kuningasta siitä vaivasta syöksymällä itse miekkaansa.

Kun lopetin kertomukseni, syntyi hiljaisuus. Roxalanne istui yhä paikallaan ja näytti miettivän.

»Kuinka saatoitte antautua sellaisen sopimuksen tekoon?» oli hänen seuraava kysymyksensä.

»Kuinka, tosiaankin?» kysäisin vuorostani. »Äidiltänne olette jonkun verran kuullut Bardelysin maineesta. Olin huoleton ihminen, kyllästynyt kaikkeen siihen loistoon, mitä elämä voi tarjota, sen kaikki ylellisyys tympäisi minua. Oliko ihmeellistä, että annoin narrata itseni tähän juttuun? Sehän lupasi kiihoitusta, uutuutta, vaikeuksia tielläni, jota olin — voi! — aina pitänyt liian sileänä — sillä Chatellerault selitti perustavansa arvelunsa siitä, etten voittaisi teitä omakseni, etupäässä teidän väitettyyn kylmyyteenne.