Part 2

Mutta minä olin sairas. Jokainen ääneni vivahdus ja käteni liike ilmasi hermostoni ärtyisyyden. Ja turhaan minä opettelin vaikeimpina hetkinäni hymyilemään. Olin synkkä ja epätoivoinen. En ollut toivoton siinä merkityksessä, että olisin luullut mahdottomaksi halujeni toteutumisen, en vain tiennyt mitään, mitä olisin toivonut.

3.

Kun hermostuneena ja kiusaantuneena jälleen tulin kesälomalle, sain ensimäiseksi tietää, että Tom oli ammuttu. Sehän oli oikeastaan pieni asia, mutia se tuotti minulle siitä huolimatta omituista tuskaa. Hurja toivomus valtasi minut. Olisin tahtonut, että kaikki, mikä minulle oli kallista yhtäkkiä olisi temmattu pois minulta, jotta olisin jäänyt yksin kuin erämaan autiuteen. Hehkuvin haluin minä toivotin itselleni kärsimystä ja janosin tuskaa. Minä kidutin itseäni pessimistisillä mietteillä. Sillä tämä kaikki oli ominaista sairaudelleni, jonka koko traagillisuus oli siinä, ettei se sisältänyt muuta kuin valheellista tragikkaa.

Mutta jo ensimäisenä iltana, maatessani Alhon rannalla, minä tunsin huojennusta. Ihmeellinen, himmeä valo, joka läpäsi yli seudun; tyyni järvenpinta, josta vastarannan neitseellinen metsä kuvastui ja jonka peilikirkkaan kalvon vain joku perhoatavottava kala silloin tällöin särki hopeisena värehtimään; valkea, uneksiva kartano lahden pohjukassa -- kaikki tämä hurmasi minut. Entisyyden muistot hiipivät mieleeni. Minä laskin pääni kiven varaan ja uneksin. Hieno henkäys liikahti ilmassa. Alho värähti. Nuoret kaislat vapisivat hiljaa kuiskien. Alhaalta lepikosta kielojen tuoksu hulmahti kasvoilleni...

Toisena päivänä tapasin Märtan. Hän istui ruohopengermällä lehtokujan alapäässä ja luki. Hän ei ollut ensin minua huomaavinaan, ja vasta kun olin ehtiä hänen ohitseen, hän nopeasti nousi tervehtimään. "Tekin olette jo täällä", sanoi hän hypistellen kirjaansa. Hän tahtoi vain lausua tervetuloa, ei muuta. Vaikka hänen teitittelynsä katkeroitti minua, niin vastasin hymyillen: "niin, neiti", enkä kiittänyt. Tietysti niin ylhäisellä tytöllä oli oikeus unohtaa, ajattelin. Syntyi äänettömyys. "Tom on nyt ammuttu", sanoi hän äkkiä muuttunein äänin. "Se taisi olla ystävänne, vai kuinka?" "Kyllä, neiti, ainoa ystäväni." "Niin, tahdoin vain tervehtiä, hyvästi." -- Omituinen ja tukahtunut oli keskustelumme. Ja kun nyt jälestäpäin ajattelen, voin sanoa samaa jokaisesta sananvaihdostamme.

Mitä pitemmälti kesää kului, sitä virkistävämmin alkoi luonto minuun vaikuttaa. Minä huomasi sen ja antauduin sille yhä täydellisemmin. Minun synkkyyteni haihtui ja raskas mielialani suli hiljaiseksi kaihoksi. Jotakin alkuperäisestä itsestäni palasi, vai oliko kaikki vain etäisiä säveliä lapsuuteni maailmoista.

Ehkä koko kesä olisi kulunut yhtä hiljaa, ellen olisi sammuttanut nokivalkeaa kartanossa. Olin ainoa, joka lahoja tikapuita myöten uskalsin kiivetä katolle, ja kaikki olisikin käynyt hyvin, ellei paroni Dahl, senjälkeen kun vaara oli ohitse, olisi huutanut minulle bravo ja nostanut hattuaan. Kun siellä ylhäällä hänelle kumarsin ja samalla näin nuoren Henrik Dahlin, joka vastikään oli Haukiojalle saapunut, seisovan Märtan rinnalla, niin omituisen tunteen hyväilemänä minä liikaa ripeästi lähdin alas. Tikapuut pettivät, putosin, nousin ylös ja koetin hymyillä, sitten menin tainnoksiin. Mutta vasta kun äitini sairaana maatessani kertoi, että Märta neiti oli huudahtaen ensimäisenä syöksynyt luokseni ja omaan, hienoon nenäliinaansa pyyhkinyt verivaahdon suultani, täytti haikea liikutus mieleni. Muistan hyvin unen jonka silloin näin: Olin metsässä. Ympärilläni oli pimeää ja ahdistavaa. Suunnattomat puut seisoivat juroina ja synkkinä ja oudot pedot karjuivat etäämpänä. Olin vaikeasti haavottunut ja ääneen valittaen minä harhailin eksyksissä. Minua janotti, mutta vettä ei ollut missään. Olin aivan näännyksissä, lankesin väliin ja taas nousin. Vihdoin astuin kapeasta rakosesta suuren puun sisään. Ihana laakso aukeni eteeni. Päivä paistoi. Linnut visertivät. Kukat heiluivat hiljaa tuulessa ja niiden keskellä kirkas puro lirisi. Nurmikolla lepäsi metsänneito vaaleanviheriään harsoon kääriytyneenä. Hänen valkeat jäsenensä säteilivät auringon kimalteessa. Minä konttasin hänen luokseen. "Antakaa minun juoda, metsänneito, näettehän, että olen uuvuksissa." "Mitä sanotte?" "Pyytäisin vain juoda purostanne, jos sallitte." Hänen smaragdinvihreät silmänsä säihkyivät. Hän taittoi vierestään suuren kellokukan, jonka terälehdet olivat kultaa ja heteinä rubinit kimmelsivät. Hän täytti sen vedellä. "Tässä, olkaa hyvä." Minä join juomistani. Neste ei loppunut kasvin terien maljasta, mutta janonikaan ei sammunut. Silloin ojensi hän minulle punaset huulensa... Katsoin häntä kasvoihin. Tuuheat kulmakarvat... Hyvänen aika, Märtan piirteet... Heräsin ja pyysin äidiltä lasin vettä.

Sitten ei tapahtunut mitään elokuuhun asti. Sain vaan tietää, että Märta ja Henrik usein kävelivät puistossa iltasin. Ja kun istuin kotini pienessä puutarhassa katsellen, miten kuu valoi hopeitaan yli Alhon ja kuunnellen, miten sorsat ruohikossa ääntelivät, niin sekavin tuntein minä ajattelin heitä ja puiston varjoisia käytäviä. "Olenhan siellä minäkin viettänyt hetkiä, joita muistellessani en oikein tiedä riemustako vai murheesta hymyilisin", olen niihin aikoihin kirjottanut päiväkirjaani.

Mutta elokuussa oli kamppitanssit kartanon suuressa vaunuvajassa. Ja kaikki mitä siellä tapahtui on ilmielävänä mielessäni. Koko illan sinä, Märta tuijotit minua ihmeellisillä silmilläsi, jotka lumosivat minut. Ah, mutta en tullut sinua tanssiin pyytämään, olihan sinulla Henrik. En voinutkaan tulla, sillä minä vapisin kauneutesi tenhoamana. Mutta äkkiä sinä astuit luokseni. Minun silmissäni pimeni, ja tuskin tiesin pyöriväni kanssasi, ennenkuin kuulin äänesi: "Sinä et ollenkaan tanssita minua enää, Aarne." Sinuttelit minua jälleen, Märta. Mutta minä vastasin tukahtuneesti, nääntymäisilläni valkean kätesi hiljaisesta värinästä. "Eihän minun sovi tulla neitiä pyytämään." Varjo lensi sinun kasvojesi yli; olit kauan vaiti. "Henrik ei enää taida olla ystävänne?" kysyit. "Ei, ei hän tunne minua enää." Seurasi taas äänettömyys. Äkkiä sinä kalpenit ja silmiesi syvyydet kimalsivat kuin metsälähteet. Hiljaa kuiskasit "Aarne." Korvissani humisi. "Mutta etkö sitten näe, että rakastan sinua vielä", sinä vaivoin ja vavahtelevin huulin sanoit. Vaistomaisesti pusersin sinun kättäsi. Kuin jostain kaukaa kuulin äänesi: "Huomenna, orapihlajan alla."

Ah, Märta, miksi lähenit minua vain kiduttaaksesi minua. Sinä sait minut pois suunniltani ja pakotit minut mielettömiin tekoihin. Mutta en jaksa niihin kajota. Ne ovat liian lähellä vielä.

Irtonaisia lehtiä.

11.VIII.

Minä hiivin puistoon kiduttavan jännityksen vallassa ja asetun orapihlajapensaan varjoon. Ei hiiskahdustakaan, ainoastaan sydämeni sykkii levottomana. Kuu paistaa, mutta pensaan takana on pimeää. Korvani tavottaa jokaisen äänen, jokaisen pienimmänkin rasahduksen, ja säpsähdän jos lehtikin liikahtaa.

Kuulen askelia hiekkakäytävältä... Sitten hiljaista keskustelua... Juoksen kiireesti vähän matkaa pois ja heittäydyn spireapensaan juurelle pitkäkseni.

Tunnen Märtan ja Henrikin kuun valossa. He kulkevat käsi kädessä ohi orapihlajan, ja Märtan nauru helisee. Näen Märtan vilkuvan sivulleen salavihkaa, ja hän on lähellä Henrikkiä, aivan kiini Henrikissä. Minä makaan kuin kivettynyt; onpa hyvä, etteivät he voi minua huomata. Vai niin. Märta on taas katunut sanojaan, eilistä rohkeuttaan. Hän tahtoo näyttää miten kokonaan olen hänen vallassaan ja miten vähän merkitsen hänelle. No hyvä. En minäkään valita...

14.VIII

Olen menossa kartanoon käsin. Kalliolla, vähän ylempänä lehtokujan alapäätä, huomaan Märtan vattuja syömässä. Kumma kyllä, hän on aivan yksin. Henrikkiä ei näy missään.

Omituinen ajatus pälkähtää äkkiä päähäni. Jaha!... Ja minä riennän hänen luokseen.

Tartun omin lupineni hänen käteensä tervehtiessäni.

-- Minun piti vain pyytää anteeksi sinulta, Märta, En voinut silloin illalla tulla sinua tapaamaan. Olin estetty. Älä ole pahoillasi.

Hän hämmästyy. Sanani vaikuttavat niin, ettei hän osaa vastata. Mutta minussa kiehuu kostonhalu.

-- Arvasin kyllä, että tulisit tännepäin saadaksesi tavata minua. Olet joka päivä tainnut tässä odotella. Hyvänen aika.

Hän kalpenee raivosta ja puree huultaan. Mutta hän on niin loukkaantunut, ettei hän saa sanaakaan suustaan ja neuvottomuus nostaa kosteuden hänen salamoiviin silmiinsä. Vaitioloa kestää kauan.

Vihdoin outo tuska valtaa minut. Tartun uudelleen hänen käteensä ja soperran epäselvästi.

-- Ei, ei... Anna anteeksi minulle, Märta... Märta, miksi sinä kidutat minua?... Hyvä Jumala! Miksi olet niin oikullinen?

Hänen povensa nousee ja laskee kiihkeästi ja sieramet värähtelevät. Pari kyyneltä kiertyy hänen silmistään. Minä vedän hänet rintaani vasten. Ja kuin tuskan pakottamana heittäytyy hän hervottomasti käsivarteni varaan ja kiertää kätensä kaulaani... Sanaakaan ei vaihdeta...

Yhtäkkiä huomaan Henrikin tulevan. Kyyristyn vattupensaisiin ja tuijotan Märtaa liikutuksesta kalpeana. Sitten sanon hänelle matalalla, vavahtelevalla äänellä.

-- Märta! Puoli kaksitoista seison akkunasi alla.

Senjälkeen poistun nopeasti kallion toiselle puolelle vattupensaiden suojassa.

Olen kuin juopunut. Linnut hyppelevät puiden oksilla ja metsäkaunokit huojuvat punasina pitkissä varsissaan. Kylläpä ne keinuvat kauniisti... Teen pitkän kierroksen metsään. Tänä iltana olen luvannut mennä. Puoli kaksitoista tänä iltana... Kylläpä mustikat helottavat kummallisesti. En ole sitä ennen huomannutkaan... Hyppään suurelle kivelle ja huudan: eläköön! Kolme kertaa peräkkäin, sillä riemuni on niin valtava. Ja minä otan lakin pois päästäni. Niin, avopäin tahdon kulkea onnessani metsän pilariston keskellä...

Käyn kartanossa ja kun palaan, kohtaan Märtan ja Henrikin lehtokujalla kotiin tulossa. Minä nostan lakkiani ja Märta vastaa ylpeästi. Kyllä minä sen ymmärrän ja annan anteeksi. Henrik tuskin nyökkää, vaikka on lapsuuden toverini. Hänen ylhäisyytensä! ajattelen. Hänen ylhäisyytensä ja tällainen orpo saakeli. Vaikka mitäpä hänestä. Tekisi mieleni juosta hänen luokseen ja huutaa hänen korvaansa: Terve Heikki! Täyttä kurkkua kiljasta: terve! Ja sitten panna lakki kallelleen ja kädet housuntaskuihin ja poislähtiessä katsoa häneen hymyillen yli olan...

Pengermällä ovat he istuneet, koska ruoho on tallattua. Ka, siinä on hansikaskin. Tietysti unohtunut! Minä suutelen sitä ja lähden juoksujalkaa takasinpäin.

Pysähdyn heistä parin askeleen päähän ja otan hatun pois päästäni.

-- Anteeksi. Tämä kai on neidin? Löysin sen tiepuolesta. Se on varmaankin pudonnut.

Henrik kiiruhtaa luokseni ottaakseen hansikkaan, mutta ilkeästi hymyillen astun minä hänen ohitseen.

-- Tämä on kai neidin, toistan.

Hieno ryppy ilmaantuu Märtan otsalle.

-- Ei, kyllä te saatte sen pitää, jos haluatte.

-- Mitenkä?

-- Saatte pitää sen. Heitin sen tahallani.

-- ???

-- Niin. Toinen meni rikki äskettäin, joten toinenkin oli aivan viraton... Onko jotain muuta?

-- Ei, ei muuta.

He lähtevät. Tuijotan heidän jälkeensä hämmästyksestä sanattomana, sillä tiedän, että Märta on kaiken valehdellut.

-- Niin, saatte kyllä pitää sen. Kiitoksia hyväntahtoisuudestanne, huutaa hän vielä armollisesti viitaten kädellään.

Katkeruus kiehuu rinnassani. Tällätavoin Märta kosti äskeisen kohtauksemme. Hän lahjotti minulle hansikkaan. Oikein uuden ja hienon hansikkaan.

Kello lähenee yhtätoista. Kulen hitaasti lehtokujaa pitkin. Poikkean oikealle ja menen Alhon rantaa myöten kartanomäen juurelle. Nousen varovasti ylemmäs suurten puiden suojassa. Sitten juoksen avoimen paikan yli korkean tuijan varjoon ja jään kuuntelemaan. Ei hiiskahdustakaan. Tulet ovat kartanossa sammutetut ja suuri valkea rakennus näyttää nukkuvan. Alho on tyyni ja sen yllä on kuun hopeahohde. Venesillan liput riippuvat unisina alaspäin, mutta saunan ikkunat säihkyvät. Ruohokentillä kaste kimaltelee. Puiden ja pensaiden varjot ovat heittäytyneet suulleen pehmeälle nurmelle, voidakseen tukahuttaa ilmoillepyrkivän naurunsa. Puistossa Pan soittaa ja metsänneito säestää kuun säteillä, jotka harpun kielten kaltaisina riippuvat viistoon lehvien pienistä rei'istä.

Jatkan matkaani syrenipensaston suojassa. Hiivin pienen vaahteran alle, ja saatan siitä nähdä Märtan huoneen puistoonpäin oleva ikkunan. Valoa ei ole sisällä, mutta uutimia ei ole laskettu alas.

Seison vaahteran alla kauan. Sydämeni sykkii kuuluvasti ja hiki kihoilee otsallani. Vihdoin astun mahdollisimman hiljaa hiekkakäytävän yli ja pääsen siperialaisen hernepensaan suojaan. Siinä taas kuuntelen. Jokiniityllä hevosenkellot kalisevat, mutta muuten ei ääntäkään. Ainoastaan vereni kohisee korvissani. Happomarjan raakaleet välkkyvät kuunvalossa ja hopeapensaan lehdet kiiltävät. Resedan tuoksu läheisestä kukkasoikiosta tunkeutuu sieramiini.

Katson kelloani: aika on tullut. Hiivin lähemmäs ja kun hiekka käytävillä rasahtaa, niin säpsähdän. Asetun hänen akkunansa alle.

Seison liikkumattomana ja tuijotan ruutuihin. En hievauta jäsentäkään. Hetket tuntuvat iankaikkisuudelta, ja olen hiestä märkä, vaikka ilma on niin viileä. Mutta mitään ei näy... Rattaiden kolina kuuluu selvästi etäämpää maantieltä...

Hyvänen aika. Miksi pysyy Märtan akkuna yhä sulettuna?... Tunnen hermostuvani... Sitten, yhtäkkiä pälkähtää päähäni ajatus: hän antoi hansikkaansa, hansikkaansa... Vai niin. No hyvä!...

Silloin, hiljaa, valkea haamu ilmaantuu akkunaan. Ajatukseni sekaantuvat ja sydämeni on pakahtua. Tuijotan häneen liikkumattomana kuin patsas. Kaikki humisee ympärilläni. Kaikki on kuin unta.

Olento katselee minua hetken totisena; hänen kasvonsa näyttävät liidun karvaisilta kuutamossa. Sitten, äänettömästi, avaa hän akkunan, ja kun en vieläkään liikahda, ojentaa hän kätensä. Kuin kutsuakseen...

Silloin salaperäinen voima valtaa minut. Joku sisäinen pakko saa minut ryhtymään tekoon, jota en ymmärrä, josta en ole vastuunalainen: Minä päästän pitkän, käheän naurun ja kyyristyn koukkuun ivani pirullisessa onnessa... Pelästyn itsekin ääneni sihinää. Valkea haamu akkunassa vavahtaa ja peräytyy pari askelta... Sitten lähden juoksemaan. Pois, pois, kuin henki olisi kysymyksessä. Pois metsään, missä kukkansapudottaneet orjantappurat uneksivat ja näsimarjat loistavat kuutamossa... Oksat risahtelevat jalkojeni alla. Minä juoksen kunnes väsymyksestä vaivun maahan ja nyyhkytän hiljaa...

4.

Minä uskon, että ihmisen sielullinen muutos tapahtuu nopeasti ja yhdessä hetkessä. Yksi isku voi kaiken entisen tehdä tyhjännäköiseksi ja synnyttää kokonaan uusia sisäisiä näkemyksiä.

Minä voin näin sanoa, koska sydämessäni on suru, jota eivät kyynelvirrat voi hukuttaa, yksinäisen itsensäkyllästämä tuska, joka on piiloutunut huulieni hymyn taa ja jonka tuskin kuuluvia huokauksia huoneeni pimeys ihmettelee. Tuo suru on syvä ja tyyni, ja sen syvyys on se kauneus, joka tekee sen minulle pyhäksi ja antaa minulle voimaa kantamaan sitä.

Minä, jos kukaan, voin sanoa saattaneeni äitini harmaat hiukset murhein hautaan. Minä kohtelin häntä tylysti vaikka kärsin siitä. Minä olin hänelle sulkeutunut, sillä häpesin heikkouksiani. Mutta hän onkin ymmärtänyt, että kaikki on ollut vain sairaalloista itsensäsäilyttämis-vaistoa, eikä hänen katkonaisissa sanoissaan, jotka hän puhui kuolinvuoteellaan, ilmennyt ainoatakaan moitetta. Ja niin sain minä kokea sen, että äitini kuoli kätensä minun kädessäni ja rauhan valo kasvoillaan.

Mutta vaikka tajusin menettäneeni jotakin korvaamatonta, niin en heti osannut muodostaa siitä itselleni käsitystä. Minun suruni puhkesi myöhemmin, kuten syvä haava, joka oltuaan ensin valkeana, vasta pitkän ajan perästä pulpauttaa verisuihkun. Mutta se ei puhennut kyyneleihin.

Olin kylliksi lapsellinen ja rauhaton etsiäkseni jo seuraavana päivänä äitini kuoleman jälkeen toverieni seuraa. Minä tahdoin estää itseäni vaipumasta synkkään epätoivoon. Ja vaikka heidän iloisuutensa ja pisteliäät huomautuksensa kalpeudestani kirvelsivät mieltäni, niin jaksoin hymyillä ja pysyä huomaamattomana. Se tuotti minulle outoa, haikeaa nautintoa. Ja omituisen tunteen vallassa minä muistan hetkeä, jolloin he olivat saaneet kaiken tietää ja kauhu ja anteeksipyyntö kuvastui heidän kasvoiltaan.

Kun yksinäisinä hetkinä olen syventynyt itseeni, niin olen huomannut sisäisen muutokseni. Entiset vaiheeni kuvastuvat kuin jostain etäämpää, syrjästä. Ne näyttävät minusta vierailta, tuntuvat ikäänkuin unennäöltä, josta vastikään olen herännyt. Häilyvät mielentilani ja tunnelmani, äkkinäiset innostukseni ja silmänräpäyksessä päähäni pälkähtäneet teot, ne kaikki kuuluvat menneisyyteen, enkä enää usko voivani menetellä samoin. Tyyntymys laskeutuu ylitseni vakavana ja raskaana. Se ei masenna minua, mutta se aukasee silmieni eteen uuden elämän. Se näyttää minulle ikäänkuin toisen maailman, missä kukin ihminen kulkee kokemuksineen, ottaen tyynemmin vastaan ilot ja surut. Minun katseeni kääntyy sisäänpäin, omaan sieluuni, joka erä erältä valkenee ja paljastuu silmieni edessä. On kuin outo kirkkaus leviäisi ympärilleni, kuin lapsuuteni ja nuoruuteni vuodet vajoisivat muistoni hämärimpiin sopukoihin ja uusi voima kohottaisi minut toisia päämääriä, toista tulevaisuutta kohti. Tunnen saavani toisellaista rohkeutta, en enää lapsellista hurjapäisyyttä, vaan todellista uskallusta elää ja ottaa vastaan kaiken, mitä kohtalo heittää tielleni, olkoonpa se sitten iloa tai surua, onnea tai kärsimystä.

Omituista lohdutusta tuotti minulle se seikka, että Haukiojan herra, isäni, kirjotti minulle ja pyysi tulemaan luokseen. Hän kohteli minua hellyydellä, jota ihmettelin, vaikkei hänellä sukuhaaransa viimeisenä jäsenenä olekaan ketään muuta. Ja kun tein hänelle matkaehdotukseni, niin hän suostui siihen. Se ilahutti minua kaikkein eniten. Sillä minä janoan pois, pois maailmaan, vieraiden joukkoon, missä selvemmin tunnen oman yksinäisyyteni.

Sain vielä toisenkin kirjeen, joka minua hämmästytti ja liikutti varovaisesta suppeudestaan huolimatta. Outoja unia se herätti mielessäni ja samalla se oli kuin ääni menneisyyden usvista. Nyt vasta hän vastasi kirjeeseen, jonka jo kesälomalla ollessani hänelle lähetin:

Aarne!

Sinua on kohdannut suuri onnettomuus ja suru on varmaankin sielussasi. En tiedä mitenkä lausuisin myötätuntoni. Sanoja on olemassa, mutta en saa niitä esille.

Toivoisin, että niin moni seikka välillämme olisi jäänyt tapahtumatta. -- Minäkään en ole ennemmin vastannut. Jää hyvästi, Aarne!

Märta.

Märta.

Minä kiitän sinua sydämellisyydestäsi ja siitä mitä on ollut, eikä enää ole. Niin, kaikesta siitä kauniista, mikä on katkennut. Jää hyvästi.

Aarne.

Muuta en voinut kirjottaa. Tämä oli ikäänkuin viimeinen työni, viimeinen velvollisuuteni entisyyttä kohtaan. Nyt olen vapaa matkustamaan.

Ja kun nyt, lopettaessani, katson ulos, niin pimeys on noussut makuultaan metsästä. Se on asettunut metsänreunaan polvilleen, rypistänyt synkästi otsansa ja katse tuimana on se heittänyt mustan vaippansa yli kaupungin. Mutta uudinteni ylitse säteilee jokunen tähti, jokunen väräjävä tähti.

III.

Niin, tällainen on siis ystäväni kirjotusten sisältö. Vaikka hänen esityksensä onkin yleensä suppeaa, melkeinpä pintapuolista, on hän merkillistä kyllä, ikäänkuin muistojensa lumoissa innostunut seikkaperäisesti kertomaan muutamia yksityiskohtia, jopa unensakin. Ja vaikka suru kuultaa hänen hillityn kuvauksensa läpi, niin värähtää hänen sanoissaan toisinaan hehkuva lämpö.

Minun täytyy sanoa olevani hämmästynyt. Onko ystäväni todellakin ollut tällainen? Onko tämä se raaka-aine, josta hänen myöhempi olemuksensa on muodostunut? Olkoon, että kirjotus on tehty nuorena ja surun vallassa, sittenkin sisältää se ihmeteltävässä määrässä lyyrillistä, etten sanoisi lapsellista herkkyyttä. Sellaista en koskaan hänessä huomannut. Ja vaikka hän jo nuorena näyttää omanneen voimaa, joka on pakottanut hänet uhmaisiin tekoihin, niin jää hän mielestäni melkolailla vähäpätöiseksi ihmiseksi verrattuna myöhempään itseensä. Hänen kehityksessään on aukko, jota olen kokonaan voimaton täyttämään. Ja minun täytyy hymyillä kuvitellessani itseäni romaaninkirjottajaksi. Turhaan koettaisin minä sulattaa kaikkea taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Sitäpaitsi on omissakin vaiheissani niin paljon ihmeellisiä sattumia, että logikan täytyy niitä palvella; taiteessa palvelee sattumakin logikkaa.

Mutta onko ystäväni jättänyt nämä kirjotukset minulle tahallaan, vai ovatko ne unohtuneet? Jonkunlaisesta vaistosta uskoin alussa, että hän tahallaan on ne jättänyt. Mutta sitten heräsi kysymys, eikö hän silloin olisi kokonaan poikennut menettelytavoistaan. Eikö se olisi ollut kumoamaton vastalause koko hänen erikoisuudelleen ja etevyydelleen? Ja miksi olisi hän paperit piilottanut? Pysyn kuitenkin alkuperäisessä uskossani. Sillä luulen, että hänkin on kaivannut ihmistä tuskan hetkenä. Hän on tahtonut antaa minulle jonkunlaisen selityksen, omankin rauhansa tähden. Ja hän on näiden paperien kautta lähentynyt minua niin paljon kuin hänelle on ollut mahdollista. Sitäpaitsi todistavat uskoani ne irtonaiset lehdet, jotka hän, otaksuttavasti viime tingassa, on revässyt päiväkirjastaan ja pannut vihkonsa väliin. Ja mitä kätkemiseen tulee, niin on hän kenties tahtonut sillä ehkästä minua saamasta kirjotuksia liian aikaisin käsiini, ennenkuin vielä olisin ehtinyt tyyntyä. Että ymmärtäisin häntä ja ottaisin hänen nuoruutensa huomioon, sen hän kyllä on tiennyt, siksi tarkoin tunsi hän minut.

Nämä ovat kuitenkin sivuseikkoja. Pääasia on, että minulla nyt on todistuskappale, joka osottaa ennentuntemani epäilyt ja aavistukset suunnilleen oikeiksi ja antaa minulle ainakin jonkinlaisen selityksen hänen luonteensa omituisuuksista. Nyt näen, että hänenkin sydämensä on ollut lämmin ja herkästitunteva ja että arat hermot ovat värähdelleet hänen marmorinaamarinsa alla. Jo nuoruudessaan, kuten sitten myöhemminkin, on hän siis itse ollut syypää vaiheisiinsa ja kiduttanut itseään hetkellisillä oikuilla. Ja nuo sanat, missä hän luulee tyyntymyksen laskeutuvan ylitseen, ovat vain hetken tunnelmaa, vailla laajempaa kantavuutta. Tosin oli hänen ulkokuorensa kadottanut sen avonaisuutensa ja herkkyytensä, mikä sillä varhaisimmassa nuoruudessa lienee ollut. Hänen kasvonsa olivat kyllä kylmät ja liikkumattomat, ja joka lihas totteli hänen tahtoaan, jopa siinä määrässä, että hänen tyyneytensä saattoi hirvittää, mutta sisäisesti oli hän suunnilleen sama kuin ennen. Syvemmällä -- se on ainakin minun käsitykseni -- oli entisten oikkujen taistelutanner, ja hetkelliset mielijohteet vainosivat häntä.

Mitä enemmän tutkin ystäväni kirjotuksia ja sen yhteydessä muistelen menneitä tapahtumia, sitä selvemmiksi ne käyvät ja sitä yksinkertaisemmilta ne tuntuvat. Toisinaan saatan kiihdyksissäni luulla, että kaikki hämäryys on kadonnut ja että kaikki on ollut luonnollista ja ymmärrettävää. Mutta kun koetan koota ajatuksiani ja loogillisesti johtaa seuraukset syistä, niin kaikki raukeaakin olemattomiin, ja sama hermostuttava epätietoisuus, mikä kahden vuoden ajan on kuluttanut minua, on jälleen tuskaisena edessäni. Huomaan, että se, mihin äsken olin tarttunut, ei olekaan mitään, ettei sanoja löydykään joilla voisin kuvata sen, mikä juuri tuntui niin selvältä ja että kiihottunut mielikuvitukseni on taaskin pettänyt minua. Vaikka siis moni seikka esiintyy aivan uudessa valossa, niin on paljon vielä sellaista, joka ratkasemattomana kiduttaa sydäntäni viettäessäni täällä yksinäistä erakon elämää. Rauhani ei näytäkään palaavan, vaikka ensimältä niin luulin. Turhaan koetan minä etsiä, milloin olen tehnyt väärin ja milloin minulle on vääryyttä tehty. Olenhan nuori vielä ja pitkä taival on edessäni. Minä tahtoisin päästä menneisyyden muistoista vapaaksi, heittää ne luotani tutkitun teoksen lailla ja kääntää kasvoni tulevaisuutta kohti. Mutta hermostuttava jännitys ei tahdo päästää minua kahleistansa.