Part 1

Chapter 13,059 wordsPublic domain

UHKAPELI

Arnold Bromanin papereista

Kirj.

JALMARI KARA

Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1912.

Peli myöty, petti kortit. Umpeen lyöty unten portit.

O. Manninen.

Vihdoinkin on hetki koittanut, jolloin hämärä ainakin osaksi sielustani katoaa ja salaiset aavistukseni ja epäilyni muuttuvat kylmäksi todellisuudeksi. Lähes kaksi vuotta olenkin saanut kitua tietämättömyydessä. Olen ollut kuin pimeässä kallioluolassa, josta pois pääsy on ollut mahdotonta, ja jonka särmäisiin seiniin minä uloshapuillessani olen suotta hangannut käteni verille. Muisto ystävästäni ja siihen liittyvät tapaukset ovat kiusanneet minua kuin painajainen, hermostuttaneet minua päivin ja öisin häirinneet uneni. Niin, muisto ystävästäni, josta en kahteen vuoteen ole kuullut mitään.

Jokainen syrjästäkatsoja luulee varmaankin, että olen maailman onnellisimpia ihmisiä. Sillä minä olen varakas ja nuori ja tämä suuri Haukiojan kartano on minun. Se on minun, en epäile sitä enää, vaikka monasti olen samasta kysymyksestä taistellut tuntoni kanssa. Minulla täytyy olla siihen täysi omistusoikeus, sillä olen maksanut siitä sydämeni veren ja sieluni rauhan.

Mikä ihana paikka tämä on! Akkunani edessä avartuu suuri puisto, jonka ikivanhojen puiden varjossa alituinen hämärä asustaa. Oksilla linnut visertävät ja tuulessa huojuvien, tuuheiden lehvien lomitse välähtelee Alhojärven aaltojen himmeä valkeus. Keskellä puistoa kohoaa suunnaton, kolmihaarainen lehmus, jonka siimeksessä, hiekotetulla maalla, on taiteellisesti tehtyjä juurituoleja pyöreän marmoripöydän ympärillä. Ei kukaan tiedä lehmuksen ikää, se on kai aina ollut samanlainen. Sen alla on moni seurue viettänyt hupaisia iltahetkiä ja moni värähtävä kuiskaus on sen varjossa rauennut kesäyön kuulakkaan hämyyn. Ja pihamaalla, jonka laajan nurmikentän kapeat hiekkakäytävät jakavat säännöllisiin kuvioihin, kasvaa iältään yhtä vanha lehtikuusi. Mutta se törröttää yksinään. Ainoastaan jokunen kukkasoikio on sen läheisyydessä, ja sen edessä kasvaa georgineja sekä virginialaista tupakkaa, jonka punaset kukat miltei hukkuvat suurten lehtien vihreyteen. Vielä mainitsen komean lehtokujan, joka kulkee ohi kartanon, sillä ystäväni on siitä puhunut.

Itse kartano on pahasti ränsistynyt. Verannan permannosta on maalaus kulunut, ja puolilahojen kaidepuiden raoista tunkeutuu ympärillä kasvavien spirea- ja sambucuspensaiden lehviä. Muratti kiertää rehevänä kattopylväitä, ja madonsyömissä katon nurkissa on alituisesti hämähäkin seittiä. Seinät ovat ennen olleet valkeat, mutta nyt ne ovat harmaantuneet, ja vanhanaikuisissa, tavattoman leveissä vuorilaudoissa on suuria halkeamia. Koko kartano on muuten tiheän pensaston ympäröimä ja sijaitsee korkealla mäellä, joka jyrkkänä laskee Alhon helmaan.

Tosiaan! Kauniimpaa kesäasuntoa ei juuri voi toivoa. Sitäpaitsi käy vieraita. Ja nuori vaimoni on iloinen ja nauraa paljon. Mutta juuri hänen iloisuutensa on ollutkin yhtenä arvotuksena kahden viime vuoden ajan -- niin, ja ennemminkin. Sillä hänessä on jotakin niin omituista, etten näihin saakka ole voinut sitä ymmärtää, ja voinenko nytkään. Kun joskus iltasin istun mietteissäni, saattaa hän hiljaa tulla luokseni ja laskea kätensä kaulalleni. Vieläpä hän toisinaan suorastaan syöksyy syliini ja soperrellen mielettömiä rakkauden sanoja puristaa hän minua rintaansa vasten. Mutta hänen silmissään on kaukainen, raukea uneksumus, ja kun häntä suutelen voivat hänen huulensa olla kylmät kuin kuolleen. Sitäpaitsi olen huomannut hänen unissaan itkevän. Ja se, jos mikään, on herättänyt sääliä ja kummastusta minussa.

Kaikki tämä liittyy oikeastaan päätapahtumaan, joka sattui kaksi vuotta sitten, ja johtuu siitä suoranaisesti, välittömänä seurauksena. Mutta vaimoni kanssa en voi puhua siitä sanaakaan. Siihen ei minulla ole voimia, eikä rohkeutta. Ja se olisikin aivan hyödytöntä.

Kuinka voi yksi tapaus, yksi oikullinen sattuma muuttaa elämän niin harmaaksi? Ikäänkuin repiä sen ja siirtää toisia uria kulkemaan? Mitenkä saattaa sumu niin yhtäkkiä laskeutua ihmisen ympärille, peittää esineiltä värit ja auringolta kirkkauden, niin että kaikki, mikä on ollut, hämärtyy kuin uneksi, ja mikä on, siitä tuskin tietää? Ne ovat kysymyksiä, jotka kahden vuoden ajan ovat kiusanneet minua ja karkottaneet elämästäni ilon. Minusta on tuntunut kuin olisin tullut äkkiä vanhaksi. Koko ympäristö on ollut minulle vieras ja etäinen. Ja vaikka tämäkin kesä on ollut kaunis ja päivät ovat valoisia, niin että heikko hämärä, kuin yön kaukainen varjo, liittää ne toisiinsa, niin olen sitä tuskin huomannut. Kaikki on oudoksi muuttunut, yksinpä tuttavatkin. Ainoastaan hänen kuvansa on lakkaamatta ollut edessäni, hänen, joka ennen oli ystäväni, mutta nyt on poissa. Kuinka paljon olenkaan häntä ajatellut! Tuhannesti on tuntoni soimannut minua siitä, etten ole ymmärtänyt häntä, että olen kohdellut häntä väärin -- ajatuksissani, tarkotan, muusta ei voi kysymys ollakaan. Mutta yhtä usein olen sadatellut häntä, sillä hänen tähtensä on elämäni näin rikkirevittyä. Minä olen koettanut tunkeutua hänen sisimpäänsä ja etsiä vaikutteita hänen tekoihinsa, mutta se on ollut epämääräistä, vaikeaa ja jokseenkin turhaa työtä. Ja voimattomuudestani hermostuneena olenkin useasti yrittänyt heittää ajatukset luotani, olen miltei rukoillut, että jokainen entisyyden muisto kuolisi. Se ei ole auttanut. Entistä kiihkeämpinä ovat mietteeni minut vallanneet. Sieluni on kuin erämaa, jonka ajatusteni polttava Samum on kuivannut; ja uusia lähteitä ei enää puhkea.

Mutta nyt on paljon minulle selvinnyt. Nyt voin ainakin jonkun verran ymmärtää häntä. Ja myötätunto herää minussa. Ikäänkuin raskas paino on pudonnut hartioiltani. Ja vaikkei minulle voikaan enää mikään täydellistä lohtua tuoda, niin olen kiitollinen siitäkin, että voin edes rauhottua ja että minulla entisen epätietoisuuden asemasta on nyt joukko varmoja tosiasioita.

Kuitenkaan en voi tästäkään mitään sanoa vaimolleni, ja apein mielin minä senvuoksi olen pakotettu tarttumaan kynään. Sillä minun täytyy saada purkautua, elää jokainen hetki muistossani uudestaan: siten luulen elämäni kirkastuvan, jos se mahdollista on. Minun täytyy polttaa sieluani ajatusteni kiirastulessa, että se puhdistuisi. En siis kirjota erityisemmin ketään varten. Jokainen sana on enemmän itselleni, vaikka tietenkin toivon, että joku kuolemani jälkeen saisi paperini käsiinsä ja niiden perusteella vaimentaisi ne ilkeät huhut, jotka nimeni ympärillä liikkuvat. Ystäväni salaperäinen katoaminen on nimittäin antanut aihetta monenmoisiin juorupuheisiin, joita minä olen kokonaan voimaton ehkäsemään.

Ja nyt kerron miten pääsin asioiden perille.

Ylhäällä, ullakkokerroksessa on huone, jossa ystäväni kaikesta päättäen on paljon oleskellut, ehkäpä osaksi kauniin näköalan vuoksi, joka avartuu akkunasta yli Alhon. Huone on hiukan kummallinen. Seinäpaperit ja katto ovat tumman vihreät. Kalusto on vankkaa ja yksinkertaista tekoa. Suuri, mustalla sametilla päällystetty sohva on ovelta katsoen vasemmalla sivuseinällä. Nurkassa, akkunan vieressä, on jykevä kirjotuspöytä, jonka keskusta on vihreällä veralla peitetty; sen edessä on avara, musta nojatuoli. Mitään enempää ei huoneessa olekaan. Ei niin ainutta taulua tai asetta seinällä, ei edes kirjahyllyä. Mutta kirjotuspöydällä komeileva lamppu on merkillinen. Sen taidokkaasti tehty jalusta kannattaa kaarenmuotoista, kapeaa öljysäiliötä, mikä on kuparia ja minkä päälle kolme ihmisen pääkalloa on kiinnitetty. Kun lampun sytyttää palamaan, niin silmäreikien kohdalle asetetut linssit heittävät voimakkaan valon keskelle pöytää, mutta muuten jää huone omituiseen, vihertävään puolihämärään, joka antaa kasvoille aavemaisen värin. Myönnän, että lamppu vähäsen kammottaa minua. Pääkallojen silmät syöksevät voimakasta kirkkautta, valkeat hampaat välkkyvät, mutta kasvoluitten ääriviivat ikäänkuin haihtuvat vihreään hämyyn. Muuta "koristetta" ei pöydällä olekaan, sillä itse kirjotuskoje on varsin yksinkertainen kaksine metallitolppoineen. Ja paino, joka on ollut hänen papereittensa päällä, on vaatimaton, suorakaiteen muotoinen marmoripala.

Tässä huoneessa on minulla ollut tapana usein viettää yksinäisiä hetkiäni. Niinpä siis pari päivää sitten myöskin menin sinne ja heittäydyin nojatuoliin harmaihin ajatuksiin vaipuneena. Ja kuten niin usein ennenkin, minä nytkin hajamielisenä ja vaistomaisesti vetelin auki kirjotuspöydän laatikoita ja sulin jälleen. Ne olivat tyhjiä lukuunottamatta yhtä, joka sisälsi kemiallisia tarpeita. Siellä oli pari pientä retorttia, koelaseja ja ohutseinäinen keitinpullo. Sitäpaitsi oli siellä viottunut, kolmisärmäinen prisma, joka nähtävästi oli kuulunut Bunsenin spektroskopiin, ja suuri joukko erilaisia kaasuja sisältäviä Geisslerin putkia, joita hän arvattavasti oli käyttänyt spektralianalyseissä.

En tiedä miksi nyt rupesin purkamaan laatikon sisältöä pöydälle. Otin pois kaikki putket ja tarkastelin päälleliimatuista lapuista, mitä mikin sisälsi. Kun olin saanut laatikon tyhjäksi, niin pisti äkkiä silmiini -- vaikka olinkin välinpitämätön ja hajamielinen -- sen omituinen mataluus. Uteliaana vedin minä laatikon kokonaan ulos. Sen toisessa päässä oli pieni lista. Hermoni kiihottuivat ja tavaton jännitys pani sydämeni sykkimään. Tartuin lujasti listaan ja vedin. Välipohja tuli ulos kuin uunin pelti. Sen alla oli pieni vihko, jonka ympäri keltanen side kulki. Avasin nauhan suonenvedontapaisella kiihkeydellä. Vihko oli ystäväni kirjotusta täynnä ja sen väliin oli pantu muutamia irtonaisia lehtiä. Jännitys laukesi. Uskomaton voimattomuus herpasi jäseneni. Pitkään aikaan en liikkunut, en edes ajatellut.

Kun hiukan olin tointunut, panin kaikki paikoilleen, otin vihkon ja menin alas huoneeseeni. Sitten luin tarkasti, mitä vihko sisälsi. Kun olin päässyt läpi, niin myötätunto värähteli rinnassani, ja tuijottaessani ulos, kesäyön hämärään, alkoivat ajatukseni kulkea omia polkujaan. Moni seikka, jota ennen olin vain epäillyt tai aavistanut, selkeni minulle. Ja ymmärrän nyt, ettei hän koskaan palaa. -- Koko yönä en voinut nukkua.

Taidan kirjottaa sekavasti, enkä tiedä, jaksaako kukaan minua ymmärtää. Mutta mieleni on ainakin näin alussa niin ääriään myöten täynnä. Sitäpaitsi olen hermostunut ja järkeni toimii niin kiihottuneesti, että kenties liian nopeasti siirryn asiasta toiseen.

Tähän kohtaan kirjotustani liitän ystäväni muistelmat. Tiedän kyllä, ettei se ole paikallaan. Sillä asiat, jotka vastedes aion kertoa ja jotka minulle olivat arvotuksia, muuttuvat koko joukon luonnollisemmiksi ja helposti käsitettäviksi. Kukaan ei näinollen voi myöskään ymmärtää niitä salaperäisiä aavistuksia, kauheita ajatuksia ja uskomattomia unia, jotka kahden vuoden ajan, ja ennemminkin, ovat kiduttaneet minua. Mutta en välitä siitä. Minä tavallani syrjäytän itseni. Sillä ystäväni on sittenkin pääasia.

II.

Aarne Kurimon kirjotuksia.

Mitäpä muuta voisin tehdä näiden jälelläolevien viikkojen aikana, kuin muistella menneitä vaiheitani, omituisia, entisiä tapahtumia vähäpätöisten surujen päivinä. Olenhan nyt, yhdeksäntoistavuotiaana, sanonut hyvästit lapsuudelle, pelkäänpä nuoruudellekin, ja silloin tällöin vilkasen minä peiliin nähdäkseni, eikö vanhuuden ryppyjä ole jo kasvoihini uurtunut. Kuukauden on äitini ollut kuolleena, ja koko sen ajan on yhtämittainen hymy värehtinyt huulillani murheeni ainoana merkkinä.

Autuaan liikutuksen vallassa minä unohdun ajattelemaan lapsuuteni aurinkoisia kesiä, jolloin paroni Dahlin pojat olivat kartanossa kesävieraina ja jolloin aikani kului heidän kanssaan, sekä leikissä, että tappelussa. Mutta päiväkirjani alkaa vasta niiltä ajoin, jolloin Märta ensimäisiä kertoja kävi Haukiojalla. Hän seurasi minua ravustusmatkoilla. Minä nostelin hänet ojien yli ja pidin hänestä kuin pikkusiskostani. Onnellisena minä niinä kesinä huuhtelin vaivattoman hikeni Alhojärven aalloissa.

Mutta sitten jäin niin yksinäiseksi, kun ei Märta eivätkä Dahlin pojatkaan enää tulleet. Talvisin kyllä olimme kaupungissa, kun minä kävin koulua. Mutta kesäksi tulimme Haukiojalle. Olin yksin ja omituinen kaipaus alkoi kyteä mielessäni. Ja luulin paljon tietäväni, kun sain selville, että Haukiojan herra, tuo yksinäinen vanhapoika, oli isäni ja että juuri hän oli lahjottanut kotimökkini äidilleni. Nyt tiedän vain sen, etten mitään tiedä. Ja niin hillitty valo on jokaisen mielikuvani yllä, kun muistelen tätä kaikkea ja katson tapauksia suruni tumman harson läpi.

Minä olen päiväkirjassani hyvin laajasti kuvaillut ensimäistä päivää, jonka olin Haukiojalla ylioppilaaksi tuloni jälkeen. Olen kertonut yksityiskohtia myöten matkani. Sillä olinhan silloin onnellinen. Ajatukset hyväilivät ylpeyttäni. Ja taisinpa tosiaan, kuten olen kirjottanut, riemuissani nostaa lakkia Tom-ystävälleni, kartanon suurelle, sysimustalle new-foundlantilaiskoiralle, joka oli minuun hyvin kiintynyt. Mutta pohjasävelenä soi kaikessa kumminkin tieto, että Märta jälleen oli tullut kesävieraaksi. Kaikki muu on turhaa. Ja olisin aivan yhtä hyvin voinut täyttää tuolla ainoalla lauseella jokaisen sivun. Enhän ollut nähnyt häntä neljään vuoteen.

Väitteeni todistuksen löydän tunnelmapalasissa yksinäisiltä retkiltäni metsissä ja Alhon rannoilla, jolloin tuntikaudet saatoin istua kallioilla, katsellen miten vedet kuusiakasvavain saarten välissä lainehtivat, ja jolloin tuhlasin runsaasti hyväilyjä Tomille, uskolliselle seuralaiselleni. Minun rauhattomuuttani kuvaavat selvästi lauseet sellaiset kuin: "Tunteekohan hän minua vielä? Tuskin. Mitäpä hän, Märta af Silfverhorn, aatelisneito! Kylläkai hän on tullut ylpeäksi!" Ja minä muistan katkeruuteni, kun hän vain kylmästi nyökkäsi ensimäiseen tervehdykseeni. Hän käveli silloin lehtokujalla äitinsä kanssa, ja hänellä oli valkea puku. Tulin tuskaiseksi. Mutta kuitenkin täytyy minun nyt jälestäpäin sanoa, että tuolla tuskalla oli ikäänkuin ruusujen tuoksu. Olinhan silloin vielä lapsi, silloin, puolitoista vuotta sitten.

Minun mielialojeni ailahtelut näkyvät siitäkin, että tulin hyvin iloiseksi kohdatessani Märtan järvellä, ongella ollessani. Nuo tavalliset kysymykset, tuleeko kaloja j.n.e., jotka hän etäämpää veneestään teki minulle ja joihin minä tukahtunein äänin jotakin vastasin, ovat antaneet aihetta pitkiin muistiinpanoihin. Sitävastoin olen aivan lyhyesti maininnut heinäniittytapauksen, joka kuitenkin nyt tuntuu niin ihanalta.

Olin mennyt naapurin isännän edestä yöksi niittämään kartanon heinää. Olimme jokiniityllä, jonka vaan maantie ja tiheä kuusiaita erottivat kartanon puistosta. Ilta jo tummeni. Joku kevyt pilvi kylpi auringonlaskun kalpenevassa kullassa. Joen päällä usva kiemurteli kuin suunnaton, valkea käärme. Etäänpänä ruisrääkkä äänsi. Heinän tuoksu kohosi sieramiin ja sai hengittämään syvään.

Lappasin viikatettani, aivan lähellä maantietä, laulaen:

Olen töllistä matalasta kotosin vaan minkäs teen minä sille. Vaikka en kelpaa ma komeille niin ainakin halvemmille.

Silloin kuulin sointuvan äänen sanovan:

-- Vai niin. Tekö täällä laulattekin.

Säpsähdin. Valkopukuinen, solakka nainen seisoi tiellä. Hämärä teki kasvot epäselviksi. Silmien kohdalla näkyi vain tummat varjot. Siitä huolimatta tunsin hänet Märta-neidiksi ja nostin hattuani.

-- Taisin häiritä, suokaa anteeksi, sain sanotuksi.

-- Ei. Ette ollenkaan! Laulakaa vaan. Kuulin sen puistoon, kun olin kävelemässä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Minulla ei ollut mitään vastattavaa, ja oudon tunteen puristaessa rintaani, aloin jälleen lapata... Kas vaan. Hän oli tuntenut minut hämyssäkin... Hänen kulmiensa varjot ulottuivat niin pitkälle poskia alas... Ja minä mietin hetken menneitä aikoja... Kun katsoin, seisoi hän siinä vielä... Hyvänen aika! Hän kai nautti minun neuvottomuudestani.

-- On kovasti kaunista ja viileää. Tulee vain niin aikaisin jo hämärä, pakotin itseni sanomaan.

-- Niin. Ja täällä te niitätte läpi yön. Voi miten heinät tuoksuvat! Siellä on kai minttuja, kun tuntuu niin väkevältä? Minä... Mutta sitten hän lopetti ja katsoi alas...

-- Kyllä. Siellä täällä on joitakuita. Ne tuskin kukkivat vielä.

Taas pitkä vaitiolo. Avuttomuuttani peittääkseni minä kumarruin. Poimin muutamia minttuja. Samalla huomasin ojassa kasvavan lemmikkejä. Niitä otin joitakuita ja jäin äänettömänä seisomaan hypistellen kukkia käsissäni. Vihdoin rohkasin itseni ja astuin maantielle.

-- Täällä on myös lemmikkejä. Kenties uskallan tarjota, jos neitiä haluttaisi?

Märta punastui, mutta hän otti kukat ja kiitti minua. Mitään enempää ei hän kuitenkaan sanonut.

Seisoessani siinä hänen vieressään, huomasin vasta, kuinka hän oli muuttunut. Kulmakarvat olivat kasvaneet tuuheiksi ja niiden varjosta suuret sinisilmät säteilivät. Hiukset ympäröivät otsaa tummana kehänä. Punaset huulet kaareutuivat kauniisti. Sieramet olivat hienot ja herkät. Eniten minua kuitenkin ihmetytti hänen hoikka, kehittynyt vartalonsa. Vastahan hän oli kuusitoistavuotias... Tummanpunainen ruusu nuokkui hänen rinnassaan.

Kun ei hän mitään puhunut, menin jälleen viikatteeni luo. Hetken aikaa seisoin vielä äänettömyydestä kiusaantuneena. Miksei hän jo lähtenyt? Mitä hän siinä enää seisoi?... Ja minä nostin hattuani ja aloin jälleen niittää. Mutta kun käännyin uutta lakihista ottamaan oli hän vielä paikallaan. Se kummastutti minua, mutta en sanonut mitään.

Olin juuri aikeessa taas ruveta niittämään, kun hän hitaasti astui maantieltä luokseni. Hän oli ottanut ruusun rinnastaan ja pyöritteli sitä kädessään. Hänen kasvojensa ilme oli epämääräinen ja hän katsoi maahan. Ihmettelin häntä ja luulin hänen aikovan antaa kukan minulle. Mutta äkkiä hän punastui. Hän katsoi toisaanne ja repi ruusun, valkeilla, hermostuneilla sormillaan... Hiljaisuus oli aivan sietämätön...

-- Neiti kastaa kenkänsä, heinä on jo märkää, sanoin vihdoin omituisella äänellä, jonka tukahtunut sävy tuli siihen tahtomattani.

Hän katsoi jalkoihinsa ja levitti hiukan hamettaan nähdäkseen paremmin.

-- Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi, sanoi hän ojentaen minulle kätensä, joka värähteli hiukan.

Kumarsin syvään ja veri suhisi korvissani. Kun tulin jälleen entiselleen, oli hän jo hävinnyt suurten puiden varjoon. Vai niin, ajattelin. No... Ja mietteeni ajoivat toisiaan takaa. Viikatekin puri kuin itsestään.

Saran alapäässä niittäjät minulle naureskelivat.

-- Taisi puhua mukavia se kartanon neiti, vai?

Minä vain hymyilin heille.

Minä muistan kaiken aivan selvästi, ja on kuin nytkin kuulisin viikatteen yksitoikkoiset humahdukset, jotka saivat mielen niin pehmeäksi ja kesäyön tunnelmaa täyteen. Ja vaikken olekaan kuvannut tätä tapahtumaa päiväkirjassani, niin on sen vaikutus helposti havaittavissa, ja olen sanonut, että "se seurasi minua kuin salaperäinen varjo, josta ei eroon päässyt."

Mitä sitten seurasi on aivan tavallista. Ja vaikka olen merkinnyt muistiin jokaisen yksityisen kohtauksen, pitäen kutakin aivan harvinaisena, niin täytyy minun myöntää, että kaikki on ollut hyvin tavallista, ja että tuo omituinen ravustusmatkakin, jolloin huulemme ensikertaa yhtyivät, on pelkkää koulupoikaromantikkaa. Mutta sydämeni värähtelee vielä, muistellessani idyllimäisiä kohtauksiamme vanhassa puistossa, missä kevätiltojen kuulakka hämy kuunteli meidän mielettömiä kuiskauksiamme. Suuren lehmuksen varjossa me istuimme onnessamme puhtaina ja palavina.

Sinä olit oikullinen lapsi, Märta, ja kenties minäkin. Me haavotimme toisiamme, kärsimme nuorta kipua ja annoimme taas anteeksi. Ah, Märta, Märta, kuinka monasti sinun valkeat käsivartesi kiertyivät minun kaulani ympäri. Ja vaikkei se aika enää palaa, eikä palata voi, niin minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, ja minä tahtoisin vaipua polvilleni muistojeni hartaudessa.

Märta! Ylpeänä ja itsekin kärsien sinä jätit minut omaan vähäpätöisyyteeni. Minä ajattelen ennen kaikkea viimeistä kohtaustamme sinä kesänä, jolloin rakastit minua ja parin viikon ajan annoit minun olla autuaana. Sinä tiesit kyllä, että kaikki se katkeruus, jolla sinua kohtelin, oli tuskasta johtunut. Olinhan odottanut sinua turhaan jo kolmena iltana ollenkaan tietämättä syytä poissaoloosi. Ja kun vihdoin tulit ja tahallisen kylmästi ojensit minulle kätesi, niin en voinut enää estää pistäviä sanojani purkautumasta. Lapsellisesti ja katkerasti minä viittasin sinun ylhäisyyteesi ja sanoin olevani vain orpo lurjus.

Mutta sinä astuit askeleen taapäin ja silmäsi välähtivät. Huohottaen tuijotit minua hetken. Sitten tyyneytesi palasi ja ylpeästi sinä vastasit: "Se on aivan totta. Huomaan sen nyt itsekin." Ja kuin jostain kaukaa minä muistan kuulleeni sinun sanovan: hyvästi. Et tiennyt miten minä kulin kotiin sinä iltana ja minkälaisten tunteiden vallassa minä kirjotin: "Ja kun avaan oven, niin huoneeni kolkko pimeys sulkee minut syleilyynsä."

Sinä matkustit enkä tavannut sinua enää.

Silloin alkoi minun sairauteni. Ja vaikka minun nyt täytyy kaikelle hymyillä, niin tunnen vieläkin outoa liikutusta. Onnettomana harhailin yksin metsissä ja pelkäsin äitini silmiä, jotka näyttivät voivan tunkeutua läpi sydämeni. Minä soimasin itseäni ja pilkkasin omia tunteitani uhmaisin voimin. Onneksi oli kesä loppuun kulunut, joten minun täytyi lähteä Helsinkiin.

Toverieni seura virkisti minua hiukan. Mutta omituinen muutos tapahtui luonteessani. Puhetapani kävi pisteliääksi ja kiusanhaluiseksi. En ymmärtänyt ylioppilastovereitani, joiden nuoret sydämet hehkuivat isänmaalle ja jaloille aatteille. Minä ivasin heidän harrastuksiaan. Ja uhmani sokeassa, lapsellisessa vimmassa rupesin ryypiskelemään. Lopetin päiväkirjan pidon ja vakuutin itselleni etsiväni vain hetkien riemua. Hain uskonkappaleita dekadenttisesta kirjallisuudesta. Minä loukkasin äitiäni ja kohtelin häntä tylysti. Ja kun kuulin hänen nyyhkivän, niin syöksyin ulos toverieni seuraan.

Niihin aikoihin minä mielettömyydessäni ja janoavassa kaipauksessani aloin suhteeni Helvi Lindiin, jonka ihmeelliset silmät olivat hurmanneet koko toveripiirini. Tuntematta ollenkaan lähempää kiintymystä minä kerran, tanssiessani hänen kanssaan, tuijotin häntä silmiin ja puristaen hänen kättään kuiskasin: minä rakastan sinua. Ja ennenkuin hän ehti tointua hämmästyksestään, jätin hänet kumartaen, ja hän vaipui tuolilleen vuoroin kalveten vuoroin punastuen.

Tämä uhmailuni ja kiusanhaluni jatkui vielä siten, että heti kirjotin hänelle kirjeen, jossa selitin menehtyväni tuskani taakan alle, ellen tunnustaisi hänelle lempeäni. Se oli mieletön teko. Kuitenkin vastasi hän minulle sydämellisesti vaikka luotaansysäävästi. Lapsellisuudessaan hän näytti kirjeeni uskotuilleen. Tieto levisi nopeasti ja minusta tuli rakkauden marttyyri. Häpeäni tuskassa minä heittäydyin yhä hurjemmaksi. Minä iskin elämälläni äitini sydämeen kuolinhaavat. Ja kaikkeen luultiin Helvin olevan syypään.

Mutta minä voitin sittenkin Helvin rakkauden. Ylpeänä ja itserakkaana minä join hänen huultensa hekumaa; tahdoinhan etsiä hetkien iloa. Ja luulinpa toisinaan rakastavani häntä. Mutta minä heräsin pian ja etsin senjälkeen vain tilaisuutta päästäkseni hänestä hiljaa ja huomaamatta. Löysin tekosyyn. Ja olin jo niin sydämettömäksi kivettynyt että pirullisella tyyneydellä kirjotin hänelle kaikkirikkovan kirjeen. Sirotin siihen mielipiteitä, joita hän ei voinut sietää, syytöksiä ja epätoivoa. Saavutin toivotun tuloksen.

Sitten seurasi aika, jolloin minä raivoisan vimman valtaamana aloin tehdä työtä. Minä syvennyin historiaan ja rupesin sen ohessa lukemaan kemiaa. Ja mitä vaikeammalta työ tuntui, sitä itsepintaisemmin kävin siihen käsiksi. Se tuotti minulle omituista nautintoa, jonka ainoastaan itsensä kidutus saattaa synnyttää.

Äitini kävi minulle helläksi, niin sydämellisen huolehtivaksi, että se teki minulle pahaa. Otin jälleen esille päiväkirjani, ja ihmetellen minä nyt näen, että ensimäiseksi olen kirjottanut: "Märta, minä riipun vielä sinussa, täydellisesti!"