Part 3

Selvitettävänäni on kuin kasa venyvää, pehmeää lankaa, joka on pahasti hämääntynyt. Kun tartun siihen umpimähkään, leviää se helposti aivan selvältänäyttäväksi vyyhdeksi. Mutta kun otan langan pään ja rupean kerimään, syntyy heti entinen sekasotku.

Jätän nyt kuitenkin kaiken tämän ja siirryn kertomaan elämäni varhaisemmista vaiheista, jotta jälempänä seuraavat tapaukset kävisivät paremmin ymmärrettäviksi.

Isäni on nousukas. Terävän järkensä ja tavattoman työkykynsä avulla on hän rahallisessa suhteessa kohonnut yhä ylemmäs ja on nyt hyvinkin rikas mies.

Minä olen vanhempieni ainoa lapsi ja syntymäkaupunkini on Turku, missä isälläni oli aluksi sekatavarakauppa. Yhdeksänvuotiaana ollessani muuttivat vanhempani Pietariin, jonne suuria liiketuumia hautova isäni oli perustanut komean kauppahuoneen. Siellä alotin minä kouluni. Mutta minunkin isäni oli, kuten nousukkaat yleensä, kokonaan kykenemätön kasvattamaan lastaan. Äitini taas oli sairaalloinen ja helläluonteinen, ja kun olin ainoa poika, toteutettiin minun pienimmätkin mielitekoni. Sain jo vähänä niin paljon rahaa kuin suinkin osasin tuhlata, eikä kukaan pakottanut minua työhön. Kun koulu ennen pitkää alkoi tuntua minusta vastenmieliseltä, sain suurempia vaikeuksia kohtaamatta ajetuksi tahtoni perille ja otin erotodistuksen vanhempieni suostumuksella. Olin silloin kuustoistavuotias.

Nyt aloin viettää puolittain hurjaa ja tuhlaavaista toimettoman elämää, ja pian oli ympärilläni joukko iloisia, osittain paheisiin vaipuneita nuorukaisia. Jo silloin ilmaantui, että korttipeli oli se intohimo, johon luonteeni oli taipuisin ja joka pikemmin kuin mikään saattoi viedä minut perikatoon. Sitä en silloin ajatellut, mutta nyt on se monasti johtunut mieleeni.

Vetelehdittyäni toista vuotta, palasi kuitenkin tiedonhaluni jälleen ja onneksi voimakkaana. Halusin ulkomaille, suuriin seikkailuihin, ja lueskelin innokkaasti vieraita kieliä, voidakseni tulla omin päin matkoilla toimeen. Kulinkin sittemmin useissa Europan maissa. Ja seuraelämä sivistyksen keskipisteissä kehitti minua niin, että parinkymmenen viiden vuoden ikäisenä olin käytöstavoiltani kokolailla miellyttävä nuori mies. Vaikka olin vain porvari, avasi raha minulle tien korkeihin piireihin ja kiinnitti minuun monta ylhäissukuista henkilöä tuttavuuden siteillä.

Niihin aikoihin olin ruvennut pelaamaan entistä enemmän. Mutta korttipeli ei koskaan saanut minua täydellisesti valtoihinsa, niin että olisin menettänyt malttini ja rahanhimosta vavisten tärvellyt kokonaan hermostoni. Se kyllä viehätti ja tietenkin myös kiihotti minua, mutta seikka, että halveksin rahaa, että pidin verrattain yhdentekevänä voitinko vai hävisin, oli omiaan pysyttämään tyyneyteni järkähtämättömänä pelin jännittävimmissäkin käänteissä. Siitä taas seurasi, että pelasin hyvin ja että onni oli usein puolellani, sillä pelissä, kuten väittelyssäkin, voittaa tavallisesti maltillisin. Nautin jännityksestä, jonka peli aina synnyttää, ja mitä pitemmälle kehityin, sitä rohkeampia pelejä ja suurempia panoksia rupesin vaatimaan. Kuitenkin luulottelin, että minä hetkenä tahansa olisin voinut heittää syrjään tuon kuluttavan nautintoni ja lakata siitä täydellisesti.

Vaikka siis olin intohimoinen pelaaja, on minun ansiokseni mainittava, että inhosin sitä irstasta elämää, joka huumaavine paheineen oli kiehtonut monet ystäväni. Irstailun kiihottava ilmakehä oli minulle pohjaltaan vieras ja vastenmielinen, ja minä kammoksuin niitä vanhempia tuttaviani, joiden voimat sen syövyttävä hehku oli loppuun kuluttanut ja jotka silmät tylsinä ja pessimismi huulilla kaikissa tilaisuuksissa heittelivät hermostuneita sukkeluuksiaan. Tietysti minullakin oli heikkoja hetkiä jolloin alkoholin huumaamana horjahdin. Mutta minulla oli aina voimaa nousta, eivätkä paheet voineet vangita minua monine valheellisine viehätyksineen. Korttipeli sitävastoin oli sellaista, etten sitä halveksinut, enkä edes pyrkinyt irti sen siteistä. Siinä noudatettiin mielestäni kunnian ja ritarillisuuden vaatimuksia ja ylhäinen ylenkatse rahaa kohtaan oli sen uhrien huomattavimpia ominaisuuksia; ainakin koettivat kaikki sitä teeskennellä. Pidin sitä siis verrattain jalona huvituksena ja hyvä hermostoni tekikin minusta ennen pitkää pelaajan, jonka rohkeutta ja tavatonta pelionnea moni ammattitaituri kadehti.

Äitini kaipasi siksi paljon Suomea, että hän joka kesäksi muutti pieneen, Turun lähellä sijaitsevaan huvilaamme. Siellä minäkin useasti oleskelin. Ja juuri tällaisella kesäretkellä sain muutaman pelipöydän ääressä tutustua vapaaherra af Silfverhorniin. Hän oli jalosukuinen, mutta rappiollejoutunut ylimys. Hänen suuresta omaisuudestaan ei enää ollut jälkeäkään jälellä, vaan raskaat velkataakat lepäsivät hänen harteillaan. Ja pienellä maatilalla, joka hänellä vielä oli hallussaan, hän vietti onnetonta elämäänsä tyttärensä ja vaimonsa seurassa. Puolisonsa kanssa oli hän kuitenkin alituisesti riidassa, ja tämä oleskelikin senvuoksi etupäässä sukulaisissaan. Mutta tytärtään kuului vapaahera rakastavan intohimoisesti. Kerrottiin, että hän usein oli rukoillut lapseltaan anteeksi hairahduksiaan, ja minä huomasinkin pian, että hän oli hieno ja suurisuuntainen henkilö, vaikka niin peräti heikko, ettei hän jaksanut voittaa pieniäkään kiusauksia.

Hän oli niitä, joita pelitaito ja rohkeus hurmaavat, ja ennen pitkää olin hänen kanssaan suhteessa, joka hänen puoleltaan oli ihmettelyä ja ihailua, minun puoleltani myötätuntoa ja kunnioitustakin. Siitä juuri seurasi, että hän välttämättä tahtoi minua kotiinsa, eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan estelyitäni.

Kun aikaa oli liialtikin, niin käytin tilaisuutta hyväkseni. Ja tällä vierailulla tutustuin hänen tyttäreensä Märtaan. Tuo solakka, eksottisesti vaikuttava tyttö lumosi minut heti; niin paljon kuin jo olinkin ennättänyt matkoillani kokea. Hänen tuuheat kulmakarvansa olivat mustat, ja niiden varjoista pehmeät silmät loistivat kuin sininen sametti. Hänen suunsa oli vertakihoilevan haavan kaltainen, ikäänkuin luotu suudelmille. Mutta eritoten juuri kulmakarvat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen, sillä ne antoivat hänen kasvoilleen villin, sanoakseni sotaisen sävyn.

Koko vierailuni aikana hoiti hän talossa emännyyttä, sillä hänen äitinsä oli tapansa mukaan poissa. Ennen oli Märtakin -- niin kertoi vapaaherra -- ollut jossakin kartanossa kesät, mutta moneen vuoteen ei hän enää tahtonut mennä sinne. Kuinka omituisen hyvin nyt muistankaan vapaaherran sanat! Mutta silloin eivät ne kiinnittäneet mieltäni. En kysynyt missä kartanossa, enkä myöskään syytä hänen poisjäämiseensä.

Tunnustan, että rakastuin Märtaan heti kuin koulupoika. Hänen omituinen vaiteliaisuutensa ja ylhäinen, hillitty ylpeytensä tenhosivat minut kokonaan, vaikka olin jo kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen. Mutta vaikka viivyin talossa viipymistäni, en vain saanut selville tuliko vastarakkautta osakseni. Mitkään pienet merkit eivät tukeneet toivoani, mutta mikään ei sitä myöskään vastustanut. Ja juuri tuo epätietoisuus teki minut avuttomaksi. Minä, joka koko ikäni olin totutellut seuraelämään, hämmennyin kokonaan hänen edessään. Puheeni ei sujunut hyvin ja omaksi kummakseni minä huomasin vielä voivani punastua. Minulla ei ollut rohkeutta viittailla tunteistani. Kaikki supistui vain huomaavaan kohteliaisuuteen ja pieniin palveluksiin.

Joka aamu päätin sinä päivänä suoraan ja rehellisesti tunnustaa rakkauteni, ja joka ilta sadattelin saamatonta arkuuttani. Sillä hän osasi jollain salaisella keinolla aina pitää keskustelun arvokkaana, eikä milloinkaan kevyempi tai tuttavallisempi sana päässyt hänen huuliltaan. Kuitenkaan ei hän ollut jäykkä eikä yksitoikkoinen. Hän oli ihmeellinen, merkillisin kaikista siihen asti tuntemistani. Ja kun kaikki näytti toivottomalta, jätin minä vihdoin voimattomana ja itsepilkan ärsyttämänä koko talolle hyvästit.

Palatessani äitini huvilaan olin varmasti päättänyt pyyhkiä Märtan pois muististani. Mutta niin vähällä en asiasta suoriutunut. Vaikka tuhannesti vakuutin itselleni, että äkkinäinen rakastumiseni oli vain poikamaista intoilua, jolle minun ikäiseni miehen pitäisi nauraa, niin en voinut vapautua tunteitteni pauloista. Samettinen, kauasuneksuva silmäpari eli mielikuvitukseni maailmoissa. Se herätti sielussani tuskaa ja hehkuvaa kaipausta, sai elämäni sietämättömäksi ja häämötti salaperäisenä unissani. Se painosti minua niin, että itseäni soimaten ja ironisen kiihtyneenä päätin heti lähteä matkalle. Mutta jouduinkin kokonaan toisiin tekoihin, sillä mielettömyydessäni ja enempää ajattelematta kirjotin vapaaherralle ja pyysin hänen tyttärensä kättä. Tietenkin heti kaduin tekoani ja olisin tahtonut kirjeeni takasin. Seuraavana hetkenä minä kuumeisin jännityksin ajattelin ratkasua. Ja voimatta kauemmin odottaa, kiiruhdin jo ennen vastauksen tuloa vapaaherran maatilalle.

Vaikka olin seikkailija ja vaikka vapaaherra oli ylpeä aateluudestaan, antoi hän minulle suostumuksensa. Tosin tunsi hän isäni, joskin hyvin pintapuolisesti. Mutta hänen myöntyväisyytensä ihmetytti minua suuresti, enkä voi sitä muuten selittää, kuin että hän naimakaupassani tyttärensä kanssa näki ainoan mahdollisuuden päästä velkojiensa käsistä. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään minua vastaan. Päinvastoin sanoi hän olevansa iloinen, jos voittaisin Märtankin suosion.

Vaikka olenkin pelaaja, niin en milloinkaan ole kyennyt taiteellisesti nauttimaan odotuksen tuskasta. Tuska on aina tehnyt minulle odotuksen mahdottomaksi. Nytkin olin niin jännittynyt, että heti päätin etsiä tytön käsiini päästäkseni ratkasuun.

Kun hänet tapasin, tervehti hän minua ystävällisesti, mutta oli niin kalpea, että huomasin hänen isältään jo kaiken kuulleen. Samalla tajusin, että jos hetkeksikin antautuisin keskustelemaan muista asioista, menettäisin taaskin rohkeuteni. Taudinomainen tunne valtasi minut. Kuin suonenvedon kouristus kulki läpi ruumiini. Sanoin vaivoin, hiljaisin äänin mutta suoraan.

-- Neiti, en kykene teidän edessänne käyttämään kiertoteitä... Suokaa anteeksi rohkeuteni, mutta te olette kokonaan lumonnut minut... Koko elämäni onni on teidän käsissänne... Minä rakastan teitä... Tahdotteko tulla vaimokseni?

Hän tuijotti minuun kauan, eikä minun tarvinne kuvata, minkälaisilta hetket tuntuivat, jotka äänettöminä, raskaina ja hitaina kuluivat. Sitten kysyi hän värähtelevin äänin:

-- Oletteko saanut vanhempieni suostumuksen?

-- Ainoastaan isänne.

Silloin miltei läpikuultava kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Hänen ylähuulensa omituisesti nytkähti ja hermoväreitä liikkui hänen poskillaan. Hetken päästä ojensi hän minulle kätensä.

-- Olen teidän, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunutta sävyä en voi kuvailla.

Tuskansekainen onni täytti sydämeni. Olin kuin puristavista kahleista vapautettu. Minä suutelin nopeasti hänen kättään ja vedin hänet hiljaa rintaani vasten. Hän vaipui hervottomana käsivarteni varaan. Hänen silmänsä olivat ummessa, ja kun suutelin hänen huuliaan, olivat ne viileät, miltei kylmät. Vasta silloin huomasin, että hän oli pyörtynyt.

Tätäkään tapausta en silloin ymmärtänyt. Se herätti vain kummastustani. Luulin häntä heikkohermoiseksi ja hyvin herkäksi ja soimasin itseäni siitä, että olin käyttänyt liian voimakkaita ilmaisumuotoja lemmelleni. Mutta nyt esiintyy se minulle toisessa valossa, ja luulen sen käsittäväni.

Saimme kolmisin hänen äitinsä suostumuksen, vaikka ylpeän rouvan mieltä pitkän aikaa karvastelikin, että olin vaan kauppiaan poika. Mutta raha tasottaa niin monta juopaa maailmassa. Meidän kihlauksemme julkastiin.

Koko kihlausajan sain ihmetellä nuoren morsiameni omituisuuksia. Useimmiten oli hän hyvin vakava ja puhui vähän ja verhotusti. Sellaisella päällä ollessaan voi hän pitkän aikaa istua aivan ääneti, silmät puoliummessa, kasvoilla vieno surumielisyys ja katseessa kaipaava raukeus. Jos häntä silloin syleilin, säpsähti hän ja jäi minuun tuijottamaan ikäänkuin johonkin vieraaseen. Nähtävästi oli hänen vaikea palata unelmiensa utumaailmoista todellisuuteen.

Mutta hän saattoi myöskin yhtäkkiä, juuri kun luulin, ettei hän haaveisiinsa vajonneena enää minua muistanutkaan, heittäytyä rintaani vasten, kiertää kätensä ympärilleni ja kuiskata intohimoisin äänin: Sinua minä rakastan, sinua ainoata minä rakastan. Silloin hänen huulensa polttivat kuin tuli ja hänen suutelonsa päihdyttivät kuin viini.

Vaan oli sellaisiakin hetkiä, jolloin hän oli tavattoman iloinen, niin poikamaisen vallaton, että minä joskus, hämmästyneenä hänen kujeistaan, jäin totisena tuijottamaan häneen. Silloin hän usein nipisti minua leuasta, juoksi kovasti nauraen piiloon, tavallisesti huoneeseensa ja kiusasi minua pitkät ajat yksinäni.

Kaikissa tapauksissa olin onnellinen ja rakkauteni häneen kasvoi päivä päivältä. Ja eikö onni olekin täydellisin silloin kun ei sitä tunne, lempi suloisin silloin, kun rakastetun sielu joka hetki voi tarjota uusia aarteita, uusia, ennentuntemattomia viehätyksiä.

Häiden jälkeen olimme päättäneet tehdä pienen kiertomatkan. Suunnitelmamme sisälsi ensin matkan Italiaan sieltä Schweitsiin ja Ranskaan ja sitten takaisin Suomeen, kesää viettämään.

IV.

Ensikerran kohtasin ystäväni Parisissa.

Vaimoni ja minä olimme viettäneet jonkun aikaa Italiassa, etupäässä Venetsiassa ja Napolissa, viivähtäneet pari viikkoa Schweitsin vuorilla ja vastikään tulleet Parisiin.

Kun eräänä iltapäivänä ajoimme Champs Élysées'n sivua matkalla kotihotelliimme, huomasin vaimoni nyökkäävän jollekin tervehdykseksi. Ehdin vielä nähdä solakan herrasmiehen, joka hymyillen katseli meihin ja jonka omituiset, voimakkaat kasvot painuivat mieleeni. Mutta vaimoni oli käynyt kalpeaksi ja väisti katsettani. Sitäpaitsi vapisi hän huomattavasti. Silloin ensikertaa salainen epäily pisti rintaani.

En tiedä onko mitään kiusallisempaa kuin tuollainen yhtäkkiä mieleen välähtänyt epäily, jonka syytä ei oikeastaan käsitä ja joka senvuoksi on hyvin voimakas. Sille antaa tukee mikä tahansa, etenkin kaikki sellainen, mikä selvästi todistaa sen vastakohdan. Se valtaa mielen niin täydellisesti, että silmä terottuu huomaamaan uusia puolia elämästä ja se kiduttaa ajatuksia alinomaa. Minussa se puhkesi uteliaihin sanoihin.

-- Onpa hänellä omituiset kasvot! Kuka hän on?

Ääneni terävyys loukkasi omaakin korvaani ja sai minut tuossa tuokiossa katumaan kysymystäni.

-- Kuka niin? sanoi vaimoni ja hieno ryppy ilmaantui hänen kulmakarvojensa väliin.

-- Hän, joka tervehti.

-- Joku suomalainen luullakseni. Ylioppilas tai jokin sellainen. En muista tällä haavaa hänen nimeänsä.

-- Et muista!

-- En. Hänet on esitetty minulle jossain tanssitilaisuudessa tai semmoisessa.

Hän sanoi sen äänellä, joka sai minut ehdottomasti vaikenemaan. Mutta silti en uskonut hänen sanoihinsa. Niin, ensi kertaa epäilin häntä. Sillä se, että hän oli kalvennut ja joutunut pois tasapainosta, herätti mustasukkaisuuden kaltaisen kivun sydämessäni ja teki minut synkäksi.

Voi tuntua kummalliselta, että minä, joka vasta lyhyen ajan olin ollut avioliiton paratiisissa, nyt jo rupesin kantamaan sydämessäni kyykäärmeen sikiötä. Mutta vaimoni oli niin omituinen ja omituisuus rakkaudessa on usein tuskan alku. Koko yhdessä olomme aikana ei hän ollut paljastanut minulle kertaakaan sisintään, seisonut antautuneena ja avoimena edessäni. Hän ei koskaan puhunut minulle yksityiskohtia varhaisemmasta elämästään. Hän salasi minulta sielunsa syvimmät kätköt tai sitten oli hän paljasta pintaa. Hän vain rakasti minua tulisella hehkullaan, tai ilveili kanssani kuin pieni kissan pentu.

Koko matkalla emme enää vaihtaneet sanaakaan. Mutta kun pääsimme hotelliimme, hyökkäsi hän äkkiä takaapäin kimppuuni ja sai minut kaadetuksi leveälle sohvalle istumaan. Sitten heittäytyi hän viereeni ja vallattomaan nauruun purskahtaen kiersi hän kätensä kaulaani. En kuitenkaan ollut leikkisällä päällä, sillä kiihottuneet ajatukset ärsyttivät hermostoani. Senvuoksi jäinkin totisena tuijottamaan suoraan eteeni.

-- Jörri! sanoi hän silloin veitikkamaisesti ja suuteli minua.

Hänen suutelonsa lumosivat minut aina, enkä koskaan voinut niitä vastustaa. Nytkin tulin heti iloisemmaksi ja vedin hänet polvelleni. Mutta äskeinen, ulkona sattunut tapaus oli vielä siksi elävänä mielessäni, etten jaksanut hillitä itseäni.

-- Märta, sinä et puhu totta. Mikset sano totuutta, rakas? kysyin.

Hän katsoi minuun ihmeissään, mutta olin varma, että se oli teeskenneltyä.

-- Mitä totuutta?

-- Sitä, jonka tiedät. Kuka oli se henkilö, joka tervehti sinua? Mikset sinä sano sitä?

-- Hyvänen aika! Ethän vain liene mustasukkainen? sanoi hän nauraen ja nipistäen minua leuvasta, mutta huomasin selvästi kuinka hermostunutta hänen naurunsa oli.

-- Älä viitsi nyt, Märta. Näethän, että kysymys kiusaa minua.

Silloin hieno ryppy ilmaantui taas hänen kulmainsa väliin.

-- Mutta mikä sinua oikein vaivaa, Arnold? kysyi hän muuttunein äänin.

-- Sinä et puhu totta. Se ei ollut totta, mitä sanoit hänestä.

-- Sinä siis epäilet sanojani, Arnold! Sinä siis todellakin epäilet niitä!... Arnold, miten onnettomaksi tuleekaan avioliittomme, ellemme luota toisiimme!

-- Ja luotatko sinä minuun! Sinä et koskaan anna minun aavistaakaan sisäisiä mietteitäsi. Sinä pysyt aina sulettuna, etkä koskaan sano ainoatakaan varomatonta sanaa. Sinä olet kuin sfinksi, jonka edessä minä ennen pitkää menehdyn omaan voimattomuuteeni!... Märta, sano että puhuit totta, vakuuta se minulle niin uskon sinua.

Ryppy hänen otsallaan syveni huomattavasti.

Hän katsoi minua pitkään, säihkyvin silmin. Sitten hän kääntyi ja poistui huoneeseensa sanaakaan vastaamatta.

Olin asemassa, joka aina on kiusallinen. Joko katuu sanojaan, mutta ei tahdo pyytää anteeksi, eikä nöyrtyä, tai sitten pyytää heti anteeksi ja katuu perästäpäin nöyrtymistään. Ensin olin minäkin syöksyä hänen jälkeensä ottaakseni sanani takasin. Mutta hillitsin itseni. Sillä käsitin, ettei minun sopinut antaa ohjaksia kokonaan hänen käsiinsä. Minunkin täytyi osottaa voimaani, näyttää, etten sentään kokonaan ollut hänen vallassaan. Jäin siis tyynesti odottamaan mitä seuraisi. Mutta hän pysyi järkähtämättömästi huoneessaan ja antoi minun olla yksinäni. Siitä kävi mieleni katkeraksi ja ärtyisäksi, ja tunsin yhä enemmän hermostuvani sen mukaan kuin aikaa kului.

Kun ei häntä kuulunut, lähdin viimein yksin ulos ja suuntasin askeleeni erästä pelihuonetta kohti, missä nuorena miehenä usein olin oleskellut ja missä siis toivoin tapaavani tuttavia. Siellä olikin pari entistä toveriani, ja me alotimme pelin ja samppanjan juonnin aivankuin muinaisina aikoina.

Oli tuokio kulunut. Peli oli hetkeksi lakannut ja kilistelimme paraikaa laseja, kun ihmeekseni huomasin saman henkilön, joka äskettäin oli vaimoani tervehtinyt, lähenevän pöytäämme. Hän ei näyttänyt minua ollenkaan tuntevan, mistä tein sen johtopäätöksen, ettei hän päivemmällä ollut kiinnittänyt minuun lainkaan huomiotaan. Hän laski tuttavallisesti kätensä ystäväni vicomte de la Éen olkapäälle, jolloin tämä nopeasti kääntyi ja tervehti hämmästyneenä ja iloisena.

Sillä aikaa oli minulla oiva tilaisuus tarkastaa vierasta. Hän oli hiukan keskimittaa pitempi, solakka ja tavattoman huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puettu herrasmies, iältään ehkä hiukan minua nuorempi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja niin omituiset, ettei niitä kerran nähtyään enää voinut unohtaa. Niissä ei silti ollut mitään erikoista eikä silmään pistävää, ellei kenties voimakas leuka ja hiukan kulmikkaat piirteet. Nenä oli suora ja moitteeton, huulet kaareutuivat nautinnonhaluissa; tukka oli tumma ja sileäksikammattu, mutta viiksensä oli hän ajellut. Koko miehessä oli melkolailla englantilainen leima.

Keskusteltuaan hetken uuden tulokkaan kanssa, kääntyi de la Ée minun puoleeni:

-- Teitä varmaankin huvittaa tulla tuntemaan toisenne, koska olette molemmat suomalaisia. Saanen siis esittää: Kurimo -- Broman.

Vieras loi minuun terävän katseen; ja vasta silloin huomasin hänen silmissään omituisuuden, jota sittemmin olen usein ihmetellyt. Hänen silmäteränsä olivat näet tavattoman suuret, kun sitävastoin irikset niiden ympärillä olivat vain kapeat, teräksenharmaat renkaat. Täten näyttivät hänen silmänsä mustilta ja niiden ilme liikehti alinomaa.

Hän lausui minulle ranskaksi muutamia tavallisia kohteliaisuuksia, jotka ovat häipyneet mielestäni ja joihin minä vastasin samaan tapaan.

Juotuamme vielä jonkun verran samppanjaa päätimme alkaa pelin uudelleen ja sovimme summien suuruudesta. Silloin käännyin uuden tuttavani puoleen kysyen:

-- Ettekö tekin liity peliin, herra Kurimo?

Hän hymyili kummallisesti ja vastasi syvällä, sointuvalla äänellä:

-- En. Pelaan ainoastaan uhkapeliä.

En tiedä voiko mikään loukata niin syvästi kuin ilkeä hymy. Hymyn solvasua ei käsitä täydellisesti, se jää epämääräiseksi ja sen tarkotus on hämärä. Senvuoksi se ärsyttääkin paljoa enemmän kuin sanat. Loukkaavimmatkin sanat muodostavat käsitteen, jonka kokonaisuudessaan ymmärtää ja jolle usein voi nauraa, mutta hymy tekee epätietoiseksi. Hänenkin hymyssään, hänen kasvojensa ilmeessä ja äänensä sävyssä oli jotakin kiihottavaa, joka sai minut raivostumaan. Sitäpaitsi alkoi samppanja jo vaikuttaa. Ja kohtaus vaimoni kanssa oli järkyttänyt hermostoni tasapainosta. Minä kimmahdin seisomaan, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin sanoin jokseenkin kiihtyneenä.

-- Hyvä herra! Niinkuin olette itse kuullut, on tässä melkoisia summia kysymyksessä. En luule löytyvän ketään, joka sanoisi peliämme muuksi kuin uhkapeliksi. Kieltäytymisenne syy on siis mielestäni lievimmin sanoen omituinen.

Hän kääntyi aivan tyynesti poispäin ja kohauttaen olkapäitään halveksivasti -- ellei se ole kiihtyneisyydestäni johtunutta luulottelua -- sanoi hän, ollenkaan katsomatta minuun.

-- Kuten sanoin, pelaan ainoastaan uhkapeliä.

Sitten rupesi hän puhumaan vicomte de la Éelle aivan kuin ei minua olisi ollutkaan.

Se sai minut kokonaan pois suunniltani. Verivirta syöksyi kasvoilleni ja minulla oli täysi työ hillitessä itseäni menemästä yli rajojen. Mikä oikeus oli hänellä ivata peliämme kuin lasten leikkiä, vaikkeivät hänen rahansa olisi kenties ollenkaan riittäneet siihen? Mikä oikeus oli hänellä niin halveksivasti kohdella minua?

-- Herrani! Te loukkaatte minua suuresti ylenkatseellanne! En voi sallia, että halveksitte minua pelaajana, ja minä vaadin teitä kunnianne nimessä kanssani peliin, joka teidänkin katsantokantanne mukaan on uhkapeli. Olkaa hyvä ja määrätkää summa, sanoin kiukusta vavahtelevin äänin.

Hän katsoi minuun ihmeissään. Sitten kumarsi hän kevyesti ja kaunis hymy ilmausi hänen huulilleen.

-- Suokaa anteeksi. Tarkotukseni ei ollut loukata teitä. Valitan, etten voi ehdottaa suurempia summia sillä en ole varakas. Mutta jos te kunnianne tähden tahdotte...

-- Minä vaadin! keskeytin hänet karkeasti.

Hänen kasvojensa väri muuttui aivan kalpeaksi, mutta hymy ei kadonnut huulilta. Hän oli tuokion vaiti ja näytti miettivän. Sitten sanoi hän:

-- Suostun kernaasti.

Vaikka olin äärimmilleen kiihtynyt, säpsähdin hänen muuttunutta ääntään. Se oli kokonaan menettänyt sointunsa, se tuntui tulevan syvältä kurkusta, se oli rätisevän kuiva, mutta ei käheä, selvästi kuuluva, mutta soinnuton. Niin, en edes kykene sitä kuvaamaan.

-- Tehkää siis hyvin ja määrätkää ehdot.

-- Panen oikean käteni teidän oikeaa kättänne vastaan. Joka häviää, se luopuu kädestään.

Hänen hymynsä oli hirvittävä.

Ehdotus oli niin luonnoton, että hetken tuijotin häneen sanattomana. Nykyhetki menetti todellisuusarvonsa. Sen sekunnit pitenivät iäisyydeksi ja jäivät mykkinä ihmettelemään omaa tyhjyyttään. En ajatellut mitään. Olin vailla järkeä ja vapaata tahtoa, ikäänkuin näkymättömän voiman vallassa. Kuitenkin kumarsin ja molemmat istuuduimme.

Toisten pöytien luota olivat kaikki kerääntyneet ympärillemme. Vallitsi syvä hiljaisuus. Nuo hurjat henkilöt, jotka hymysuin ja kompia lasketellen antoivat vaikka viimeisten pennien vyöryä taskustaan pelipöydälle, he vaikenivat ja silmät pyöreinä katselivat meitä kuin lapset, joille kerrotaan taruja jättiläisistä.