Part 7

Se oli hänen varma vakaumuksensa. Sillä hän ei koskaan enää saisi tällaista tilaisuutta. Se jäisi hänelle vain unelmaksi, vain toteutumattomaksi mielihauteeksi. Ja juuri nehän olivat yksilön vapaalle kehitykselle vaarallisimmat.

Ensi syksynä hänen kuitenkin oli jälleen aisoihin astuttava. Ellei hän aikonut ruveta opettajaksi, joka oli hänen kauhunsa, hänen oli jälleen ruvettava sanomalehtimieheksi tai kansan-edustajaksi. Mutta sitävarten hänen oli lopullisesti valittava sosialistien ja porvarillisten puolueiden välillä. Eikä hän tahtonut valita, ennen kuin tämä hänen elämänsä suurtyö ja rakkain suunnitelmansa olisi kunnolla suoritettu.

Eihän hän voinut jäädä ilmaan häilymään. Eikähän Suomessa voinut elää puolueiden ulkopuolella.

Nyt hänellä vielä oli valta valita, ei sitten enää. Tuhannet langat, tuhannet olosuhteet tulisivat hänet sitomaan. Hänen oli valittava ijäkseen, elämäkseen.

Hänellä oli vain yksi elämä. Ja sen suunnasta, sen lopullisesta päämäärästä hänen oli ensi syksynä päätettävä.

Muodollisesti ensi syksynä. Muihin nähden, ulkopuolisesti, vasta ennen vuoden loppua ja tulevien eduskunta-vaalien alkamista. Mutta sisällään, mutta omassa sielussaan oikeastaan jo nyt. Muodot seuraisivat kyllä itsestään sitä sisällistä päätöstä, jonka hän nyt tekisi.

Hän oli tienhaarassa. Ja tunto siitä häiritsi nähtävästi hänen ajatustensa kirkasta keskittämistä.

Tahtoiko hän mennä oikeaan vai vasempaan?

Tahtoiko hän astua hallituksen vai oppositsionin tietä? Tahtoiko hän asettua vallassa-olevan kapitalistisen järjestelmän kannalle vai sen uuden, sen syntymättömän, jota hänen omat silmänsä eivät varmaan tulisi koskaan näkemään? Tahtoiko hän tehdä työtä lähimpien vai etäisimpien päämäärien eteen? Näkyvien ja esineellisten tarkoitusperien vai ikuisempien ja näkymättömien?

Nykyisyys vai tulevaisuus? Siinä ponsi.

Omaatuntoansa hän kyllä tahtoi seurata. Mutta ei ollut niin helppo saada selville, mikä oli omantunnon ääni tässä pulmallisessa kysymyksessä.

Vakaumuksestaan hän ei missään tapauksessa tahtonut tinkiä hiuskarvaakaan. Mutta mikä oli hänen vakaumuksensa? Mikä hänen sisin, vaistomaisin sielunpyrkimyksensä?

Hätäkö sitten, jos olisi saanut siitä kiinni! Siinähän olisi ollut ohjenuora. Johtolanka, jota seurata, ratakiskot, joita viilettää vaikka perikatoon! Mutta kun ei ollut rataa, kun ei ollut viittatietä. Ja kun juuri se oli kahdesta vastakkaisesta valittava.

Tietopuolisesti oli Johannes valinnut jo hamassa nuoruudessaan.

Hän oli sosialisti. Hän oli vakuutettu, että kansainvälinen sosialidemokratia oli voittava ja että useimmat sen unelmista tulisivat toteutumaan. Mutta oliko se tapahtuva tasaisen kehityksen vai vallankumouksen, evolutsionin vai revolutsionin tietä? Siitä hänellä ei todellakaan ollut mitään varmaa vakaumusta.

Itse asiallehan se tietysti oli sama. Mutta ei suinkaan asian ajajille.

Siitähän riippui koko asian käytännöllinen puoli. Ja käytännöllisestä puolestahan tässä olikin kysymys, jos kerran tietopuoli oli selvillä eikä siinä suhteessa enää mitään sijaa epäilylle.

Oli kysymys ihanteen toteuttamisesta todellisuudessa.

Ja oli kysymys lähinnä Johanneksen omasta henkilökohtaisesta suhtautumisesta siihen. Kysymys aatteen takomisesta elämäntyöksi, vakaumuksen puhtaan vuorikullan mynttäämisestä ulkopuolisiksi teoiksi ja toiminnaksi.

Ja siinä tuli kysymys jälleen uusista vakaumuksista ja uusista, toisiaan risteilevistä vaihdekiskoista.

Johanneksesta tuntui usein kuin hän olisi seisonut suurella rautatie-asemalla. Tuollaisessa kuohuvan, kansainvälisen liike-elämän solmukohdassa, josta lähtee junia joka minuutti ja matkustajia eri ilmansuuntiin. Jos hyppäät tuohon junaan, joudut itään. Jos tuohon, ehkä länteen tai koilliseen. Suunnan ero voi olla alkupisteessään tuskin silmin havaittava. Mutta kulman sivujen jatkuessa voi toinen viedä pohjoiselle, toinen eteläiselle pallonpuoliskolle.

Taikka tuntui hänestä joskus kuin hän olisi seisonut tähtäys-asennossa, kivääri kädessään. Nostat millimetrin ja ammut kuuhun! Lasket millimetrin, ja ammut maahan! Tässä, sinun kohdallasi, on ero niin mitättömän pieni. Mutta siellä, kauempana, kilometrin tai parin päässä, se saa ihmeitä aikaan.

Kuu oli yli-ilmaisen idealismin, maa karkean materialismin vertauskuva hänelle. Hänen elämäntyönsä oli luoti, jonka hän tahtoi lennättää. Jos sen mieli sattua maaliin, sen oli noiden kahden äärimmäisyyden väliltä kuljettava.

Hän ei olisi mielellään tahtonut tonkia maata, mutta vielä vähemmän tuhlata ruutia harakoille.

Johannes oli ollut aina taipuvainen kieltämään kaikki vastakohdat tai julistamaan ne ainakin suhteellisiksi mielessään. Mutta olihan tässä vastakohta! Oli useampiakin, vaikka ne lopuksi kaikki saman suuren, pääasiallisen vastakohdan alle alistuivat.

Oikea vai vasen? Porvari vai sosialisti? Hallitus vai vastustus? Evolutsioni vai revolutsioni?

Kenties eivät nekään teoreettisesti ja metafyysillisesti ottaen olleet mitään vastakohtia. Mutta käytännössä ne olivat aivan varmaan. Ja yksilön, joka joutui niiden eteen, oli lähdettävä jompaakumpaa tietä taivaltamaan.

Yhtyiväthän kaikki samansuuntaisetkin viivat äärettömyydessä. Mutta oliko hänellä aikaa äärettömyyttä ajatella?

Äärettömyydessä olivat _plus_ ja _minus_ sama. Äärettömyydessä lakkasivat kaikki inhimilliset käsitteet. Mutta oliko hänellä varaa johtaa niitä niin pitkälle? Eikö hänen ollut ajateltava vain lähintä, vain kouraantuntuvinta tulevaisuutta?

Ja silloin hänen oli päätettävä, menisikö hän kotimaahan tultuaan porvarilliseen vai sosialistiseen lehteen. Rupeisiko porvarilliseksi vai sosialistiseksi kansan-edustajaksi?

Hän tiesi vielä voivansa päästä kummaksikin. Kaikki riippui siitä, minnepäin hän purtensa ohjaisi, minkä tuulen hän antaisi viittansa liepeitä levittää.

Nuo ajatukset tahtoivat tunkea aina Johanneksen työn lomaan ja häiritä sitä.

Silloin hän saattoi istua kauan liikkumattomana kynä kädessään. Tuijottaa vain tyhjään ilmaan tai laskea koneellisesti seinäpaperin kuvioita. Kunnes hän jälleen huomasi harhapoluille joutuneensa, suuttui, rypisti otsansa ja kääntyi päättävästi papereihinsa.

Tämä ensin! Sitten tuo kaikki muu.

»Suomi tulevaisuuden valtiona!»

Jos hänessä ei ollut miestä saamaan tätä valmiiksi, niinkuin hän oli luvannut itselleen, ystävilleen ja kustantajalleen, silloin hän todellakin oli kurja, luonteeton olento, jonka olikin parasta jäädä ikuiseksi työn orjaksi! Oikean, raskaan, vastenmielisen työn, eikä sellaisen, josta nauttii ja jota tekee mielellään!

Eikö sitten kaikkea työtä voinut tehdä mielellään?

Ei, ehdottomasti ei! Johannes tunsi henkeään ahdistavan, kun hän ajattelikin, että hän olisi pakotettu hautautumaan jonkun suomalaisen pikkukaupungin koulun-opettajaksi.

Kuitenkin oli monille kova täytymys sitäkin työtä tehdä. Kenties he nauttivat siitä? Kenties he tekivät sitä hyvinkin mielellään?

Mahdollista kyllä, mutta he eivät olisi tehneet taas jotakin muuta työtä mielellään. Eivät ehkä suutarin tai räätälin työtä. Eivätkä nämä ehkä taas olisi mielellään ajurin tai piharengin tointa harjoittaneet.

Tehtaan työmies taas ei olisi mielellään taipunut ojankaivuun. Ja hänelle, Johannekselle, oli aina ollut tavallaan ojankaivua opettaminen.

Hän oli saanut sitä tehdä kylläksi jo koulupoikana ja nuorena ylioppilaana. Hän tiesi, että jos hän siihen jälleen rupeaisi, se olisi kaiken hänen sisäisen kehityksensä loppu, hänen henkinen itsemurhansa. Parempi palata sittenkin julkisuuden tanterelle. Parempi taistella jokaisesta jalansijasta kuin ennen aikojaan ojentaa aseensa ja tunnustaa itsensä voitetuksi.

Ja jälleen lähtivät hänen ajatuksensa entisiä latujaan kulkemaan. Ja jälleen unohtui kynä käteen ja silmä tyhjää ilmaa tuijottamaan.

Kerran hänen näin istuessaan ja elämänsä lähintä tulevaisuutta tuumiessaan koputettiin hiljaa hänen ovelleen.

Trudchen se oli, joka tuli kysymään, oliko tohtorin lampussa öljyä. Hän ei ollut muka aamulla muistanut täyttää sitä.

Oli, lampussa oli öljyä. Hänen äitinsä oli nähtävästi aamulla täyttänyt sen.

--Minä olen usein niin hajamielinen, selitti Trudchen. En muista tavallisimpia käytännöllisiä asioita.

Johannes huomasi heti, että tuo oli tekosyy. Ja hän odotti, mitä Trudchenilla olisi hänelle tärkeämpää sanomista.

Tyttö viipyi ovensuussa.

--Onko tohtorilla kovin kiire? hän kysyi.

--Aina, vastasi Johannes, mutta koetti hymyillä niin ystävällisesti kuin mahdollista. Kuinka niin?

Trudchen loi silmänsä alas.

--Minulla olisi ollut tohtorille vähän asiaa, virkahti hän.

Arvasinhan minä, ajatteli Johannes. Joku perhehuoli? Joku pikkutytön murhe? Voihan sellaiseenkin olla hauska tutustua työn lomassa.

Hän nousi. Olikin tullut hämärä jo aivan hänen huomaamattaan. Jälleen hän oli istunut ja tuuminut turhuuksia.

Hän viittasi ystävällisesti nojatuoliin.

--Trudchen on hyvä ja istuu, sanoi hän.

Ei ollut tavallista, että Trudchen yksin kävi Johanneksen kamarissa. Äiti hoiteli kaikki jokapäiväiset askareet. Jos Trudchen joskus sinne tuli, hän tuli vain äitinsä liepeissä.

Tyttö istui koneellisesti.

Johannes katsoi häneen, sytytti sikarin ja istui sohvankulmaan. Veti pari haikua ja katsoi jälleen kysyvästi häneen.

--Kas niin, hän sanoi. Olen valmis kuuntelemaan.

Tyttö ei vieläkään sanonut mitään. Istui vain alasluoduin silmäripsin. Kun Johannes kumartui häntä tarkemmin katsomaan, hän huomasi, että Trudchen itki.

--Kas niin, kas niin, hän sanoi, tyttöä hiljaa kädelle taputtaen. Ei pidä itkeä. Ei pilata kauniita silmiään...

Trudchen itki valtoinaan. Hän tarttui Johanneksen käteen, puristi kovasti sitä ja vei, ennen kuin toinen ehti estää, sen huulilleen.

Johannes tempasi kätensä pois nopeasti.

--Trudchen! hän sanoi ankarasti. Mitä tämä on?

Tyttö ei vastannut, vaan kätki kasvonsa käsillään. Syöksyi sitten äkkiä hänen jalkoihinsa ja huusi:

--Minä en tiedä, mitä minä teen! Minä en tiedä, mitä minä teen!

Johanneksen oli nyt aika laskea pois sikarinsa.

Hän koetti kohottaa tyttöä ylös, mutta hän ei voinut. Hänen täytyi päinvastoin vetää hänet luokseen ja kannattaa käsistä häntä, jos mieli estää häntä lattialle pitkin pituuttaan kaatumasta. Ja niin tuli Trudchenin pää lepäämään hänen polvillaan.

Tyttö itki hervottomana. Kun Johannes koetti jotakin puhua hänelle ja häntä tyynnyttää, hän sai vain vastaukseksi itkunhyrskeiden lomasta:

--Minun on niin vaikea olla! Minun on niin vaikea!

Johannes ei tiennyt, mitä tehdä hänelle.

Vihdoin hän sanoi aivan koruttomasti:

--Eikö Trudchen tahtoisi nousta ylös? Äiti voi tulla.

Trudchen loi lyhyen silmäyksen häneen.

--Äiti ei ole kotona, sanoi hän. Minä olen yksin. Minä olen aivan yksin maailmassa!

Painoi poskensa Johanneksen polvea vastaan ja rupesi jälleen nyyhkyttämään.

Nyt loppui Johanneksen kärsivällisyys.

--Trudchenin täytyy heti nousta, sanoi hän päättävästi. Kuuleeko Trudchen? Nyt heti, aivan heti! Eihän tämä käy päinsä.

Ellei Trudchen heti nousisi, hän uhkasi kertoa äidille asian. Eikä Trudchen enää koskaan saisi tulla hänen huoneesensa.

Itse hän ei päässyt nousemaan. Kun hän yritti, hän tunsi tytön käsivarsien kietoutuvan lujasti ympärilleen ja painavan häntä takaisin istumaan. Ja hän kuuli korvissaan vain sanat:

--Ei kukaan ymmärrä minua, ei kukaan! Eikä kukaan tahdo minua ymmärtää.

Nyt oli Johannes vielä äskeistä pahemmassa pinteessä. Hän päätti tyynesti odottaa kohtaloaan.

--Hyvä on, hän sanoi. Minä poltan.

Hän otti sikarinsa ja poltteli tuokion äänettömänä.

Huoneessa oli jo melkein pimeä. Vain Trudchenin nyyhkytykset ja sikaria kiiluva tulipää olisivat sisään-astujalle ilmaisseet siellä olevan kaksi ihmistä, jotka ruumiillisesti olivat niin lähellä toisiaan, ett'eivät he voineet enää päästä lähemmäksi.

Johannes istui liikkumattomana.

Oikeastaan hän oli sangen äkäinen tästä yhtä naurettavasta kuin kiusallisesta tuokiotilasta. Tyttö oli joko hysteerinen tai häneen hullusti rakastunut! Taikka oli se tuollaista ylimalkaista nuoruuden tunteellisuutta vain, joka tuli alkavan naisijän mukana...

Trudchenilla ei ollut isää. Eikä hänen äitinsä ollut varmaankaan kyllin kehittynyt häntä ymmärtääkseen. Mikä äiti sitäpaitsi ymmärsi tyttäriään tuossa ijässä? Ja mikä isä poikiaan?

Tämä ajatus saattoi Johanneksen jo tyttöä kohtaan isosti sovinnollisemmaksi.

Ehkä Trudchen etsikin hänestä vain isää? Mutta isää itselleenkö vai tulevalle lapselleen? Siinä kysymys. Tuollainen nuori naissielu saattoi olla niin herkkä ja monisäikeinen kudos, että oli suorastaan synti sitä karkealla kädellä koskettaa.

Johannes tyyntyi pian kokonaan.

Olihan Trudchen lapsi, aivan lapsi. Ja itkihän se tuossa kuin lapsi hänen polvillaan. Ja valitti, että hänen oli niin vaikea olla ja ettei kukaan häntä ymmärtänyt.

Ikäänkuin yksin hänen olisi ollut vaikea! Ikäänkuin vain hän olisi ollut orpo maailmassa!

Olihan Johanneksenkin. Tiesikö hänkään, mitä hän teki? Tajusiko häntäkään kukaan? Ymmärsikö hän edes itse itseään?

Kummallinen yhteenkuuluvaisuuden tunto virtaili hänen olentoonsa tuosta nuoresta, lämpimästä naisruumiista, noista pehmeistä käsivarsista ja tuosta nyyhkyttävästä, neitseellisestä povesta, joka niin avuttomana hänen polviaan vasten pusertui.

Hänen oli mahdoton olla äkäinen enää. Hän tunsi itsensä nyt vain sisällisesti kauniiksi, jaloksi ja isälliseksi.

Hän laski jälleen pois sikarinsa ja rupesi hiljaa, rauhoittavasti tytön suortuvia hivelemään. Samalla kumpusivat kuin itsestään sanat, tyynet, ystävälliset, vieraskieliset sanat hänen huulilleen.

Trudchen ei saanut luulla, että hän vain oli onneton. Oli niin paljon yhtä orpoja ja yksinäisiä. Täytyi vain talttua, vain hillitä itsensä. Kaikki olivat astuneet yhtä suurilla vaatimuksilla elämään, mutta kaikkien vaatimukset eivät tulleet samassa määrin täytetyiksi.

Hän julisti kohtaloon alistumisen oppia, hän, joka aina oli pitänyt suurimpana kunnianaan uhmata jumalia!

Johannes huomasi senkin, mutta hän ei siitä välittänyt. Miks'ei hän voisi kerran näinkin ajatella? Kenties olisi hänenkin pakko pian nöyrtyä ja kohtaloonsa alistua? Tinkiä liian suurista vaatimuksistaan? Luopua liian suurista unelmistaan? Kenties hän ei saisikaan ikinä valmiiksi suurta teostaan »Suomi tulevaisuuden valtiona»?

Tuo epäily teki nöyräksi hänet. Mutta samassa tunsi hän myös kymmeniä vuosia vanhenneensa. Hänhän puhui kuin vanha ukko. Mutta täytyihän hänenkin kerran vanheta, eihän hänkään voinut vaatia ikuista nuoruutta itselleen.

Kumma kyllä, saattoi Johannes nyt ajatella tuota kaikkea ilman katkeruutta.

Eilen se ei olisi hänelle vielä onnistunut. Eikä vielä jotakin minuuttia sitten. Mutta Trudchenin läsnä-olossa oli jotakin, joka pakotti hänet alistumisen evankeliumia julistamaan.

--Täytyy tyytyä siihen, mitä täytyy, sanoi hän.

Ja sitten, aivan huomaamattaan, hän rupesi omasta itsestään puhumaan.

Hän kertoi isästään ja äidistään. Hän puhui kodistaan ja koulupoika-ajoistaan. Hän kuvaili, kuinka vaikeata hänen nytkin oli olla ja kuinka täpärällä koko hänen olemassa-olonsa heilui. Ja vielä teki hän tiettäväksi, että hänellä oli vihollisia, paljon vihollisia, jotka etsivät hänen turmiotaan, mutta myöskin eräitä kunnon ystäviä, joihin hän voi luottaa ja joiden avulla hän toivoi kaikesta vielä menestyksellä suoriutuvansa.

Tyttö kuunteli. Hän lakkasi nyyhkyttämästä. Hänen käsivarsiensa ote höltyi vähitellen, hänen päänsä kohosi ja pian tunsi Johannes pimeässä Trudchenin käden hiljaa ja tyynnyttävästi hänen omaa kättään hivelevän.

Itse oli tyttö tyyntynyt jo aivan kokonaan. Toisen murhe oli vedonnut hänen syvimpiin naisellisiin vaistoihinsa ja hänen oman elämänhuolensa haihduttanut.

He istuivat kauan pimeässä äänettöminä.

Johannes nousi vihdoin ja sytytti lampun. Ja nyt hän sai kuulla myöskin, mikä oli tytön käynnin hänen huoneessaan aiheuttanut.

Trudchen kertoi sen nyt aivan levollisesti hänelle.

Hänellä oli ihailija. Eräs etäinen sukulainen, konttoristi, joka kävi heillä, jonka Johanneskin tunsi ja jonka nimi oli Fritz. Tämä oli eilen illalla kosinut häntä.

Fritz oli kunnon poika. Trudchen sanoi pitävänsä paljon hänestä, mutta hän ei tiennyt, oliko se oikeaa rakkautta. Siitä kyyneleet. Ja siksi hän oli tullut Johannekselta neuvoa kysymään.

--Tohtori on niin viisas, sanoi hän. Äitikin sanoo, että tohtori tietää kaikki. Ja myöskin Fritz kunnioittaa suuresti tohtoria.

--Niinkö? hymyili Johannes. Ja äiti? Tietääkö hän asiasta?

--Luonnollisesti. Hän sanoo, että minun pitäisi ottaa Fritz. Mutta minä en tiedä itse.

Fritz olikin kunnon miehenä ja perheen ystävänä ensin kääntynyt äidin puoleen.

Johannes katsoi vakavasti Trudcheniin.

Tyttö kohtasi yhtä vakavana hänen katseensa sinisillä, hiukan itkettyneillä silmillään, jotka siitä olivat vain suurentuneet ja kirkastuneet. Johannes tunsi vasten tahtoaan joutuneensa rippi-isän edesvastuulliseen ja arkaluontoiseen asemaan.

--Niin, tietysti te otatte Fritzin, hän virkahti.

Trudchenin silmät saivat melkein rukoilevan, madonnamaisen ilmeen.

--Niinkö? sanoi hän avuttomasti. Te neuvotte minua siihen?

Johannes katsoi jälleen häneen. Hän tiesi, että tarvittiin vain sana häneltä, ja tuosta naimiskaupasta ei tulisi mitään. Kenties olikin Trudchenin tarkoitus vain asettaa temppelin harjalle hänet? Kenties tuo Fritz olikin vain keksitty tekosyy, jolla tahdottiin lopullisesti tutkia hänen tunteitaan?

Oli, miten oli, ainakin tässä asiassa hän tahtoi käyttäytyä gentlemannina. Ja hän vastasi jälleen vakavasti ja isällisesti:

--Niin, minä neuvon siihen. Minä luulen, että Trudchen on tuleva hänen kanssaan onnelliseksi.

Ja hän ojensi kätensä toivottaen kaikesta sydämestään onnea hänelle.

--Kiitos, sanoi Trudchen hiljaisesti. Me menemme kihloihin sitten.

Hän poistui äänettömästi.

Johannes tahtoi istua jälleen työtään jatkamaan, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Trudchenin käynti oli jättänyt tuiki alakuloisen ja painostavan vaikutuksen jälelleen. Hänen rintaansa ahdisti. Lamppu liekutti himmeämmin, koko huone oli kuin entisestään tummennut ja supistunut.

Hän nousi kävelemään.

Noinko helposti elämänkysymyksiä ratkaistaan? ajatteli hän. Pari kyyneltä, pari epäröivää ajatusta, siinä kaikki. Ja lopuksi neuvo vieraalta tohtorilta! Sitäkö oli ihmis-onni? Siinäkö oli rakkauden koko mysteria?

Onnellisia ihmisiä, ajatteli hän. Pysyvät elämän harvoissa viivoissa, ratkaisevat vain sen suuret alkukysymykset. Ja niistä on tietysti ensimmäinen jokapäiväinen leipä.

Trudchenin ja hänen äitinsä tasolla kuului siihen tietysti ennen kaikkea kunnon aviopuoliso, josta kaikki nuo muut hyvät putosivat kuin hedelmät puusta: kohtuullinen toimeentulo, kuuliaiset lapset, hyvät, ystävälliset kylänmiehet.

Se oli niin varmaa. Se oli niin tukevaa ja turvallista. Ja kun Luoja lisäksi antoi terveyttä ja pitkää ikää, ei ihmisellä voinut eikä saanutkaan olla enää mitään valittamista.

Tuon onnen olisi hänkin ehkä vielä voinut hankkia itselleen.

Johannes hymähti. Kenties siihen ehtii vielä, ajatteli hän.

Mutta hän ei voinut olla vertaamatta tuohon yleispätevään, porvarilliseen onnen-käsitykseen omaa vaikeaa, haparoivaa, epämääräistä etsintäänsä.

Mitä hän etsi oikein? Tietysti tahtoi hänkin tulla onnelliseksi. Mutta mitä hän käsitti onnella? Tuonko kirjan kirjoittamista?

»Onni on valtaa!» kuuli hän jälleen tuon toissayönä tapaamansa äijän äänen korvissaan.

Poistu, paha henki! ärjäsi hän sille mielessään. Onni on rakkautta. Onni on lämpöä, ystävyyttä ja ymmärtämystä.

Ja onni on ennen kaikkea työtä! Työtä aatteen, työtä ihanteen ja tulevien sukupolvien hyväksi.

Johannes istui päättävästi kirjoituspöytänsä ääreen.

11.

Mutta heti Trudchenin mentyä tuli Topi Huotari. Johannes tunsi heti hänen korkean, kantavan bassoäänensä eteisestä.

Oliko tohtori kotona? »Kyllä», kuului Trudchen vastaavan hiljaisesti. Ja voi hyvin? Ja missä huoneessa hän asui? »Ei, ei siitä ovesta.»

Topi tuli sisälle lakki päässä, palttoo yllään, ja nähtävästi hiukan liikutettuna.

--Päivää, sanoi hän leveästi. Olipa tänne matkaa! Hyvä, että tapasin sinut.

Johannes nousi kättelemään.

--Päivää, päivää, sanoi hän. Olethan vielä Berlinissä.

Se ei soinnahtanut erittäin ystävälliseltä. Mutta Topi oli liian toimessaan huomatakseen mitään.

--Olen, vastasi hän painokkaasti. Mutta tiedätkö mistä syystä minä olen? Luepas tämä sähkösanoma!

Hän kaivoi palttoonsa taskusta rutistuneen paperin ja piti sitä Johanneksen silmien edessä.

--Niin, minä näen, että se on sähkösanoma, virkahti Johannes.

--Niin, mutta mitäs siinä seisoo? Lue! Sinun pitää lukea se.

Johannes luki:

»Kaikki hyvin. Odottakaa Berlinissä! Vuorineuvos saapuu jonkun päivän päästä sinne.»

Alla nimi, jota Johannes ei tuntenut. Hän ojensi paperin takaisin omistajalle.

--Mikä vuorineuvos? kysyi hän.

Topi katsoi häneen voitonriemuisesti.

--Vuorineuvos, vuorineuvos Rabbing luonnollisesti, sanoi hän. Minun tuleva esimieheni! Hän saapuu Berliniin. Hän tahtoi tavata minua.

Johannes synkistyi.

Vuorineuvos Rabbingin nimi vaikutti aina kiusallisesti häneen. Vuorineuvos Rabbing oli aikojen kuluessa muodostunut hänelle kaiken pahan esikuvaksi.

--Mitä se merkitsee? kysyi hän sentähden kylmästi, Topin iloon millään muotoa osaa ottamatta.

--Se merkitsee, että minä tästä päivästä saakka olen hänen palveluksessaan, selitti Topi. Että minun ehtoni ovat hyväksytyt! Että minulla on nyt tuhat markkaa kuukaudessa!

--Se on paljon, vastasi Johannes kuivakiskoisesti. Enkä minä kuitenkaan katso voivani sinua hyvällä omallatunnolla onnitella.

--Kuinka niin?

Topi katsoi ällistyneenä häneen.

Johannes mietti. Sanoisiko hän tuolle, joka näytti niin vilpittömästi iloitsevan onnestaan, mikä mies vuorineuvos Rabbing oli? Kuinka tämä istui kuin sammakko koko Suomen liike-elämän päällä? Ehkäisi kaikki, tukehdutti kaikki, teki tyhjäksi kaikki uudet alotteet ja kukisti kaikki kilpailevat nuoret yritykset!

--Kuinka niin? tiuvasi Topi. Miksi et voi muka onnitella?

Kertoisiko tuolle, ajatteli Johannes, mitä vuorineuvos Rabbingista myös liikemiesten omissa piireissä ajateltiin, vaikka kukaan ei rohjennut julki lausua sitä? Kuinka vuorineuvos oli kohdellut aikoinaan hänen isäänsä, kuinka satoja muita, ja mitä hänen omat apulaisensa hänestä ajattelivat?

Eihän voinut saada pahempaa isäntää. Olihan se sama kuin joutua pirun palvelukseen.

--Että sinäkin viitsit! pääsi häneltä vasten tahtoaan.

--»Viitsit»? Viitsin mitä? Ottaako vastaan kaksitoista tuhatta markkaa?

--Mennä sen veren-imijän mieheksi, virkkoi Johannes.

Ja hän selitti parilla sanalla Topille, mikä oli hänen mielipiteensä asiasta. Topi oli tähän saakka ollut onnellinen mies, joskin hänellä oli ollut ehkä joku tuhat vähemmän palkkaa. Hän oli ollut oma miehensä, oman liikkeensä toimitusjohtaja.

--Johtokunta siinäkin oli, huomautti Topi. Mutta totta on, että se ei minun työhöni paljoa sekaantunut.

Siinäpä se, väitti Johannes. Vuorineuvos Rabbing tulisi sekaantumaan kaikkeen. Hän ei kärsinyt mitään itsenäisiä miehiä. Hän ei sietänyt mitään omapäisiä alotteita. Kaiken tuli käydä hänen kauttaan. Kaikkien muiden piti olla vain shakkinappuloita hänen kädessään.

--Mistä sinulla on tuo käsitys vuorineuvos Rabbingista? kysyi Topi.

--Isältäni, vastasi Johannes. Ja eräiltä muilta, jotka ovat joutuneet hänen kanssaan tekemisiin.

Topi vaikeni, sillä hän muisti Johanneksen isän ja vuorineuvoksen välillä olleen jotakin riidanrapinaa. Lie ollut paljonkin, koska se näytti niin syvästi myös poikaan vaikuttaneen.

Vuorineuvos Rabbing käytti hyväkseen kaikkia, jatkoi Johannes. Imi mehun, kulutti työkyvyn, ja potkaisi sitten maantielle! Niin hän teki sekä työmiehilleen että isännöitsijöilleen ja konttorihenkilöilleen. Kukaan hänen alammaisensa ei voinut olla hetkeäkään varma asemastaan.

--Nyt tuomitset sinä väärin vuorineuvosta, lausui Topi.

Jos Johannes tahtoi yleispätevästi asioita arvostella, sanoi hän, täytyi hänen myöntää, että harva oli tehnyt niin paljon alammaistensa hyväksi kuin juuri vuorineuvos Rabbing. Topi oli käynyt eräillä hänen tehtaillaan. Missään ei työväellä ollut mukavampia ja terveellisempiä asuntoja, laajempia lukusaleja eikä paremmin varustettuja kirjastoja.

--Rabbingin työmiehet voivat kuin prinssit, väitti hän. Siihen koulut, siihen kokoushuoneet.