Part 6

Naiset käyttivät miestä hyväkseen, samoin kuin sosialistit käyttivät porvarillisten tietoa, taitoa ja laintuntemusta. Siten he nyt jo itse asiassa hallitsivat yhteiskuntaa, vaikka he vielä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta tekivät sen peitetysti ja salakavalasti.

Altapäin, toisin sanoen, joka olikin heidän luonnonmääräämä asemansa.

Jo nyt tuomittiin naista usein paljon edullisemmalla mitalla kuin miestä. Jos nainen oli onneton avioliitossaan, sääli koko kaupunki häntä. Mutta jos mies oli onneton, hän ei juljennut sitä edes omalle parhaalle ystävälleen tunnustaa.

Sitä pidettiin häpeällisenä, epäritarillisena. Ja kuinka naiset olisivat siitä kaakottaneet! Mies, joka parjaa omaa vaimoaan! Olihan se hirviö ihmishahmossa.

Mies itsekin olisi pitänyt sitä häpeällisenä, vaikka hänen oma vaimonsa olisi parjannut häntä kuinka paljon tahansa ja vaikka hänen omat parhaat ystävänsä olisivat hänestä juuri senvuoksi vetäytyneet syrjään ja vierautuneet.

Mies oli nykyaikaisessa avioliitossa yksin, ehdottomasti yksin.

Naisella oli isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävättärensä, joille hän ei pitänyt minään häpeänä ilmoitella aviohuoliaan. Miehellä saattoi myöskin olla isänsä, äitinsä, sukulaisensa ja ystävänsä. Mutta hänen suunsa pysyi mykkänä, ja jos hän oli onneton, hän veti oman nokimustan murheensa hiilellä ylikäymättömän piirin itsensä ja perheensä ympärille.

Tietysti se oli uljaampaa. Tietysti se oli komeampaa ja ritarillisempaa. Mutta siitä oli myöskin seurauksena, että mies sortui, sillä aikaa kuin nainen eli edelleen, kukki ja kukoisti kuin Saaronin lilja...

Ukko säköi sanoja suustaan kuin tulikipinöitä. Hänen silmänsä leimusivat matalan otsan alta sisäistä vihaa, katkeruutta, voimaa ja intohimoa, niin että teki kipeää katsoa niihin.

Johannes istui kuin lumottuna. Kuin metsän otus kalkkarokäärmeen edessä.

Mitä oli tuo mies mahtanut elää? Mitä hän oli mahtanut kokea ja kärsiä, ennen kuin hän oli tullut moisiin tuloksiin?

Johannes tunsi itsensä tuon ukon rinnalla kovin nuoreksi ja lapselliseksi.

Tietysti hän ei hyväksynyt kaikkea, mitä toinen sanoi. Mutta kaikki piirtyi hänen mieleensä, kaikki vaikutti kiihottavasti hänen omiin vaaniviin miesvaistoihinsa, jotka äsken, Signen seurassa, olivat saaneet niin kovan kolahduksen.

--Ja entä avioliiton ulkopuolella? kähisi ukko, raappien partaansa kourukynsillään.

Puhuttiin niin paljon naisista, joita sydämettömät miehet olivat pettäneet. Heitä autettiin, säälittiin ja surkuteltiin. Kuka puhui miehistä, joita naiset olivat pettäneet?

Tapahtui se avioliitossa tai avioliiton ulkopuolella, mies jäi yksinomaan naurettavaksi.

Kuitenkin voi katastrofi miehelle olla yhtä suuri.

Kuitenkin saattoi keimaileva nainen viedä turmioon yhtä monta miestä, raunioittaa yhtä monta jaloa, puhtaasti tuntevaa ja kauniisti ajattelevaa miesyksilöä kuin koskaan raiskata impeä Don Juan.

Kuka veti naista tilille siitä? Don Juania tuomittiin, mutta hänen naisellista vertauskuvaansa ylistettiin, ihailtiin ja käsillä kannettiin.

Jälleen tuntui Johanneksesta kuin olisi äijä arvannut hiuskarvalleen hänen ajatuksensa.

Juuri samaahan hän itsekin oli äsken vaistomaisesti tuntenut Signen seurasta palatessaan, vaikka hänellä ei ollut ollut kyllin voimaa tai älyä pukea sanoihin sitä. Tämä lausui julki kaikki hänen salaiset mielenliikkeensä.

Signe oli ollut syöstä hänet turmioon. Jos hän olisi mennyt turmioon, ei kukaan olisi siitä tuon enempää välittänyt. Mutta jos hän olisi yrittänyt tehdä samaa Signelle, hän olisi oman itsensäkin edessä esiintynyt kovin raakana ja konnamaisena.

--Naisten voima on miesten ritarillisuus, jatkoi ukko.

Sen avulla he voittivat aina. Siksi naiset tahtoivat sen säilyttää, vaikka he samalla tahtoivat kaikilla aloilla esiintyä miehen vertaisina.

Nainen joko on miehen vertainen tai hän ei ole. Edellisessä tapauksessa hän ei voi vaatia mitään ritarillisuutta osakseen, jälkimmäisessä taas ei mitään miehen oikeuksia.

Mutta nykyaikainen nainen vaatii molemmat.

Ja miehet ovat vielä kyllin hulluja kirjoissa, tauluissa, kuvapatsaissa, vieläpä elämässä ja omassa sydämessäänkin häntä jumaloidakseen.

Ibsen oli siinä suhteessa erinomainen esimerkki meidän sairaasta aikakaudestamme.

--Mutta Strindberg? uskalsi Johannes huomauttaa. Hän ei ainakaan naista jumaloi.

--Ei, myönsi ukko. Ja siinä hän on aivan oikeassa.

Miesten piti ihannoida vain miestä. Kuka lempo oli sanonut, että nainen oli kauniimpi sukupuoli? Hänen mielestään oli mies paljon kauniimpi sekä hengeltään että ruumiinrakenteeltaan.

Mutta Strindberg oli narri, sillä hän oli vielä liian riippuvainen naisista. Miesten, voidakseen itsenäistyä ja suoriutua voittajina tästä hirvittävästä taistelusta, oli ennemmin tai myöhemmin laitettava itsensä naisista riippumattomiksi.

--Taidamme saada sitä kauan odottaa, hymyili Johannes.

Ikinaisellinen viehätti meitä, selitti hän. Ei ollut mitään keinoa paeta kohtaloaan. Ja miehen kohtalo oli nainen. Mies halusi haihtua naisen rakkauteen.

Äijä katsoi kummallisesti häneen ja laski kätensä hänen kädelleen.

Johannes huomasi nyt vasta, miten leveä, pehmeä ja lihava tuo kämmen oli. Ellei se olisi ollut niin lämmin, olisi hänestä tuntunut aivan kuin suuri sammakko olisi hänen käsiselälleen loikahtanut.

--Kreikkalaisilla oli keinonsa, sanoi ukko matalalla äänellä.

Myöskin meillä europalaisilla olisi keinomme, jos me vain ymmärtäisimme käyttää niitä. Miesten tulisi rakastaa vain miehiä, niinkuin monet naiset nykyään jo ainoastaan naisia rakastivat.

Sanottiin, että se oli luonnotonta. Mutta mikä oli luonnotonta? Ei mikään. Sillä olihan kaikki luontoa, eihän ollut mitään luonnon ulkopuolella.

Nyt ymmärsi Johannes.

Hän tempasi kätensä pois ja nousi maksaakseen.

--Minä maksan, sanoi ukko kiiluvin silmin.

--Ei, vaan minä, lausui Johannes jyrkästi. Olihan minun suoritettava teille löytäjäisiä.

--Sehän oli vain leikkiä, sulaa leikkiä, väitti ukko.

--Teidän leikkinne on tällä kertaa sattunut väärään esineesen, virkahti Johannes. Isäntä!

Ukko oli jo ehtinyt iskeä silmää isännälle. Tämä hymyili leveästi.

--Kaikki on maksettu, sanoi hän.

--Pyydän siinä tapauksessa lausua vain hyvästini, sanoi Johannes jääkylmästi äijälle kumartaen.

Ja hän lausui vielä toivovansa, että joskus toiste voisi jossakin toisessa muodossa korvata hänen hyväntyönsä.

--Jaa, kiitos, kiitos, hehetti ukko. Me tapaamme vielä.

Johannes astui puhkuen kadulle. Vasta siellä uskalsi hän ruveta lähemmin selvittämään ajatuksiaan.

Tämä oli tapahtunut ensi kerran hänelle.

Hän ei ollut mielestään vielä koskaan niin niljaiseen ja kamalaan koskettanut.

9.

Johannes tuli kotiinsa kello 5.

Hän haparoi työpöytänsä luo ja sytytti lampun.

Ensimmäinen näky, joka kohtasi häntä oli kirjelippu hänen saksalaiselta emännältään.

Tämä ilmoitti tyttärensä kera häntä eilen illalla kauan turhaan odottaneensa. He pelkäsivät, että Johannekselle oli tapahtunut jotakin. Jos Johannes siis tahtoisi heitä rauhoittaa, niin hän olisi hyvä ja heti kotiin tultuaan panisi pienen lipun eteiseen.

Ei sanaakaan soimausta, ei pienintä huomautusta hänen tahdittomasta laiminlyönnistään.

Johannes tunsi pahan omantunnon piston sydämessään.

Hän näki edessään Trudchenin, teatteria varten valmiiksi pukeutuneena, ja ystävällisen emäntänsä, joka huolestuneena katsoi vuoroin piironkikelloon, vuoroin kadulle, peläten hänen joutuneen kukaties minkä surman suuhun.

Mitä ne hänestä, vieraasta ihmisestä, niin huolehtivat? Ehkä ne sittenkin hiukan pitivät hänestä. Ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan samantekevä heille.

Ja jo se ajatus, että joku elävä olento tällä hetkellä välitti hänestä, sai hänen silmänsä kyynelistä hämärtymään.

Hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti nopeasti lyhyen vastauksen.

Hän sanoi kovin valittavansa asiaa, mutta tavanneensa eilen aivan odottamatta eräitä kansalaisiaan ja olleensa pakotettu heidän seurassaan iltansa viettämään. Hän pyysi tuhannesti anteeksi ja lupasi selittää kaikki lähemmin huomenna. Silloin he myös voisivat sopia seuraavasta teatteri-illasta.

Sen tehtyään hän riisui kenkänsä, kiinnitti niihin kirjelipun, raotti ovea ja asetti ne eteiseen kiillotettaviksi.

Pisti sitten tohvelit jalkoihinsa ja rupesi tasaisilla, äänettömillä askelilla kävelemään edestakaisin huoneessaan.

Häntä ei nukuttanut. Hän ajatteli tämän päivän tapauksia, eri ihmisiä, joita hän oli tavannut, ja eri vaikutuksia, jotka nämä olivat hänen sieluunsa jättäneet.

Signen kuva nousi jälleen muista etualalle. Mutta siihen liittyi pian myöskin tuon pyylevän, helvetillisen ukkorähjän kuva.

Tuo äijä oli sittenkin ollut oikeassa.

Ei pitänyt liiaksi naisia ihannoida. He eivät itse pitäneet siitä, ja siitä seurasi pelkkää surua ja onnettomuutta. Täytyi ottaa heidät suoremmin, häikäilemättömämmin.

Naiset kunnioittivat vain voimaa.

Liian hienot, liian arat ja kainot miehet olivat naisten mielestä aina naurettavia. He olivat oikeassa. Onneton rakastaja oli aina naurettava.

Onneton? »Mitä te sanotte onnistumiseksi?»

»Valtaa», oli ukko vastannut. Valtaa naisen yli, hän olisi vastannut tässä tapauksessa.

Voisiko hän, Johannes, ehkä valloittaa Signen omakseen? Miksei, jos hän vain ryhtyisi miehen tavoin asiaan.

Tosin oli Signe ylhäisestä suvusta ja hänen isänsä maan mahtimiehiä. Entä sitten! Olihan hänkin tohtori, olihan hänkin tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen kirjailija.

Ei se niin mahdotonta olisi.

Ja Johanneksen aivot täyttyivät epämääräisillä, hekumallisilla näyillä, hänen siinä edestakaisin kävellen ja Signeä omakseen kuvitellen.

Välillä vilkaisi hän aina peiliin, jonka ohi hänen oli kuljettava.

Eihän hän mikään kyttyräselkäinen ollut. Olihan hänellä oikeastaan sangen edullinen ulkomuoto.

Pitkät, soikeat kasvot. Suora nenä, älykäs otsa, mukiinmenevät viikset ja tumma tukka, joka oli kulmilta vähän kiharakin. Lisäksi solakka vartalo keskimittaa pitempi, rinta leveä ja voimakas. Mitäs puuttui?

Vain ulkonevissa poskipäissä, turvattomassa suunseudussa ja kenties liian heleässä, maitomaisessa ihossa hän oli näkevinään talonpoikamaisen sukuperän merkkejä.

Itse asiassa hän oli komea poika. Hansikkaisiin ja hännystakkiin puettuna hän hyvin saattoi kilpailla minkä paroonin tai kreivin pojan kanssa tahansa naisten suosiosta.

Muilla aloilla tunsi Johannes taas äärettömästi ylemmyytensä.

Olihan hän lahjakas. Olihan hänellä tavallista parempi, keskitetty järjenjuoksu. Sitäpaitsi yleistä humaanista sivistystä.

Historia, estetiikka ja suomenkieli olivat olleet hänen kandidaattitutkintonsa pää-aineet. Kansallistaloutta ja muita yhteiskunnallisia tieteitä hän taas oli aina harrastanut. Niiden alalta hän myös oli väitöskirjansa aiheen valinnut sekä sen menestyksellä suorittanut.

Maailmaa hän oli nähnyt enemmän kuin moni muu. Elämänkokemusta hänellä oli mielestään aivan riittävästi kolmenkymmenen vuotiaaksi. Olipa ihme, ellei hän voisi naista valloittaa!

Mutta aineellinen asema? Mutta vakava, yhteiskunnallinen toimeentulo?

Niin, se häneltä puuttui tosin. Puuttui tykkänään, kun hän oikein ajatteli.

Sosialismi elätti huonosti harrastajansa. Edusmiehen toimen hän voisi saada tietysti takaisin milloin hyvänsä ja siitä vähän tuloa. Mutta sen keralla seurasi niin tulenperhanasti muita puuhia ja velvollisuuksia, jotka veivät miehen koko ajan ja estivät lisätuloja hankkimasta.

Kannatti oikeastaan paremmin tämä yhteiskunnallisen kirjallisuuden suomenteleminen, joka hänellä nyt jo kohta vuoden oli ollut aineellisena astinlautanaan. Sillä eli kuitenkin, kun piti suun säkkiä myöten.

Sen lomassa jäi vielä aikaa hänen mielityöhönsäkin »Suomi tulevaisuuden valtiona». Politiikan ja edusmiestoimen jaloissa sitä ei ollut ajattelemistakaan.

Johannes astui työpöytänsä ääreen, missä hänen paperipinkkansa lepäsivät, ja selaili niitä ajatuksissaan.

Olihan siinä törkyä! Olisihan noista painovalmiista sivuistakin jo nytkin sievoinen kirja tullut. Mutta enemmän tarvittiin, ennen kuin oli sanottu julki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään.

Tarvittiin arviolta melkein kaksivertaa lisää, ennen kuin olisi valmis hänen aaterakenteensa. Tuo suurtyö, joka hankkisi hänen nimelleen kaiun kansainvälisen sosialismin riveissä ja takaisi hänelle itselleen kuolemattomuuden.

Sangen luettava kirja siitä tulisi. Jo aihe oli hänestä uusi ja mieltäkiinnittävä.

»Kyllä sitä menemään tulee», oli hänen suomalainen kustantajansakin arvellut, »suuri yleisö ostaa meillä nykyään tuollaista kirjallisuutta».

Johannes olikin suunnitellut sen oikeaksi kansankirjaksi. Niin helppotajuiseksi, että oppimattomin työmieskin voisi sitä ymmärtää. Ei mitään liikaa viisastelua, ei turhia tilastotieteellisiä numerosarjoja. Mutta kuitenkin vahva aatteellinen suunta ja sitova todistelutapa.

Mieluummin hän olisi antanut puhtaasti kaunokirjallisen muodon sille, jos hän olisi uskaltanut. Mutta hän ei luottanut tarpeeksi kirjallisiin kykyihinsä, jotka toverikunta-ajoilta saakka olivat jääneet viljelemättömiksi.

Nyt siitä oli muodostumassa noin vaan puoleksi tieteellinen, puoleksi kaunokirjallinen teos, joka kenties juuri tällaisena voisi tehokkaimmin ja laajimpiin piireihin vaikuttaa.

Eräänlainen utopia siitä tulisi. Ihannevaltion unelma, jonka laatimisessa hän tahtoi käyttää hyväkseen kaikkein uusimpia kansallistalouden voittoja ja kaikkein viimeisimpiä valtio-opin, yhteiskuntafilosofian ja ennen muita tietysti sosialidemokraattisten ajattelijain saavutuksia.

Maailmankuva pienoiskoossa siitä tulisi, kansainvälisen sosialistisen maailman, sellaisena kuin hän sen näki sielunsa silmien edessä ja sellaisena kuin tämä 20:s vuosisata, hänen varman vakaumuksensa mukaan, sen oli ennen loppuaan toteuttava.

Mutta Suomessa se voitiin toteuttaa jo ennen, jos vain Europan vallat takaisivat sille itsenäisen aseman ja neutraliteetin.

Täällä oli maanala sille paremmin kuin missään valmistettu. Täällä oli sosialismi jo nyt suuremmassa vauhdissa ja merkitsevämmässä valtiollisessa asemassa kuin missään muualla. Täällä ei ollut militaristista henkeä eikä kansallista sotaväkeä. Ei mitään puolustettavia siirtomaa-etuja eikä edes siinä määrin pinttyneitä, naurettavia ennakkoluuloja kuin suurissa sivistysmaissa.

Suomessa oli kansanvaltaisuudella jo nyt syvät juuret ja rajattomat kehitysmahdollisuudet.

Suomessa oli sosialistisen ihannevaltion synty mahdollinen.

Miksi Johannes oli valinnut tuon muodon maailmankatsomuksensa julistamiseksi, siitä hän ei ollut itsekään oikein selvillä. Mutta hän arveli sen tapahtuneen salaisesta, syvällä piilevästä pyyteestä koettaa yhdistää perittyä kansallista ja itsehankkimaansa sosialistista ajatustapaa.

Jyrkkä ristiriita, joka näiden eri katsantokantojen edustajien välillä vallitsi hänen kotimaassaan, oli usein viiltänyt hänen sydäntään, jopa joskus määrännyt hänen julkista esiintymistäänkin tavalla, mikä hänelle jo hänen oman puoluejohtonsa taholta oli tuottanut useamman kuin kerran »revisionistin» pelätyn haukkumanimen.

Mutta eiväthän ne itse asiassa olleet ristiriitaisia. Taikka oikeammin, olivat ainoastaan äärimmäiseen hulluuteensa asti kehitettyinä.

Hän puolestaan tunsi vallan mainiosti voivansa olla samalla kansallisen asian ja kansainvälisen sosialismin palvelija.

Senkin tahtoi Johannes saada uudessa kirjassaan julki sanotuksi.

Mitä jos hän istuisi pöytänsä ääreen? Mitä jos hän jatkaisi siitä, mihin hän oli lopettanut eilen aamupäivällä?

Yö oli jo pitkälle kulunut. Mitä jos hän koettaisi tehdä työtä aamuun saakka ja nukahtaa sitten pois väsymyksensä iltapäivällä?

Johannes koetti, mutta työ ei ottanut edistyäkseen. Ajatukset kiertyivät kerälle, käsitteet sommelolle. Hän jäi aina jokaiseen vastakäsitteesen tuijottamaan ja koko ajan hän oli kuulevinaan tuon äsken tapaamansa äijäpahuksen vastenmielisen naurunhehetyksen korvissaan.

Helvetin äijä se oli ollut! Oikea myrkynkeittäjä. Selvien asioiden sekoittaja.

Johannes nousi jälleen kävelemään.

Kuinka se oli taas sanonutkaan? »Oli yhtä hurjaa nähdä sivistynyttä henkilöä sosialistien riveissä kuin miestä puhujalavalla ajamassa naisten äänioikeutta.»

Oli sekin paradoksi olevinaan!

Ja kuinka se oli vielä sanonut? »Kukin ajakoon omaa asiaansa!»

Tietysti, sitähän Johannes juuri ajoi. Olihan hänen asiansa juuri sosialismi.

Tekikö hän sen itsekkäisyydestä? Tahtoiko hän hallita noita laumoja? Tietysti, mutta ainoastaan valistaakseen ja kohottaakseen heitä.

Mutta mikä oli saanut hänet juuri sosialismia harrastamaan? Eikö ollut niin monia muita keinoja palvella isänmaata ja ihmisyyttä?

Johannes mietti mielessään.

Tuon ukon muisto tuntui jollakin tapaa vaativan tilille häntä. Pakottavan menemään syntyihin syviin, etsimään koko elämänjuoksunsa salaisimpia pohjavirtoja.

Minkä vuoksiko hän oli ruvennut sosialismia harrastamaan? Hyvä, siitä hän oli heti tekevä selon.

Huomaamattaan keskusteli Johannes ajatuksissaan yhä edelleen saman äijän kanssa, jota hän vielä hetki sitten oli paennut niin suurella inholla ja kauhistuksella.

Mistäkö saakka hän oli harrastanut sosialismia? Jo koulupojasta, vaikka hän vasta Amerikasta palattuaan oli varsinaisesti liittynyt sosialistiseen puolueesen.

Mikäkö oli johtanut hänet siihen? Tietysti hänen luontainen oikeudentuntonsa ynnä hänen erikoiset elämänkohtalonsa lapsena ja nuorukaisena.

»Viha se oli ollut», hehetti ukon ääni hänen korvissaan.

Tietysti viha! Viha lähinnä vuorineuvos Rabbingia vastaan, mutta sitten koko porvarillista yhteiskuntaa.

Hän oli nähnyt, miten hänen isänsä oli taistellut ja sortunut. Hän oli aavistanut, mitä juonia häntä vastaan oli pantu liikkeelle, vaikka hän oli ollut vielä liian nuori niitä täydellisesti ymmärtääkseen. Mutta hän oli ollut kuitenkin kyllin vanha tajutakseen, että tässä oli kysymys työstä ja pääomasta, taistelusta hänen isänsä, nousukkaan, tyhjäkätisen Tuomas Tammisen kyvyn ja älyn ynnä vuorineuvos Rabbingin isiltäperityn omaisuuden välillä.

Pääoma oli voittanut, työ kukistunut. Oliko ihme, että hän vihasi porvarillista yhteiskuntaa?

»Siis kuitenkin henkilökohtaista vihaa», kuuli hän äijän ärsyttävästi huomauttavan.

Eipä niinkään henkilökohtaista, vastasi hän siihen melkein ääneen.

Hän ei ollut ikinä vuorineuvos Rabbingia nähnyt. Ei tiennyt hänestä henkilökohtaisesti, oliko hän kala vai lintu. Vuorineuvos Rabbing ei ollut koskaan hänen lapsena ollessaan käynyt sillä tehtaalla, jonka isännöitsijä hänen isänsä oli. Jos vuorineuvoksella oli ollut jotakin asiaa tälle, hän oli kirjoittanut tai kutsuttanut hänet luokseen Helsinkiin, jossa hänen pääkonttorinsa oli.

Muuten kerrottiin hänen, varsinkin naimisiin mentyään, oleskelevan enimmäkseen ulkomailla.

Hänen rouvansa oli sensijaan kerran Helsingissä osoitettu Johannekselle.

Pitkä, komea nainen.

Hän oli ollut juuri astumassa vaunuihinsa, jotka olivat Seurahuoneen edessä odottaneet. Hänen ryhtinsä oli ollut moitteeton ja hänen upean vartalonsa kaarre aivan ruhtinaallinen.

Sanottiinkin hänen olevan jonkun kaukaasialaisen lammasruhtinaan tyttären, jonka vuorineuvos oli tuonut mukanaan Moskovasta.

»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän, intohimoisen äänen soinnahtavan.

Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta.

Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään.

Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa! Hänen ihanteensa oli sirompi, henkevämpi, aineettomampi.

Signe oli kerran vastannut sitä. Olisi vieläkin vastannut sitä, ellei...

»Ellei mitä?» kysyi kärkkäästi tuo päälletunkeva äijän-ääni.

»Ellei hän pitäisi minua pilkkanaan», täytyi Johanneksen hänelle huoaten tunnustaa.

»Pilkkanaan? Sinua? Kuinka se on mahdollista?» usutti toinen.

»Niin se kuitenkin on. Hän on juuri muutamia tunteja sitten sen minulle jälleen päivänselvästi osoittanut.»

»Sinä erehdyt! Mitä hän teki sinulle?»

»Hän nauroi.»

Johannes pysähtyi peilin eteen. Rypisti kulmansa ja tuijotti tuimasti silmiin itseään.

»Naiset nauravat aina», lohdutti ukko. »Ota hänet, valloita hänet! Hän nauroi vain sinun omaa avuttomuuttasi.»

»Hän nauroi minun hienoimmille unelmilleni», huokasi Johannes.

»Äh, houkka!» ärjäsi toinen. »Ei saa olla mitään hienoja unelmia.»

Taikka jos oli mahdoton päästä niistä, ne täytyi pitää vain itselleen. Muille täytyi tarjota vain sitä, mitä muut voivat vastaanottaa. Ja tuolle naikkoselle oli Johanneksen tarjottava...

»Minä olen jo tarjonnut henkeni hänelle», vastasi Johannes juhlallisesti. »Hän ei huoli siitä.»

»Hän on oikeassa», hehetti ukko. »Mitä on henki? Palanen lihaa on paljon parempi jo.»

Se oli näet jo jotakin kouraantuntuvaa.

»Sinä erehdyt! Hän on niin sielukas, hän on niin terheninen.»

»Hullutuksia! Hassutuksia! Ei ole mitään sielukkaita naisia maailmassa.»

»Hän on», väitti Johannes kohottaen pateettisesti käsivartensa.

»Sielu on vain miehellä. Naisella on vain...»

Johannes oli näkevinään irstaan liikkeen, jolla täydensi ajatuksensa.

»Voit olla oikeassa muiden naisten suhteen, et hänen! Hän on poikkeus sukupuolestaan.»

»Huomaan, että rakastat häntä vielä.»

»En, minä vihaan!»

»Mainiota. Siispä kosta hänelle!»

»Mielelläni. Mutta miten?»

»Nöyryytä hänet, niinkuin hän on sinut nöyryyttänyt! Saata hänet kärsimään samoja tuskia, joita itse olet hänen tähtensä kärsinyt!» neuvoi ääni.

Se ajatus kelpasi Johannekselle.

Lemmen tuskia? Pistävän pilkan tuskia? Vaivaa mustan sukkamielen?

Olihan hän niitä kaikkia Signen vuoksi kärsinyt. Mutta hän ei rakastanut ketään muuta. Kuinka siis kostaa hänelle?

Rupeamalla edes näön vuoksi jotakin toista rakastamaan.

Ketä siis? Jotakin tuttavaa? Jotakin sukulaista? Hänen serkkuaan.

Irenen kuutamoinen kuva kulki Johanneksen kiihoittuneiden aivojen läpi.

Samalla vetäytyivät hänen huulensa pirulliseen hymyyn. Siinä ajatus! Kolmatta kertaa hän ei tahtonut enää Signen edessä loukattuna esiintyä. Äijän ääni oli voittanut hänessä.

Hän ei kärsinyt, sillä hän ei tahtonut kärsiä enää. Nyt oli hänellä valmis sotasuunnitelma.

10.

Johannes teki nyt pari päivää työtä ahkerasti.

Työ edistyi, mutta vain muodollisesti. Hän kirjoitti vain, mitä hän oli ennen ajatellut. Mutta kun entiset ajatukset loppuivat ja hänen tuli alottaa jotakin uutta, silloin hämärtyi kaikki hänen aivoissaan.

Sisällinen raivo ja epätoivo valtasivat hänet. Oliko hän väsynyt? Oliko hän äkkiä työkykynsä kadottanut?

Mutta eihän hänellä ollut aikaa väsyä. Työn _piti_ tulla valmiiksi ennen kesää. Teoksen _täytyi_ jouluksi ilmestyä. Muuten meni kaikki nurin. Muuten taittui hänen koko henkinen selkärankansa ja ehtyi hänen aineellinen toimeentulonsa.

Hänen laskelmansa olivat selvät. Ellei hän saanut valmiiksi tätä työtään ennen toukokuun loppua, hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta elää kesän yli.

Velkaa hän ei tahtonut tehdä, sillä se soti vasten hänen periaatteitaan. Etukäteen hän ei voinut saada kustantajalta enää, ennen kuin käsikirjoitus oli jätetty. Eikä olisi viitsinyt pyytääkään. Hänellä ei ollut edessään muu kuin nälkäkuolema, ellei hän ajoissa jättäisi koko juttua ja ryhtyisi niiden parin kansallistaloudellisen käsikirjan suomentamiseen, jotka joulusta saakka olivat levänneet hänen pöydällään.

Mutta se olisi taas ääretön sisällinen haaksirikko hänelle.

Silloinhan hän olisi pakotettu itselleen tunnustamaan, että hän oli ottanut tehtäväkseen työn, joka kävi yli hänen voimiensa. Jos hänelle voi sellaista kerran tapahtua, voihan sama sattua hänelle useamminkin. Milloin hän sitten olisi varma itsestään?

Olihan hän nyt varannut aikaa itselleen. Olihan hänellä nyt, ensi kerran elämässään, ollut aikaa puoli vuotta mielensä mukaan käytettävänään. Milloin hänellä ennen oli ollut näin edullinen tilaisuus? Ei milloinkaan.

Ei koulupoikana eikä ylioppilaana. Vielä vähemmän sitten myöhemmin, maisteriksi ja tohtoriksi tultuaan ja julkisen elämän mieheksi antauduttuaan. Työn orja hän oli ikänsä ollut. Oliko hän häkkilintu, joka ei osannut enää käyttää vapauttaan?

Jos hän ei saisi tätä työtä _nyt_ valmiiksi, hän ei saisi sitä koskaan valmiiksi.