Part 8

--Minä tiedän, katkaisi Johannes. Sinä voisit lisätä vielä: siihen henkivakuutukset, siihen palovakuutukset, siihen tapaturma-vakuutukset, säästökassat, hautaus- ja sairasapu-rahastot.

Tuo oli kyllä tunnettua. Ja niihin viitattiinkin Suomessa aina, kun oli kysymys kapitalistisen järjestelmän kiittämisestä ja sosialismin saattamisesta huonoon huutoon. Katsokaa vuorineuvos Rabbingia! sanottiin. Siinä on malli-isäntä! Siinä on isännän ja työväen väli mallikelpoisesti järjestetty!

--Eikö olekin sitten? hymyili Topi, mielestään jo kokonaan voitonpuolella. Mutta sinä nyt olet sosialisti. Ethän sinä tietysti tahdo tunnustaa olevan ketään kunnon kapitalistia.

Kyllä, sen tahtoi Johannes kyllä tunnustaa. Kapitalistien joukossa saattoi olla hyvinkin monta kunnon ihmistä, yhtä paljon ja ehkä enemmän kuin itse sosialistien. Mutta vuorineuvos Rabbing ei ollut mikään kunnon ihminen. Ja jos se tuli väärän järjestelmän lisäksi...

--Sinulla on omat ennakkoluulosi, väitti Topi. Vuorineuvos Rabbing on tietysti mies kuin useimmat muutkin liikemiehet, ainoastaan hiukan heitä etevämpi.

Tietysti hän ajoi omaa etuaan. Mutta kuka ei tässä maailmassa tehnyt sitä? Tietysti hän käytti muita hyväkseen. Mutta eivätkö muutkin hänestä hyötyneet?

Topi ainakin hyötyi tuhat markkaa kuussa. Ja sillä hinnalla hän puolestaan lupasi toistaiseksi olla kenen käytettävänä tahansa.

--Jos vuorineuvos Rabbing on roisto, sanoi hän, hän ainakin maksaa hyvin kanssarikollisilleen!

Sitä eivät kaikki roistot tehneet. Ja se oli hänen mielestään jo isosti lieventävä asianhaara.

Johannes ei viitsinyt väitellä enää. Menköön toinen, mihin meni! Itsepähän sai Topi vastata kohtalostaan. Ja ehkäpä hän tulisi hyvinkin onnelliseksi vuorineuvos Rabbingin palveluksessa.

Johannesta kadutti jo, että hän oli ollenkaan sanonut mitään.

Eihän hän voinut vaatia, että Topi ymmärtäisi häntä ja hänen ääretöntä vastenmielisyyttään pelkkää vuorineuvos Rabbingin nimeä ja käsitettä kohtaan. Olihan tuolla tunteella niin syvät ja erikoiset juuret hänessä.

Mutta koska hän kerran oli jotakin sanonut, hän tahtoi myös keskittää johonkin ponteen sanottavansa.

--Tähän asti sinä olet ollut herra, lausui hän. Nyt sinusta tulee orja, rahan orja.

--Parempi sekin kuin työn orja, väitti Topi. Sillä se minä olen ollut näinä vuosina. Herra, sanot sinä? Mitä sillä tarkoitat?

--Tarkoitan, että olet ollut vapaa mies.

--Kaunis vapaus! Vapaampi minusta nyt tulee. Vähemmän työtä ja enemmän palkkaa!

Eikö se ollut myöskin sosialismin oikea resepti? nauroi Topi.

Johannes ei vastannut. Hän kulki edestakaisin lattialla pehmeissä huopatossuissaan ja mietti otsa rypyssä. Topin sanat olivat häneen läheltä koskettaneet.

Vapaus? ajatteli hän.

Mikä oli vapaus? Ja kuka oli vapaa lopullisesti? Hänkö, joka tässä marssi ja tuumi joka hetki työtään ja toimeentuloaan? Vai tuoko, jolla oli toimeentulo ja jonka palkka oli vain nousemassa?

No niin, Topi oli rahan orja. Mutta ehkä Topi lopullisesti oli paljon vapaampi häntä itseään.

Hänellähän ei ollut lepoa koskaan. Hänellähän ei ollut lomaa milloinkaan. Hänellähän oli aina paha omatunto, jos häneltä oli päiväkin, jos puolikin päivää hukkaan kulunut. Hänhän orja oli, työn orja.

Mitä se auttoi, että hän teki työtä mielellään? Työ vallitsi häntä, työ vaati jokaisen päivän, jokaisen hetken häneltä. Työhän vasta hirmuvaltias oli. Paljon pahempi isäntä kuin mikään raharuhtinas.

Raha on vapautta, ajatteli hän.

Mutta jos hänellä olisi rahaa, voisiko hän sittenkään olla työtä tekemättä? Tuskin. Hän oli jo liiaksi tottunut siihen. Työn intohimo asui hänessä. Voisiko hän koskaan elämässään voittaa sitä?

Olisi hyvin mukavaa voida joskus laiskotellakin, ajatteli hän.

Lapsena hän oli voinut sitä ja vielä koulun alaluokillakin. Mutta sitten oli tullut eteen ankara välttämättömyys. Työn pakko se oli ollut. Johtunut toimeentulon kysymyksestä.

Siis hän ei ollut suinkaan vapaaehtoisesti ruvennut työtä tekemään? Työnhalu ei siis ollut suinkaan mitään hänelle ominaista, myötäsyntynyttä? Hänen oli ollut vain pakko tehdä työtä enemmän kuin monen muun ja hän oli tehnyt. Ja kuvitellut tekevänsä sitä mielellään!

Ei, työtä ei kukaan tehnyt mielellään. Jos joku sanoi niin, hän valehteli tai hän ei ollut syvemmin asiaa ajatellut. Kaikki tahtoivat vähemmän työtä ja enemmän palkkaa. Hän itse, kuten Topi ja kuten niin monet miljoonat maailmassa.

Ja hän oli koettanut tehdä uskonnon siitä! Mikä hulluus! Mikä henkinen sokeus!

Mutta niinhän ihmiset yleensä tekivät. Käänsivät pahan hyväksi, virheensä ansioiksi. Muodostivat mielipiteensä sen mukaan kuin käytännöllinen pakko vaati heitä muodostamaan. Ja olisivat kuitenkin olleet valmiit vannomaan, että he tekivät sen aivan vapaasti ja luonnollisesti, ilman mitään ulkonaista pakotusta.

Ihmisillä on sellaiset mielipiteet kuin heillä on varaa pitää, ajatteli Johannes.

Hänellä oli tällaiset mielipiteet, siksi että hän oli syntynyt keskiluokasta. Jos hän olisi ollut yläluokan lapsi, hänellä olisi ollut yläluokan katsantotapa. Jos alaluokan lapsi, arvattavasti alaluokan vaistot ja maailmankatsomuskin.

Nähtävästi hän juuri siksi, että hän itse oli keskiluokan lapsi, koetti yhdistää niitä molempia.

Hänen isänsä oli tehnyt vararikon ja hän oli ollut poika-ijästään saakka pakotettu itse leipänsä ansaitsemaan. Se oli tehnyt hänestä sosialistin.

Mutta hän ei voinut kuulua sosialistisen puolueen äärimmäiseen vasemmistoon, siihen, joka vaati aseihin tartuttavaksi. Miksi ei? Siksi että hän ei ollut syntynyt samassa yhteiskunta-asemassa kuin he eikä kestänyt samoja elämänkohtaloita.

Hänen paikkansa oli sosialismin oikealla sivustalla. Aivan kuin se olisi ollut porvarillisten puolueiden vasemmalla, jos hän olisi niihin liittynyt. Mikä määräsi sen? Tietysti hänen vakaumuksensa. Mutta mikä määräsi hänen vakaumuksensa? Tietysti hänen verensä, hänen syntyperänsä ja elämänkohtalonsa.

Sokea sallimus siis! Sillä eihän hän ollut itse itseään siittänyt eikä synnyttänyt.

Ja jos hänen isänsä ei olisi tehnyt vararikkoa? Jos hän ei olisi ollut pakotettu itse leipäänsä ansaitsemaan? Olisiko hän nyt sosialisti ollenkaan?

Tuskin. Sokea sallimus oli senkin määrännyt.

Ei ollut vapaata tahtoa, tunnetta, mielipidettä, ei edes vapaita vaistoja eikä intohimoja maailmassa. Mutta jos näin oli, eikö ollut naurettavaa koettaakaan muuttaa ihmisiä toisenlaisiksi tai saada heitä toisin ajattelemaan?

Hehän ajattelivat niin, siksi että heidän _täytyi_ niin ajatella...

Kun ei Topi saanut mitään vastausta ystävältään, hän rupesi hiljakseen omaa kohtaansa selittämään.

--Älä luule, että minä olen narri, sanoi hän. Ymmärrän varsin hyvin, mitä vuorineuvos Rabbing tahtoo minusta.

Liike, jonka toimitusjohtaja hän oli ollut, oli uusi ja oli ruvennut hyvin menemään. Ja vaikka Topi sen itse sanoi, se oli ollut hänen ansionsa, sillä hän oli tehnyt työtä kuin hevonen nämä viimeiset vuodet. Suonut tuskin ruoka-aikoja ja pyhäpäiviä itselleen.

Hänen kuntonsa ja ahkeruutensa olivatkin ammattipiireissä herättäneet huomiota.

Nyt oli vuorineuvos Rabbingilla toinen samantapainen, vanhempi ja vakavaraisempi liike, jolle tämä uusi yritys tuotti suurta vauriota. Mikä oli sen luonnollisempaa kuin että hän tahtoi tappaa sen? Ja kiinnittää palvelukseensa toisen liikkeen toimitusjohtajan?

--Mutta edeltäjäsi virassa? kysyi Johannes. Minne hän on joutunut?

--Tietysti erotettu, vastasi Topi, aivan kuin se olisi ollut itsestään selvin asia maailmassa. Eikä hänestä vahinkoa ollutkaan.

Hän oli ollut jo vanha. Ja hän oli hoitanut liikettä liian vanhan-aikaisten periaatteiden mukaisesti.

--Ja tuota pidät sinä luonnollisena? hymähti Johannes katkerasti.

Hän muisti isäänsä. Samoin oli tälle käynyt. Toinen nuorempi, uuden-aikaisempi oli tunkenut hänet tieltään.

--Se on liikemoraalia, vastasi Topi.

Johannes nyykäytti hänelle päätään hyväksyvästi.

--Niinpä tiedät, kun itse tulet vanhaksi...

Topi ei antanut hänen lopettaa lausettaan.

--Se on sen-aikainen murhe, lausui hän iloisesti. Nyt minä olen onnellinen mies ja nautin onnestani.

Hän oli huomannut jo viime talvena eräistä vihjauksista, että hänellä olisi valmis paikka Rabbingin liikkeessä. Varmuuden hän oli hankkinut siitä kuitenkin vasta vähää ennen ulkomaa-matkaansa.

--Kuinka? kysyi Johannes. Etkö kertonut toissapäivänä minulle matkustavasi oman yhtiösi, _entisen_ yhtiösi rahoilla?

--Kyllä, vastasi Topi luonnollisesti.

--Ja sinä tiesit jo silloin, että tulisit siitä pian luopumaan? Maksatat heillä vielä opintomatkasi?

--Aivan oikein. Välikirjani menee umpeen vasta syyskuussa.

--Mutta sehän on...

Petollista! aikoi Johannes sanoa.

--Se on liikemoraalia, hymyili Topi.

Miksi he olivat niin hulluja, että maksoivat? Miks'eivät olleet häntä välikirjalla pitemmäksi aikaa sitoneet? Taanneet itselleen hänen työtään ja ammattikokemustaan ainakin muutamiksi vuosiksi eteenpäin, ennen kuin matkarahan antoivat.

--Mutta kaikissa tapauksissa...

Johannes ei ymmärtänyt eikä tahtonut ymmärtää sellaista menettelyä. Topi, jota hän oli aina niin kunnon miehenä pitänyt! Mutta se mahtoi olla liikemoraalia.

Oli niin paljon moraaleja maailmassa. Oli yksityistä, oli valtiollista, oli orjamoraalia, oli herramoraalia, ja jumala ties mitä! Ehkäpä Topin oli yhtä hyvää kuin jonkun muunkin. Kuka oli tuntojen tuomari? Ja missä oli ylin tuomio-istuin?

Yhden asian hän kuitenkin tahtoi vielä kysyä ystävältään.

--Sinä siis kuulut jo nyt tavallasi vuorineuvos Rabbingin palvelukseen?

--Kyllä, tavallani, vastasi Topi. Tämän sähkösanoman jälkeen.

Se oli liikkeen johtokunnan puheenjohtajalta. Eräs noita bulvaaneja, joita vuorineuvos Rabbingilla aina oli, milloin hän ei tahtonut itse näkyä! Hänen kanssaan Topi olikin ollut vain tekemisissä, ensin suullisesti siellä kotimaassa, sitten kirjeellisesti täältä ulkomailta pitäen.

Oikeastaan oli asia jo Topin Sveitsissä ollessa tullut päätetyksi heidän kesken. Oli vain kysymys enää eräistä ylimääräisistä palkkaeduista, joita Topi voimansa tunnossa oli vaatinut itselleen. Johtokunta oli ne jo periaatteessa hyväksynyt, mutta asia oli vielä alistettu vuorineuvos Rabbingin harkinnan alaiseksi.

Nyt oli tämäkin sen siis lopullisesti hyväksynyt. Ja nyt oli Topi tapaava hänet täällä Berlinissä, jonne vuorineuvos oli saapuva matkaltaan Lontoosta ja Parisista.

--Se mies on aina matkoilla, selitti Topi. Ja kuitenkin, kun häntä tarvitaan, hän on aina kotimaassa. Hän on kaikkialla! Kuin jumala, näkymätön ja jokapaikassa läsnä-oleva.

--Niin, myönsi Johannes. Paha on kaikkialla läsnä-oleva.

Mutta hän ei ollut vielä saanut tehneeksi kysymystään, joka mietitytti häntä.

--Sinä kuulut siis vuorineuvos Rabbingin palvelukseen, sanoi hän, ja aiot kuitenkin vielä ensi syyskuuhun saakka kantaa palkan entiseltä yhtiöltäsi?

--Tietysti. Välikirjan mukaan.

--Mutta jos he saavat tietää sinun salahommistasi?

--Tietysti ne saavat tietää, hymyili Topi. Yhtiökokous on nyt keväällä ja asia tulee sanomalehtiin.

--Mitä he silloin sanovat? Entisen yhtiösi johtokunta nimittäin?

--Se on heidän asiansa, virkkoi Topi verrattomalla ylemmyydellä.

--Eivätkö he heti erota sinua? Eiväthän he voi sallia, että sinä kilpailevan liikkeen tulevana johtajana toimit heidän liikkeessään.

Topi hymyili tyytyväisesti.

--Jos he sen tekevät, sanoi hän, minä haastatan heidät oikeuteen välikirjan rikkomisesta. Voinpa vielä vaatia vahingonkorvaustakin.

--Vahingonkorvausta? Mistä?

--Tietysti hukkaan menneestä oppi-ajasta, nauroi hän. Sillä onhan oloni tuossa entisessä liikkeessä ollut kuin oppi-aika minulle.

Se oli ollut hänen kokeilukenttänsä, hänen ponnahdinlautansa. Ilman sitä hän ei olisi koskaan kiivennyt näin korkealle.

--He maksavat viulut, sanoi Topi. Ja minä soitan.

Tuo oli Johanneksen mielestä jo niin nerokasta, että hänenkin täytyi nauruun purskahtaa.

--Ja vuorineuvos Rabbing soittaa sinulla, sanoi hän. Onneksi olkoon! Nyt voin minä sinua _hyvällä_ omallatunnolla onnitella.

--Soittaa parhaiten, joka viimeksi soittaa, mutisi Topi.

Muuten hän ei ollut tullut väittelemään Johanneksen kanssa, sanoi hän. Hän oli tullut hakemaan Johannesta ulos. Sillä oli Johanneksella kuinka kiire tahansa olevinaan, tämä ilta hänen kuitenkin täytyi uhrata ystävälleen.

--Minä tahdon istua ja iloita, selitti Topi. Ja minä tahdon maksaa!

Hän oli istunut ja iloinnut jo koko iltapäivän, kertoi hän. Aamupäivällä hän oli, heti sähkösanoman saatuaan, kirjoittanut pitkän kirjeen vaimolleen. Mutta sitten hän oli mennyt Baueriin, tavannut siellä pari tuttavaa, syönyt heidän kanssaan päivällistä ja tullut nyt Johannesta hakemaan.

--Sinun _pitää_ tulla, sanoi Topi. Tätä ei tapahdu minulle kuin kerran. kymmenessä vuodessa. Enkä minä vielä liian hutikassa ole.

Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan.

--Keitä he ovat? kysyi Johannes.

--Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän kanssaan toimeen tulet.

Heidänkin oli ollut tarkoitus matkustaa oikeastaan jo eilen. Mutta heillekin oli tullut joku sähkötieto, joka oli heidät tänne pidättänyt.

Johannes katsoi kelloaan. Alkoikin lähestyä hänen tavallinen illallis-aikansa.

--Minä tulen, sanoi hän. Mutta en pitkäksi aikaa.

--Niin pitkäksi kuin puhumista piisaa, nauroi Topi hyvillä mielin. Olitpa kerrankin oikea toveri! Tule, ja minä vakuutan, että saat nähdä onnellisen miehen minussa.

--Sitä en epäile, vastasi Johannes. Mutta muista, että jumalat ovat kateellisia. Ottavat toisella kädellä, mitä antavat toisella...

--Ja minä pidän näillä molemmilla, keskeytti Topi. Mennään nyt!

He menivät. Topi oli tullut automobiililla, joka vartoi oven edessä.

Johannes nuhteli häntä kevytmielisestä rahan tuhlauksesta.

--Kerran elämässä, kerran elämässä! huusi Topi. Istu alas! Victoria-kahvilaan!

Ettei hän vain joisi itseään juovuksiin, ajatteli Johannes. Ilo tekee hulluksi ihmisen. Murhe pitää miehensä jo paljon paremmin jaloillaan.

12.

Kahvila oli täpötäynnä väkeä. Tuolien ja pöytien lomitse pujottelemalla he vihdoin löysivät sen sohvankulman, missä Topi Huotarin toverit istuivat.

Nämä osoittivat innokkaasti iloaan hänen tulonsa johdosta.

--Kauanpa viivyit, lausui Oikarinen, pieni, vilkas karjalainen, joka häikäilemättä puhui omaa murrettaan. Mie jo pelkäsin, ettet tulisikaan.

Johannes oli pysähtynyt hiukan taemma. Topi tahtoi esittää hänet Oikariselle.

--Me kyllä tunnemme toisemme, hymyili Johannes.

Olihan Oikarinen sama tukkukauppias, jonka tulkkina hän ennen ylioppilas-aikoinaan oli tehnyt suuren ulkomaisen kiertomatkansa.

Oikarisen suu meni leveään hymyyn, kun hän huomasi Johanneksen.

--Päivää, päivää, sanoi hän, sydämellisesti kätensä ojentaen, mutta paikaltaan nousematta. Tohtorihan se on! Tottahan me toki tunnetaan toisemme, kun ollaan vanhoja reissukampraatteja...

Ja Oikarinen selitti seuralle, että tämä tohtorihan hänellä oli ollut kuskipoikanaan Egyptin-matkallaan. Nyt hänellä oli tämä Muttila, joka oli viime talvena muovaillut hänestä rintakuvan ja saanut valtionpalkinnon sillä. Herrat kai olivat kuulleet siitä?

Muttila nousi juhlallisesti tervehtimään.

--Me tullaan Italiasta, sanoi hän. On pysähdytty tähän Berliniin. Tärkeiden asioiden vuoksi.

Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin.

Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat!

--Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.

Oikarinen selitti, että se olikin ainoa ero heidän välillään. Hän rakasti taidetta ja ymmärsi taidetta. Muttila taas piti paljon rahasta, mutta ei ymmärtänyt ahvääriä ollenkaan.

--Hyvä mies muuten tämä Muttila, lisäsi hän. Ei koppava ollenkaan, kuten niin monet muut taiteilijat. Saa sitä neuvoa, ja ottaa se onkeensa, mitä sille sanoo. Kyll' siitä vielä taiteilija tulee. Terve!

Muttila teki kärsivän marttyyrin eleen.

--Ja kyll' siusta vielä ahväärimies, sanoi hän sitten. Terve!

Se huvitti Oikarista tavattomasti. Ja hän selitti Johannekselle, että ahväärimatkoilla hän oikeastaan olikin, vaikka samalla katseli muutakin maailmaa. Hän oli aina tottunut huvin ja hyödyn yhdistämään.

--Täälläkin Berlinissä, sanoi hän, älkää luulko, että mie täällä tyhjin toimin olen. Miulla on ahvääriä, paljon ahvääriä. Mie olisin matkustanut poiskin jo eilen, vaan sitten tuli illalla tämä sähkösanoma.

Se oli vuorineuvos Rabbingin pääkonttorista Helsingistä.

Johannes vilkaisi Topi Huotariin, joka mulkoillen vastasi hänen katseesensa.

--Myö ollaan vanhoja ahväärituttavia Rappingin kanssa, kehuskeli Oikarinen huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Vanhat veljet ja toverit! Et sie, Huotari, ikinäs kadu, että tulet sen miehen alustalaiseksi.

Hän kertoi vuorineuvos Rabbingin saapuvan niinkuin huomenna Berliniin. Ja heidän piti tavata toisiaan tärkeissä asioissa.

--Miullahan ne tärkeät asiat on, selitti Oikarinen. Mitäs tällä Muttilalla! Vähän vain tyttöjä katselee, hihihi...

Kuvanveistäjän ammatti oli hänen mielestään aivan erikoisen edullinen sitä tarkoitusta varten. Tarvitsee muka mallia, vie kotiinsa, riisuu alastomaksi. Eikä kenelläkään ole mitään muistuttamista.

--Siinä sen tärkeät asiat on, hihitti Oikarinen. Jos en mie ois ahväärimies, mie rupeisin kuvanveistäjäksi. Kippis!

Muttila katsoi filosofisesti lasiinsa.

--Sie et vain saisi ketään atelieriisi, virkahti hän. Ja mitä tärkeihin asioihin tulee, niin perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

Johannes olisi tahtonut syödä, mutta toisilla ei ollut nälkä vielä. Hänen sallittiin kuitenkin tilata pari voileipää. Toiset tahtoivat syödä vasta myöhemmin ja jossakin oikeassa ruokaravintolassa, mutta sitä ennen he tahtoivat käydä vielä varieteessa.

--Mie tahdon nähdä naisia, selitti Oikarinen. Ja mie tahdon syödä naisten kanssa illallista. Ja tohtorin täytyy tulla mukaan. Mie maksan.

Tämä Huotari oli maksanut tähän asti, lisäsi hän. Nyt oli hänen vuoronsa. Ja oli hänelläkin syynsä siihen, sillä tuotti tämä sähkösanoma hänellekin tuhansia.

Johannes meni mukana tahdottomasti. Tällainen seura oli suorastaan lepo hänen viime aikoina hyvinkin ärtyneille hermoilleen.

He pistäytyivät varieteehen. Oikarinen sai nähdä naisia. Lähellä oli pieni »musiikkisalonki», joka oli tätä tarkoitusta varten sangen taitavasti järjestetty. Ne, jotka tahtoivat kuulla musiikkia ja nähdä esityksiä, voivat istua aivan rauhallisesti salongissa. Ne taas, jotka välittivät vähemmän taiteesta kuin taiteilijattarista itsestään, pääsivät eräästä sivuovesta suorastaan yksityishuoneisiin.

Ovenvartija vilkasi tottuneella silmällä heihin ja ohjasi heidät heti jälkimmäistä tietä sisälle.

Huoneet olivat pieniä, paksuilla oviverhoilla ja pehmeillä leposohvilla varustettuja. Jostakin kuului lasien kilinää ja naurunkikatusta. He valitsivat suurimman ja tilavimman niistä.

--Mie en riisu päältäni, sanoi Oikarinen. On sitten vapaampi lähtemään.

Viisas mies tuo, ajatteli Johannes. Ei vanhaa nenästä vedetä.

Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä herrat suvaitsivat.

Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen.

--Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria. Sano, että tuopi pullon miestä päälle!

Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen.

--Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi.

--Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen. Tyttö miestä päälle.

Hän itse selitti tahtovansa »ruuna riiman».

Se oli eräs hänen seisovista sukkeluuksistaan. »Pruna prima», se oli primadonna tai primaballerina.

Muttila tulkitsi Oikarisen tahdon emännälle. Tämä nyykäytti päätään hyväksyvästi.

--Sikari, sanoi Oikarinen, tarjoten kotelostaan Johannekselle. Eivät sitten ainakaan suuhun lennä.

--Jaa, ketkä?

--Nuopahan herhiläiset, hymyili Oikarinen, puraisten sikarinsa ja syläisten pään suustaan. Vieläkös se tohtori muistaa? Näinhän sitä myökin ennen aikoinaan.

Johannes muisti kyllä. Oikarinen oli ollut hänen suuri opettajansa elämän taidossa. Tuokiotila oli sama kuin niin usein heidän yhteisellä Egyptinmatkallaan. Se ero ainoastaan, että tällä kertaa oli Muttila pikenttinä.

Pullot tulivat ja tytöt niiden mukana. Oikarinen otti heti yhden kummallekin polvelleen.. Tytöt ymmärsivät, kuka päähenkilö oli, ja kohdistivat häneen kaiken huomionsa. Taputtivat häntä leuan alle ja sallivat hänen rohkeita hyväilyjään.

Toiset kaksi hän oli määrännyt Johanneksen ja Topi Huotarin hoidettaviksi.

Johannes esiintyi englantilaisena eikä ollut muuta kieltä ymmärtävinään. Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta.

Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja jalkakurtiisilla.

Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä. Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan. Mutta muuten hän oli aivan mainio kavaljeeri.

--Nää on minun tyttöjäni, selitti Oikarinen, minun ottotyttöjäni. Sano niille, Muttila, että mie tykkään paljon heistä.

Muttila teki työtä käskettyä. Ja tytöt ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan.

--Hyvä setä, hyvä setä, he sanoivat ja tahtoivat kilvan tarjota hänelle sulojaan. Hyi, setää! Mitä setä tekee?

Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään.

--Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin.

Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä.

--Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että mie annan viismarkkasen emännälle.

Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille, tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle. Tuossa saalis, näyttivät he ajattelevan. Tuossa kukko, joka vielä ennen aamunkoittoa munii kultaisia munia meille.

Mutta tytöt olivat tehneet laskelmansa Oikarisen tahtoa kuulustelematta.

--En mie näitä tässä jaksa kauan pitää, hän virkahti äkkiä ja lykkäsi tytöt polviltaan. Ota sie, Muttila! Mie tahdon juoda kanss' vähän pommeria.

Tytöt osoittivat suurta tyytymättömyyttä, mutta alistuivat kohtaloonsa. Pitivät nähtävästi sen jonakin ohimenevänä oikkuna sedältä.

--Mie olen saanut näistä tarpeeni, kääntyi Oikarinen Johanneksen puoleen puhumaan. Kippis! Mitenkä se oli? Eikö me oltu ennen veljet tohtorin kanssa?

--Ollaan vieläkin, hymyili Johannes.

--Sitähän miekin! Kun ei ole tavattu niin pitkiin aikoihin ja kun siusta on tällä välin niin kuuluisa mies tullut...

--Jaa, kuinka kuuluisa? kysyi Johannes.

--Edusmies ja muuta. Mutta anna sie palttua sille sosialismille! Vaikka voi se olla ahvääriä sekin, lisäsi hän sitten tuttavallisella, keskinäisellä ymmärryksellä.

--Huonoa ahvääriä, väitti Johannes.

--Ka, tietysti, myönsi Oikarinen. Mut sen selästä voi hypätä paremman ahväärin selkään. Etkö hypännekin? lisäsi hän, jälleen silmiään hyväntahtoisesti siristäen.

--Niin, minäkö? hymähti Johannes. Mihinkäpä minä hyppäisin?

Oikarinen katsoi hetken leikillisen tutkivasti häneen. Sitten kun Johannes ei näyttänyt ymmärtävän hänen leikkiään, vetäisi hänkin suunsa vakavaksi.

--Ka niin, mitäpä niistä, hän sanoi. Puhuivat vain siellä Helsingissä...

--Mitä puhuivat? kysyi Johannes.

Oikarinen katsoi varovasti ympärilleen. Ei näyttänyt olevan vaaraa Muttilasta eikä Topi Huotarista.

--Että siusta tulisi rokuristi, kuiskasi hän sitten.

--Prokuristi?

Johannes katsoi häneen hämmästyneenä.

--Tai tuota, konttoripäällikkö. Miten minä sanoin? Siihen, siihenpähän Rabbingin konttoriin!

--Rabbingin!

Johannes ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa tälle jutulle. Mutta hän tahtoi kuulla enemmän.

--Mitähän vuorineuvos minulta! lausui hän sentähden, luoden ikäänkuin ujostuneena alas silmäluomensa.

Oikarinen innostui. Se oli noita vuorineuvoksen tavallisia neronleimauksia. Tietysti saattoi olla ensi silmäyksellä hämmästyttävää, että juuri Johannes...

--Minä itse olen enimmän hämmästynyt, selitti Johannes.

--Sie, veitikka!