Part 5
Tai ootteko koskaan te painaneet pään kesäistä nurmea vastaan, kun heinäsirkat on helisseet ja raikunut laulu rastaan. Sinikellot tokko ne keinuivat? Lepinkäiset tokko ne leijuivat? Ne tuoksuiko kukkaset tuhannet? — Sitä hetkeä, tuoksua unhota et.
Tai ootteko mennehet milloinkaan te aamulla järven rantaan, kun aurinko noussut on aalloistaan ja paistanut valkosantaan? Vesi välkkyikö tyynenä heijastuin? Sumun keskeltä nousiko seijastuin sadun saaret, niemet ne terheniset? — Sitä utua unhota et.
Oi, ootteko silloin te tunteneet maan luonnossa maailman Luojan? Oi, ootteko silloin te löytäneet yön aaveilta aumahan suojan? Ja ootteko silloin te itkeneet ja hyviä olleet ja hymyilleet, oi, ootteko silloin te lempinehet? — Sitä lempeä unhota et.
Oi, ootteko silloin te uneksineet utuneitoa tummatukkaa, ja ootteko silloin te rakastaneet joka puuta ja joka kukkaa? Ja oliko veli joka ihminen? Ilo loistiko silmistä jokaisen? Ja oliko kaikilla kasvoillaan iki-armaus ihanan maan?
Ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi. Ken kerran itsensä unhottaa, hän unten onnen saapi. Ken kerran itse on onnellinen, hän tahtois' onnehen jokaisen ja antaa ja antaa ja antaa vain poven paisuvan riemua ain'.
Mitä siitä, jos ei sua lemmi hän, sa jolle lempesi annoit! Hän antoihan sulle elämän, ja kuvaa sa kaunista kannoit. Ja vaikka hän vaatisi elosi taas, niin kulkeos riemulla kuolemaas ja julista virsillä Jumalaa, kun kaunis niin oli maa!
Siis kiitos, Luojani armollinen, joka hetkestä jonka elin, kun sain minä ruumihin tervehen, sydänlämmön, mi läikähteli, kun annoit sa vankkaa kättä kaks', kaks' silmää sieluni ikkunaks', ja hengen herkän ja avoimen, joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän ma, Jumala armollinen, kun annoit sa kodin hyvän, soit äidin niin hellän ja herttaisen, isän iloisen ja syvän, kun annoit sa myös pari ystävää ja ne hyvää, en pyydä ma enempää, ja annoit sa armahan syntymämaan, jota kyntää ja lempiä saan.
Ja kiitospa vihdoin viimeinen, kun laulun lahjan sa annoit, kun riemut ja murheet lapsosen näin sävelten siivillä kannoit; sen Sulta, Sulta ma yksin sain ja Sinulle siitä ma vastaan vain, tilin leiviskästäni kerran teen, miten käytin ma kanteleen.
Soi, helise, siis sävel hempe'in! Halo aaltoja laulajan haaksi! Käy purjehin täysin ja pullistuvin, jätä välkkyvä jälki taaksi! Ja vaikka mun nuorena laineet vei, niin eipä se hukkahan vaipunut, ei, joka upposi laulujen laineisiin ja untensa unelmiin.
Se soutavi seljässä delfiinein, sen lempeä lainehet laulaa, ja kanssa Vellamon impyein, hän aikojen aalloilla kaulaa. Siis viritä virtesi, nuori mies! Voi, pian se riittyvi rinnan lies, ja vanhuus jo sauvoilla hoippuen saa. Suo kantelos kajahtaa!
Hiihtäjän virsiä
Hiihtäjän hyräily.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu — mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu tuul' ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll' on myötä, kun latu on aukaistu edessään — mut parempi hiihdellä yksinään, tiens' itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen, — mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss' oikea, väärä.
Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' — mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.
1898.
Se Herra, jota ma palvelen
Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra. Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.
Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks' ja yksin jo olevas' luulet ja olevas' herra jo metsän ja maan — niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvillesi Se on Herrasi ääni, mi puhuu.
Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmäteriin: "Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Mikä miehen on mennyt veriin? Hyvä! Korpi on asua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.
Ota viita, viljele, kesytä maa, ota vesi ja verkkosi heitä, pane paulat, aseta ansapuut ja sangat sammalin peitä, mut lähde laululla metsähän, älä veikaten vettä souda, vaan hyviä virsiä hyreksien sinä eräsi viidasta nouda!
Näät mun on meri ja mun on maa ja mun on metsän valta. Ja vaikka sa kylästä väistyitkin, et väisty mun voimani alta. Mut että sa ihminen tietäisit, mitä metsien Herra vaatii, niin kuuntele korvin avoin nyt, kun sulle hän lakinsa laatii:
Ei riitä ne ripit, ei mittapuut, kun ahmaa aalto syvä. Ja vasta kun paha sa olla voit, niin voit sinä olla hyvä. Ole hyvä kuin laps', ole syvä kuin mies, ole voimakas niinkuin vuori, min povessa palkeet ja vasarat käy, mut päällä on kivinen kuori.
Pidä pääsi pystyssä metsämies, sinä maailman silmäterä! Mut jos sinä korpehen kaadutkin, älä kantoja syyksesi kerää, kukin päähänsä silmää kaksi sai, kukin oman on onnensa seppä. Sitä onneas et sinä antaa saa, jos kuivuis' kuu ja leppä.
Pyri aina ja ylemmä, joutsimies, kuin siipesi täysin kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa. Ken täällä ei kurota kuusehen, ei kapsahda katajaankaan. Ken täällä ei tavota taivaihin, ei pääse se päälle maankaan.
Näe unia suuria, unten mies! Uni puoli on todellisuutta. Uni kulkevi edellä kyntäjän ja viittovi uraa uutta. Vain yksi valta on metsässä: On mies ja miehen usko! Sitä kuulevi pedot ja metsän puut ja aika ja aamurusko.
Mut yksi on Herra herrallakin, jota pääse et palvelemasta. Näät siinä, miss' alkavi velvollisuus, siin alkavi elämä vasta. Ja sen on meri ja sen on maa ja sen on metsän valta ja vaikka sa kylästä väistytkin, et väisty sen voiman alta.
Ja vaikka sa korpea hiihtäisit kuin hirvi ja jalopeura, se Herra sun kulkevi kupeellas, se kantapäilläsi seuraa, se kurkistaa joka kuusesta ja pensaista, puista se puhuu, ja ympäri nuotios' yöllisen käy ääni, mi käskee ja huhuu,
Ja vaikka sa vuorille kiipeisit kuin kotka, mi saalista noutaa, se pilvenä piirtävi vierelläs', se sotkana järvet soutaa, se kasvaa ja paisuu ja karttuu vaan, sadan virstan on saappahat hällä, ja vuortenkin huipuilta huutavi se ukkosen jylinällä:
Ja vaikka sun ois koko mahti maan, veen kunnia, vuorten kulta, niin sentään ma ropohon viimeiseen olen veroni vaativa sulta. Minä taivahan rantoja taivallan, käyn Otavan olkapäitä. Ja jos sinä tahdot korpehen, niin laulele lakeja näitä!"
Pois kulki mun Herrani korvessa. Taas kaikki, kaikk' oli hiljaa, Mut uudet tuulet mun sydämmessäin ne tuutivat uutta viljaa. Ja taasen ma tartuin sauvahain ja sukseni sujutin jälleen. Mut usein, niin usein korvessain olen saanut ma huoata tälleen:
"Oi, ethän sa kasvojas' käännä pois, sinä Herra, ystävä, veikko, jos olikin suuri sun korpesi ja hiihtäjä jos oli heikko. Sinä käskithän ylemmä lentämään kuin siivet heikot kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa."
1898.
Laulu onnesta.
Kell' onni on, se onnen kätkeköön, kell' aarre on, se aarteen peittäköön, ja olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan.
Ei onni kärsi katseit' ihmisten. Kell' onni on, se käyköön korpehen ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan ja hiljaa iloitkohon onnestaan.
1898
Orvon laulu.
En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin, kun kuljin ma kerjäten mieron teillä ja anelin rakkautta kyyneleillä, en apua saanut ja yö oli ainoa ystäväin.
En apua saanut, en apua saanut, kun taistelin, eksyin ja epäilin, kun epäilin muita ja itseäni ja sylkytin sairasta sydäntäni, en apua saanut ja yksin ma kuljin ja kamppailin.
En apua saanut, en apua saanut, en olisi paljoa pyytänyt, vain vähäsen lämpöä ympäriltä, vain hiukan hienoutta ystäviltä, — kun oisin saanut, niin ehkä paljon ois paremmin nyt.
En apua saanut, en apua saanut, nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan. Minä elelen kaukana korvessani ja kehrään öisiä aatteitani ja mitä ma mietin, sen tietävi huojuvat hongat vaan,
En apua saanut, en apua saanut, mut joku jos heltyis' mun laulustain, ja käsi jos poskelle kohois' kellä, ja miettimään kävis' mieli hellä, niin hälle, hälle
sois' laulu hiihtäjän ladulta ain'.
Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa, tai lailla honkien huoju vain kun metsän äänillä puhua voisin, kun purona pulppuisin, käkenä soisin, niin näinpä, näinpä sois' laulu hiihtäjän ladulta ain':
"Oi, älkää ihmiset ilotella, jos orpo tiellänne lankeaa, ei ole orvolla äidin kättä, vaan yksin hoippuen, ystävättä, hän etsii, eksyy ja yksin syynsä hän sovittaa!"
En apua saanut, en itse saanut, mut näin jos kuiskisi kuusipuut ja käsi kun poskelle kohois' kellä ja miettimään kävis' mieli hellä, niin ehkä, ehkä, mit' en ma saanut, sen saisi muut.
1899.
Iltatunnelma.
Mun päiväni ammoin mennyt on, yhä mailla on illan rusko. Mit' tää on? Miks' ei joudu jo yö, kun hiljaa, hiljaa niin sydän lyö ja kuollut on kunto ja usko?
Kas, taivahat kuinka ne loimottaa! Joko tullut on tuomion päivä? Tää heijastus silmäni huikaisee. Tuhat kertaa mieluummin pimeyteen, missä ympär' on huuru ja häivä!
Olin minäkin nuori ja onnellinen. Näin unta ma kesästä kerta. Kas, hämärän neittä ma lempiä sain, ma hirveä hiihdin, mi pakeni vain — te nähkää hangilla verta.
Veri punainen ratkesi rinnastain. Veit paljon sa tyttöni multa. Ja vereni nuori ja lämpöinen se kirjoja kirjoitti hangillen: sinä siunattu, kiitetty, kulta!
Runoruusut rintani raadellun te rastitte hiihtäjän matkaa yli vuorien, yli laaksojen, ohi murheen ja onnelan ovien — Mihin? Tee ei miel' juuri jatkaa.
On päivä jo ammoin laskenut, yhä poissa on hiihtäjän rauha, käs' vaipuvi, henkeni herpoutuu. Oi, eikö jo kohoa kalpea kuu ja lasken yöhyt lauha?
1898.
Hautalaulu.
Levoton on virta ja vierivä laine, meri yksin suuri ja meri ihanainen. Nuku virta helmassa meren.
Tuuli se kulkee ja lentävi lehti. Onnellinen on se, ken laaksohon ehti. Nuku lehti helmassa laakson.
Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti. Ei se ijäks' sammu, ken elämästä lähti. Nuku tähti helmassa päivän.
1898.
Oi, varjele Herra mun järkeäin —
Oi, varjele Herra mun järkeäin, mua varjele hullun yöstä, mua kurita, mut älä anna mun näin elävänä hautahan syöstä. Mun pääni on niin sairas, mun päiväni levoton ja yö kun musta joutuu, niin poissa mun uneni on. Herra, varjele järkeni valo!
Minä kuulen ääniä kummia, joit' eivät toiset kuule. Ja vaikka ma syntiä paljon tein, mua paatuneeks' älä luule. Ei aina ole huono, ken täällä lankeaa, voi olla jalka heikko ja kivinen olla maa. Herra, varjele järkeni valo!
Älä usko, mit' ihmiset sanovat, älä kysele heiltä mua, mut kysy mun kuolleelta äidiltään, joka lienevi lähellä sua. Mua ihmiset ei nähneet, ne näki mun varjoni vain, minä itse kaukana kuljin ja kaukaa viestit sain. Herra, varjele järkeni valo!
Sain viestit mailta vierailta, joit' eivät toiset tunne. Minä nään vain sumua silmissäin, ma vaikka katson kunne. En erota ma muuta kuin kasvot äityein. Oi, äiti, äiti, äiti, oi ota mun sydämein! Herra, varjele järkeni valo!
Minä olin hänen kultasilmänsä ja hän mua hemmotteli. Hän rukoili mun puolestain niin kauan kuin hän eli. Oi, ethän, ethän, äiti, mua heitä vieläkään. Kun sua vain ma muistan, niin itken yhtenään. Herra, varjele järkeni valo!
Kas itku syömen puhdistaa — Oi, kiitos, kiitos Herran, viel' että voin ma itkeä — kai anteeks' annat kerran. Oi, Herra, Herra, Herra, ota multa kaikki muu, ota leipä, laulun lahja, tai sulje mullalla suu, mutta varjele järkeni valo!
1898.
Kuoleman renkinä.
Kuljin ma kuoleman peltoja pitkin, kuolema kynti ja minä itse itkin.
"Tule mies rengiksi!" kuolema huusi — "Saat palan peltoa ja laudanpäätä kuusi".
"Tulen minä rengiksi," huusin ma vastaan. Tottahan Tuonela hoitavi lastaan.
Siitä asti kynnän mä kuoleman sarkaa — viikot ne vierii ja elonhetket karkaa.
Ystävä on kaukana ja sydämeni jäässä — Herra, koska seison ma sarkani päässä?
1898.
Rauhattoman rukous.
Minä tääll' olen vieras, vieras vaan, olen ollut alusta saakka, ovat outoja minulle laaksot maan ja outo on elämän taakka. Minä kuljen ja katson kummastuin joka puuta ja joka kukkaa, minä kuljen kumpuja itkusuin ja itken ihmisrukkaa.
Me soudamme haahta haurasta, min ympäri aallot pauhaa; me kuljemme suurta korpea ja emme löydä rauhaa. Tiet riidellen ristivät toisiaan ja ystävä toista pettää. Mikä riemu se koskaan päällä maan on päättynyt kyynelettä?
Mikä laps' se on matkalle lähtenyt, joka joutunut tääll' ei harhaan? Mikä hyvä se täällä on hyötynyt, joka kuollut ei liian varhaan? Kun ystävän parhaan sa kohtasit jo aika on hyvästi heittää. Ketä hellimmin tänään sa rakastit, sen huomenna hauta peittää.
Oi, joutuos kirkkahin joulu-yö, oi, syntyös sydämihin, oi, syntyös syömehen jokaiseen, joka tutkivi: mistä? mihin? Oi, syntyös rauha mun rintaani kuin syntyi seimehen lapsi, sinä rauhani nuori ja naurusuu, sinä kukkani kultahapsi.
Ja kilvan kulkisi kumartamaan sua turhan tietoni aatteet, kuka kullat tois, mikä mirhamit, mikä päärlyt ja purppuravaatteet, Mun henkeni tietäjät harmaapäät erämaita ne etsien käypi, mut taivas on tumma ja tähdetön ja yö yhä hämärtäypi.
Minä lapsena vanhaksi vanhenin. En nuor' ole koskaan ollut. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut. Olen väsynyt lauluni valheeseen, Herra, tee minut lapseksi jälleen! Minä tahdon soittoni särkyneen viedä suurelle virittäjälleen.
1898.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks'.
Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks' ja haaveet ne käy yhä haikeammiks', ne polttaa, ne hehkuu, ne halaa. Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus' tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus! Yö loppuu, mut murheet ne palaa.
Ne tulevat niinkuin kotihin, ne tuovat uusia vieraitakin, jotka nimeltä tunnen ma juuri. Se murhe, mi eilen mun murtaa oli, suli hymyks', kun tänään suurempi tuli — koska tulee se suurin, se suurin?
Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?
Sun edessäs' tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.
1899.
Mua pelottaa.
mua pelottaa, Mua pelottaa, mua pelottaa tämä erämaa, mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet niin oudot ja kylmät ja kylläiset.
En tunne ma muita, en itseäin. Miten outojen joukkoon ma jouduinkin näin? Toki jossakin muualla parempi ois'? Kun huoata vois' tai nukkua, nukkua nuorena pois!
Oi, vieraita oomme me ihmiset kuin eri tähdillä syntynehet, kuka kotoisin kuuhuen helmasta on, kuka auringon, kuka aivan, aivan on koditon.
Minä lapsonen koditon laaksoissa maan, minä hankia hiihdän ja harhailen vaan, minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis', joka luokseni jäis', yö vaikka mun ympäri hämärtäis'.
Minä etsin suojoa itseltäin ja omilta hulluilta mietteiltäin; mua pelottaa nämä ihmiset, nämä katsehet, mut enin mun syömeni syvyydet.
1899.
Sydämeni talvi.
Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä.
Talvella talossa kiirettä ei, talvell' on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet.
Huurtehessa on honkapuut, hyyteessä ikkunalaudat. Ihmiset takkahan tuijottaa, hiljaa hiiliä liikuttaa — liikkuvi muistojen haudat.
Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta.
Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi — mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa.
Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut — ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot.
Kuollut on usko ja rakkaus, jäässä on ruusurukat. Mutta kun illalla ikkunaan loistavi kuu tahi tähti vaan, kauniit on hallankin kukat.
Suru on siltoja siskojen, sääli on hallan kukka. Talvella toistansa säälitään, itseään sekä ystäviään: Ystävä, ystävä rukka!
Voi sinun hullua sydäntäs', voi sinun hullua päätäsi Tiedä en, kump' oli hullumpi, hullut ne vaan oli kummatki, tarvis ol' talven jäätäs'.
Tahdoitko toivoja toteuttaa, näitkö sä onnesta unta? Hangessa toivojen hauta lie. Kaikilla meillä on yksi tie. Talvella paljon on lunta.
1899.
Metsän kosija
(1898).
I.
Yksin hiihtäjä.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen, jo aurinko maillehen vaipuu, minun mieleni käy niin murheisaks', minun rintani täyttää kaipuu. Latu vitkaan vie. Vai vääräkö lie? Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.
Ja kuusien varjot ne tummentuu. Minä annan aattehen luistaa. Ja jos minä korpehen kaadun näin, mua tokkokan kukaan muistaa? Kylä kaukana on. Nyt lepohon ei aikaa vielä, ei aattelohon.
Olen hiihtänyt metsää, järveä ja rimpeä rannatonta, olen laskenut rinteitä laaksojen ja kohonnut vuorta monta, ja vuorien taa mun jäi kotomaa, mut voimani, voimani raukeaa.
Olen vierinyt maita ma vieraita ja ottanut merkkejä puista, olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut ja levänneeni en muista. Mut määräni pää yhä loitoksi jää, Mun on niin kylmä, mua väsyttää.
Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, ne aukee maailmat armaat, näen silmät mä äitini lempeän taas ja taattoni hapset harmaat. Se vast' oli mies! Se taruja ties, kun joutui ilta ja leimusi lies'.
Minä hiihtelen hankia hiljakseen Tuul' hiljaa heittävi lunta. Koti tuuliako ollut ja siskot ois' vai oisko se ollut unta? Miten korvessa näin nyt yksinäin minä hiihtäisin? Missä on ystäväin
Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, minä hiihdänhän siskojen kanssa, koti tuolla se vilkkuvi kultainen, tuli taasen on takassansa, emo huolella käy, eikö lapsia näy, kun ilta jo hangilla hämärtäy.
Älä murehdi turhia, äitini mun, me tullaan, tullaanhan kyllä, me tulemme poskin niin lämpimin, meill' onhan villaista yllä, ja jos kylmäksi jää sormi yks' tai tää, sun suukkosi kyllä sen lämmittää.
Me hiihdämme alta ikkunan, me katsomme salaa sisään: Isä pitkää piippua polttelee, emo takkahan halkoja lisää. Hei, hip hip huraa! kaikk' kerrassaan! Ovi auki ja äidin helmahan vaan.
Ja kuusien varjot ne tummentuu, Tuul' hiljaa heittävi lunta. Joko kotihin korpien hiihtäjä sai vai ollutko lie vain unta? Uni tuskat vie. Päivä loppunut lie ja loppunut yksin hiihtäjän tie.
II.
Tellervo.
Ken siellä? Ken metsässä huhuilee? Kuka viidakon oksilla vilkkaa? Ken heittävi huntua valkeaa ja puuhun piirtävi pilkkaa? Se Tellervo on, tytär hongikon, opas metsien vieno ja vallaton.
Hän saapuvi, hämärän iMpeni mun, luo sen, joka vaipui varhain, hän tarttuvi kätehen tarmottoman, hänet ohjaten ohitse harhain. Hän hymyilee ja hän lymyilee ja hän kuusikon lehviltä kuiskailee:
"Mitä mietit sa poikanen poloinen, kun korpehen yöpyä aiot? Ei vastahan Pohjolan pakkasta teho laulajan tieot, ei taiot. Mut tulkosi näin minun jäljissäin, niin menemme Metsolan linnoja päin."
Kas, Mielikki, metsien muori, on minun äitini kultainen, kallis. Ei koskaan hän laulajan uupunehen näin hangelle uinua sallis'. Näet lempeä on emo hongikon ja lempeä honkien tytärkin on.
Ja vaikka sa et mua tunnekaan, sun tunsin jo kauvan, kauvan. Kun hiljaa sa hyrisit hiihtäissäs', minä seurasin sompoa sauvan. Ja hiljaa vain vaikka laulelit ain, minä kuulin ja riemusin rinnassain.
Sua eivät ihmiset kuullehet, mut metsä, metsä sun kuuli. Minä laulua lemmin ja laulajaa ja mulla on lämmin huuli. Se suukkosen saa, joka saavuttaa. Tulet Metsolan tuolla jo pilkoittaa.
Ja Tellervo huntua huiskuttaa ja laulaja kutsun kuulee. Hän sauvahan tarttuu ja tavoittaa, tytön kiini jo saaneensa luulee: Suo suudelmasi Mut kaukana, kas, taas tyttö on petturi, peijakas.
Hän huntua heittää ja häilähtää, hän vierii ja väijyy ja väikkyy, hän milloin vierellä virnakoi. taas milloin loitolla läikkyy. Näet veitikka on tytär hongikon ja tanssi on luontoa Tellervon.
III.
Itku pitkästä ilosta.
"Oi, Tellervo viekas ja vienoinen, mihin poikasen polosen veitkään, miks' piirtelit syömeeni pilkkojas' ja sen hurmaten hulluksi teitkään! sua vihaa en, sua soimaa en, mut tee minut järkihin jällehen.
Oi, Tellervo huima ja huoleton, en ole ma leikkihin luotu, ei minulle kaunojen karkeloon Lipon tiukkahan suksia suotu, minut luotihin vaan pojaks' erämaan ja Hiisien hirviä ajelemaan.
En luotu ma vaan huvihiihtäjäks', en käymähän saloa samaa, minut luotihin uria uurtamaan ja oksia osoittamaan. En viipyä saa pois vuorien taa käy tieni, miss' yhtyvi taivas ja maa.
Ma olen sua pettänyt onneton; ja pettänyt kauvan liika: minä olen vain ihminen syntinen, sinä metsien sinipiika. Mua lemmi et. Siis kahlehet nämä katkaise kaunihit, utuiset!
Kas, sun on jalkasi keveä ja sulla on mieli nuori, mut mulla on murhe sydämessäin ja harteilla harmaja vuori. Sinä semmoinen, minä tämmöinen — mitä leikistä meidän molempien!
Sa näethän, ett' olen orjasi — mitä vaadit sa enempi multa? Ei mull' ole kultia, hopeita. Oli ylpeys köyhän kulta. Sen saithan sa jo. Oi, Tellervo, et kovempi liene kuin kohtalo!
Minut kohtalo korpehen tuomitsi ja synkkä on sydämen yöni, mut latuja uusia laulella kylän kansalle kaunis on työni. Ja hankihin jos vaivunkin, niin kuolen ma miehenä kuitenkin.
Näet meihin pannut on muutamiin Isä-Jumala semmoisen vaivan, me ettemme tyydy tomuhun, vaan tahdomme ilmaa taivaan, ja lennämme vaan ja laulamme vaan — ja laulajoiks' meitä sanotaan.