Part 6

Ei leimua meille ne liedet maan, ei vilku ne ikkunan valot, meille tuikkivat taivahan tähdet vaan ja pilkkuvat pilvien talot. ja kuun polut vain yli kunnahain — oi, kauniit on kartanot laulajain!

Olen kyllin jo lyönyt mä leikkiä. Niin pitkä on taival mulla. Mun täytyvi kärsiä, taistella. Oi, suothan mun kotihin tulla! Siis hyvästi jää! Yö yllättää. Taas yksin-hiihtäjä hiihtämään!"

Näin lauleli hiihtäjä hiljakseen, käden hyvästiksi hän tarjos'. Mut Tellervo itkuhun purskahti ja hän kädellä silmänsä varjos'. Yö hiljainen, Humu honkien. Ja laulaja lauleli jällehen.

IV.

Kuoleman kannel.

Mut jos mua tyttö sä rakastat, niin vie minut Metsolaasi! Me heitämme maailman herjan tään ja etsimme elomaasi, ja minä olen sun ja sinä olet mun ja me elämme onnea unhotetun.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa, mikä maailmassa on väärää, mikä sydämet sykkivät erottaa ja ihmisten onnen määrää, mik' on likaista mik' on lokaista sekä orjantappura-okaista.

Me tahdomme kaiken sen unhottaa ja meitä ei kukaan muista. Sun taattosi Tapion linnan luo majan teemme me pienistä puista, ja vuotehen mesinukkaisen, sen päälle peittehen kukkaisen.

Ja viikot ne vierivät hiljalleen ja päivä seuraa toistaan. Mut kauvaksi kuusien lomitse tuli illoin tuvasta loistaa. Ja kulkija, ken luo majan sen yöss' eksyvi, löytävi lämpöisen.

Hän löytävi lieden lämpöisen ja huuruvan hutun mi maistaa. Mut kun hän on käynyt nukkumaan ja kuutamo sisähän paistaa, niin herää hän sävelhyminään — hän kuulee ja koettavi sydäntään.

Hän kuulevi laulun kummallisen kuin kuoleman kannel soisi eikä se häntä säikytä, vaan on kuin tuttua oisi, se soittavi vaan, mitä kodistaan hän sai sekä unohti matkallaan.

Se soittavi rauhaa maailmaan ja se silmihin utua seuloo, se yhtehen yön ja päivän soi ja hämärän huntua neuloo, yli linnojen, yli töllien, ja ylitse kruunujen kultaisten.

Ja silloin prinssit ja prinsessat ne silmänsä kiinni painaa ja ajatus lentävi aurinkoon, joka valonsa kaikille lainaa, niin hyville kuin pahoille, niin köyhille kuin myös rikkaille.

Ja on kuin lamput ne linnoissa niin heikosti liekuttaisi, ja alla sammalekatonkin sydän särkynyt hoivan saisi ja on kuin ois' surut, riemut poiss' ja elämä kaukana karkelois'.

Ja ihmiset tuumivat itsekseen: Mikä on tuo laulu kumma? Miks' kullan kiilto kalpenee ja hopean hohto on tumma? Miks' herkut nää kaikki pöydälle jää? Mit' tää on? Miks' meitä väsyttää?

Ja äidit ne laulavat lapsilleen: "Hussa, hussa, lulla, oi nuku mun nuppuni kultainen, ei eess' ole elämä sulla, vaan Tuonen maat, hyvät, autuaat; siellä silmät auki sa uinua saat."

Ja mies, joka tahtoi mullistaa maan kaiken juuriltansa, hän äkkiä seisoo ja hämmästyy: "On poissa valtio, kansa, poissa toimi ja työ, ei kenkään myö, ei kenkään osta. On maailman yö."

Näin laulaja lauleli hiljakseen, käden tervehdyksehen tarjos'. Mut Tellervo selin hän seisoi vaan ja hän kädellä silmänsä varjos'. Yö hiljainen. Humu honkien. Ja sitten muuta ma muista en.

V.

Metsolassa.

Mut oli kuin hiihtäjän syömehen ois' syttynyt oudot mielet ja oli kuin ilmassa kaartuneet ois' korkeat pihtipielet ja ikkunat isot, valoisat — kah, Metsolan linnat jo kangastavat!

Kas, tuossahan Tapio harmaapää jo seisovi portahilla: "Ohoh, mun poikani poloinen, olit jäädä jo suuhun illan. Käy tupahan, niin katsotaan, mitä talossa on sekä tarjotaan!"

Ja Mielikki, metsien muori, vie minut päähän honkaisen pöydän: "Syö poikani, pistä piirakkaa, mut uota kun oltta löydän." Kera isännän näin me istumme päin ja rauha on suloinen sydämessäin.

Hän haastavi metsien haluista ja hirvien hiihtäjistä. Minä kerron suurista kylistä ja pienistä ihmisistä. Kuink' ollakaan, niin huomataan, että kumpikin yhtä tarkoittaa.

Ja Tapio tarttuvi kätehein: "Kun ollaan me veljet ja kuomat, niin miks' emme yhtenä asua vois' kuin yhden Luojan luomat. Talo riittää kai, tytär metsän nai, niin sulla on elo kuin sunnuntai.

On kyllin kystä mun aitassain, on peuroja, kontioita, ja metsän tyttäret kirnuaa kesät meille keltaista voita. Me syödään vaan, me juodaan vaan ja juotua sitten me nukutaan."

Näin haasteli Tapio harmaapää ja sitten me kättä lyötiin ja kun oli lyöty tarpeeksi, niin tarpeheksi myös syötiin. Ja syödessä niin, me päätettiin, mikä tyttö se talosta naitaisiin.

Kas, siinähän Tellervo vienosuu jo tuopilla oltta kantaa: "Oi, juo'os mun veioni väsynyt, olut Metsolan onnea antaa." Minä oltta join, hän katseen loi, — ja niin hän oli minun morsioin.

Ja niinpä jäin minä metsähän ja mull' oli metsän mieli. Mitä kaikkea siellä mä nähdä sain. sitä kertoa ei voi kieli. Minä kerron vaan, miten Metsolaan, minä tulin ja kuinka taas maailmaan.

VI.

Tähdet.

En tiedä, kauanko elellyt lien, minä Metsolan mesimailla. Mut syntyi hiuka mun sydämessäin kuin öisin ma jotakin vailla. Meni päivä, kaks', yhä kummemmaks' kävi pääni ja mieleni tummemmaks'.

Minä astuin Tapion etehen ja lausuin: "Tee mulle sukset! Mun mieleni palaa kotihin, ovat ahtahat linnasi ukset. Mut tyttöni vien minä päähän tien, vaikka tielle sille ma vaipuva lien!"

Teki Tapio sukset ja varoitti: "Toki poikani matkalla muista, kun ilta alkavi hämärtää, maja laittele laakson puista niin tiivis ain', ett' taivahain ei tähtöset lävitse tuikkine vain!"

Se Tapio peijakas puijasi! Tuon huomasin sitten vasta. Mut kanssa kaunihin Tellervon me läksimme Metsolasta. Yöks' tehtihin maja tiivis niin ja majassa makeesti nukuttiin.

Ja nukuttu ois' kai vieläkin, jos ei olis' erhe tullut: Tein kerran ma majani kiireessä, joka ei niin tiivis ollut. Kun heräsin, ma säikähdin, — yö yll' oli tähdin tuhansin.

Ei kenkään voi sitä aavistaa, mitä tähdet ne pienet haastaa, kun niitä ääneti katselee mies yksin miettivä maasta. Mua itketti, mua hävetti — ja sitten mua myös suututti.

Ne kertoivat tarua muinaista, miten isänmaall' oli hätä, miten vieraan miekalla lyötihin ja ristillä maata tätä. Mut kansa nous' kuin teräsjous' ja sotapurret maassa sous'.

Mut tähtien silmät ne hämärtyy, jo katkesi kansan jousi. Ja vesillä Suomeni sorjan tään vain sorron haahdet sousi. Käsi vierahan oli ohjissa maan. Savut hiljaiset korvesta kohosi vaan.

Taas tähdet ne tuikkivat kiivaammin, ja korven kansa nousi, ja kautta Suomeni sorjan tään taas Suomen purret sousi. Maat, kunnahat jo kukkivat. Helavalkeat vuorilla leimuavat.

Ken tohtii ne valkeat sammuttaa? Ken ryöstää soihtusi sulta? Ken kurja uhata uskaltaa tään kansan pyhää tulta? Miks' itkette oi, tähdet te, mitä mietitte, miksi te pelkäätte?

Ulos juoksin. Yö oli haihtunut puut punasi aamurusko. Pois sammui soihdut tähtien, mut mull' oli uusi usko. Ja kun katsahdin, niin huomasin, että kodin jo nurkilla olinkin.

Minä huusin ja hurjana riemastuin, mut kun minä katsoin taaksi, oli poissa mun metsäni morsian ja maja oli mennyt maaksi. Kaikk' untako? Sen tiesin jo. Toki kiitos kaikesta, Tellervo!

Pyhä kevät

(1901)

Pyhä kevät.

Hertan henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo kätkee kääriliinat, sydän uuden uskon saa.

Maa, mi nukkui hangen herää uuteen elohon, kautta ilman kannel kaikuu: "Vapahtaja noussut on!"

Herää sydän ihmisenki iloinensa suruineen. Astu, aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!

Aleksis Kivi.

[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokak.]

Syntyi lapsi syksyllä — tuulet niin vinhasti vinkui — tuult' oli koko elämä, nähnyt ei kesää, ei kevättä, eli vain syksystä jouluun.

Syksyn lapsilla kiire on — päre pihdissä sammuu — aatos lentävi, aivot takoo, veri paksuna päähän sakoo, ovella Sylvester uottaa.

"Varro vielä, oi vanha vuos'!" — tuulet niin vinhasti vinkuu — "jouda en viel' sua seuraamaani" Vanhus ovella nyökkää vaan: "Saat elää syksystä jouluun."

"Viivy, viivy, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — "niin täysi, niin täysi on sydämein sen tahtoisin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuolooni"

Hetket rientävi, kello lyö — tuulet niin vinhasti vinkuu — "Onko, onko jo keskiyö?" "Päätä, lapsi, nyt päivätyö, jo aamun tähtöset tuikkii."

Vielä hetki, oi vanha vuos'!" — päre pihdissä sammuu — kannel heikosti helkähtää, kääntyvä ovella harmaapää — loppui laulajan vuosi.

*

"Minne viet mua, vanha vuos'?" tuulet niin lauhasti tuoksuu — "minä niin pelkään ja vapisen". "Rauhoitu, rakas lapsonen, ovella taivaan jo ollaan."

Astuvi sisähän vanha vuos' — taivaan kynttilät loistaa — saattavi laulajan Luojan luo: "Tässä poian ma pienen tuon, jok' eli vain syksystä jouluun."

Virkkavi Herra Jumala — tuulet niin lauhasti tuoksuu — "Etkö kesää sa nähnytkään?" "Näin vain syksyn ja talven sään," laulaja vavisten vastaa.

Kyyneltyy silmä Jumalan — taivaan kynttilät loistaa — "Siis suvi suli' olkohon ikuinen! Mut virka, poikanen poloinen, ken olet ja mistä sa tulet?"

"Laulaja olen ma laadultain" — tuulet niin lauhasti tuoksuu — "tulen tähtösestä ma pienestä, min nimi on maa." — "Mihin kuolit sä?" "Kurjuuteen kuolin ja nälkään."

Vihastuu Herra Jumala — taivaan kynttilät sammuu — "Sano kansas', niin kostan ma kuolosi sun!" "Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun, et sille saa sinä kostaa.

Mut hiukan hillitse viimojas', ne liian vinhasti vinkuu mun maani armahan aukoilla. Suo paistaa päiväsi Suomen soilla!" — Näin laulaja tuskassa huutaa.

Hymyilee hyvä Jumala — taivaan kynttilät loistaa — "Voi oikein olla. Ehk' koetin ma sun kansaas' liiaksi tuulilla. Taas kukat kummuille nouskoon!"

Mökkiläinen ja hänen poikansa.

"Noh pojat, päivä valkeaa, on aika työn ja toimen. Jo aura pelloll' odottaa ja hepo eessä soimen.

On sääli heitä herättää, ois' hyvä maata heidän, mut säälittää myös kaunis sää, ja pien' on mökki meidän.

Ken nuorna tottui nukkumaan, ei vanhanakaan herää. Vain työttömyys se ruostuttaa, ei kyntö auran terää.

Ja näin ma heitä lohdutan, kun väsyvät ne milloin: tuo aika uuden huomenen, jo parempi on silloin.

Ja usein huomen valkeaa ja työ on yhtä kovaa, ma silloin koetan lohduttaa: nyt saatte hetken lomaa.

Ja tyytyväisnä työhönsä he nousee nukkumasta. Oi, heitä siunaa, Herra sä, oi, siunaa mökin lasta!"

Pursi yössä.

Ilta hiljainen lankeaa, purje leutona lepattaa, terhen nousevi tuolta, täältä, lahden pohjasta, laineen päältä, kutovi verkkonsa ylitse veen — poikanen yössä on yksikseen.

Huokaa öiset ulapat, saapuu sadat unelmat.

Vait'! Mikä valkoinen välkähtää Vellamon neitosen kyynärpää, tuolla polvi ja täällä kaula: "Laula, poikanen, mulle laula synnyt lempivän sydämen. Saat sinä suukkoni lämpöisen!"

Ja poikanen laulavi lauluaan niin vienon-soipoa, sorjaa, miten kuinka jos kauniit on kukkaset maan ne kuolo kuitenkin korjaa,

Mut tummanpa Tuonelan laineilla siell' lumpehet valkeat päilyy; ken siellä kohtaa kultansa, sen rakkaus iäti säilyy.

Varo, poikanen! joki eessä lie. Käy airoilleni jo virta vie!

Siellä kasvavi korkeat tammipuut, tuvat tummat on tammien alla, ei paistele siellä päivät, ei kuut, ei tähtöset taivahalla,

vaan iäti pirtissä pienessä vain siell' loistavi silmä armaan, ja keskellä leppien varjoavain ui Tuonelan joutsen harmaa,

Ylös, onneton! Vesi kiihtyvi! Kohta koski on! Se surmasi!

Ja Tuonelan joutsen se joikuu näin: "Yö, maailman äiti, sä hellä! Moni poikasi pyrkivi päivähän päin, mut kellä on onnea, kellä?

On hullu ja houkka se lapsonen maan, joka suruja syömeensä sulkee." Ja kauaksi orhit ne korskahtaa, kun kuoleman valtias kulkee.

Lakkasi laulu poikasen, Heräs' hän keskellä kuohujen; koski pauhasi, vaahto pärskyi, mela vapisi, venhe tärskyi, kastuvi poski poikasen — se on suudelma Vellamon neitosen.

Laulun lapsi.

Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori.

Mie itse hyväpä kelle?

Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin paatunut poveni.

Mie itse pahapa kelle?

En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin, kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki' on kaunista minulle tämän ilman kannen alla: ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaiketi' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.

Välirauha.

Ma tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vain välirauhaa, vain hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa.

Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon sun kanssasi, sydän kulta. Ole valmis, kun leijona valveutuu! taas silloin me iskemme tulta.

Ja tietköhön myös koko maailma sen, ett' tää on vain väliaikaa. Sun tänään ma rauhassa levätä suon. taas huomenna torvet raikaa!

Sähkö fantasia.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on. Tuli sieluni onhan sammumaton. Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet, pihat taivahan, pilvien jyrkänteet, oman itsenikin osaks' tuntea voin — sa yksinkö outo ja verhottu noin?

Siis lienet sentään Jumala. Sun ukkosessa kuulen ma, nään revontulten räiskehessä, myös ihmisessä, eläimessä, kannella taivaan, kaikkialla, ilmassa, maassa, maankin alla.

Mun sielussainkin olet siis. Jumala, Lempo taikka Hiis, Sa hirmuinen, sua palvelen. Sa suloinen, sua rukoilen: "Suo voimasi minussa vallita, minut lataa liekeillä, laululla!"

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan? Ne minusta löydät ainiaan, yön virran yhden ja toisen pyhän, epätoivon ja uskon uuden yhä, ivan ilkeän, haavehet hartahimmat, ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat, pelon pelkurimman, myös miehen mielen, meren kantelon, laaksojen, lampien kielen, kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta ole vastavirtoja puuttuva.

Ja olenhan itse vain vastavirta. Käy halki henkeni elämän pirta, teen työtä, taistelen, pyrin, toimin, en tiedä, lienenkö kude, loimi. Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Sukkulan surinan pääni päällä kuulen enkä arvaa, päivän neitikö helskyttää hääkangasta kultakarvaa. Mut jos hän Paivatär päreä ois', niin tottahan aamu koittais', ja jos hän kultakangasta lois', niin ilosta ilmat soittais'!

En tiedä. Yön sylissä yksin seison. Ukon jyrinän kuulen, nään salamat, tunnen päässäni nousevan hiusten — pelostako? kauhustako? Sanasta salaisen sähkön.

Voima mahtava, voima ankara, ken olet sa, oletko Jumala?

Jos olet myötäinen minulle, miksi et minulle taivu? Jos olet viholliseni, iske, että eessäs' vaivun! Virrat sieluni sulata yhdeksi! Asetu itse myötä tai vastahan! Valitse!

Maininkeja.

Tahtoi meri taideniekaks' tulla, lepäs' tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: "Oonko taideniekka?"

Päätään pudistaen veikko virkkoi "Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."

Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot hyrskymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: "Taitanen jo olla taideniekka?"

Päätään pudistaen veikko vastas': "Viel' ei riitä, viel' et taideniekka."

Lakkas' myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen sinikantta taivaan, muistutellen meren pohjatuulta, antain aavistusta myrskysäistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: "Onko taiteen tarkoitus siis tämä?"

Nyökkäs' päätään vanhempi ja vastas' "Jo nyt riittää. Olet taideniekka."

Taideniekan yö.

Yössä istuu taideniekka. Miksi helkkää rannan hiekka?

Yön on neitoset tulevat, yön on mustat morsiamet, valkeilla varsoillansa, ruskeilla ruunillansa.

"Kunnet neitoset kulette? Minun luokse miks' tulette?"

"Tuomme sulle tuomisia meren suurilta seliltä, ilman pitkiltä pihoilta; joko on ovesi auki?"

"On se auki auringolle, paistoa Jumalan päivän, ei yön yrityksille, Manan neitten maanehille."

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt Tuonen tyrskyttivät: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat?

Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten — ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Huusi hurja taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: "Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, Jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, jonk' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin; unista utuisen lemmen luon ma maalle uuden aamun."

Ilkkuivat Manalan immet, tytöt tuonen tyrskyttivät: "Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke kylän irstahan iloissa, naisten kahvinauruloissa; ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa."

Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kuni hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen: "En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän!"

Vyötti varren rautavyöhön, ulos astui talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi. — Ei ole sitten kuulununna.

Virta venhettä vie.

Virta venhettä vie. Mihin päättyvi tie? Lyö kuuhut purren puuta ja taikaa. Mikä ihminen on? Virvaliekki levoton. Jo miekka heljä riiteleepi jalkaa. Yks' syntyy meistä riemuun ja toinen murheeseen, ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen; kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa. Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie? Niin synkehinä synnit ne uhkaa. Hetken hehkuvi mies, sitten tummuvi lies, jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa. Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin ja poika perii kehdossa synnit isänkin, ja rinta täys' on ruumenta ja ruhkaa. Mihin päättyvi tie?

Virta venhettä vie. Koko maailma mun purressani häilyy, Meri ääretön, o! Etkö joudukin jo, suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy. Ois' aika maata Sunkin jo, suuri Jumala, ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea. Katso, kuinka kuolon varjot häilyy. Virta venhettä vie.

Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa, kaikki, kaikk' katoaa — kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin, viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää. Vaiko valhetta lie?

Virta venhettä vie. Ma luulen, kerran maailma herää; Susi lammast' ei syö, veli veljeä lyö, eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, mit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita ihminen kerää! Vaiko valhetta lie?

Surut.

Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: "Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, te huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet,

niin koetamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on!"

Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. "Pelkäätkö, Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?"

Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo nyt vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.

Jumalan vanki.

Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En tiedä alkuasi, en aavista loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.

Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo! Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hänellä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.

Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi häitä ymmärryksen valon.

Hymni tulelle.

Ken tulta on, se tulta palvelkoon. Ken maata on, se maahan maatukoon. Mut kuka tahtoo nousta taivahille, näin kaikuu kannelniekan virsi sille:

"Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua? Ei aivan! Aatos nousee mullasta. On kohtalosi kerran tuhkaks' tulla, mut siihen saakk' on aika palaa sulla.

Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen? Jumala, henki, tuli ikuinen. On ihmis-onni olla kivihiiltä, maan uumenissa unta pitkää piiltä,

herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat.

On elon aika lyhyt kullakin. Siis palakaamme lieskoin leimuvin, tulessa kohotkaamme korkealle! Maa maahan jää, mut henki taivahalle."

Hiukan tähtitiedettä.

1.

Tähtelän tanhuat.

Tähtöset tuikki niin korkealla. Minä olin maassa niin matalalla.

Miksi niin vilkutte tähtöset mulle? "Siksi me tähtöset vilkumme sulle,

että sun sielusi nousisi meihin, että sa astuisit auringon teihin."

Enkö siis astu ma auringon rataa? "Et sinä astune auringon rataa,

kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet, kuutamon välkkeitä rintaasi suljet."

Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin? "Noin sinä pääset Päivölän tupiin,

nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse! Siitä käy polku Luojankin luokse."

2.

Pohjantähti.

Oi, Pohjantähti, mi meille vilkut ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille kiertäville ja ihmismielille myrskyisille, jotk' ei saa rauhaa, vaan aina pauhaa!

Oi, kuin sua säälin, sa tähti kumma, mi luulet, että on elämän summa ain' aaltoin keskellä tyyni olla ja seista kaukana kalliolla, kun meri pauhaa ja ei saa rauhaa.

Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret ja tähtisarjat ja valo saaret, sua kumartaa kuun, päivän kulta, ja otava oppinsa ottaa sulta, niin myöskin henki inehmosenki.

Sua sentään säälin ma, tähti parka, mi tiedä et, miten veri karkaa, miten tulet riemun ja tuskan palaa, kun synti hehkuu ja sydän halaa, kun aatos pauhaa ja ei saa rauhaa.