Part 4
Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan: "Saattaako setä sanoa, miks' nämä minulle luotu?"
Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten, äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivuitse; "Ohoh sinua, kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle — saattaisko setä sanoa?"
Vaari vastahan vihelsi: "Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen — lähde toisehen talohon!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi.
Niin saapui suden kotihin.
Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa, männällä hopehisella; tyontyvi sisälle seppo, yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?"
Akka kiljas', kirnu kaatui, lapset parkaisi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: "Ken olet, kurja mieronkierto, mikä mies, mitä sukua?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin ma sysimäellä! etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin."
"Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle! tokko erkanet, elikkä —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, suvun tietä tietämähän suupieltä suru vetäsi, murhe mieltä mustentavi.
Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa.
Niin tuli ketun kotihin. Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja kavahti kannon päähän huutamahan: "On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki taata pitkät!"
Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varasi savuna pihalle saapi: "Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?"
Sanoi seppo Ilmarinen: "Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle; oon emoa etsimässä, taattoa tavoittamassa."
Repo vastahan remahti: "Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset; kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani — ei siellä sinun näköistä!"
Selitellä seppo koitti; "Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle —!"
"Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia! Kursi tiehesi, tahikka —!"
Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkoin hälle puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen.
Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä toisen vaaroja vaelsi, päivänäpä kolmantena suo suuri etehen aukes'.
Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: "Kun oisin syntynyt sudeksi taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulisäällä, koti ois' kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, mie itse emon sylissä — ja minun sylissä onni!"
Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui miesi maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten.
Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: "Kussa viivyt, maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos' johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vain saapuisi kuningas, sois' käsky sotien herran!"
Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonten päissä, koski rinnassa kohisi, voiton liekki, voiman virta, kutsumus kuningastöiden.
Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: "Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta; tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet; tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, Otavat, päivät kummat — tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!"
Näin se vannoi vanhin seppo, vannoi ruhtinasvalansa.
1897.
Hymyilevä Apollo
Hymni (1898.)
I.
Höyhensaaret.
Mitä siitä, jos nuorna ma murrunkin tai taitun ma talvisäihin! Moni murtunut onpi jo ennemmin ja jäätynyt elämän jäihin.
Kuka vanhana vaappua tahtoiskaan? Ikinuori on nuoruus laulujen vaan ja ulpukat lemmen ja unelmien; ilot kuihtuvat ihmisten.
Mitä siitä, jos en minä sammukaan kuin rauhainen, riutuva liesi, jos sammun kuin sammuvat tähdet vaan ja vaipuvi merillä miesi!
Kas, laulaja tähtiä laulelee, hän meriä suuria seilailee ja hukkuvi hyrskyhyn, ennen kuin käy purjehin reivatuin.
Mitä siitä, jos en minä saanutkaan, elon aamu min niin lupas varmaan, kun sain minä toivehet suuret vaan ja kaihojen kantelon armaan! ja vaikka ma lien vähä lapsi vain, niin jumalten riemut ma juoda sain ja juoda ne täysin siemauksin — niin riemut kuin murheetkin.
Ja vaikka ma laps' olen syksyn vaan ja istuja pitkän illan, sain soittaa ma kielillä kukkivan maan ja hieprukan hivuksilla, niin mustat, niin mustat ne olivat; ja suurina surut ne tulivat, mut kaikuos riemu nyt kantelen vielä kertani viimeisen!
Ah, kantelo pitkien kaihojen, sinä aarteeni oma ja ainoo! Me kaksi, me kuulumme yhtehen, vaikk' kohtalot kuin mua vainoo. Me kuljemme kylästä kylähän, ohi kylien koirien räkyttäväin, ja keskellä raition raakuuden sävel soipa on jumalien.
Me kaksi, me tulemme metsästä, salon suuren me ilmaa tuomme, me laulamme nuoresta lemmestä ja lempemme kuvan me luomme, me luomme sen maailman tomusta niin kuin Jumala ihmisen Eedeniin, ja korvesta kohoitamme me sen kuin vaskisen käärmehen.
Te ystävät, joiden rinnassa kyyt yön pitkät pistää ja kalvaa, te, joita jäytävi sydämen syyt ja elämä harmaja halvaa, oi, helise heille, mun kantelein, oi, helise onnea haavehein ja unta silmihin unettomiin — mun silmäni, suljit sa niin.
Kas, ylläpä mustien murheiden on kaunihit taivaankaaret ja kaukana keskellä aaltojen on haaveiden höyhensaaret, ja ken sinne lapsosen kaarnalla käy, ei hälle ne haavehet yölliset näy, vaan rinnoin hän uinuvi rauhaisin kuin äitinsä helmoihin.
Mitä siitä, jos valhetta onkin ne vaan ja kestä ei päivän terää! Uni totta on, siksi kuin valveutaan ja vaivat ne jällehen herää. Moni nukkui nuorikin toiveisiin ja heräsi hapsihin hopeisiin: hän katsahti ympäri kummissaan ja uinahti — uudestaan.
Miks' ihmiset tahtovat, taistelevat ja koettavat korkealle? Kuin korsi he sentään katkeavat ja murtuvat murheen alle. Ois' lempeempi, lauhempi kuolevain vain hyviä olla ja hymytä vain ja katsoa katsehin kirkkain niin vain sielunsa syvyyksiin.
Näät unessa murheet ne unhottuu ja rauhaton rauhan saapi, näät unessa vankikin vapautuu, sen kahlehet katkeaapi, moni köyhä on rikas kuin kuningas maan, kevyt kantaa kruunu on ruhtinaan, ja kaikki, kaikki on veljiä vain — oi, onnea unelmain!
Oi, onnea uinua uudelleen nuo nuoruuden siintävät sillat, ja itkeä jällehen yksikseen yöt armaat ja kuutamo-illat; taas uskoa, että on aamu vaan, kaikk' että voi valjeta uudestaan, uus' leikki ja lempi ja laulu ja työ — uus' uhata myös sydän-yö!
Taas uskoa kaikuhun kanteleen, tulilippuhun pilvien linnan, punaruusuihin, lempehen puhtaaseen taas kahden puhtahan rinnan, taas uskoa itsensä rikkahaks' ja maailman suureks' ja avaraks' — ah, tiedä en auvoa armaampaa, kun nuorna sen uskoa saa!
Ei tiedä hän auvoa armaampaa, joka kaiken sen kadotti kerran, joka häkistä katseli maailmaa, näki siitä vain vaaksan verran, haki haavettaan, löys' elämää, löys' maailman markkinavilinää, näki räyhäävän raakuuden, tyhmyyden — niit' aikoja unhota en!
Kun muistelen, kuinka ma kerjännyt olen koirana lempeä täällä, miten rikasten portailla pyydellyt olen tuiskulla, tuulisäällä vain lämpöä hiukkasen, hiukkasen vain — ja kun minä muistelen, mitä ma sain ja mitä ma nielin ja vaikenin, ja mitä ma ajattelin!
Miten oon minä kulkenut, uskonut, etteivät ne unhoitukaan! ja sentään ne oon minä unhoittanut kuin unhoittaa voi kukaan. Ja sentään se nousi, min kohtalot kaas', ja sentään ma seppona seison taas, taas taivahan kansia taon ja lyön — oi onnea tähtisen työn!
Ne saapuvat, saapuvat uudestaan mun onneni orhit valkeet, ne painavat vanhalla voimallaan mun rintani jättipalkeet, taas kirkas on taivas ja kukkii maa, taas säkenet suustani suitsuaa, mun ääneni on kuni ukkosen, soi maan yli jylinä sen.
Mitä siitä, jos haaveeni langat vain lie lankoja hämähäkin! Mitä siitä, jos auvoni nyt ja ain' ois' laulua laineiden näkin! Sitä sinne ma seuraan, se minne mun vie, vaikk' oisi mun eessäni manalan tie ja heräis' en täällä, en sielläkään — unen laulavan lapseksi jään.
Elon arpani tahdon ma ainoisen, elon onnesta osani kerta! Olen imenyt rintoja totuuden, mut niistä vaan tuli verta. Siis tulkaa, te utaret unelmien, minä vaivun valtahan taikuuden, luon silmäni sielujen kuutamohon — unen loihtu on loppumaton.
Oi, kauniisti mulle te kaartukaa, mun tahtoni taivaankaaret! mua hiljaa, hellästi tuudittakaa, — te henkeni höyhensaaret! Mua katsokaa: sama lapsi lien kuin aamussa alkavan eloni tien, samat mullekin olkaa ja antakaa sama mulle taivas ja maa!
Mua murhe ja vaivat murtelee, toki tahtois' vielä en kuolla. Mut kuulkaa, jo äitini huhuilee Manan aaltojen tuollapuolla. Oi, odota hetkinen, äityein! En viel' olis' valmis ma matkallein, sydän tää on synkeä, syyllinen — suo, että sen valkaisen!
Suo, että ma ensin huuhdon vaan nämä huonot tunteet ja aatteet, suo, että ma päälleni ensin saan ne puhtahat, valkeat vaatteet, jotk' ompeli onneni impyinen, hän, hämärän impeni ihmeellinen, min kuvaa kannan ma sydämessäin siit' asti kuin hänet näin.
Me tulemme, äitini armahain! Oi, katso, meitä on kaksi! Ah, arvaa, ken mulla on kupeellain! Niin oisitko rikkahaksi sinä uskonut koskaan kuopustas? Ja katso, me pyydämme siunaustas, sun poikasi synkeä, syyllinen ja mun impeni puhtoinen.
Kas, kuin hän on kaunis ja valkoinen ja muistuttaa niin sua! Hän on niin hellä ja herttainen, vaikk' ei hän lemmi mua. Älä kysele häitä, miks' tänne mun toi, mut usko, se niin oli parhain, oi, ja usko nyt, ett' olen onnellinen kuin päivinä lapsuuden!
Älä kysele multa sa laaksoista maan! Ei olleet ne luodut mulle. Mut jos sinun silmäsi tutkii vaan, voin laulaa ma laulun sulle kuin lauloin ma lapsen aikoihin — kas, lauluna helkkyy se helpommin ja kyynelet kuuluvat kantelehen; niit' ilmoita muuten ma en.
II.
Laulu metsästä.
Voin laulaa ma laulun yhden vaan: "Oli lahden rannalla talo, ja kauaksi yöhön kaameaan sen vilkkui ikkunan valo. Mut kaikista, kaikista kauimmaks' sen huonehen kuumotti valoa kaks,' miss' äiti se valvoi vuoteellaan ja vuotteli kuopustaan.
Tuli kuopus se kerran kotihin. Oli sammunut ikkunan valo. Oli autio huone se armahin, ja tyhjä, tyhj' oli talo. Mut kirkkomaall' oli kumpu uus, ja kummulla humisi koivu ja kuus ja kasvoi kukkaset tuttavat, emon ennen kastelemat.
Ja poika se matkasi maailmaan, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli ympäri huojuvat hongat vaan ja synkkänä huokasi salo. Kävi yksin kulkea raskahaks', hän löysi kumppanin, löysi kaks', löys' myöskin maantien mahtavan, tien kullan ja kunnian.
Oli kylmät ne mieron nuotiot, ei vilkkunut ikkunan valo, Oli ympäri korvet autiot ja peikkoja vilisi salo. Ja tulilla öisillä kuulla sai niin paljon, niin paljon pahaa vain ja maailman markkinarähinää, vain harvoin ystävää.
Ja poika se erosi yksikseen, ei vilkkunut ikkunan valo. Mut oli kuin korpehen yölliseen ois' kohonnut pikkunen talo. Oli kuin hän katsellut kaukaa vaan ois' riemuja, murheita mustan maan ja elellyt pienessä töllissään, yön helmassa, yksinään.
Oli pimeä mökki se erakon, ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon, kuin kuoloa saneli salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä kylm' oli mökin lies — ja kylm' oli mökin mies.
Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo. Ja kun hän astahti mökkihin, oli permanto peitetty kukkihin, oli lämmin, lämmin nyt mökin lies — ja lämpeni mökin mies.
Ei yksin hän töllissä ollutkaan, siks' vilkkui ikkunan valo, siks' hongat kaikk' oli hopeissaan, pyhävaatteissa viita ja salo. Ei olleet ne kultia kunnian, ei helyjä mammonan, maailman, oli linnunlaulua sydämen — oli riemuja rakkauden.
Mökin lasilla lintunen lauleli Ja vilkkui ikkunan valo! Ja katso, katto se kohosi, ja mökistä suur' tulitalo. Kas, mökki laajeni maailmaks', maa itse aavaks' ja ihanaks', oli laulua täys' koko avaruus ja aurinko oli kuin uus'!
Se lauloi laulua kotoista, miten vilkkuvi ikkunan valo, vaikk' ympäri korpi on kaamea ja kuoloa sanovi salo. Se lemmen lämpöä lauleli, oman kodin se onnea ylisti, myös joulua kuusten ja kynttiläin, ja lapsien leikkiväin
Se lauloi pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon, joka kädelle toiselle tukena ois' ja pyyhkisi otsan ryppyjä pois, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Mut laulu se muuttavi muotoaan, yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko mökkiä kiertävi vaan, jost' tullut suuri on talo. Ne saapuvat, aavehet yölliset, ne tunnon tuskat ja pimeydet, ne pistot syyllisen sydämen — ja ne pistävät syvällen.
Ja erakko tutkivi itseltään: "Mulle vilkkuisko ikkunan valo? Se ei mulle vilkkunut ennenkään. Munko ois' tämä suuri talo? Ei, ei, minun mökkini pieni on vain. Tää lienevi linnoja unelmain! Mill' oisin ma ansainnut, onneton, "niin korkean auringon?"
Taas laulu se muuttavi muotoaan, yhä vilkkuvi ikkunan valo. Mut erakko metsiä hiihtää vaan ja synkkänä huojuvi salo. Hän yksin hiihtää ja harhailee, hän kanssa peikkojen kamppaelee, ja kanssa syömmensä syyllisen — hän kamppaelee katuen.
Niin suurina surut ne saapuivat, mut vilkkuvi ikkunan valo! Mökin lasit on suuret ja valoisat ja tölli on suuri talo. Mik' ihme! Hän katsovi mökkiin päin, jumal'auta! hän aavehet voittaa näin saa rauhan ja uskoo ja riemuitsee — ja hän saapuvi mökilleen.
Taas laulu se muuttavi muotoaan, oli valhetta ikkunan valo! Oli härmää ne honkien hopeat vaan, taas synkkänä huojuvi salo. Mut erakko yksin hän vuoteellaan vain kattohon katsoo ja katsoo vaan, ja liettä kylmää hän koettelee ja hymyy ja hyräelee:
"Mitä siitä, jos minulle ilkkuvi vaan tuon ihanan ikkunan valo, jos kuuset ne kuurassa olikin vaan ja valhetta jos oli talo! Toi valhe voiton mun sydämehen. Siis uskon, siis uskon ma valheeseen, ja suljen jällehen silmät kiin' — taas onneni näen mä niin."
Ja laulu se muuttavi muotoaan, kas, vilkkuvi ikkunan valo, taas hongat kaikk' ovat hopeissaan ja kullassa kuultaa salo. Taas katto kaartuvi taivaihin, mökin permanto peittyy kukkihin, taas lämmin, lammin on mökin lies — ja lammin on mökin mies.
Hän uneksii pienestä kädestä, joka sytytti ikkunan valon, joka hoiteli liettä lämmintä ja kukkihin kylvi salon. Hän uskoo ja toivoo ja uinuvi vain, ja kiittävi onnea unelmain, kun surut ne yölliset saapuvat tai aavehet kolkuttavat.
Ja näin hän kiittävi onneaan: "Oi, vilkkuos ikkunan valo! Mitä siitä, jos pieni on mökkini vaan, kun mulle se suuri on talo! Mitä siitä, jos lieteni kylmä on, kun mulle se antavi auringon, ja muut jos ei lintua kuulekaan, kun mulle se laulavi vaan!"
Hän istuu ja hymyy ja hyräilee, yhä vilkkuvi valkeen valo. Mika lie, joka kaukaa humisee? Vai onko se vaan sinisalo? Vai onko mökkiä ollenkaan? Ja onko mökissä istujaa? Ja onko valhekin olematon? Ken varma on, vastatkohon!
III.
Aurinkolaulu.
Näin lauloin ma kuolleelle äidillein ja äiti mun ymmärsi heti. Hän painoi suukkosen otsallein ja sylihinsä mun veti: "Ken uskovi toteen, ken unelmaan, viis siitä, kun täysin sa uskot vaan, sun uskos' se suurin on totuutes' — usko, poikani, unehes'!"
Miten mielelläin, niin mielelläin hänen luoksensa jäänyt oisin luo Tuonen virtojen viileäin, mut kohtalot päätti toisin. Vielä kerran viimeisen viittasi hän kuin hän vain viitata tiesi; taas seisoin ma rannalla elämän, mut nyt olin toinen miesi.
Nyt tulkaa, te murheet ja vastukset niin saatte te kokea muuta! Nyt raudasta mulla on jänteret, nyt luuni on yhtä luuta. Kas, Apolloa, joka hymyilee, sitä voita ei Olympo jumalineen, ei Tartarus, Pluto, ei Poseidon; hymyn voima on voittamaton.
Meri pauhaa ja ukkonen jylisee — Apollo saapuu ja hymyy. Ja katso! Ukkonen vaikenee, tuul' laantuu, lainehet lymyy. Hän hymyllä maailman hallitsee, hän laululla valtansa vallitsee, ja laulunsa korkea, lempeä on; lemmen voima on voittamaton.
Kun aavehet mieltäni ahdistaa, niin lemmi! ja aavehet haihtuu. Kun murheet sun sielusi mustaks' saa, niin lemmi! ja iloks' ne vaihtuu. Ja jos sua häpäisee vihamies, niin lemmellä katko sen kannan ies, ja katso, hän kasvonsa kääntää pois kuin itse hän hävennyt ois'.
Kuka taitavi lempeä vastustaa? Ketä voita ei lemmen kieli? Sitä kuulee taivas ja kuulee maa ja ilma ja ihmismieli. Kas, povet se aukovi paatuneet, se rungot nostavi maatuneet, taas kutovi lehtihin, kukkasiin ja uusihin unelmiin.
Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk' aina ei esille loista. Kas, hymy jo puoli on hyvettä ja itkeä ei voi ilkeä: miss' ihmiset tuntevat tuntehin, liki liikkuvi Jumalakin.
Oi, antaos, Herra, sa auringon, mulle armosi kultaiset kielet, niin soittaisin laulua sovinnon, ett' yhtehen sais' eri mielet. Ei tuomita voi, ken ymmärtää. Sävel selvittää, mikä salahan jää, näin ihmiset toistansa lähemmä vie sen kautta vie jumalan tie.
Oi, onnellinen, joka herättää noin voimia hyviä voisi! Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi! Miks' emme me yhdessä käydä vois'? Jos murtuis' yks', muut tukena ois'. Oi, ihmiset, toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa. Tääll' on toki tilaa kaikilleni on ketoja auran kääntää, on lehtoja laulella neitojen ja saloja sulhojen vääntää. Kas, lempi maailman levittää! Oi, ihmiset, toistanne lempikää ja laivahan ääriä tavoittakaa!
Niin pieni, pieni on maa. Niin pienet, pienet on piirit maan, mut taivas on suuri ja laaja, kupu jumalten kuultava korkeuttaan, pyhä kirkkaus tähtistä aja: yks' vaan on taivas, yks' jumala vaan, on jokaisella se sielussaan, ja taivas on rauha täytetyn työn; se estävi aavehet yön.
Sun mieles' jos kaäntyvi murheisaks' elon pitkillä pientaroilla, niin aitaa sarka ja aitaa kaks' ja onnes' sa löydät noilla. Ja kohtalos' kuinka se muuttuukin, käy elosi päivään tai pilvihin, niin yksi, yksi on varma ain': työn onni on oikea vain.
Oi, kaikuos, kantelo, kautta maan, soi, soittoni, kodasta kotaan, niin mökkiin kuin linnahan ruhtinaan, kaikk' kutsuen suurehen sotaan! Oi, kaikuos kauniisti, kantelein, oi, helise hellästi, sydämein, nyt sykkiös kerrankin päivähän päin työn onnea ylistäin!
Se talo, min portilla kilpi on: "Tässä talossa tehdään työtä," se talo on pyhä ja pelvoton ja pelkää ei se yötä. Työs olkoon suurta tai pientä vaan, kun vain se tähtää suurempaan, ja kun sitä palkan et tähden tee, se arvonsa ansaitsee.
Työ raatajan riemulla palkitsee ja tekijän terveydellä, työ himoja huonoja hillitsee myös syyttömän sydämellä. Oi, rauhaa päätetyn päivätyön! Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön, ja nuorena, vankkana nousevi hän taas uutehen päivähän.
Ah, antaos, Herra, sa armas sää, kun raatajan ilta raukee! Hyvät enkelit, kauniisti hymyilkää, kun työmiehen hauta aukee! Ah, nouskosi kirkasna päivyt uus', kun loppuvi raatajan rauhattomuus ja päättyvi pitkä päivätyö! Herra, valkaise vaivamme yö!
On monta uskoa päällä maan ja toinen toista kiittää, mut laulajalla yks' usko on vaan, elin-ijäksi hälle se riittää: min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on iäistä, sen verran meistä myös jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää.
Ja yhden ma varman tiedän sen, kun löydy ei tietä mistään: on työtä tehtävä jokaisen, puu tutaan hedelmistään. Se usko, mi sitä ei opeta, sitä uskoa täällä ei tarvita, se on uskoa usmien, haamujen, ei uskoa ihmisten.
Kuka tietävi, mistä me tulemme ja missä on matkamme määrä? Hyvä, että me sitäkin tutkimme, ei tutkimus ole väärä. Mut yhden me tiedämme varmaan vaan me kuljemme kumpuja mustan maan, ja täällä meidän on eläminen, miten taidamme parhaiten.
Me olemme kaikki nyt laivalla ja kynnämme suurta merta. Me synnyimme tänne vaivalla ja vaivalla kuolemme kerta. Mut se mikä niiden on välillä, se olkohon lämpöä, lempeä. Kas, yössä kun yhtehen sattuu kaks, käy kulkukin helpommaks.
Mut emmehän yössä vain astukaan, myös aamussa astelemme. Vaikk' kuljemme kumpuja mustan maan, niin maassa tok' kiinni emme. Tääll' onhan niin paljon muutakin kuin multaa, on kaunista, kultaakin, kun elämän ääriltä etsimme vain tai kuiluista kuolevain.
Tai katsokaa, miten lainehet ikikauniisti rantoja kaulaa! Tai kuunnelkaa, miten lintuset ikilempeesti lehdossa laulaa! Tai ootteko nähnehet illan kuun ja kuullehet kuisketta metsänpuun, min ylitse valkeat hattarat suvitaivaalla vaeltavat?