Part 7

Juuseppi istui hetken äänettömänä, hieman humalassa ja hänestä lemahti somaan ja koreaan kamariin viinan ja tupakan haju. Sitten hän huomautti ikäänkuin välinpitämättömästi:

— Mikäpä sen niin tarkkaan tietää, että minä olen syypää...

Sitten oli tullut valkoisenverevän tytön kyyneleitä ja huudahduksia ja kiivastuneita syyttelyjä:

— Kyllä niitä on todistajiakin sattunut. Saat sen maksaa lapsellesi eläkkeen, vaikka lakituvassakin, kun niin olet... Ei se ole kaunista sinultakaan, eikä halpaa...

Juusepin sydämeen oli ensin tulvahtanut sääli nähdessään naisen kyyneleet ja sitten tukahduttavana ja raskaana käsitys koko elämän yksitoikkoisuudesta, harmaudesta ja turhuudesta. Hän oli huomauttanut ivanväännös äänessään:

— Ensin rakastakaamme ja sitten riidelkäämme! Mitäpäs siinä. Sehän on tapa maailmassa.

Juuseppi oli haparoinut lakkinsa ja kävellyt ulos yöhön. Sitten hän oli seisoskellut hetken, huokaissut, ottanut puukkonsa ja katkaissut palan pyykkinarua ja mennyt vajaan.

Savuke sammui. Nyt Juuseppi nousi, asetti narun kaulaansa ja ajatteli, että hetken kuluttua ei enää olisi Aholan Juuseppia, vaan ainoastaan ruma ruumis, mustan puhuvin kasvoin, silmät pullistuneina, kieli venähtäneenä, sinisenä möhkäleenä... Juuseppi kurkotteli tyhjyyttä, naru piukkeni, ruumis roikkui, värisevin säärin, kurkku korahti.

Silloin veitsi välähti, naru katkesi ja Juuseppi pudota rysähti kasaan, ärisi ja puistalehti, konkoili sitten nelinkontin kuin joku elukka, kääntyi istualleen ja tuijotteli mulkoilevin, älyttömin silmin.

— Enkeli, oliko se enkeli. Mitä oli tapahtunut? Oliko Juuseppi kuollut? Ei, hän eli, ja tuo tuossa oli tämän maalaillun talon komea tytär, joka aikoi saada Juusepin maksamaan housuveroa viisin, kuusinkymmenin tuhansin. Siksi se oli katkaissut narun.

Vaaleaverinen nainen seisoi ohuissa pukineissa, hiukset levällään ja väänteli käsiään: — Juuseppi poloinen! Itsensä se aikoi menettää...

Mutta Juuseppi kysäisi heti, kun hänen kangistunut kielensä kääntyi:

— No, mitäs sinä minusta vielä?

— Oi, Juuseppi, miten sinä noin... Emmekö voisi vielä elää yhdessä. Me olimme niin onnellisia.

— Yhdessä edelleen. Miksei: mökkirähjä, lauma mukuloita, orjuus ja kurjuus... Siinä tulevaisuus! Varoja, varoja sellaiseen yhdyselämään tarvitaan, jos mieli sen olla otollista.

Nyt huokaisi maalaillun talon vaalea tyttö, hajallisin hiuksin: — Juuseppi, miksi sinä talosi pelasit?

Niin miksi! Mikäpä sen tiesi. Täytyi pelata. Ja nyt taasen täytyisi saada talo takaisin, välttämättömästi täytyisi. Ja Juuseppi innostui ja selitti aikeensa tytölle, puolihöperönä, kiihkeästi:

Se Aholan Juusepin kotitalon isäntä Musta-Samu on kuollut tapaturmaisesti ja talon haltijaksi on jäänyt leski, vanha, karvaleukainen, pöhölihainen möhkäle. Hänet aikoo Juuseppi saada pauloihinsa, naida ja päästä jälleen syntymäkotinsa isännäksi. Sitten se vanha vaimoihminen pian kuitenkin kuolisi ja Juuseppi olisi vapaa ottamaan emännäksi maalaillun talon tyttären, elää lihan ja luonnon jälkeen ja saattaa vapaasti maailmaan pieniä ihmisasukkaita... Niin, täksi epämieluiseksi odotusajaksi olisi naisen parasta muuttaa johonkin edemmä, outoihin seutuihin, että välttyisi kaikki häly ja tyhjä puhe...

Ja katso, maalaillun talon komea tytär seisoi valjuin, ihmettelevin kasvoin ja suostui; kyyneleisenä, hieman ivallisena ja kylmänä ojensi hän kätensä: selvä. Kääntyi ja käveli ylitse pihan, lanteet soutivat, vartalo keinui, hiekka narisi anturan alla.

Juuseppi istua läsötti vajan lattialla kirvelevin kauloin, kädessään nuoranpätkä, jaloissaan välkkyvä veitsi.

IV.

Näistä puolin alkoi kuulua kylillä kuihke, että Juuseppi kosiskeli Mustan-Samun leskeä, paksua, karvaleukaista kellivatsaa. Oleili ikäänkuin renkimiehenä talossa, jossa äskettäin oli ollut isäntänä ja jossa tuli piammiten jälleen olemaan. Sillä jonakin marraskuisena kylmän kirkkaana päivänä vihittiin ikäkulu leski ja Aholan Juuseppi, nuori, vohlokka poika.

Aika rupesi kierimään. Juuseppi oleili vakaana ja vaiteliaana, kuten ainakin isäntämies. Teki töitä ja katsasteli tarkasti taloutta, maisteli taidolla viinaa, oli kaikessa kohtuullinen. Muisteli välillä sitä komean talon komeaa tytärtä, joka oli muuttanut johonkin etäisempään kylään, jossa sillä poika, pieni poika, Juusepin poika...

Mutta aika kieri yhä. Meni vuosi ja toinen ja kohta kolmaskin. Juuseppi pitkästyi ja työlästyi oloonsa. Se vanha naisihminen, aviopuolisonsa, eli yhä edelleen ikäänkuin kiusalla. Oli kuin olisi Jumalakin uneuttanut koko eläjän ja jättänyt hengen sille, jolle ei siitä ollut itselle iloa ja muillekin vain haittaa ja vastusta. Juuseppi ihan synkistyi. Mietti jo sellaisia asioita, joista oli kuullut kansan taruavan tämänlaatuisissa tapauksissa, kuten myrkynsekoittamista ruokakuppiin ja muuta.

Näyttipä kuin olisi aika mennyt odotellessa, elämä luiskahtanut läpi kämmenten kuten limainen, niljakka made.

Mutta sitten vanha vaimo kuitenkin kuoli. Syksyn sateella hän luiskahti märältä, niljakalta porraspuulta koskeen vaatteita huuhtoessaan ja hukkui. Juuseppi oli päältä nähden kylmän tyyni, mutta hänen sisällään oli myrskyä ja iloisuutta. Nytpä hän viimein eläisi, eläisi kuten muutkin ihmiset, nauttisi vauraan talon pösön elämästä, kuten muutkin, täysin kahmaloin. Hän oli valmis pitämään häät ja hautajaiset yksin tulin!

Hän kirjoitti sille kauniin talon kauniille tyttärelle sinne etäiseen kylään: — Nyt on asiat niin kuin niiden mennä piti. Se tämän talon emännän kuvatus on nyt vainaja. Uusi tarvitaan. Tule. On häät, ja alkaa uusi elämä...

Meni pari viikkoa ja Juusepille tuli kirje. Ei se sisältänyt kuin jonkin lauseen: — En voi vielä tulla. Minäkin rupesin tässä emännäksi, sinua odotellessani. Talo on iso, mutta isäntä on vanha, vaikka tuskin se sentään ylen pian kuolee. Varro siis vähän, kuten minäkin olen odottanut...

Kun Juuseppi sinä iltana hämärissä astui kartanolle talostaan, muisteli hän kauniin talon kaunista tytärtä, sen poikaa, omaa poikaansa, jota ei ollut nähnyt ja joka ihmisten edessä ja virallisesti oli erään vanhan miehen poika... Kylmänä myöhäissyksyn iltana näki hän renkinsä palaavan työstä, parin piikapalvelijansa askartelevan navetan puolella ja mustan korpin louhottelevan ylitse talon. Ja Juusepin sydämeen laskeutui autiuden ja yksinäisyyden tunto. Hän oli yksin maailmassa. Ja äkkiä hän tunsi itsensä vanhaksi, hän, tuskin viisissäkolmatta oleva mies. Mitä — suriko hän sitä tyttöä? Paljonhan naisia maailmassa. Kuitenkin: paljon oli iäksi mennyt...

Ja Juuseppi käveli lysmähtelevin jaloin alas kartanon mäkeä saunalle kylpeäkseen. Jalka nousi vaivalloisesti, ja takin taskusta pisti esiin pullon kaula.

SAIRAS HESE JA HESEN OMAISUUS.

Siitä oli jo kauan, monta vuotta. Lääkäri oli koputellut, kuunnellut ja kurkistellut torveensa Hesen hengittäessä röhisevin rinnoin. Sitten tohtori oli pudistellut isoa päätään, joka oli puhdas ja sileä kuin kananmuna, ja kysäissyt, että kuinka runsaasti, kuinka runsaasti on isännällä sitä maallista tavaraa.

Hese oli ajatellut harmaata taloaan, peltoja, kymmenkuntaa lehmää, paria juhtaa ja sitäkin, että ne kylillä puhuivat, kuinka se Alatalon Hese pärjää hyvästi, on vöyräs eläjä. Mutta hän karautti kurkkuaan, silmäsi tohtoriin huuli törrössä, niin että tupakkapurujen kellastuttamat hammaspiikit näkyivät, ja sanoi, että pirustako sitä olisi niin pulskasti. Hyvä, että saa suurusmurun rintaan, jopa sitten märkiviä keuhkoja ruveta parantelemaan rahan voimalla...

— Jaha, jaha, oli tohtori hokenut, se puhdas ja sileä pää nyökähdellen, ja sitten se oli kirjoittanut reseptin, jolla Hese sai apteekista pullon, jonka kupeeseen oli liimattu pitkä paperinen pyrstö. Hän maksoi, mitä oli menevää, otti hevosensa, tempasi suitsista ja karautti pois kaupungista äkein mielin. Hän oli nyt varma, että ne pienet, kavalat vihamiehet istuivat hänen rinnassaan, nakersivat ja valmistivat hänelle tuhoa. Eikä niitä vastaan voinut mitään, ei muuta kuin istu ja odota kunnes ne ovat työnsä tehneet. Lääkäri, no, se oli sitä varten, että nylkisi liiat pennit pois sairailta ja hautaan meneviltä. Hese luotti sangen vähän siihen karvasnesteiseen pulloon, jonka kaula törrötti hänen sarkatakkinsa taskusta.

Hän lausui kirosanan, tempoi suitsia ja laski niin, että somero pirisi kolisevien rattaiden alla. Hän kirosi vielä toistamiseen ja mietti, että kaikki tämä oli saanut alkunsa siitä, että oli silloin ottanut akakseen sen Mäkelän Salmen, hentoluisen naisen, josta ei ollut mihinkään, jossa oli rintatauti, joka teki rintatautisen lapsen ja kuoli kohta sen jälkeen lapsineen kaikkineen. Niistä kai se taudin itu oli jäänyt Heseenkin, kuten hän oli viime aikoina luissaan tuntenut ja nyt saanut vahvistuksen puhdaspäälakiselta tohtorilta.

Hän kirosi vielä ja löi hevostaan kovempaan juoksuun. Näin nyt piti käydä, kun hän jonkin lehmän ja tuhatlappusen persolla otti sen Mäkelän Salmen. No, nyt sait vaikka raakata partasi ja ruveta laudalle valmiiksi odottelemaan hautaa. Eipä silti, mietti hän edelleen, etteikö tästä maailmasta hennoisi erota. Ei tämä niin makea paikka ole. Kuolema, se oli niin jokapäiväinen juttu. Eikä hän pelännyt sitä tulevaistakaan elämää, eikä sitä liioin ajatellutkaan. Hän oli kyllä kuullut mainittavan siedä olevan kaksi majapaikkaa, paremman ja pahemman. Mutta Hesestä tuntui melkeinpä yhdentekevältä, kumpaan hän joutuisi. Ihmisiä vartenhan ne olivat rakennetut molemmat, ja tottapahan siinä yksi pärjää missä toinenkin.... Ja sitäpaitsi tämä ruumishan mätäni maassa nuuskaksi, keuhkojen jo nyt alettua mädätä. Sen täytyi siis olla Hesen henki, joka joutui toisiin tai toisiin olosuhteisiin siellä kaukana. Ja hänestä tuntui, että se sormin koskettelematon henki, sielu jos sitä nyt hänessä oli — oli kokonaan toinen elävä kuin hän, Alatalon Hese. Tottapahan pitää huolta itsestään. Ei Hese ainakaan rupea sen puolesta suremaan...

Tällaiset työläät mietteet valuskelivat Hesen tajun läpi, kun hän istuskeli ajopeliensä tärisevällä istuimella ja läheni kotiaan, Alataloa, missä hänen, isännän, lisäksi asui ainoastaan pari piikaa ja renki. Aluksikin oli hän jo unohtaa koko tautinsa taittuessaan talon töihin; ryki rykimisensä, korjasi mäihä poskessaan ja touhusi töissään. Sitten hän kuuli renkinsä puhuvan, mitä naapurin isäntä oli sanonut, että jokohan se Hese nyt uskoo, että tauti on, kun kävi tohtorissa. Parasta, että nakkaisi loput keuhkot kissalle ja jättäisi talon terveiden miesten hoitoon, ennenkuin maahankin tulee keuhkotauti. Tämä naapurin mies oli Hesen nuorempi veli, Yläpellon isäntä. Veljekset olivat perineet isältään maan, jakaneet sen kahtia ja asuneet eripuraisina, riidellä nahisten niityistä, laidunmaista ja raja-aidoista. Nytpä selvisi Heselle, että siinäpä velimies kopolla kourin odottaa hänen kuolemaansa. Kuta kiivaammin tauti söisi hänen keuhkojaan, sitä enemmän se hykertäisi kämmeniään, himoitsisi. Sillä se oli perivä kaiken, mitä Heseltä jäisi.

— Saatana, mietti Hese itsekseen, luuletko, että niin äkkiä kuolen, eli että minulta paljonkin jää? Saattaapa sattua, että saat odotella niin kauan, että kääpä otsaan kasvaa...

Miettipä hän jo sitäkin, että muuttaa kaiken omansa rahaksi ja yrittää sitten rahan ja lääkärien ja lääkkeiden väkevyydellä parantua taudistaan. Mutta mikä tiesi, paraniko sittenkään, ja hän olisi siis vain rikastuttanut puhdaspäisiä tohtorimiehiä. Ja sitäpä ei Hese tee, ei pennin ymmyrkäistä anna hän heille. Eikä hän heittäisi rahtuakaan omaisuudestaan muillekaan, ei ainakaan velimiehelleen. Mutta myöskin kaikenlainen tuhlaus, remuinen ja humuinen elämä, kuten juonti tai peli, ei tule hänen mieleensäkään. Hänellä ei ole sellaiseen hituistakaan harinetta, vaan karttaa hän sitä luontojaan. Hän tuumi ottavansa vielä akan, siittävänsä lapsia. Mutta eipä tullut siihenkään ryhtyneeksi. Siitäkin olisi niin paljon vaivaa ja puuhaa ja koko aviohomma oli alkanut häntä jollakin lailla peloittaa, tympäistä. Kuka ties mitä silloinkin tapahtuisi...

Mutta yksi asia ei haihtunut hänen mielestään: kuinka estää rikkautta persova velimiehensä perimästä hänen omaisuuttaan, varsinkaan runsaasti. Hän istui vain huoneessaan, puri tupakkaa, sylki ja söi. Hän hävitti vähitellen lehmänsä ja hevosensa. Asui yksin, ottaen kyllä välistä jonkun työmiesperheen hyyryläiseksi huoneisiinsa. Vuokrasi peltonsa ja heinämaansa; möi puita ja jopa jonkin maapalstankin ja eli yhä edelleen. Hänen keuhkonsa näyttivät riittävän loppumattomiin.

Todellakin, jos hän halusi tehdä kiusaa velimiehelleen, niin eipä olisi löytynyt parempaa keinoa. Kitsaan, rikkautta persovan, penninkejä venyttävän miehen kävi ylen älälle, kun hän näki omaisuuden, jota oli pitänyt jo melkein kuin omanaan, hyödyttömästi kuluvan ja hupenevan, mureitten peltojen hoidon puutteessa pelehtyvän. Ja taudin hivuttama mies ei muuta kuin istui ja söi ja sai kaiken tämän aikaan. Epäilemättä oli asia unehtunut Jumalaltakin, koska hän salli tällaisen syntisen seikan jatkua. Harmi ei tahtonut mahtua hänen kuivien nahkojensa sisään.

Ja joka päivä hänen täytyi nähdä velimiehensä astuvan talonsa sivuitse hontelona ja laiskana, läkkinen kannu heiluen kädessä. Hän haki kylän taloista maidon, jota hän juoda siemaisi päivässä litroittain, koska uskoi sen kasvattavan keuhkoja sijaan sen mukaan kuin tauti niitä kulutti. Olisi sitä maitoa Ylipellossakin, mutta eivät veljekset sopineet niin paljon, että Hese olisi voinut sitä sieltä ostaa.

— No, sanoi velimies kerran kyntäessään aidan takana, kun Hese käveli maitomatkoillaan — no, se tauti se vain pelailee sinun kanssasi. Ei parane eikä pahene, ei heitä eikä vapahda...

— Joo, vastailee Hese, mitäpä tässä, kun Jumala ei huoli eikä piru pidä kiirettä. Eikähän tässä ole hoppua minullakaan, kun on vielä noita maallisia keinoja saada leipää ja leivän särvintä. Kuolee häntä sitten, kun ei ole jäljellä hintin tinttiä, ei ristuksen killinkiä...

Hän astui kohti rapistuvaa taloaan hontelona, laiskasti, läkkinen maitokannu heilahdellen, poikki sonnan ja hoidon puutteessa pelehtyvien peltojensa. Velimies jatkoi työtään tuntien sisuksissaan pohjattoman harmin ja tyytymättömyyden elämään, jossa mikään ei tapahdu kuten oikeus ja kohtuus olisi.

VANHA TOVERI.

Kyläkunta aukeni epätasaisena; notkelmia ja kumpuja, joilla talot seisoivat, ympärillään jokin tuuhea puu tahi kasvi- ja kukkamaakin. Viljapellot ja nurmet hohtelivat ilta-auringon paisteessa, kylän laidassa välkkyi hämäränä järven lahti. Kesää ja kauneutta. Siitä sopi kääntyä taloon kovapintaiselta maantieltä, taloon, jonka katolta voit lukea neljä savupiippua ja jonka kivinavetta oli leveä ja pitkä. Portailla istui mies piippua imeskellen, paitahihasillaan. Heti huomasi hänet isännäksi.

* * * * *

Iltaa, iltaa. Kesänhän se on ilma. Mistäs kaukaa se vieras?

* * * * *

Jaa, Rasnakaisesta, Rasnakaisesta... Jaa, no, ethän sinä vain... Jo minä nyt! Heti tulikin mieleen, kun kartanolle astuit, että kovin on tutun näköinen mies. Sehän sinä olet Marnan poika? Muistathan sinä? Niitähän sitä minäkin olen Rasnakaisen tuotteita, Jussi, sen Naperon poika... Mitä sinä nyt patikoitset?

* * * * *

Jaa, että patikoitset vain. Tien päällä. Onhan sekin, näin kesäisin. Näkee aina uutta, verestä. Se kun luonto aina vaihtuu. Ei ole maanpinta eikä puutkaan aina samanlaiset. Vaikka saattaisihan tuon senkin toisekseen ajatella, että maa kuin maa ja puu kuin puu. No, kunhan aika kuluu. Milloin sinä olet viimeksi Rasnakaisessa käynyt? Mitäs siellä päin tapahtuu? Vieläkö Naperossa on entiset asukkaat, vanhempani?

* * * * *

Jaa, että siinä vain elää kituuttelevat mökissä. Ja vanha muori on kuollut ja se kitulias Ville veli ja Antti on jo iso, työssä käypä tolikka. Niinhän se muuttuu, mutta onhan siitä jo aikaakin kun Rasnakaisesta läksin.

* * * * *

Että miten minä tulin Rasnakaisesta lähteneeksi? Silloinhan minä lähdin, kun sattui se Päätalon isännän kahaus. Muistathan sinä? Jaa, mutta se pitäisi kertoa laajemmalti, juurta jaksain, että siitä pääsisi känninkiin tästä minunkin elämäkerrastani. — Istukan ja pistä tuosta rouheita piippuusi.

* * * * *

No, jaa, nehän olivat ne minunkin vanhempani, niin, ja lienevät vieläkin, uskovaisia ihmisiä. Kasvattivat meitä lapsiakin kurituksessa ja Herran nuhteessa, ohjeitten mukaan. He olivat lukeneet kirjasta, että joka piiskaa säästää, se vihaa lastansa. He eivät vihanneet: sitkeitä varpuja oli aina oven päällä seinän raossa. Mutta kun Antti oli pieni ja Ville kivuloinen, niin sain minä niitä vitsoja maistaa useimmiten, tekipä ylitsekäymisen kuka tahansa. Näin tulin minä saaneeksi kolminkertaisen kurin, eli kasvatuksen. Housut vain nilkkoihin ja tuoreilla varvuilla takapuoliin, että se asusti aina hellänä, oli makkaroillakin.

* * * * *

Joo, en minä sitä pahalla sano, enkä muista. Epäilemättä se oli minulle hyväksi, onneksi. Ja saattoipa olla, että olin useimmiten syyllinenkin. Ja jos olisi ollut syytä toisissakin, niin mitenkä niitä nyt pieksit: kovin pientä ja kovin kivulloista... Sekin sopi antaa minulle, joka olin jo iso mukula, terve, purin hammasta enkä hevillä parkunut. Tyhmyyksissäni, kuten olen nyt jäljestä päin huomannut, sillä jos olisin päästänyt ison äläkän, olisin päässyt vähemmällä. Mutta toisinaan ne lyönnit olivat terveelliset, onneksi...

* * * * *

Sinä muistat. Jaa, olihan siinä se muorikin. Se oli jo vanha, mutta ymmärsi vielä sen, että kasvatusta sikiö tarvitsee, että siitä ihminen kasvaisi. Sanoi toisinaan, että puistan niin tukastasi, että joka nurkan näet. No, se oli vanha, sen käsissä ei ollut jänniä, eikä se pystynyt puistamaan, mutta se yllytti äidin ja isäukon ja nepä pystyivät. Joo, kyllä minä kasvatuksen sain, mutta tarpeellista se olikin. Kerrankin — jäi mieleen. — Antti se nuorempi veli, kyykötteli jonkin matkan päässä ja huusi, että et osaa minuun kivellä. Minä en heittänyt. Se sanoi, ettet uskalla. En vieläkään heittänyt. Sitten se sanoi, ettet osaa, etkä uskalla. Silloin minä paiskasin nupukiven: se kävi kulmaan, ja poika nosti ison itkun ja äläkän. Tietenkin siitä oli tiedossa hyvä löyly. Mutta silloin minä kirrasin tuppivyön niin lujalle ja pitelin päästä kiinni niin lujasti, etteivät pystyneet housuja laskemaankaan. Sen teinkin aina niistäpuolin, joten saivat isontaa vitsoja ja ronsia vaatteitten päälle miten taisivat. Sitä ei pahasena ymmärrä omaa parastaan.

* * * * *

Joo, joo ne vuodet kuluivat ja kasvettiin melko tolikoiksi. Minussakin, vaikka kasvoinkin hyvässä kurissa ja nuhteessa, pysyi synnin elkeitä — vanhemmiltani salassa. Alettiin etsiä mukavaa, lystinpitoa kylältä öisinkin ja etupäässä öisin. Mehän oltiin silloinkin mukana toisten poikain kanssa, kun Päätalon isäntä pönkittiin vahvoilla hirsillä naapurinsa piian äären aittaan. Se isäntä oli jo iäkäs ja akallinen mies, mutta einepäivissä se sieltä aitasta laskettiin. No, tuli vanhempien korviin, että minä olin ollut osallinen tässä tempussa, ollut kylän jätkäjoukossa, vieläpä yöllä ja harjoittanut suurta koiruutta Päätalon isäntää kohtaan, jonka maalla mökiämme seisoi. No, tietysti oli piiskat tiedossa. Mutta ihmisluonnossa on synti lujilla juurilla. Minä olin saanut kolminkertaisen kasvatuksen, mutta luulenpa, että se olisi pitänyt olla nelin-, viisinkertainen oikein tehotakseen. Minussa oli vielä syntistä sitkeyttä, ylpeyttä: tuntui, että olin liian iso ja vanha ja hyväkin könöttämään kyyryssä piiskattavana, kuin jokin sahapukki, renkku, purren hammasta ja pidellen kaikin voimin tuppivyön päästä kiinni. Niinpä minä lähdinkin sitten Rasnakaisesta astumaan sinä iltana.

* * * * *

Joo, että mitenkä sitten? No, minä astua taputtelin. Onhan tätä tästä matkaa Rasnakaiseen. Vähemmällä minä olen päässyt sen kulkukonstin sivu, kuin miltä sinustakin näyttää. Tämän välin, tästä Raskanaiseen olin kulussa, ilman muuta turvaa kuin tie, ja sitten osuin tähän taloon renkipoikaseksi.

* * * * *

Niin, että miten minua on onnistanut, että nyt oleskelen isäntänä? Saattaapa se näyttää sinusta kummalta, että entinen Naperon poika on öhynlaisen talon isäntänä. He, he... Mutta ei se niin kummaa ole, kun sitä lähempää katsot. Minä, kuten olen tässä koko ajan selvitellyt, sain hyvän kasvatuksen, kolminkertaisen, ja niinpä palvelinkin renkinä nöyrästi, kunnollisesti, enkä hanastanut mitään huonoja tapoja. Tässä oli isäntänä vanha mies ja sillä nuori tytär. Muuta talon väkeä ei ollutkaan. Emäntä oli jo kuollut. Niinpä minä viimein väännyin tässä kotivävyksi.

* * * * *

Niin, niinhän sitä sanotaan, että kesä kaikilla, vaan onni yksillä. Jaa, no, appiukko kuoli, ja tässä viime kesänä jo kuoli eukkokin ja poika. Minulla oli jo kyynärpuun mittainen poikakin.

* * * * *

Joo, niinhän se on luonnon kulku. Kuolema haluaa niittää viljansa, hänkin aikanaan. Sanovatpa joskus, että ennen oikeaa aikaakin. Tässä kylässä puhuivat, että minä muka olisin pieksämällä tappanut sen kyynärpuun mittaisen poikani. Se oli neli- tai viisivuotias, mutta siinä alkoi näkyä jo synnin elkeitä: juonitteli ja maurusi. Silloin minä ajattelin, että mikä oli ollut hyväksi ja onneksi minulle, ei tekisi pahaa hänellekään ja läiskäyttelin sitä vähän tuppivyön latvalla. No, tästä akat kylällä puhumaan, että se sen vuoksi kuoli. Mutta minä uskon, että muuten se kuoli, omaa huonouttaan, tautiin. Enkä minä kadu sitä, että löin, enkä tunne tunnonvaivoja. En niinä sitä pahalla tehnyt, vaan vilpittömässä mielessä, hyvää tarkoittaen.

* * * * *

Jaa, että mitäkö edespäin? No, mitäpä tässä asuessa ja viljellessä maata. Ja pitäisihän se katsella taloon emäntäkin, kun tässä tulisi toimeksi.

* * * * *

Niin, että ruokaako sinun piti saada? Painu sinne keittiön puolelle. Puhu piioille. Kai sieltä jotakin löytyy puuta pehmeämpää.

EEDENIN POIKA.

Järven rannalla oli rakennus, jonka ympärillä nukluvaiset ja kaikenlaiset rikkaruohot kasvoivat merkillisen rehevästi, yrittelipä niiden seassa jokin kitulias, hoitamaton kukka tai marjapensaskin kasvaa ja kantaa hedelmää. Toiset niistä olivat jo kuolleita, mustia ja harmaita karankoja. Tätä tarhaa kiersi harmaa, sortunut, maahan kukistunut kiviaita.

Tätä rakennusta sanoivat kylän asukkaat Paratiisiksi ja sen isäntää mainittiin Eedenin Pojaksi. Tämä Eedenin Poika oli asukas, jota ihmisten mielestä erinomaisesti sopi nimittää hupsuksi. He kertoivat mielihalulla hänen tarinansa, josta hän oli saanut nimensä ja jolle heidän mielestään hyvin sopi nauraa röhäyttää tai vääntää suutaan vinoon — tarinan siitä, kuinka tämä Eedenin Poika oli saanut päähänsä rakentaa ilon ja autuuden tarhan, kuten Jumala joskus, kasvattaa maasta kaiken kukkia ja hedelmäpuita, kauniita nähdä ja hyviä syödä.

Mutta mitäpä naurettavaa siinä oikein lienee, jos Eedenin Pojalla olikin pyrkimys saada aikaan onnen ja rauhan paikka. Sellaisia haaveita istunee itsekunkin sydämessä.