Part 6

Kartanon itäisimmästä päästä pisti lyhyt kylkirakennus esiin, aivan seinissä ja akkunoissa kiinni oli puita, kaikki lehdet sairaina, räikeinä, ikäänkuin himokkaan koreina, punaisina ja verestävinä, kellertävinä ja ruosteisina... Hämärä laskeutui maille kuin savu, taivaalla vaelsivat kosteat pilvet, viluinen tuuli kahisi puutarhassa.

Mutta sisällä huoneessa paloi pystyvalkea, iloisin räsähtelevin liekein. Ukko istui sängyssä rennoilla, kahisevilla kaisloilla, imi piippua ja puhui; minä venyin lavitsalla kirjavan raanun päällä. Ukko puhui hiljaisella, tasaisella, värittömällä äänellä, joka toi mieleen pitkän, harmaantuneen hiuskarvan, jonka sisästä on kadonnut ydin, puhui ja imaisi piippuaan. Hänen haaleat, harmaat silmänsä katsoivat kauas. Mutta kun ne sitten tovin tuijottivat silmiini, saatoin hätkähtäen huomata, ettei niissä ollut mitään ilmettä: ne eivät katsoneetkaan kauas, vaan sisäänpäin. Elämä oli jo valahtanut tämän äijän sivuitse; se mitä nyt siinä tapahtui, ei ukkoa liioin liikuttanut. Hän eli muistoissa, niissä asioissa ja puheissa ja tapahtumissa, jotka olivat iskeytyneet hänen tajuunsa ennen, silloin, kun hän otti oman elämänsä kiivaasti ja tärkeästi, kun sen monisakarainen hierin hämmensi hänet maailman suureen sikakaukaloon...

Nyt ei enää hämmentänyt, hauta häämöitti jo lähistöllä. Ainoastaan muistot menneistä kuljeskelivat ukon pääluun ontelossa, ja niistä hän puheli vaisulla, hiljaisella äänellä minulle, joka tulin joka ikinen ilta, kun vallitsi syksyinen hämärä, loka, puita kahisuttava tuuli. Astuin yli kynnyksen huoneeseen, jonka takassa humisi tuli. Ukko kohosi istualleen kaisloilta, hamuili tupakkavehkeitä viereltään.

— Onko se poika...

— On.

Ja hän täytti piippunsa, sytytti, imeskeli; piippu kurahti, hehkuvat tupakat pursuivat korkealle, ennenkuin ukko painoi ne alas pitkällä, mustalla etusormenaan. Alkoi puhua oudolla, vaisuna äänellä tästä kartanosta, sen entisistä eläjistä ja tapauksista. Ei koskaan puhunut muusta. Kertoi jotkut asiat moneen kertaan, mutta kertoi aina uuttakin ja ennen kuulematonta.

Saatoin toisinaan harhautua omiin mietteisiini ja unhoittaa ukon ja hänen tarinointinsa. Sitten ikäänkuin heräsin, ja yhä nökötti ukko sänkynsä laidalla, kelteisillään, oli tovin vaiti, piippu kurisi, ja jatkoi puhetta vanhoista asioista...

Kekäleet raukesivat kasaan, hiilet hehkuivat, sinersivät, pihahtelivat ja tummenivat. Huoneessa oli outo valonkajo, samanlainen kuin niiden entisten aikain ja tapausten yllä, joista ukon hymisevä ääni kertoi... Nyt, mitä tapahtuukaan tässä kartanossa — ei mitään. Sen eläjät vain nostattavat maasta leivän ja syövät sen. Minä en heitä ollenkaan kunnioita.

Oli yö kun astuin taasen puutarhaan, jonka himokkaan koreita lehtiverhoja rapisuttivat sateenpisarat ja tuuli.

* * * * *

Niin se mies, joka juurrutti nämä puut, se oli ensimmäinen, joka tämän kartanon haltijoista kohotti hahmonsa esiin ajan hämystä. Ne entiset isännät, ja niitä oli jo ohut monta, olivat yhtä harmautta, mykriä, jotka ahersivat maankamarassa ja söivät leipää. He, hiljaiset ahertajat, livahtivat sivuitse huomaamatta: mitä heistä olisi kerrottavaa — kaiken kertoo peltomuru, joka on jäänyt jälkeen...

Pienenä se puita juurruttanut mies luuhotti tämän talon ovinurkassa ruotipoikana. Oliko luonto tehnyt hänelle vääryyttä? Tai miksi oli katsottava ruma naama, merkillisen soikula kallo ja tavattomasti längelle painuneet sääret. Toiset ihmiseläjät, tämän talon silloiset isäntäväetkin, jotka katsoivat ansiosta kantavansa parempimuotoista ruumiinrakennetta ja muitakin kykyjä, ivailivat ja pilkkasivat häntä — tekivät elämän alun ylen ryppyiseksi. Ja viha ja katkeruus painuivat raskaina pisaroina hänen sydämeensä. Poika kasvoi, teki työtä ja oli vaiti, murjotti, liekö mitä hautonut sisuksissaan. Sitten hän katosi.

Ei sentään kadonnut iättömiin. Eräitten vuosien kuluttua hän palasi ja oli rikas mies, porho kerrassaan. Osti tämän kartanon, luki markat pöytään ja istui nyt isäntänä siellä, missä oli ennen ollut kaikkien ivattavana. Silloinko jo lienee itänyt mielessään se miete, että kerran hän näyttää, nauttii kostosta; sillä saivatpa nyt entiset pilkkaajat havaita monin muodoin, että kaikki hän muisti, että väkevä veri oli hänessä ja että ei ole hyvä elää rikkaan miehen vihoissa... Kovin he ihmettelivät, että mistä tämä näköjään ylen mitätön mies oli äkisti kahmaissut omaisuutta: liekö ryövännyt vai varastanut. Hämäräksi jäikin, millä keinoin sai — pääasia, että sitä oli ja että sillä oli väkevyyttä. Täytyi kumartaa huolimatta siitä, kenen hyppysissä penni oli. Herra on se jolla on!

Ja tämä mies eleli aikansa. Availi viljelyksiä, rakensi huoneet, jotka ovat aikaa lahonneet, ja istutti nämä puut, jotka yhä elävät ja julistavat hänen nimeään. Oli kyläkunnan napa, valtias, jonka edessä vapistiin, nautti siitä, että ajanpyörä oli kiepahtanut, että oli toisten vuoro olla vaiteliaita ja nöyriä, jos oli hänen ollut aikaisemmin, hopuksi kuoli, mutta muisto elää.

* * * * *

Tässä kartanossa ei ole milloinkaan vallinnut suku, se ei ole siirtynyt isiltä pojille. Tämä maa on elätellyt pinnallaan aina uutta ja verestä verta.

Seuraava isäntä oli taaskin sitä työmykrien laatua, mutta jäsenissään outo sitkeys, kaivukämmenensä tonkivat syvälle ja avaralle. Kaivoi siis syvälle ja kauan, koko elämänsä ajan, kunnes kaatui vaolleen. Siinä oli hänen nautintonsa, ja talo siitä hyötyi ja jälkeentulevaiset. Ja miehelle itselleen tipautettiin kuolema, palkka, jonka luonto järkkymättömällä naamalla suorittaa jokaiselle, vaelsipa tämä tiensä kuinka tahansa.

* * * * *

Hyvä oli nyt elää sen miehen, joka astui sijalle. Ei huolehtinut pelloista. Oli rikas mies, eli joka päivä ilossa herkullisesti. Jaoitteli maahan vanhat rakennukset ja rakennutti uudet uhkeammat. Maa kasvoi, ja oli miehellä muitakin tuloja. Elämänsä kului ainaisena sumuna ja humuna. Pimeinä öinä hehkuivat valorivit alas muuhun tuhruiseen ja harmaaseen kylään, saleissa helisi soitto, oli naisia, kirkasta viinaa, joka kimmelsi hienoissa, hauraissa laseissa... Ei ollut surua, ei ajan yksitoikkoista jonoa; oli naurua, mieltä riemastuttavana kohosi alkoholin höyry, suruttomina lentelivät puheet...

Sitten kuoleman mustat sakset leikkasivat elämänlangan. Vaolleen kaatui isäntä, kuten edellinenkin. Ryntäillään nökötti hän pöytää vasten, missä törrötti laseja, toisia kumollaan, pöydällä lammikko ryyppyainetta, savukkeitten tuhkaa, himmeleissä hehkui punainen tuli...

* * * * *

Nytpä asui kartanossa ylen omituinen mies, merkillinen kuvatus. Oli elossa, hengitti, mutta oli kuitenkin kuollut tälle maailmalle. Lie joskus syönyt, enimmäkseen kuitenkin nukkui, venyi herpaisevassa lämpimässä uunin päällä. Haikuroi joskus pihamailla, avopäin, oudonkalvain naamoin. Mutta useimmiten ei kuitenkaan lähtenyt liikkeelle mistään syystä; pyllisti — ruskeat juovat ja räiskeet valuivat alas pitkin uunin rintakiviä...

Maa alkoi jo laihtua, pelehtyä ja rappeutua, mutta aina se kuitenkin yhden miehen elätti. Luoja ties, miten pysyi vähäkin järjestys, miten palvelusväet olivat, elivät ja toimittelivat töitään.

Meni sekin isäntä ja tuli toinen.

* * * * *

Tämä isäntä oli taasen niitä, joille luonto oli määrännyt uran täynnä touhua ja toimeliaisuutta, Hätisteli pajupehkot pientareilta, pehnasi maata, oli ruumiinvoimiltaan kuulu: käsitteli täysinäisiä tervatynnyreitä kuin muut miehet piimätuoppia.

Oli aikansa väkevä, kunnes tauti hänet nujersi yhtenä syksyisenä yönä.

* * * * *

Sen jälkeen asuskeli kartanossa iholtaan mustanpuhuva, synkkäsilmäinen, umpimielinen mies. Toimitteli töitä, huolehti tarkasti eduistaan, oli arka arvostaan, viisas ja kiivas. Joutui riitaan naapuriensa kanssa, riita kiihtyi, meni kamppaukseen, ja kartanon isäntämies humautti kiven riitaveljensä kalloon.

Oikeuden koura on ankara ja väkevä. Tuolla kirkon luona, kaakinpetäjän kupeella lyötiin miestä raipoilla. Sisu siinä miehessä oli voimallinen; hän pilkkaili, uhmasi: — Syökää nyt minun lihani, juokaa nyt minun vereni... Päärhälli, se paha vallesmanni, heilautteli vain keppiään piiskurille: jatka. Ja piiskuri löi, kunnes oli miehen heltyminen — pyörtyi. Luuturesuja tukittiin hänen kylkiluittensa rakoihin, kun suoletkin pyrkivät näkymään — ja mies lähetettiin Siperian vankitielle...

* * * * *

Nyt tapahtui, että kartano kerrankin kulki perintönä. Siperiaan lähetetyllä miehellä oli poika. Isien perintöä lienee ollut outo hehku ja levottomuus veressään. Joi ja resusi, hurrasi kylillä ja pistipä viimein elokuun haavemielisessä kuutamossa tuohikäiverön talonsa nurkkaan. Liekki horsusi, humusi tuhansin urkuäänin, söi ja kukisti kekäleiksi uhkean kartanon, puutarhan puista tippuivat kärventyneet lehdet... Mutta talonisäntä asteli pitkin hiekkaista valtatietä ja katosi.

Monet, monet pitkät vuosien ympyrät oli kartano autio. Puutarhan puissa vain soitteli tuuli, rehevissä lehvissä ja jossakin nokisessa, hankautuneessa, kummitusmaisessa karankassa. Mökkiläiset ja resutalojen isännät korjasivat pelloilta heinän.

Sitten talon omistaja tuli takaisin, tuli muuttuneena, hillittynä ja hiljaisena, kasvoillaan leuhka rauhallisuus, poskilla pehmeä parta. Oli sillä jonkin verran kai varojakin, koska rakennutti kartanon entisen tilalle, paranteli uuruokkoon joutuneita maitakin, eli kuin ihminen... No, ei sentään aivan! Vintissä sillä oli jokin kamari, johon se ei ketään laskenut ja jossa se aherteli melkein alituiseen puolen vuosikymmentä. Kävi kuiske, että se rakenteli siellä rattaita, konstikkaita laitteita — aikoi saada aikaan ikiliikun... No, selvisi se siitä viimein, kun rattaat ja pyörät eivät lopultakaan ruvenneet elämään.

Mutta kun tällä miehellä kerran oli verissä vika, niin tyytyikös se elämään ihmisten tavoin, tasaisesti, yhdellä luiskahtelemattomalla radalla ja yhtäläisesti väritetyillä ajopeleillä.

Istui kirjojen ääressä ja luki, tutki raamatulta ja uskonmiesten kirjoituksia. Alkoi puhua Jumalasta ja selitellä hapeneesti iäisyysasioista ja muista, jotka olivat kylien eläjille työläät tajuta ja saattoivat hänet yhä enemmän joutavia hourailevan miehen kirjoihin.

Vanheni, mietiskeli, käveli hajamielisenä maillaan, noudatteli outoja, sekavia mietteitään töissään, huoppaili sinne ja tänne.

Aika kului. Vanheni yhä enemmän, parta valkeni, ja silmissä asui usvaa. Ei ollut enää jumalinen mies, oli Jumalan kieltäjäkin ja mikä lienee ollutkaan. Otsaltaan sikisivät yhä raskaammat mietteet. Jos joku halusi kuunnella, selitteli uskomuksiaan katkonaisin lausein, kiihtyi, huitoi käsillään. Sanoi kaiken olevan yhtä: ihmiseläjien, elukoiden, maan ruohon, kivien ja soran — on sattunut vain elämän iäti jauhavassa myllyssä pursahtamaan siihen muotoon... Ei ollut ihminen hänen mielestään mikään kaunis elämänmuoto: oli törkyisin luonnontuote, rumin ja ilettävin elävä... Ah, kivi ja maa olivat ehkä onnelliset ja kauniit, ehkä niihin ei ollut istutettu sielun tympeätä basillia, tietoisuutta... Eikä uskonut Jumala-eläjien odottavan pimeydessä puntari kourassa, kohennellen helvetin tulia ja sytytellen taivaan kynttilöitä... Iloitsi, että humahti kohta ylleen kuoleman pimeys ja että sai ihmisen ilettävän muodon sijaan muuttua viileäksi, kauniiksi maaksi...

Niin hän puhui sumuisin, epäselvin lausein tavallisten eläjien ihmeeksi, kirkkohurskaitten kauhuksi. Sitten elämä herkesi kuljettamasta ajatuksiaan ukon otsaluun takana. Hautuumaan sammaltuneen aidan vieressä tuirapäinen kivenmöhkäle osoittaa hänen viimeisimmän ja rauhallisimman asuntonsa.

* * * * *

Hänen viimeisinä elonvuosinaan oli ukon suosioon pujottautunut eräs mies — pienenläntä, rihainen, pitkin, solakoin kasvoin. Älynlanka oli siinä miehessä kovin kierä, sisuksiinsa juurtuneena himo kohota ihmisten nähtäväksi mieheksi, rikkaaksi ja voimalliseksi. Oli ylen viekas ja kavala, pinnalta hurskas ja haikea, jumalinen ja rehellinen, kieleltään lipevä, naamaltaan näyttelijä, läpiliipattu ihmisten ja elämän tuntija. Tämä mies punoutui nyt tuon vanhuuttaan höpsäksi järkikotkaksi ajautuneen ukon seuraan, puheli hänelle mieliksi, eli kaikessa hänen mielinouteekseen. Sitten ukon kuoltua tapahtui, että tämä mies toi esiin paperin, jonka mukaan kaikki, mikä ennen oli ollut vainajan omaa, oli nyt hänen.

Eleli edelleen, tarttui jokaiseen riippuvaan rahkeeseen, josta oli tilaisuus nykäistä, viljeli maata, käveli pelloilla kintut sonnassa — oli taasen ikäänkuin herrasmieskin, lipevä olennoltaan, lautamies, lopuksi herastuomarikin, viljeli emäntiä, kolmea luvultaan, jotka kaikki kuolivat tekemättä pahaistakaan rintaperillistä. Sitten iski leini touhunmiehen jäseniin; istui ähkyen ja irvistellen rohtopullojen ääressä ja viimein ojensi koipensa, kuoli. Kansa taruaa, että tämä herastuomari kätki ja mädätti setelitukon metsään, koska ei halunnut, että ne lämmittäisivät vieraita kämmeniä...

* * * * *

Niin he kohottivat hahmonsa ajan hämystä, he, joilla oli omia muotoja, väriä, kohottivat, ellei muualla, niin vanhojen tarinoissa, kun takkavalkea paistaa, ulkona elää tuuli ja syksyinen pimeä. Muut — heidän päällään viipyy sumu. Kukapa haluaisi loppumattomasti lappaa samankaltaista, harmaata ja sileätä narua... Mitäpä huvittaisi katsella eläjiä, jotka muuttavat vain sontakokkareen leiväksi ja leivän jälleen sontakokkareeksi, eikä muuta mitään.

Sen vuoksi hiiviskelen minä illoin, kun jostakin akkunasta tuijottaa hikihimmeä valo, yhä harvenevat, himokkaan sairasveriset lehdet huokailevat levottomasti, hiiviskelen ukon luo, joka nököttää sänkynsä reunalla ja kertoo vanhoja tarinoita.

Piippu kurahtelee oudosti, tulenkielet takassa elävät levottomasti.

AHOLAN JUUSEPPI.

I.

Juuseppi huojahteli pihamaalle läpi pimeän verannan ja seisahtui tukka harillaan ja haalein silmin.

Elokuinen aamuyö oli pehmoisen hämärä. Metsien sahareuna kyläaukean ympärillä oli kuin hiilellä vetäisty synkkä viiru, pois painuvan kuun verestävä silmä kurkisteli vielä sen ylitse, ja taivaan haaleasta ontelosta erotti jonkin tähtisakaran pilkkeen. Hiljaisuus, suuri hiljaisuus. Ruskeat kuhilaat seisoivat pellolla totisina, ikäänkuin jotkin leveähameiset kääpiöämmät, erään päälaella sirpin kiiluva käyrä.

Sitten kolahteli tallissa hevonen ja puraista rouskautti rehua terävin hampain. Hevonen, se oli vielä Juusepin, samoin naudat navetassa ja lampaat ja kaikki kuolleetkin irtonaiset kappaleet. Mutta tämä talo kaikkine rakennelmineen, tämä pihamaa, jolla hän seistä hojotti humalaisin päin, nuo vaimot, jotka olivat tunkeneet esiin nurmea ja viljaa, ne eivät olleet enää hänen. Vielä äskettäin, iltayöstä, ne olivat, mutta eivät enää. Juuseppi oli pelannut talonsa. Korttilehtien punaiset ja mustat silmät olivat sanoneet, ettei Juusepilla ole taloa.

— Hohoh, huokasi Juuseppi, kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa.

Housun liitingistä nousi kirkas putelli, korkki natisi, neste solisi, suu maiskahti ja mutruili tovin, ja pullo painui jälleen sijoilleen. Juuseppi nojasi nurkanpäähän ja tuijotteli lauhaan, hämyiseen, elokuiseen yöhön harmain silmin, alkoholin kieppuhäntäisten molekyylien pitäessä pääluussa omaa kihinäänsä.

Siitä oli pari kuukautta, kun Juuseppi, Aholan talon ainoa poika, saatteli hautaan isäukkonsa, ja puolisen vuotta, kun hän seisoskeli äitinsä haudan reunalla. Juuseppi, parissakymmenissä oleva vohlakka poika, jäi yksin Aholan talon haltijaksi. Se isäukko, kuiva ja luinen, oli häntä tautivuoteellaan varoitellut elämään ihmisiksi, antanut neuvoja ja sanonut: — Lapsen reiässä olet saanut tähän asti olla, eikä sinusta olisi vielä maailmaa vastaan eikä itsesi elättäjäksi... Mutta on koetettu sen vainajan kanssa koota sinun varallesi, että tässä kyllä pärjää, kun vähänkin on niskantakuista...

Niin sanoi hänelle, kolmikyynäräiselle, raavaalle miehelle! Ymmärtämätön, kuiva, itseviisas ukon saatana... Voi, kuinka se puhe otti Juuseppia älälle!

Niin, pari kuukautta oli mennyt, kun isäukko sai lopullisen asuinsijansa sinne siunattuun someroon. Juuseppi oli toimitellut isännän ja maamiehen töitä ja yritellyt samalla hiljoilleen etsiä iloa ryypyistä ja muista. Ja nyt hän oli kolmessa tunnissa menettänyt maansa korttipelissä Mustalle-Samulle, hevoshuijarille ja pelimiehelle. Kotitalo oli mennyt, tuo tuttu kamara ja tutut seinät, se, jossa oli ensi kerran muovannut suunsa itkuun tai hymyyn, jossa oli kellistellyt nurmella pienenä paita päällä, tai vähän isompana yritellyt työn touhuun...

Pyrkikö Juusepin mieltä painamaan muukin kuin alkoholi, yrittelikö silmiin laskeutua muutakin kuin viinan sumua? Tunkiko sydämeensä lapsellisuus ja lauhka haikeus...

Se isäukko oli sanonut: lapsimies ei maailmaa vastaan, eikä leipänsä tienaajaa... Saatana! Eikö Juusepilla ollut miehen runko! Mitäs jos meni maa: maallistahan se oli. Ja vieläpä oli hänellä, maanpäällistä monen setelin arvosta. Sai sillä vielä... Mutta mitä: kun oli mennyt maa, niin menköön maanpäällinenkin. Hän aloittaa elämän tyhjin kämmenin, sille isäukolle kiusaksi, joka ei luullut hänestä miestä tulevankaan... Isä kokosi, mutta poika pelasi! Mitäs siis muuta kuin pirttiin takaisin, ja sanoo Mustalle-Samulle, että vastakkain nyt maa ja maanpäällinen, kerta katkulla, mutta kolmesta poikki... Jos kävi kortti hyvin ja hän sai talonsa takaisin, niin mitäs, hän yrittelee elää kuten ihmiset ja isäntämiehet... Jos taas kaikki meni: no, hän astui ulos talostaan ja lähti kyykkimään jätkämiehenä, jolla ei ole muuta kuin hartiat ja nyrkit... Tämä oli sellainen hetki, nyt viippui, viippui, elokuisena yönä... Vainaja luuli, ettei poika pärjää...

Aamutuulen henki narahutti tuuliviiriä. Juuseppi havahtui ja katsahti siihen samein silmin.

— Hm, sitä peltikukkoa hän oli monesti poikasena viskellyt kivillä ja ampunut sitten rihlapyssyllä pyrstön poikki... Nyt katsottaisiin, yhäkö hän eläisi tuon tuulikukon alla, vaiko jossakin muualla...

Pullo nousi liitingistä, korkki natisi, ja sitten Aholan poika huojahteli pirttiin, joka ei enää ollut hänen.

Kynttilän lepatteleva valo, se sopi yhteen humalaisen Juusepin kanssa, se oli levoton ja heiluva kuten Juusepin omat mietteetkin. Mustan-Samun tumma, pitkä muoto, korkein otsin, vilkusilmin ja riippuvin viiksin, oli toiselle puolella honkaista pöytää ja hän toisella. Viisi lehteä jaettiin ja peli alkoi.

Ensimmäinen tikki: se oli vängällä Samun. Mitäs Juuseppi toimitti pienisilmäisillä lapuillaan, joita ei tukenut ainoakaan kuvakortti. Toinenkin meni Samulle, vaikka Juusepilla oli nyt kortit, joilla piti jotakin toimittaa. Mutta Samu olikin vanha tekijä, ei siihen tepsinyt viikatteetkaan.

Yksi voitto enää, ja niinpä olisi Samu täysinäisen talon haltija ja toinen tyhjä mies. He ottivat välillä ryypyt ja sekoittivat huolella kortit. Juuseppi ei tuntenut alakuloisuutta eikä levottomuutta. Hän ajatteli eräänlaisella ylpeydellä: tässä Aholan Juuseppi pelaa maataan. Hänelle kävi huono kortti, eikä hän enää toivonutkaan mitään; peli oli Samun, kunhan tiputteli lehdet pöytään. Mutta kas, nyt sai Juuseppi tikin. Ei Samukaan sentään mikään hevonen ole, että pystöstä veisi talon täysineen. Seuraavassa pelissä oli Juusepilla jekke, akka ja ukko ja kaksi ässää, ja silloin oli Samun vaiettava.

Nyt oli molemmilla kaksi tikkiä. Seuraava peli oli ratkaiseva. Saisiko Aholan Juuseppi takaisin maansa vai ei?

Ei hän saanut. Musta-Samu sai esiin patasumansa, ja mitäpä Juuseppi voi vieraan maan korkeilla korteillakaan.

Kortti tuo ja kortti vie ja maanviljelys on onnessa, huomautti Samu ja veti kasaan kortit.

Kun pienenä pelasin sen pappani talon, Tuli kurjuus mun eteheni juu, laulahteli Juuseppi ja ryyppäsi.

Hän nukkua rötkötti aamupuolen yötä ja pitkälle päivää. Sitten hän lähti ja huomautti mennessään pihalla piikapalvelijoilleen: — Minä lähden nyt. Tähän tulee toinen isäntä.

II.

Ei Aholan Juuseppi kävellyt pitkälle. Siinä hän eleli lähikylien ja pitäjien tutuissa maisemissa metsänkaatomiehenä, ojurina ja päiväläisenä. Kyllä hän pärjäsi, vahvarunkoinen mies. Juuseppi eli omien lihastensa ja aivojensa avulla eikä vainajan perinnöllä. Kovin häntä kiusasi vain se, että tutut ihmiset joka näkemällä kysäisivät:

— Miksi sinä talosi pelasit?

Suuttuneena hän äyskäisi:

— Siksi kun tulen talottakin toimeen!

Ihmiset kuitenkin päättelivät, että sitä se kuitenkin suree talonsa menetystä, siksi se juo, suruunsa. Sillä tämä ihminen joi. Viikon hän tehdä jutkisti työtä, mutta lauantai-illasta maanantaiaamuun huojahteli hän humalaisena kylillä, ja toisinaan meni maanantaipäiväkin perään. Miksi Juuseppi joi? Etsikö hän jollekin surulle unhoitusta tai lievitystä, esimerkiksi side, että oli maaltaan hävinnyt... Ei, hän etsi vain elämästä joitakin iloja ja mehuja, ja sitä hän oli havainnut löytyvän vain viinapullosta, alussa pinnalta, sitten pohjalta, tai verevissä piian pullukoissa punaisissa luhdissa voi sitä myöskin löytyä, ja korttilehtien läiske voi myös saada ajalle vauhdin ja mielelle virvoituksen...

Niin, Juuseppi siis heräsi joka ainoan maanantaipäivän aamuna tai ehkä iltapuolellakin kortteeripaikastaan, tai ehkä jostakin vallan vieraasta paikasta, jopa joskus maantien ojastakin, ja tunsi pääsuonissaan veren takovan ja koko elämän näyttävän sameriaiselta. Silloin tuntui taas ylen työläältä tarttua kirveen ja sahan tahi lapion ja kuokan varteen. Tuli silloin mieleen, että saisi se olla se isänkin Ahola. Silloin ei ollut kiirettä työhön, vanhan pellon pojalla, vaikka tulitkin juovuksissa kotiin. Jos oli nälkä, etsit kaapeista voileipää, sianpintaa, viiliä ja piimää, söit ja olit väkevä. Jos halutti, sait kiivetä piian viereen.

Siten mennyt kangasteli jo Juusepin mielessä kauniina ja nykyinen tuntui kolialta ja erämaan tapaiselta.

Sitten seuraavana sunnuntaina saattoi Juuseppi laulaa remseän haikein äänin:

Kun pienenä pelasin sen pappani talon Tuli kurjuus mun eteheni, juu...

Eivätkä kylien ihmiset nyt olleet niinkään väärässä kun sanoivat: — Katuu se tunnossaan, siksi se juo, kun maaltaan hävisi...

III.

Aholan Juuseppi aikoi hirttää itsensä. Hän solmeili narua vajan kattoon, katseli, että silmukka oli luja ja juokseva, sytytti tupakan ja istahti pölkyn tyvelle. Epäilikö Juuseppi?

Oli elokuun yö, kuutamon viehkeä valo, varjot kuin mustia pitsirimsuja. Kaikki kaunista, ikäänkuin eivät tuska ja murhe asuisikaan maailmassa. — Niin, tällaisena elokuun yönä vuosi sitten oli Juuseppi pelannut talonsa. Ja nyt hän aikoi hirttää itsensä. Tai eikö hän ehkä hirttäisikään, vai miksi hän istui mietteissään ja poltteli savuketta...

Kuinka Juusepin mietteet olivat ajautuneet sille tolalle, että hän oli solmeillut narun vajan kattoon ja tarkastanut, että silmukka oli luja ja juokseva... Hänellähän oli riittävästi työtä ja työ toi ruokaa ja viinaakin sen kuin Juuseppia haluttikin. Mutta tällainenko siis olisikin Juusepin elämän radan puiseva kaava: työtä, ruokaa ja viinaa...

Kaikki oli Juusepista ruvennut näyttämään yksitoikkoiselta ja hämärältä, jolla ei ollut väliä, missä se pisteeseen päättyisi.

Ja tänä elokuisena yönä oli Juuseppi saapunut koreaan ja maalattuun taloon, kamariin, pitsiverhoisten akkunaruutujen taa, vaalean ja kauniin tyttöihmisen luo. Monesti ennenkin oli Juuseppi siellä jo käynyt, komea poika, tuuhein, kiharaisin otsatukin, tummin silmin, komeassa kartanossa, valkokukkaisten pihlajapuiden suojassa, valkoisten ikkunaverhojen takana, vaaleanverevän tyttönsä ääressä... Ah, silloin oli veren ja viinan hehkua, kesän ja kukkien lemua, sadunomaista ja kaunista, jotakin epätavallista, kuumeista ja suurta...

Ja nyt oli tuo valkoisenverevä tyttöihminen samojen vaaleiden verhojen takana sanonut hänelle, että Juuseppi oli isä, että oli tulossa maailman valoon joku uusi elävä lapsi, joka olisi valkoverisen tytön ja Aholan Juusepin. Akkunaruudun takana oli syksyinen tummuus, ja pihlajapensaiden tertut olivat punaisia ja lehdet verestäviä ja kellertäviä.