Part 5

Kun viina loppui, keitti hän uutta, ryyppi, luki ja vatvoi ajatuksissaan loppumattomasti uskon, iäisyyden ja sielun asioita. Lopuksi hän kutsui joitakin kylänmiehiä luokseen. Ryypittiin ja puheltiin. Yrjö Kiimamaa ilmoitti silloin, että hän on paljon ajatellut ja taistellut iäisyysasioissa, että hän on ikäänkuin jo pappi, pyhä mies, vaikkakin vaatimattomasti. Herra on jo valaissut hänelle tien, antanut valon langeta niin, että hän on jo voinut lukea kirjoitukset maailman suuresta tienviitasta... Hän on huomannut, että yksi on maailmassa tarpeellinen, nimittäin piru, saatana. Ellei sitä olisi, niin eipä olisi hyvyyttäkään, valoa. Pimeys tarvitaan, että valkeus huomattaisiin. Piru ja pahuus ne ovat ne, jotka muokkaavat ja höystävät maan, että siinä voi hyvyys ja hurskaus kasvaa rehoittaa ja kantaa hedelmää... Kuinka olisi hänkään, jos hän nyt otti esimerkin itsestään, tullut pyrkineeksi hurskauden ja valon, hyvyyden polulle, ellei hänen sielunsa olisi ensin ollut synnin vallassa, nuhraantunut, joutunut kärsimyksiin ja hätään... Älköön siis pirua, vanhaa uskollista kyntömiestä moitittako. Hän ehkä tekee kaiken pahaa tarkoittaen, mutta tyhmyyksissään tuleekin tehneeksi kaikkein kiitettävimmät työt maailmassa. Hän valmistaa ihmiselle tilaisuuden mennä itseensä, palata ja tehdä parannusta...

Vieraat kuuntelivat, ryyppäsivät, tuijottivat Yrjö Kiimamaahan silmät pyöreinä kuin suitsirenkaat. Ja lopuksi nauraa rähähtivät. Eräs heistä sanoi:

— Sinä saarnaat uutta oppia, mutta minä en sitä usko. Saat inttää ensin kiinni kirveen silmänkin, ennenkuin siihen uskon.

— Et usko! äityi Yrjö Kiimamaa. Niin! Et usko!

Ja hän lyödä mäjäytti puhujaa ainoalla kädellään kasvoihin, niin että tämä kierähti loukkoon kuten kinnas, veri valui ja kaksi hammasta oli murtunut poikki.

Hän oli jo perin juovuksissa, kiihtynyt ja täynnä pyhää innostusta ja veisasi: Voi iäisyys, minä pelkään sinun pituuttasi...

Mutta tästä Yrjö Kiimamaan uskon julistuksesta tuli käräjäasia. Hän sai maksaa sakkoja ja kipurahoja, vieläpä tulivat ilmi hänen viinankeittonsa ja juopumuksensa. Mutta hän ei surrut. Hän näki tien, jolle Jumalansa langetti ihmeellisen valon hohteen, näytti hänelle iäisyysasioitten tummat ja kosteat ruokamullat. Hän oli pyhä mies, profeetta, hän pitäisi voimallisen saarnan. Ei sanoilla, mikä oli samaa kuin sivellä linnun siivellä ihmisten syntisiä päitä, mutta teoilla. Hän toimittaisi heille vointinsa mukaan sitä, mitä he sanoivat onnettomuuksiksi, kärsimyksiksi. Vasta onnettomuuksien, kovien kiusojen ahdistamina he lähestyisivät Jumalaansa, huomaisivat rähmivänsä kuten kärpänen aineellisuuden tervassa, pörisevänsä kuten mehiläinen vasten synnin lävitsekuultavaa lasia... Niin heidän sielunsa kirkastuisi ja puhdistuisi kärsimyksissä ja kiusoissa ja pääsisi Herransa iloon...

Mutta hänen kotikylänsä asukkaat, joilla oli tieto näistä hänen ajatuksistaan, nauraa hohottivat ja puhuivat: Kuulkaas Kiimamaan Yrjöä! Se on tutkinut Jumalan sanaa monta vuotta ja huomannut, että perkele on Herran suurin palvelija ja profeetta. Nyt se tahtoo tietenkin itse olla tällä korkeuden ja kunnian paikalla, hiipiä saatanan karvaisiin housuihin. Joutuneeko se entinen Vanha Erkki viralta, vai sulaneeko nuo yhteen tämän uuden kanssa...

Kohta he eivät kuitenkaan ainoastaan nauraneet, eivät ainakaan kaikki. Yrjö Kiimamaa ryhtyi todellakin saamaan aikaan kiusoja ja koettelemuksia ihmisille. Ja kyllä se niitä saikin siksi, että ei niitä, joita ne kulloinkin kohtasivat, juuri naurattanut, pikemminkin kiroilutti. Hän pisti itsensä kaikkiin asioihin, jotka eivät vähääkään hänelle kuuluneet, kaivoi valoon vanhoja ja salattuja erheitä ja syntejä, vei oikeuteen ja tuskastutti peräti asiaan osalliset. Hän tarttui kiinni jokaiseen tilaisuuteen, millä voi ahdistaa toisen joko häpeään tai jonkinlaiseen ahdistukseen ja hätään. Heidän sielunsa pelastukseksi, sanoi hän. Jos hän kuuli itsestään tehdyksi pieniäkin huomautuksia, vei hän käräjiin kunnianloukkauksesta. Hänellä oli kymmeniä käräjäjuttuja vireillä, jotka hävittyään hän vetosi hovioikeuteen ja jälleen korkeimpaan oikeuteen. Paikkakunnan ihmiset alkoivat piankin pelätä häntä ja vihata synkeästi. Häntä koetettiin saada pois paikkakunnalta uhkauksin ja houkutuksin. Hänen torpastaan tarjottiin satumainen hinta, mutta hän ei siitä luopunut sittenkään. Lopuksi liittoutui pieni joukko miehiä antaakseen hänelle hirmuisesti selkään, mutta Yrjö Kiimamaa ampui heihin pahoja haavoja haulipyssyllään ja selitti oikeudessa tehneensä sen hyvästä sydämestä, heidän terveydekseen, niin kuin isä kurittaa lapsiaan... Kaikesta huolimatta jatkoi hän voimallista saamavirkaansa saattaakseen ihmisiä oikealle tielle. Eikä kukaan tuntenut olevansa turvassa hänen tunnetulta uhkaukseltaan: — Minä vien oikeuteen, vaikka eihän Suomessa juuri oikeutta löydy...

Viimein kuitenkin tuli tästäkin loppu. Yrjö Kiimamaa menetti käräjän käynnissä koko sievoisen omaisuutensa, jota viime vuosina oli kartuttanut saamansa perintö. Monet ihmiset etäämpänä, joilta hän oli keinotellut velkaa, huomasivat menettäneensä rahansa, ja Yrjö Kiimamaa iloitsi lähtiessään karkuun, että oli heille tehokkaasti osoittanut, kuinka katoavaista maallinen tavara on...

Ja hän osoitti sen vielä monilla paikkakunnilla, joihin hän tuli tuntemattomana, esiintyen milloin milläkin nimellä, ollen puuhailevinaan jos joissakin hommissa. Aina hän toi ilmi uskonnollisuutensa, pyrkimyksensä hyville teille, vaikka katsoikin olevan asioilleen eduksi, ettei heti ilmaissut, mitä luuli tuon uskon itseltään syvästi vaativan. Hänen esiintymisessään oli jotakin suurenmoista, kiehtovaa. Taitavasti hän pujottautui mitä erilaisimpien ihmisten suosioon, sai heiltä rahoja lainaksi ja pani ne menemään sen tien. Hän paijasi ihmisiä monin tavoin, kuten katsoi profeetan virkansa vaativan ja kuten ruumis vaati tarpeitaan. Hän oli ottanut myöskin tavakseen pitää voimallisia saarnoja naisille, nuorille ja vereville, joiden suosion hän voitti ja sitten taasen yhtä helposti heitti. Saarna, jonka tuli heille osoittaa, kuinka mitätöntä oli riippua kiinni maailmassa ja ihmisissä ja niiden koreuksissa ja makeuksissa, palauttaa heidät Jumalan ja katoomattomien iäisyystoiveitten turviin. Mutta sitten, kuten profeettojen kohtalo on, kun hänen päälleen alkoi kasaantua sama synkeä viha, samat lain mustiin varjoihin turvaantumiset kuin aikoinaan kotiseudullaankin, hän nopeasti matkusti toisiin seutuihin. Sitä ennen hän kuitenkin, jos suinkin kävi laatuun, ilmoitti kysymyksessä olevalle seurakunnalleen, mitä hänen opetuksensa oli sisältänyt, ja kehoitti kulkemaan tietä, jonne hänen profeetansormensa oli viitannut.

Näin Yrjö Kiimamaa saarnasi ja opetti useat vuodet.

* * * * *

Yrjö Kiimamaa istuu vankina. Vaino on kohdannut voimallista saarnamiestä, tien viittaajaa, lain synkeät varjot ovat langenneet hänen polulleen. Hän istuu siis tyrmässä ja lukee raamattuaan, pientä ja pehmytkansista, hakien lohdutusta, lukee vangista tornissa, vanhurskasten vainosta, vihatuista profeetoista: ketä profeetoista eivät teidän isänne vainonneet, kivittäneet ja pilkanneet... Hän tuntee itsensä suloisesti liikutetuksi, kyyneleiseksi, että ties kuinka monta sielua hän on pelastanut säikyttäessään ne irti maallisista ja lihan haluista, että saisivat ojentaa tyhjät, anovat mielensä kohti ylhäistä korkeutta... Ja sitten hänet pistetään linnaan, lukkojen taakse, nimitettynä petkuttajaksi, huijariksi, ikäänkuin rosvo, synnintekijä. Pahat ihmiset eivät ymmärrä hänen tekevän käännytystyötä, puhuvan voimallisesti oikeuden kieltä. Yrjö Kiimamaan mieli painuu synkeäksi ja hän miettii, tokko kannattaa tehdä mitään ihmisten hyväksi, tuskin mikään vaikuttaa heidän pimeihin sydämiinsä.

Mutta sitten hän jälleen muistaa, että niin on aina käynyt profeetoille, että hän on yksi heistä, pyhien miesten vertainen, jolle Jumala ylhäisyydessä osaa antaa arvoa, vaikka hän on ihmisten edessä syntinen, lyötävä ja vainottava. Hän tuntee itseensä tulvivan lauhkean ilon, rauhallisuuden, tuntee voivansa istua vankina kauan, kauan, kuten entisten aikain vanhurskas ja vainottu mies tornissaan.

Ja kerran on hän, koneenkäyttäjän poika, näyttävä ihmisille, ketä he ovat pistäneet, ja saava kirkkaan kruunun.

PEKKA ÄLÄMÄEN VANHUUS.

Pekka Älämäki oli saavuttanut jo vuosia sitten sen, mihin oli pyrkinytkin, tosin vanhana, työn köyristämänä, kasvoilla taisteluiden ja vaivojen uurteet. Mutta se taistelu ja vaiva, joka oli jo takana, herätti enää vain muistoja, joissa ajatus mielellään vatvoi, tehden näiden nykyisten hetkien olon yhäkin mieluisemmaksi. Ja hän oli vakuuttautunut siitä, että vaivat ja huolet eivät enää uusiintuisi, että penninkejä liittäisi, että tämä nykyinen olo ei enää muuttuisi hänen elonpäivinään.

Hänen pieni talonsa oli maalailtu, porraspäihin ja nurkkajuuriin oli juuritettu kukkia, reheviä ja värikkäitä. Oli rivi marjapensaita, jokunen käyrä omenapuu, lohko peltomaata, jossa sopi viljellä juurikasveja ja viljaakin.

Kesäisin puuhaili Pekka Älämäki paljon siellä tarhassaan, kasvatti kasvejaan, perkkasi maata, nyhti ruohoja ja käveli kastelukannuineen. Tai istui hän omenapuunsa juurella piippu hampaissa nauttien kesän kirkkaudesta, rehevyydestä, väreistä ja hajuista. Mutta kun tuli syksy, pimeänä ja kosteana, ja talven pitkä, valju kylmyys, ei hänellä ollut juuri muuta tehtävää kuin istua pystyraasunsa ääressä ja kohentaa tulta, miettiä ja tupakoida. Tosin saattoi hän lukea kirjojakin, joita hänellä oli eräs hyllyllinen. Sillä Pekka Älämäki on aina rakastanut kirjoja, joiden valkoisilta sivuilta nuo salaperäiset, rytöiset ketjut ikäänkuin luikersivat sisään silmän aukoista aivoihin ja siittivät siellä sen tai tämän tunnelman eli mietteen...

Mutta enimmäkseen hän kuitenkin istui hiljaa, mietteissään, savun noustessa haaleina kierukoina piipunpesästä, muisteli entistä elämäänsä, työtä ja pyrkimyksiä, joiden perille hän lopultakin oli päässyt kutakuinkin: saavuttanut lepoa, huolettomuutta ja rauhaa. Ja oliko se ylenmääräistä, jos olikin saavuttanut? Sillä runsaasti, yllin kyllin oli ollut levottomuutta, taistelua ja vaivaa Pekka Älämäen elämässä.

Hän oli syntynyt köyhänä, mieheksi, jonka oli määrä tehdä hengen pitimikseen ruumiin töitä.

Jo sangen varhain hän huomasi, että heillä työmiehiä ei ollut mitään pyrkimyksiä, yrityksiä, toivoa parempaan. Vaivattiin jäseniä, syötiin mitä saatiin, vähemmän tai enemmän, kunnes ruumis rapistui, tuli vanhuus ja kurjuus. Vähänpä Pekka Älämäki osasi olla huoletta huomisesta, kuten enimmät toverinsa, kehaisten mainita, että hänelläkin oli talo ja maa, vaivaistalo ja hautuumaa. Tämmöistä Pekka Älämäki huomasi ja kauhistui, että hänenkin elämänsä ja tulevaisuutensa olisi sellainen. Ainakin oli hänen yritettävä, pyrittävä johonkin, päästäkseen irti ladulta, jonka lopussa odotti kurjuus, vaivaistalo ainoana turvapuuna. Sentähden Pekka Älämäki jo silloin, nuorena pojantorvelona, kun muut toverinsa juoksentelivat joutoaikansa joutavissa ja turhissa puuhailuissa, istui yksin, luki, opiskeli. Sillä jotakin hän jo käsitti hämärästi, hamuili niitä rappupuita, joiden oli määrä kohottaa hänet laumasta ainoalle polulle, jonka lopulla häämöitti hänen oma rakentamansa turvapaikka, jossa voisi elää rauhassa, ikäänkuin erillään tämän elämän kuhinasta ja ihmisistä, pyytämättä keneltäkään mitään tai jotakin toiselle tarjoilematta...

Sitten oli hän päässyt niin pitkälle, että voi siirtyä valtameren taakse, maahan, missä oli väljyyttä ja tilaisuutta yrittää hänenkin, jonka piti koota omaisuutta jäseniensä voimalla. Ja sitten oli ollut työtä, ankaraa työtä, metsissä, kaivannoissa, tehtaissakin. Ja dollareita oli kertynyt vähitellen. Mutta välistä oli kaikki romahtanut kasaan, mielen masentanut musta toivottomuus, etteivät suuret pyrkimyksensä koskaan toteudu. Pitkällinen tauti oli ollut vähällä viedä hänet juuri siihen asemaan, mistä hän pyrki itseänsä iäksi vapauttamaan: ihmisten ja yhteiskunnan armoleipiin. Kuitenkin hän pelastui, aloitti uudelleen. Pitkiä vuosia, työtä ja työtä. Rahaa alkoi kertyä ja hän piti huolta, että se pysyi koossa ja kasvoi, sijoittelemalla sitä taitavasti ja varovasti tuottaviin yrityksiin.

Sitten jonakin päivänä tunsi hän ruumiissaan väsymystä ja haluttomuutta. Rahan ja pyrkimyksien saavuttamisen miettiminen ei saanut sitä karkotetuksi. Vanhuus, mietti hän, vanhuus on minut saavuttanut. Hän valvoi monta yötä, laski ja epäili ja vakuuttautui lopulta siitä, että hänen ei tarvinnut enää mitään tehdäkään, että hän voi jo saavuttaa sen, mitä oli tahtonutkin.

Hän kokosi omansa, matkusti yli meren kotimaahansa ja synnyinseutunsa tanterille, osti tämän pienen talon, vuoraili seinät laudoilla ja väritti ne, istutteli kukkia, pensaita ja puita ja muokkaili peltoja puutarhamaata.

Pitikö Pekka Älämäen olla tyytymätön elämäänsä? Vaikka hän olikin syntynyt köyhänä, kärsinyt kurjuutta ja vaivaa, niin olipa hän saavuttanut sen, mihin oli pyrkinytkin. Mitään tämän isompaa ei hän koskaan ollut mielessään haamiloinut eikä havitellut toimeenpannakseen. Hänellä oli oma talo, kasveja, rauhaa. Kukaan ei pystynyt häntä komentelemaan. Hän oli kohonnut, oli kieltämättä herra. Hänen ei ollut pakko tehdä kerrassaan mitään. Jos hän pehnaili ja tonki puutarhassaan, niin teki hän sen vain huvikseen, lystäillessään; kylän ihmiset sanoivat, että söisivät ja makaisivat he vain Älämäkenä. Ja sitähän se etupäässä tekikin. Pekka Älämäki oli kieltämättä herra, onnellinen mies. Ei ollut sitä voimaa, joka olisi pystynyt hänelle sanomaan: nouse, liikupas nyt niin tai näin. Vähät siitä, että hän oli tämän saavuttanut vasta vanhana, kun puolen vuosisadan kesäauringot olivat lämmittäneet hänen paljastuvaa päälakeaan. Niinpä osasi hän ollakin tyyni ja viisas, ottaa onnesta sen mikä oli saatavissa, eikä yritellä mihinkään turhiin pullistuksiin. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä merkillisen nuoreksi jälleen päästyään synnyinseuduilleen, lepoon, heitettyään työt ja huolet.

Sitten kesän ollessa kaunis, raukea ja rehevä, pehnaillessaan kasvimaallaan, poltellessaan piippuaan ja kävellessään kylälläkin siistinä herrasmiehen asussa, hän tuli tutustuneeksi nuoreen naisihmiseen, joka seisoskeli puodin tiskin takana, Tämä tyttöihminen tunsi selvää mielenkiintoa tuohon siistiin, vaikkakin vanhahtavaan, vierailta mailta saapuneeseen mieheen. Pekka Älämäki mietti asiaa ja havaitsi, että oikeastaan hänen pyrkimyksiinsä alunperin oli kuulunut, että siinä maalatussa, kukilla koristetussa talossa asuisi sitten paitsi häntä joku toinenkin, akka, nainen...

Niinpä sitten suoritettiinkin asianomaiset menot ja nainen siirtyi kauppapuodista Pekka Älämäen pieneen taloon. Sitä kai oli sitten kestänyt parisen vuotta, aikaa, jolloin tässä punavalkoisessa talossa oli emäntä, Pekka Älämäellä vaimo. Lapsia ei tullut. Ja silloin oli emäntä ehdottanut, että otettaisiin taloon joku vieras lapsi hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Pekka Älämäki oli miettinyt ja myöntynyt: no, miksei, kyllä kai ne pennoset riittäisivät, vaikka heillä ruokkisi ja vaatettaisi jonkun elävän... Niin oli emäntä sitten tuonut taloon puolenkymmenen ikäisen jonkun sukulaisensa pojan. Mutta naisihmistä se ei tainnut kauankaan viehättää tai poistaa sitä, mitä hän tahtoi pois hädistää. Sillä hänellä oli ikävä. Hän oli nuori, ja punavalkoisessa talossa oli hänen mielestään liian rauhallista, yksitoikkoista ja siistiä. Hän ei osannut ottaa onnesta sitä, mikä oli saatavissa. Mutta eipä hänellä ollut myöskään, kuten Pekka Älämäellä, muistoja taistelusta ja vaivasta, ei hän nähnyt tässä elämässä mitään suurien pyrkimyksien toteutumista.

Lopuksi tapahtui, että hän lähti Pekka Älämäen talosta erään paikkakunnalla hetkisen asuneen nuoren herrasmiehen mukana. Kylän ihmiset luulivat, että korean talon herralle oli tämä isohko onnettomuus, että hän oli suutuksissaan, harmissaan, tai suruissaan, varsinkin kun luulivat, että vaimon mukana oli myös mennyt joku erä rahoja. Mutta he erehtyivät. Kuinka olisi Pekka Älämäki, joka monta vuosikymmentä oli koonnut pientä omaisuuttaan suurella, vieraalla mantereella, monien kiusojen ja vastusten läpi, antanut nyt jonkun naisihmisen kähveltää sitä mukaansa. Todellisesti tämä tapaus sai Pekka Älämäen veriä liikkeelle vallan vähän. Hän mietti tätä asiaa ja havaitsi, että hän voi kestää sen, sekä vaimon menetyksen, että hänen mukanaan menneitten varojen, jokseenkin samalla helppoudella kuin sen, että puutarhassa kyykkiessään joku nappi pirahti hänen housuistaan ja hukkaantui multaan.

Siitä oli nyt monta vuotta ja hän saattoi muistella sitäkin tapausta, vaimoaan, kuin jotakin hyvin kaukaista aikaa, istuessaan pystyraasunsa ääressä ja polttaessaan piippuaan. Se vaimonsa ottama ottopoika hänellä oli yhä talossaan, vaikka Pekka Älämäki oli hänet melkein unhoittanut, eikä tullut kiinnittäneeksi siihen minkäänlaista huomiota. Se oli jo kymmenissä iältään ja kävi kansakoulussa, tuli ja meni laukku selässä, söi, lienee katsellut kirjaakin, ja kadonnut sitten pelehtimään kylän kujille. Pekka Älämäki ei liioin tiennyt, mitä poika puuhaili.

Siksipä hän ikäänkuin hätkähti hereille, hölmistyi, kun koulunopettaja tuli hänen luokseen puhumaan Älämäen ottopojasta, Ansusta. Mitä? Eikö hän ollutkaan pyrkimystensä perillä? Oliko hän erehtynyt? Hän ei ollutkaan kenestäkään riippumaton herra. Sillä näillä ihmisillä oli jotakin muistuttamista hänelle, he tahtoivat huomauttaa hänelle velvollisuuksista. Hän oli siis sekaantunut ihmiseläjien vyyhteen, kanssakäymiseen. Hän, Pekka Älämäki, joka oli edistynyt ja hankkinut älyä vuosikymmenien kuluessa vieraalla mantereella, hän oli sittenkin huomaamattaan iskenyt kouransa mäihään... Mitä? Se poikako ei menestynyt koulussa? Oli laiska, huolimaton, harjoitti ilkeyttä, tappeli toisten kanssa, oli rikkonut ikkunoitakin. Oliko kasvattaja tätä huomannut, ja mitä tehoisia toimenpiteitä hän harkitsi, että pojasta kehittyisi kunnon ihminen...

Pekka Älämäki ei tähän osannut vastata juuri mitään. Mutisihan vain jotakin, että tuli annetuksi sen akan hommata tähän se mukula... Ansu, ottopoika, haettiin esiin, sillä opettaja tahtoi hänelle puhua, varoittaa holhoojan kuullen, ja Pekka Älämäki katsoi asiakseen sanoa pojalle, että esiintyköön ihmisiksi, ellei halua selkäänsä kirjavaksi, ruvelle...

Sitten hän rupesi miettimään, miten päästä eroon tuosta pojasta, jonka oma varomattomuutensa ja aina onnettomuuksia siittävä kohtalo näytti heittäneen hänen vanhojen päiviensä vaivaksi ja huoleksi. Hän tuumi antaa hänet takaisin sinne, mistä se oli otettukin, mutta kävi ilmi, että pojalle ei ollut ketään omaisia enää löydettävissä. Hän mietti antaa hänet yhteiskunnan haltuun, mutta hänelle selitettiin, että kun kerran oli ottopojaksi otettu, niin siinä pysyikin. Koreaksi maalailtu talo oli pojan koti ja Pekka Älämäki ikäänkuin hänen isänsä. Älköön siis Älämäki turhaan yritelkö irtaantua velvollisuuksistaan, vaan holhotkoon ja huolehtikoon pojasta kuten isä ainakin...

Huolehtikoon! Niin oli siis käynyt, että ihmiseläjät vieläkin pystyivät sanomaan Pekka Älämäelle: Tee tämä. Hän oli luullut olevansa rauhassa, saavansa muistella vain menneitä huolia ja vaivoja, uskomatta uusia enää tulevankaan. Mitäs jos antoikin eräälle lapsimukulalle ruuan ja suojan, eihän se mitään, jos se olisi ollut kuten tavallinen ihmisen lapsi, mutta tämä pojan tolikka oli raisuverinen, räntäpäinen sikiö. Se laiskotteli ja keksi konnanjuonia koulussa, varasteli puutarhoista ja linkoili tiilikiven siruja. Pekka Älämäki huomasi huolettomuutensa häirityksi, hän oli saanut vieraan mätimunan rauhanpesäänsä. Turhaan hän yritti ohjailla poikaa ihmistavoille, ensin hyvällä, sitten jo kiroillen. Hän aikoi antaa pojalle selkään, mutta siitä ei tullut mitään, kun poika äyskäsi:

— Mikä pieksäjä te olette. Ette te ole minun isäni!

— No, luuletko, äityi Pekka Älämäki, luuletko, että tämä on sitten kotisi, että tässä saat koiruutta harjoittaa?

— Ajakaa sitten pois, neuvoi poika.

Mutta Pekka Älämäki ei uskaltanut häntä poiskaan karkoittaa, peläten siten joutuvansa ihmisten kanssa yhä pahempiin ja kiusallisempiin kanssakäymisiin. Hän koetti jo houkutella poikaa, luvaten lahjoittaa tälle talonsa ja omaisuutensa, jos poika käytöksellään osoittaisi sen ansainneensa.

Mutta poika osoitti paatumustaan ja röyhkeyttään kysäisemällä, että luuletteko rahalla sieluja ostavanne...

Niinpä meni vuosia ja Pekka Älämäki toivoi niitä menevän vielä nopeasti muutamia, jotta ottopoikansa olisi varttunut ja ollut valmis elämään oman jalkansa juuresta. Olisihan hänellä sitten taasen vielä eräitä vanhan miehen päiviä, vaisuja ja harmaita, elettävänä levossa ja rauhassa ennenkuin tulisi retki mustaan ja outoon Tuonen maahan.

No, aika rähmii kulkuaan, kello naputtelee välittämättä siitä, halutaanko hetket viipyviksi vai poistuviksi. Ansu, Pekka Älämäen ottopoika, kulki lävitse kansakoulun alituiseen joutuen pikkurötöksiin, niihin sen pahemmin sotkeutumatta, kävipä vielä rippikoulunkin ja sivuutti viidennentoista ikävuotensa. Vanheneva, kutistuva, yhä enemmän kalkinvalkoiseksi väriltään raukeneva ukko luuli jo hänestä piankin pääsevänsä ja toimitteli häntä yrittelemään sitä tai tätä työtä. Mutta poika ei näyttänyt olevan halukas eikä pystyvä mihinkään. Pekka Älämäki kauhistui ja kirosi, että luuletko, että sinua elätän kaiken ikäni... Sinulla on jo järki päässä ja miehen jäsenet...

— Saatanpa tästä lähteäkin, arveli ottopoika, mokomasta pesästä...

− No, mene, mene! Juokse jalkoihisi. Minä annan vielä matkarahaakin, ison setelin, kun et sitten täällä näytä nenääsi...

Pekka Älämäki ei uskonut hänen lähtevän, ei luullut hänestä koskaan enää pääsevänsä. Mutta poika lähti pitkin hiekkaista tietä Pekka Älämäen seteli taskussaan. Se oli elokuinen ilta, aurinko painui metsän taa ja kuun alkoi erottaa taivaan sinestä, valkoisena, ohuena ja kuluneena ikäänkuin imeskelty pastilli. Ja vaisu, kalkin valkoiseksi rauennut ukko seisoi portillaan ja näki hänen poistuvan. Mutta ei hän tuntenut iloa laskeutuvan sydämeensä, kuten oli luullut, lopultakin päästessään tuosta kiusanhengestään. Hän huomasi jonkin merkillisen haikeuden ja kaipauksen, jopa iloitsikin siitä, että hänellä oli tuo poika ollut, että hän oli kasvattanut sen täysirunkoiseksi eläjäksi. Hän tunsi, kuten ei koskaan ennen, itsensä vanhaksi ja ylen yksinäiseksi. Oli kuin avaruuden suuri tyhjyys olisi ammahtanut hänen ympärilleen oneana ja kalsakkana. Muistot menneistä, nekin olivat siellä vaisut ja haalistuneet, ikäänkuin imeskellyt ja hioutuneet, melkein huomaamatta jääneet, kuten tuo valkea kuu iltataivaalla...

Mutta ilta yhä viileni, ja jopa sai väriä, vaskenkarvaa ja punerrusta, kuun kalvas naama, ja taivaan sinimanttelista välähtelivät tähtien kirkkaat sakarat, maasta nousi kylmänkostea huuru, ja rehevät kukat talon seinustoilla tuoksuivat viimeisillä hetkillään ennen tautista ja tappavaa syksyä.

VANHA KARTANO.

Kellertävältä, tummankellertävältä valtatieltä, jossa vallitsi loka ja jalan alla litkahteleva rapakko, alkoi koivukuja. Vanhat ja väärät rungot ja syksyinen keltatauti lehdissä; ne kahisivat kosteassa tuulessa, jonkin lehden kanta jo katkesi, ja se oli piankin löytävä lopullisen sijansa — sen ruohon juuren, jossa sen oli määrä mädätä.

Kujan päässä oli kartano, korkea ja kaksikerroksinen, puistikon keskellä, isojen koivujen, haapojen, leppä- ja pihlajapensasten, joiden sekaan oli juurrutettu jokin kukkapenkki ja johdatettu jokin hiekkainen käytävä. Edempänä olivat navetat ja läävät, aidat ja luhdit ja niiden takana vainiot laajat ja multaiset.

Kartano oli vanha, kovin vanha se oli kartano. Monta asuinriviä oli siinä ohut ennen tätä, ja tämäkin oli vanha. Siihen sivelty väri oli aikoinaan ollut iloisen heleä, mutta nyt se oli tumma ja murheellinen. Sade oli hakannut seiniä, saaden aikaan outoja, töhryisiä kuvioita, ikäänkuin joku olisi yritellyt hahmoitella entisten aikain eläjiä ja tapahtumia, aurinko oli paistanut ja maali oli kohonnut pinnasta monina ryppyinä...