Part 4

Siellä tuulien humina, ikuinen kaihoisa humina tummissa puissa toi lohtua hänen varhain vanhentuneelle, kiusaantuneelle ja mietiskelevälle mielelleen. Hän tunsi sulautumansa yhdeksi olennoksi koko luonnon kanssa, noiden tummien puiden, joiden humina oli niin aavistelevaa, hämärää, levotonta ja sittenkin niin kevytmielistä, välinpitämätöntä. Hän tottui katsomaan asioita laajasti, korkealta, mietiskelemään, että mitäpä merkitsi yksi Yrjö Kiimamaa, ihminen... Ei sen kohtaloa kannattanut surra, hänen itsensä enempää kuin muittenkaan. Ei kannattanut pysähtyä tuijottelemaan, kiusaamaan aivojaan sillä, että miksi minä, Yrjö Kiimamaa, olen tässä, miksi olen tällainen, en halua töihin, en menesty enkä tule toimeen ihmisten kanssa, en tunne niitä veljikseni, vaan vihaan niitä, inhoan ja kiroan... Se kaikki oli pientä, naurettavaa. Kunhan on vain, kuten sammaleinen kivi, kuten tuo kaarnainen mänty hiljaa, levollisesti. Nälkäkö työn puutteessa? Yhdentekevää. Ja olipa häntä elänyt tähän asti. Kai edelleenkin. Maa, tuo iso möhkäle, muhoileva ja kitsas äiti, sehän siitti surutta lapsia, puitakin ilman määrää, ja kaikkien juuret löysivät vettä, kohottivat latvaviuhkaansa tuulen siveltäväksi. Vai oliko niin, ettei tämä maa-äiti pitänyt niin hyvää huolta lapsistaan joilla kuitujen sijasta oli lihansuonia, kihoilevan pihkan asemesta punaista, juoksevaa verta... Niin, montahan niistä puistakin myrsky paiskasi maahan, ja märkyys mädätti ne, monta jäi varjoon, kuivettui, menetti vihannuutensa ja jäi seisomaan harmaana ja elottomana luurankona. Näinkö kävisi Yrjö Kiimamaankin ihmisten lihantaimistossa, puutarhassa... Se olisikin hänestä mieleen: olla eloton, kylmä, kuollut, jäkälä otsallaan.

Mutta toisenlaisiakin ajatuksia hän ajatteli. Mietti että hän oli vielä iältään nuori, että hänellä oli vielä elämä edessä, ehkä merkillinen, kiivas ja kuohuvainen. Paljon voi vielä hänelle sattua, tulla kokemuksia. Intohimoja voi herätä, olla kaunista, syntistä... Naisiin hänen täytyy tutustua, valkoisiin ja pehmeisiin, joiden piti olla suloisia ja nautintoa antavaisia, ja viinaan, kirkkaaseen viinaan, jonka piti nostaa aivoihin satuista sumua, ihania kuvitelmia, kuolettaa murheelliset mietteet. Ja vielä oli yksi asia, jota hän usein ajatteli ja joka tuntui hänestä nautinnoista merkillisimmältä, syvimmällä: kun sielussaan nousisi synkeä viha jotakuta kohtaan, saisi tarttua kirkkaaseen puukkoon ja upottaa sen ihmisen lihaan, sydämen lihaspumppuun, joka rikkoutuisi pursuttaen veren veistä pitkin hänen vihasta vapiseville käsilleen...

Niin hän kulki mietiskellen, haaveillen metsissä, hiekkaisilla kankailla, joilla mäntyjen ruskeat pilarit seisoivat, rinnemailla, missä koivut heloittivat syksyn räikeitä värejä, verenkarvaista ja keltaista, kulki yli synkeiden, mustien kuusikkokorpien, poikki aavojen nevojen, kanervien ja vaivaisten varpujen seassa. Hän ei ollut innostunut metsästykseen. Ampui kuitenkin, kun havaitsi metsänelävän lähistöllä, oravan tai raskassiipisen kanalinnun. Ja pieni, ruskea koira kulki hänen kanssaan. Hän taipui luulemaan, että se oli ainoa hyvä ja vilpitön olento maailmassa. Ihmiset, nehän olivat nostaneet puheen, että heillä vain oli sielu erotukseksi eläimistä. Jos oli, oli tällä koiralla suuri sielu, mutta ihmisillä vain pieni jytynen. Tämä koira oli rehellinen; ei sellainen monioloinen kuvatus kuin ihminen, joka on tulvillaan suurta, kaukaista viisautta, viekastelua...

Yrjö Kiimamaa oli likimain onnellinen, alakuloisen onnellinen, kulkiessaan metsissä varhaisesta aamusta iltaan. Mutta hänen isänsä ei ollut siitä yhtään mielissään. Hän alkoi tuntea syvää vastenmielisyyttä poikaansa kohtaan, jossa ei huomannut taipumusta muuhun kuin vetelehtimiseen, jouten oleskeluun. Hän ei lopuksi voinut sietää häntä näkyvissään, vaan päätti karkoittaa hänet maailmalle, eläköönpä sitten millä tahansa tahi kuolkoon. Jos hänessä oli kunnon ainesta ollenkaan, niin kylläpähän karkeneisi mieheksi, kun joutuisi nokka vasten maailman tuulta. Jos ei, no, se näyttäisi, ettei hänestä ihmistä tullut leipomallakaan.

Eräänä yönä heräsi Yrjö Kiimamaa siihen, että pyssy pamahti ja koira ulvahti surkeasti. Hän kiepahti istualleen, sydämessään paha, synkkä aavistus. Isänsä astui huoneeseen ja heitti pojan pyssyn nurkkaan.

— Te olette tappanut Nopen! sanoi poika.

— Tapettu on. Tässä kaikenlaisia koiraroikaleita elätetään. Ja joutaisit tästä sinäkin yrittelemään elää omalla opillasi, kun ei sinusta näytä ihmistä tulevan minun opillani...

— No, ampukaa sitten!

— En ammu. Vaan onhan sinulla jalat. Kävele!

— No, kyllä tästä päästään — perkeleen pesästä...

Yrjö Kiimamaa tunsi nyt sydämeensä laskeutuvan sen mustan, synkeän vihan, josta hän oli uneksinut. Vaistomaisesti hän silmäsi ympärilleen. Kirkasta veistä ei kuitenkaan näkynyt. Hän säpsähti ja alkoi kamuilla vaatteita ylleen.

— Ei tästä kuitenkaan niin kiirettä ole, että yön selkään...

— Tulipa se Nopellekin, ja se oli kuitenkin monta vertaa parempi kuin minä tahi te...

— Kyllä se sinutkin maailmanranta opettaa.

— Saisi tuo opettaakin vähän paremmin kuin mitä teitä on opettanut, sanoi poika. Ja sitten hetken kuluttua: — olisitte nyt opillanne laittanut pois maailmasta, kun ei kerran mieluista tullut. Teidän opillahan tänne on tultukin.

Isä ei vastannut. Vallitsi tukehduttava, läkähdyttävä äänettömyys. Sisähuoneen ovella seisoi pojan äiti yöpukimissaan, äänettömänä, kyyneleisin silmin. Poika meni, läimäytti oven kiinni ja kirosi ajatellen, ettei koskaan enää sitä aukaise. Pihamaalta hän löysi koiransa, vielä lämpimänä, verta tihkuvin päin. Hän nosti sen hartioilleen ja lähti kävelemään läpi pimeyden, itkien, purren hammasta:

— Tappoivat Nopen, perkeleet...

Maantien varressa oli sorakuoppia. Sinne hän hautasi koiransa pimeässä, tuulen puhistessa mäntyjen oksissa, ja makasi sitten haudalla, kosteassa sorassa, kunnes päivä valkeni. Hänen mielensä oli katkera, mietteissään syden väri, kun hän ajatteli että kohta ne hänessäkin madot ovat nokamiehinä...

Niin ei kuitenkaan käynyt. Lienevätkö kohtalon valtaiset sormet tai sallimus, joka kyyröttelee jossakin kuten harmaja hämähäkki, jonka seitteihin ihminen takertuu, suunnittelipa hän mielessään mitä hyvänsä, johtaneet hänet seuraavana päivänä hiukan vanhahtavan, omituisen maantien vaeltajan pariin. Heistä tuli ystävät. Yrjö Kiimamaa kiintyi tuohon kulkuriin, kuten oli kiintynyt Noppe-koiraansa, ja hänessä syntyi omituinen luulo: sen koiran sielu oli siirtynyt tuohon pieneen, outoon kulkuriin, hänen toverikseen. Se miete syntyi hänessä heti, kun hän lähti koiransa haudalta ja tapasi tuon miehen tiellä laihoin, ryppyisin kasvoin, joista silmät katsoivat syvinä, surumielisen iloisina. Ne olivat Nopen silmät hänen kuolleen koiransa silmät...

Niin he vaelsivat sitten yhdessä vuoden, toistakin. Tältä vanhahtavalta, omituiselta, ryyppyiseltä mieheltä Yrjö Kiimamaa oppi paljon, oppi vaeltamisen, elämisen taidon. Oppi elämään huoletonna, vaikka ei ollut tiedossa ruuan murua, ei sijaa, mihin päänsä kallistaa. Oppi, että oli joskus ryhdyttävä työhönkin, ellei muun vuoksi, niin ruumiin terveydeksi. Hänen seurassaan hän oppi tuntemaan maailman makeuksia, joista oli ennen uneksinut metsiä kulkiessaan, joille ihmiset yleensä tuntuivat antavan ison arvon ja joita tämä vanha, rypistynyt kulkurikin vielä himoitsi: maistoi ensimmäiset kerrat naista ja viinaa. Hänelle ne tuottivat pettymyksen. Ei ollut hänen mielestään niissä mitään niin suloista, ihanan synnillistä, kuin sen oli kuvitellut. Tympäsi, äitelöi. Muutakin hän oppi, paljon hän viisastui tämän vanhan vaeltajan kertoessa retkistään ja muistakin, satuja, kummallisia tarinoita, jotka ainaiseksi jäivät tummina, sumuisina hahmoina hänen mielikuvitukseensa. Hän rupesi noudattelemaan vanhemman ystävänsä oppia, ettei tämä maailma ollut ylen paha eikä myöskään kaunis, siinä oli molempia. Aika, jota elettiin, oli yleensä harmaa, kalsea, mutta jos katselit kauas ennen elettyyn aikaan, oli se satuisen kaunis, kuten kaukana sinisyydessä mäellä kuumoittava kylä. Samoin saatoit nähdä kauniina tulevaisuudenkin, ja hyvä, jos kykenit nykyisenkin ajan näkemään. Hyvä, jos sait itsesi uskomaan, että oli aina pyhä ja aina kesä, aina häitä...

Yrjö Kiimamaa oli taasen likimain onnellinen. Hän odotti aina mielenkiinnolla uutta päivää ja sen tapauksia, toisteli mielessään vanhan Vaeltajan lausumia. Ellei mitään tapahtunut: Hyvä, sileää, liukuvaa. Ei kannattanut surra. Jos tapahtui jotakin, mitä pidit pahana: turha murehtia, sillä et vielä tiennyt, oliko se onni tai onnettomuus. Ajan kuluttua saatoit ehkä havaita, että olikin hyväksi se, minkä tapahtumista itkit. Kaikessa tapauksessa ei voinut tapahtua mitään kuolemaa pahempaa, ja sekin, oi veljeni, niin vähän me tiedämme — voi yhtähyvin olla kaikkein suurin onni...

Mutta sitten Yrjö Kiimamaa eksyi tästä vanhasta toveristaan. Se tapahtui eräässä merenrantakaupungissa, ja hänellä oli syytä uskoa, että Vaeltaja oli karannut, vasiten jättänyt hänet. Jo eräät ajat hän oli aavistellut Vaeltajan haluavan olla yksin tai uusien tovereitten seurassa. Nyt hän oli mennyt. Yrjö Kiimamaa suri, unehuttaen Vaeltajan opit. Mutta sitten hän taasen taipui luulemaan, että se hänen vanhan, kuolleen koiransa sielu ei ollutkaan siinä Vaeltajassa. Se oli jossakin paremmassa paikassa, paratiisissa, missä kukat lemusivat, oli aurinkoa ja ketään ei ikävä rasittanut. Siellä Yrjö Kiimamaa sen tapaisi aikanaan...

Nyt hän kulki yksin tai ihmisten kanssa, joista yksikään ei kuitenkaan ollut niin merkillinen kuin se vanha Vaeltaja, jota hän ei koskaan enää tavannut. Hän yritti monenkaltaista työtä, mutta ei viihtynyt missään, kulki toiseen paikkaan heti kun kyllästyi. Hän ajautui lentojätkien seuraan ja eli heidän elämäänsä. Ryyppi ja oli juovuksissa, ei siksi että siitä olisi mielestään erinomaista iloa herunut, mutta kuluihan aika siinäkin. Myöskin hän tiesi, niiltä tuntui kun mieleen tulvahti kuuma, synkeä viha ja tartuttiin kirkkaaseen puukkorautaan. Hän oli saanut ruumiiseensa verestävän ja kirvelevän haavan, joka arpeutui punertavaksi rannuksi. Ja hänenkin puukkonsa oli piirtänyt rikki ihmisen kudoksia, saanut tumman ja punaisen veren valumaan. Hän otti osaa varkauksiin henkensä pitimiksi, eikä se hänestä tuntunut merkilliseltä. Hän tutkiskeli itseään ja havaitsi sen melkein luonnolliseksi, eikä tajunnut mitään lankeemusta tapahtuneeksi. Arvattavasti hänen luonnerakennelmassaan ei ollut sellaista kohoumaa, jolta pudota.

Niinpä oli Yrjö Kiimamaa tiellä, lavealla tiellä, jolta on työläs palata etsiskelemään toisia polkuja. Olisi kai sattunut ennemmin tai myöhemmin, että hän olisi joutunut linnan seiniä katsomaan ja sieltä päästyään, mielessään se Vaeltajan ainainen ohje, ettei koskaan tiedä, onko sattuva tapaus onneksi vaiko onnettomuudeksi, taasen joutavaan renttuilemiseen, pieniin rikoksiin ja jälleen linnaan. Mutta sattui kuitenkin, että hän tuli tekemään poikkeuksen tältä jo viitoitetulta, aukenevalta tieltä.

Siellä pienessä rantakaupungissa pohjoisessa, samassa missä Vaeltaja oli hänet eksyttänyt itsestään, ei kovin kaukana kotiseudultaan, luki hän työväenlehdestä ilmoituksen, jossa hänen isänsä pyysi häntä tulemaan kotiin, koska äitinsä oli sairas, kuoleman sairas. Yrjö Kiimamaa ajatteli ja taisteli päivän ja yön, oli kauan kahdella päällä, mutta sitten hän lähti matkustamaan kotiseudulleen. No, hänet oli kerran sieltä karkoitettu, ja hän itse oli kerran kiroten luvannut olla sinne palaamatta, mutta kerrankos ihminen kiivastuu, tulee tehneeksi tekoja ja päätöksiä, joiden noudatteleminen kävisi työlääksi. Yrjö Kiimamaasta tuntui vieläkin, että hänen isänsä oli ampuessaan koiran tehnyt raskaamman rikoksen kuin miesmurhan, mutta jos pojan näkeminen voi ikäänkuin lievittää vanhan miehen ja vaimon elämänillan kylmyyttä, niin ei poika tullut heiltä sitä kieltämään. Lisäksi palasivat mieleen lapsuuden muistot, kauniin sumuisina, kuten Vaeltaja oli sanonut, ja halu nähdä ne seudut taasenkin kerran. Hän, ikävuosiltaan parissakymmenissä, tunsi itsensä vanhaksi astuessaan kolmen vuoden poissaolon jälkeen isänsä asuntoon.

Isä näytti paljon vanhenneen, käyneen ryppyiseksi. Vuodet ja elämän murheet lienevät häntä sivelleet. Lienee murehtinut tätä poikaansakin, sitä, että tuli kiivaudessaan hänet pois ajaneeksi, oikeastaan oli hänellä sittenkin ollut tarkoitus opettaa poikaa, nöyryyttää, luulo, että hän palaisi takaisin kuten koiranpentu korjattavaksi syyssateista. Ja sitten hän näyttikin kadonneen ainaiseksi, ainoa poika. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, oli taipuvainen unhoittamaan poikansa puutteet, uskomaan, että tämä olisi vähitellen mieltynyt, ryhtynyt työhönkin. Katumus kaiveli häntä. Sitten oli vaimonsa sairastunut, ja silloin hän lähetti ne ilmoitukset muutamiin sanomalehtiin vähäisin toivein. Mutta sitten tuli kirje, tieto, että poika tulee, ja vanha mies oli iloinnut, uskonut saavansa pojan jälleen. Nyt oli poika tullut, mutta hän huomasi erehtyneensä. Heidän välillään ei ollut mitään yhteistä, läheistä. Tämä oli hänelle vieras mies, joku synkkäsilmäinen kulkija, nukkavierussa takissa. Eikä poikakaan tuntenut mieltymystä, ellei enää vihaakaan, kuten vielä äskettäin. Hän katseli kylmästi. Ei ajatellut: isä, vaan: mökinmies, koneenkäyttäjä, vanha työväenaatteen mies...

Ja samalta ventovieraalta tuntui hänestä äitinsäkin, kun näki hänen makaavan heikkona, iho keltaisena ja läpikuultavana, silmät sameina. Yrjö Kiimamaa istui hänen vuoteensa vieressä, puheli jonkin sanan, piteli häntä kädestäkin, ajatteli: tuo vanha vaimo, se oli hänen äitinsä. Sen verestä oli hän elänyt, imenyt ravintoa, ja nyt se oli hänelle vallan vieras, kuten joku muukin vanha, rapistuva ihmismöhkäle. Hän ihmetteli, tunsikohan tuo vanha vaimo hänet pojakseen, rakasti vieläkin sielussaan, kuten kerran jotakin pientä eläväistä, nimetöntä lihantainta.

Hänen äitinsä kuoli ja haudattiin.

Paitsi vaimonsa kuolemaa, tuli vanhalle koneenkäyttäjälle nyt muitakin suruja. Hänen elinaikaiset aatteensa ja ihanteensa näyttivät romahtavan kasaan. Oli alkanut punainen kapina. Suomen työväki ryhtyi sotaan, tappoon ja murhaan. Vanha työväen aatteen mies ei tätä hyväksynyt. Itse päämäärän kyllä sanoi oikeaksi, mutta ei sitä, että siihen ase kourassa pyrittiin. Hi sanonut väkivallan milloinkaan mitään pysyväistä luovan. Sanoi, ettei hän voi nostaa asetta ihmistä vastaan...

Yrjö Kiimamaa tunsi ahdistavan harmin nousevan sisässään kuunnellessaan näitä puheita, eikä hän malttanutkaan mieltään, vaan sanoi:

— Olette te tappanut parempiakin kuin ihmisiä. Ammuitte sen koiran, joka ei ollut teille mitään tehnyt, joka oli parempi kuin minä tai te, yleensä ihmiset...

Vanha mies katsoi poikaansa arkaillen, raskaasti hengittäen.

— Yhäkö sinä sitä muistat? Ja koiriako sinä rakastat, et ihmisiä...

— Ne näyttävät sen paremmin ansainneen. Tämä ihminen on itseviisaudessaan tehnyt sananlaskun: syötä koiraa, juota koiraa, koirana koira pysyy. Mutta minä sanon, että on hyvä, etteivät ne ala muuttua ihmisen kaltaisiksi.

Sotarintama, se oli kaukana etelässä. Sieltä kuului vain humu ja huhut. Ja sitten tuotiin ensimmäiset ruumiit, vapaussankarit, ruudista mustina, verisinä. Ja heidät saatettiin hautaan suurella komeudella, puhein ja lauluin, lipun liehunalla, pyssynräiskeellä ja kyynelillä. He oivat olleet vapauttamassa maata, tätä muhevan kitsesta möhkälettä, että sen pinnalla voisi kukin rauhassa loikoilla tai ahertaa työtä. Yrjö Kiimamaakin oli tätä kaikkea katsomassa ja häneen nousi innostus, kuume. Ennen hän ei ollut paljon väittänyt koko tästä kohinasta, oli ajatellut, että ihmisten tavallisia vinkeitä: välistä niiden pitää saada tapella, välistä syödä rauhassa leipäänsä. Työväenaatteetkaan, ne, jotka synkkinä ja yrmeän kateellisina liikkuivat niissä köyhälistölaumoissa, joissa hän oli elänyt, eivät häneen tehonneet. Hän ei uskonut, että kullekin ihmiselle voitiin millään järjestelmällä tiputtaa tasajakoinen määrä elämän hyvyyksiä.

Mutta nyt heräsivät Yrjö Kiimamaassa muistot entisistä metsäkuvitelmistaan, joihin oli kuulunut sekin, että kerran hän on kehittyvä sotasankariksi, taitavaksi tappelun johtajaksi, joka ällistyttää ihmisiä suurilla veritöillä, ammuttaa, hakkuuttaa, pistättää... Ja nyt heräsivät ne muistot. Ja nyt oli aika! Ehkä se hyvinkin oli hänen alansa. Hän päätti lähteä sotaan isänmaan puolesta.

Mutta hänen isänsä, vanha työväenaatteen ja ihanteitten mies, vanheni ja harmaantui äkisti, tuli sairaaksi. Kaikki oli häneltä mennyt. Tämä kapina luhisti hänen suuret kuvitelmansa, uskon, että työväki loisi rauhallisella, tyynellä mahdilla, uuden ja paremman järjestyksen. Vaimonsa oli kuollut ja ainoa poika lähti sotaan, sotaan, joka oli jo sinänsä väärä teko, ja lähti väärän asian puolesta. Sillä vanha koneenkäyttäjä ei nähnyt tässä mitään isänmaan puolesta ponnistamista. Porvari ja punakaarti siinä iskivät vain yhteen tökerösti vihaan kiihoitettuina. Ja punaisten asia oli sittenkin oikea, uskoi vanha aatteen mies, se sortui noin siksi, kun oli tartuttu miekkaan. Hän tunsi olevansa ylen yksin, tunsi että hänellä ei ollut muuta enää elämältä odotettavissa kuin kuolema, raskas kuolema.

Mutta Yrjö Kiimamaan sotaura muodostui lyhyeksi. Jo ensimmäisessä taistelussa sai hän luodin käsivarteensa, makasi nietoksessa taidotonna ja kohmeisena, korjattiin ambulanssiin ja sairaalaan, missä hänen käsivartensa täytyi sahata poikki. Ja sitten hän makasi sairaalassa kuukausikaupalla, hourien, vaappuen elämän ja kuoleman välillä. Hänet oli vallannut suuri kuolemanpelko, hätä ja läkähdyttävä levottomuus. Hän ei halunnut nyt muistaa sen Vaeltajan sanoja, ettei ollut tiedossa, oliko kuolema onni tai onnettomuus. Hän rukoili Jumalaa, rukoili, että saisi vielä elää tätä maailmaa, elää nyt oikeuden mittanauha silmäinsä edessä, vakavasti ja kunnollisesti. Hän rukoili, että hänelle lievitettäisiin vielä elonaikaa, tunnusti katkerasti katuen, ettei ihminen voi elää hätäpäivän tullen oman itsensä varassa, vaan hänellä täytyy olla tuki, johon turvautua. Ja tämä tuki oli Jumala. Vain mies, jota ei ollut koskaan kohdannut pohjaton hätä ja kärsimys, kuten Vaeltajakin, voivat uskoa järjellään käsittävänsä kaiken, olla viileitä ja viisaita, luulotella, ettei heitä enää pysty heiluttelemaan pelko eikä himo. Elämä kangasteli Yrjö Kiimamaan mielessä ihanana. Ihmiset ja maailma olivat hyvät. Katkerasti katuen rukoili hän anteeksi, että oli ihmisestä, Jumalan jaloimmasta työstä, omasta kuvasta, ajatellut niin syntisesti, Jumalaa pilkkaavasti, että koira oli sitä monin verroin parempi... Hän muisti elämästä vain auringon loisteen ja valon, kesän ja kukat, linnunlaulun.

Hän toipui ja pääsi sairaalasta, mieli sovinnollisena, lempeänä, täynnä kiitollisuutta ja nöyryyttä korkeutta kohtaan, joka oli sallinut hänen elää. Entiset synkänviileät ajatukset olivat poissa. Hän ajatteli ihmisistä hyväntahtoisesti, tuntien olevansa yksi heistä, horjuvainen ja heikko, mutta tästä lähtien pyhästi luvaten tarkoittaa vain hyvää. Mutta hänen toinen käsivartensa oli poissa. Hiha hamoitti tyhjänä, suu takin taskuun pistettynä. Yrjö Kiimamaan mieli meni haikeaksi ja hän ajatteli runollisia ajatuksia siitä, kuinka Jumalan myrskyn oli pitänyt häntä riuhtoa, karsia pois yksi elinvoimainen, synnillinen oksa, ennenkuin hän huomasi kirveen olevan valmiina myös koko runkoa varten. Nytpä hän eläisi nöyrästi. Ei pyrkisi pröystäilemään, hihkumaan maailman tiellä ja lyömään kahta kämmentä...

Hän meni kotiseudulleen. Isänsä, vanha koneenkäyttäjä, aatteen mies, oli kuollut ja haudattukin pojan maatessa sairaalassa. Vanhempainsa haudalla hän mietti, muisteli, vuodatti kyyneleitä ja sai niistä lievitystä. Sitten hän meni ottamaan haltuunsa vanhemmiltaan jääneen pienen omaisuuden, pienen mökin ja palan peltoa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Mieltä ahdistavalta tuntui siinä asua. Hän möi sen ja osti toisen torpan kylän laidasta, jossa sitten eleli tehden töitäkin, joihin kykeni ja saaden valtiolta, vapaussodassa kätensä menettäneenä, pienen eläkkeen.

Ryhtyi lueskelemaan kirjoja, mihin hänellä olikin ollut synnynnäistä halua ja taipumusta, vaikka olikin vaellusvuosillaan siitä vieraantunut. Luki etupäässä uskonnollisia, työläästi tajuttavien ajattelijain kirjoituksia ja raamattua. Se vaikutti häneen ihmeellisesti. Se oli hänestä kuin suunnaton metsä, jossa ryhmyiset rungot seisovat ja tuuli humisee korkealla lehvissä ja päivänvalo läikkyy lehtien lomitse himmeänä ja lanketellen valojen ja varjojen ihmeellisen kudelman. Se oli kuin lammikko, kirkasvetinen ja kimmeltävä, tai taasen himmeä ja samea, johon hän sukelsi näkemään pohjakivien kummallisia muotoja, heiluvia kaisloja virvoittavan vihreinä, lumpeen leveitä lehtiä, liekoja, outoja vesikasvien lonkerolta, limaisia ja ilkeitä...

Niin vaikutti häneen raamattu, kun hän luki sitä, soutaen, kiikkasten keinutuolissaan. Hän mietiskeli paljon, ja aika kului. Elämisen ilo alkoi taasen kadota, kiitollisuuskin siitä, että elon päiviä riitti. Jopa päivien paljous alkoi tuntua raskaalta, tyhjältä ja harmaalta. Vaistomaisesti alkoi taasen tarkastella, mikä tässä elämässä tarjoaisi iloa ja ajan kulua. Hän huomasi tarvitsevansa ottaa emännän. Se kai toisi viihtyisyyttä, rauhaa. Mutta hän havaitsi, että ei käynyt ottaminen ketä hyvänsä naisenpuolta; se kai olisi lihanhimoa, synnillistä. Hänelle pitäisi olla sellainen, joka muistuttaisi kedon kukkaa lauhkeudessa ja koreudessa, tuoretta marjaa, jossa ei olisi karvasta jälkimakua, repiviä okaita. Hän katseli ympärilleen ja näkikin naisia, mutta kun ei heidän okaisuudestaan voinut muuten saada selvää, luuli hän viisaimmaksi, ettei rupea sitä kokemuksenkaan kautta selville ottamaan. Sitten hän tuli viinaan. Mutta hän muisteli entisestä kokemuksestaan, että sen tarjoamat ilot olivat vähäiset. Oli kuin vyöryttäisit aivoihisi painostavan, sumuisen möhkäleen, joka teki sinut kömpelöksi, nuorasta hoideltavaksi leikkiukoksi. Laulatti ja nauratti ilman pätevää syytä. Ja sitten tuntui elämä viheliäiseltä ja sameriaiselta. No, sellainen ihminenhän oli papeille mieluinen ja kai Jumalallekin. Tuli synnintuntoon, tunnusti surkeilematta: minä vaivainen, syntinen...

Yrjö Kiimamaa etsi raamatustaan sanat: Nautitse vähän viinaa sydämesi tähden... Ja hän katsoi sydämensä nyt sitä tarvitsevan, katsoi, että sielulleen oli tarpeellista, että siellä vietettäisiin vuoroin peijaisia ja häitä... Silloin se kypsyisi ja muokkaantuisi Herralle otolliseksi. Maassa oli kieltolaki, mutta Yrjö Kiimamaa muisti raamatun sanat, että enemmän on kuultava Jumalaa kuin ihmistä. Ja sydämessään hän luuli kuulevansa Jumalan puheen. Hän keitteli viinaa, pontikkaa. Hapatti rukiita ja istui patojensa ja pilliensä ääressä, kirkkaan nesteen liristen tippuessa kannuun. Sitten hän istui raamattunsa ääressä, kumosi ryyppyjä, luki, ja aika vieri, iloisen hartaat mietteet tunkivat merkillisinä ja sameina hänen päälakeensa. Sitten tuli kohmelo, synnintunto, katumus ja harras rukous.