Part 3

Ne olot tulevat aikanaan palkaksi kaikesta, mutta sillä välin elättelee eukko itsessään kirvelevää katkeruutta, närää, joka tekee myrkyksi hänen elämänsä.

* * * * *

Ylen lyhkäinen sydäntalven päivä ei viitsi kirkastua kovin selkeäksi, kun kuitenkin hetimiten pitäisi ruveta tihentämään toista hämärää, ja olletikkin kun harmaa pilviverho seuloskelee lumikiteitä.

Sitten tulee huutopoika, parin kyynärän mittainen nupupää, kylmästä punertavin, räkäisin naamoin, kirkkain, pyörein silmin. Hänen on ollut määrä puhdistaa talli jäisistä sontakokkareista ja hakata silppuakin; liekö sitten mitä aikaan saanut. Tuossa se nyt tälläilee kämmeniään uunin otsakiviin ja rapisuttaa jäisiä kenkärajojaan.

Vanha emäntä katselee häneen kulmat rypyssä, tuiki vihaisesti. Hyödyttömästi elätetään tuotakin vierasta mukulaa. Tosin ne sille ärjäisevät ja kiroavat, kitistävät työhommaan, mutta sekös siltä valmistuu... Ja sitten se saa taasen olla omissa oloissaan. Eukon kurkkuun nousee karvasteleva harmi: kuluttaa vain, ja paha sillä on nahoissa, tekee kiusaa; taitaa taas virnistellä suupielillään...

— Jokos työ loppui? ärjäisee hän.

— Milloin se ennen on loppunut! Aattelin vain, että hullu paljon työtä tekee! Tulin lämmittelemään ja juomaan...

Poika on aika viikari. Hänessä istuu ihmiseläjän tavallinen halu tehdä kiusaa sille, jonka tietää voimattomaksi. Hän tietää, ettei mikään käy eukon niin älälle kuin hänen pirtissä vetelehtimisensä ja olletikkin se, kun hän ryypiskelee sinukkaa. Siksi hän juo tuopista äänekkäästi ryystäen, asettuu rehevän veltosti rahille jalkapohjat vasten uunin otsikkoa, käy toistamiseen ryyppäämässä ja tulee leposijalleen jälleen.

Harmi nousee eukon sisässä, vaikka hän on vaiti, mutta se nousee, se on ylen voimallinen kuin höyrykone täynnä höyryä... Hänen täytyy puhkaista, pihahtaa. Yrittää ajatella, että olkoon; eihän hän ole mikään enää, toistenhan tässä on peli ja ohjat! Ei auta! Koko ikänsä ovat häntä nöyrästi totelleet raavaatkin miehet, ja nyt tuommoinen mukula pitää häntä pilkkanaan... Kyllä hänellä sentään on valtaa ja vaikkua tuommoinen ipana nitistämään...

Poika nousee taasen, menee pöydän luo, vilkaisee eukkoon, ryyppää. Silloinpa eukko kiehahtaa.

— Menetkö töihisi kakara! Ja hän sieppaa jonkin kättä pitemmän ja karkaa ylös.

Poika juosta sukaisee kiireesti uunin ja seinän väliseen leveään solaan. Sinne ei mahalta paksu eukko mahdu, mutta hän ottaa uuninkoukun ja sorkkii sillä ja heittelee halonkalikoilla. Mutta aseet eivät satu, sillä poika on ehtinyt nurkan ympäri toiseen solaan, ja kun eukko muuttaa sinne, on poika yhtä nopeasti suojassa edellisellä sivulla. Vanha emäntäihminen kiihtyy raivoon, karjahtelee, tulee syntisesti kiroilleeksi, hypähtelee uunin edessä ja käyttelee uutterasti aseitaan. Mutta sillä aikaa kun hän meiskaa toisella solalla, juosta sukaisee poika toisesta pöydän luo, ryypätä karrauttaa, iskee tuopin pöytään, että sintu roiskahtaa ja on taasen turvallisen uunin takana, ennenkuin akka ehtii rankaisevine koukkuineen.

Sitten tulee nuori emäntä. Poika vilkuilee niinin solasta, vanha emäntä hästää koukkuineen, vaalimatta jäänyt lapsi melusta säikähtyneenä parkuu kätkyessään.

Järjestys palautuu. Eukko istuu pian kätkyen ääressä, huutopoika on saanut luvan ryypätä sinnkkaa sen kuin haluaa, ei siksi, että nuoriemäntä armahtaisi tai säälisi häntä enempää kuin vanhakaan, mutta hän haluaa nöyryyttää toista, näyttää hänelle, vanhalle emännälle, kuinka voimaton ja tehoton hänen sanansa ja mielinouteensa on... Niinpä eukon, sisässään pohjaton harmi ja katkeruus, on nähtävä, kuinka poika ajaa juomaa hyödyttömiin jäseniinsä, molemmat kourat tukevasti tuopin korvissa, silloin tällöin välähdyttäen sen takaa ilkeästi irvistävää naamaansa.

Sitten on vanha emäntä taas yksin. Nuori emäntä on mennyt askareilleen ja huutopoikakin on hätistetty johonkin ulkokausteelle. Lapsi itkee uikuttelee hiljaa, mutta ei eukko sitä nyt liioin hoitele. Ajattelee maailman pahuutta, kuinka siinä oikeuden yrtit kuoleutuvat ja vääryyden vesat ovat rehevät, ja ajattelee sitten sitäkin, että kohta hän täältä erkanee ja saa Aaprahamin helmassa lohdutusta ja hoivaa...

Nousee, etsii nurkkalaudalta virsikirjan, pudistelee siitä torakat, iskee yhtä virsikirjan selällä, kun se tarrautuu seinään, ja poljeskelee ne liiskaksi, jotka karisevat lattialle. Sitten hän veisaa, veisaa vatsan pohjasta nousevalla, heleällä, kiekaisevalla äänellä laakeassa, karstalakisessa pirtissä. Lapsi katsoo ihmettelevin, suurin silmin, ja vanha emäntä tuntee veisusta uhovan itseensä uskon voimaa, jotenkuten taasen sietääkseen tätä elämää ja maailmaa, missä mikään ei enää idä ja verso oikeuden salkopuun juurella...

Talvinen vaisu ja hämärä päivä kahistun alakuloisesti ja raskasmielisesti iltapimeäksi.

VOIMAA.

Harmaassa laajamantuisessa talossa oli eläkeukko, seitsenkymmenvuotias köpeli, joka oli antanut talonsa nuoremmille, ja jolla ei ollut muuta virkaa kuin olla ja odottaa hautaa. Talonhaltijaväki näki hänessä vain ikäänkuin jonkin nihkeän sienikuvatuksen, lehmäntatin, loiselukan, joka joistakin käsittämättömistä syistä oli juuritettu heidän taloutensa pintaan estämään sitä hyötymästä. Se, että talo ja muut oli lakipykälien mukaan joutunut juuri sillä ehdolla heidän hoteisiinsa, oli jo ehtinyt unehtua. Siis he katselivat yysyrjäisenä ukkoa, toivotellen hiljaisesti sisuksissaan, että hyödytön henki hänessä lakkaisi kuluttamasta elinaineita, jotta ne saisivat kasaantua sen hetken varalle, kun heidän jäsenensä ja henkensä olisivat yhtä hyödyttömät... Tämmöinen oli heidän mielinouteittensa sisus, joskin se tässä selkeydessä oli heiltä itseltäänkin piilossa, ja he kokivat tarkasti olla sitä hituistakaan ilmiantamatta muille ihmisasukkaille. Sillä he olivat uskovaisia, heränneitä ja hurskaita ihmisiä ja karttoivat kaikkea synnillistä. Mutta minkäs he mahtoivat itse ihmisluonnolle, sen tekoja aineslaadulle, jota uskokin sivui ja vernissasi vain pinnalta...

Mutta ukko ei liioin huomannut näitä elättäjiensä mielitekoja, päinvastoin, eleli siten, että se oli omiaan saattamaan näiden sydämet myrtyneiksi. Ukko, ehkä hekin ennen huolehtinut, hiostunut ruumiintöissä ja rasittanut mieltään isännyyden taakalla, oli nyt ne uneuttanut. Laupias luonto oli hätistänyt hänen tajustaan senlaatuiset huolet, estänyt ukkoa hautomasta synkkämielisiä aatoksia ja nostanut sinne uusia ja viehättäviä. Ukon aju ahersi mielellään ja hapeneesti vain yhteen suuntaan: voimaa, voimaa, jänteiden ja lihassäikeiden kykyä... Pitkien vuosikymmenien kierähdellessä hän ei ollut huomannut mitään niin ihailtavaa kuin voimanmies, mies, jolla oli ruumiissaan jänteitä enemmän kuin toisella, ja toisen esiin työssä tai riitapaikoissa repäisevissä liikkeissä. Siinäpä asia, jota ukko ihaili muissa ja olletikin itsessään! Sillä kun ihmiseläjällä on mittapuikko, jossa hän näkee sen mitä katsoo hyväksi ja ihailtavaksi, niin hän tietenkin pyrkii kohottamaan päälakeaan tuon mittapuikon huippua kohti... Siten ukkokin, kun vuosien luku oli sekoittanut hänen aivoihinsa höperyyttä, uskoi itsensä väkeväksi, luki itsensä niiden joukkoon, jotka työnhommassa loivat tai hakata jutkistivat mahdottomia tahi reuhauttivat toisia miehiä kuten keuhkonippuja... Tämä ei luonnollisesti ollut totta: pikkuisen, vanhan ukonköykkänän jäsenissä ei ollut väkevyyttä liikoja. Mutta mitäs siitä: ne olivat terveet, lujat, ja luonto oli ukolla karski ja usko hyvä. Hän uskoi itsensä väkeväksi, näki maailman mukavana ja oli onnellinen. Luonto on toisille ylen leppeä: se täyttää heidän tajunsa mieluisilla mietteillä ja näyttää heille totiset ja varmat ihanteet...

Mutta talonväellä oli runsaasti syytä olla myrtynyt, sillä ukkohan oli terve ja väkevä ja näytti syövän ja kuluttavan loputtomiin. Se saattoi heidät kiusaukseen tuoda harminsa synnillisesti ilmi.

* * * * *

Joka ainoa aamu nousi ukko pää iloisen keveänä ja ajatteli piammiten voimaa, omaansa ja muiden, paahtoi kahvinpapuja, keitti liemen ja asteli sitten kappaleen tietä sepän pajalle, jonka kattoaukosta säkenet sinkoilivat.

Seppä oli nuori, raavas mies, lujatekoinen kuin sonni, mustin väkevin kourin. Hänen kanssaan ukko jutteli voimasta ja voiman töistä, kun seppä lietsoi rautaa puhkuvalla palkeella, rauta hehkui ja ankara vasara taivutteli sitä soveliaisiin muotoihin. Siinä tuli kerrotuksi omat työt, ennen jo monesti kerrotut: milloin hän oli pistänyt sataviisikymmentä syltä ojaa päivän ajalla tai läjäyttänyt viisi syltä halkoja yhteen lastaukseen. Tahi oli asiain mennessä kamppaukseen juonikkaitten miesten kanssa pitänyt vedota ruumiilliseen voimaan ja esittää ravakoita lyöntejä, kaateita ja tönäyksiä. Kaikki asioita, jotka epäilemättä olivat tapahtuneet, mutta jotka olivat ukon voiman kuvittelujen kuumassa ahjossa pehmenneet ja muuttaneet muotoaan, kuten rauta tuon sepän pihdeissä...

Mutta lopuksi tapahtui voimankoitto sepän ja eläkeukon välillä, että nähtäisiin, onko jänni väljähtänyt vanhoissa jäsenissä vaiko ehkä nuoremmissa... Ukko pöyhötti kuten talitiainen, ähisi ja puliisi sepän vyötäröissä paljas päälaki verestä punaisena; seppä horjahteli ja kaatua rojahti, ihmeellistä kyllä, aina samaan loukkoon, romahtavaan sysiläjään. Ukko tarrautui hänen kaulukseensa, ryntteli polvillaan hänen rinnoillaan ja julisti, että jos emännät ruokaa tuovat, et pääse pois milloinkaan.

Niin oli huomattu ukon väkevyyden pysyneen ennallaan, ellei yhä enenneen. Hän nauraa hekautti, antoi sepälle paksun, mustan sikaarin tapansa jälkeen ja läksi hyvillä mielin astua lapsuttelemaan.

Tämmöinen kohtaus tapahtui joka ainoa aamupäivä.

* * * * *

Mutta onnen vihreä ja rehevä vesa saattaa yhtäkkiä olla laho, tomuksi raukeava pökkelö. Onnenkuvitteluilla voi näköjään olla kiviperustus, mutta todellisuudessa istuu se perin häälyväisen korren nokassa, luhistuu tuulenpuuskan tultua, ja sisälle astuu elämän tavallinen murheellinen näytelmä, jota kaiken aikaa on tahkottu ja rakennettu itse kunkin varalle juuri tuon onnen kuplalinnan suojassa...

Harmaaseinäisen talon eläkemiehen hetki oli tullut.

Väkevähartiainen seppä muutti joistakin syistä toisille paikkakunnille. Sitä ennen he panivat toimeen ukon kanssa vielä viimeisen voimankoiton talon heinäladossa. Ukko oli siihen perin kärkäs, ja sepän oli tapana ärsytellä hänet siihen pienillä intoksilla ja epäilyksillä joka Jumalan päivä, painiskella, nujertua loukkoon ja saada musta ja mieluinen sikaari. Niin tapahtui nytkin. Ukko voitti, nauraa hekautti, vei sepän kamariinsa, jossa ryypittiin kahvia ja poltettiin sikaareita. Mutta sitten menivät puheet sille tolalle, että päätettiin painiskella vielä kerran.

Mentiin latoon, ja nyt tapahtui, että väkeväkourainen seppä sinkautti köykäisen eläkeukon korkean heinärintuuksen päälle.

— Nyt on kahvit juotu ja sikaarit poltettu!

— Niin sanoi ja lähti astumaan.

Se heitto ei tosin ruhjonnut luita tai reväyttänyt lihaksia. Mutta jotakin, mikä oli ukolle perin kallista ja välttämätöntä, oli lusahtanut mäsäksi. Ymmärtämättömät voivat nauraa, mutta kuitenkin oli tässä tapahtunut yksi elämän loppukohtauksia, sisimmältään yhtä surkea ja murheellinen kuin mikä hyvänsä. Elämän murhenäytelmät ovat monet muodoiltaan. Ukosta ei ollut enää eläjäksi. Oliko hän ehkä ennenkin epäillyt voimiensa paljoutta nähdessään ihmisten ivallisia ilmeitä ja silmän välähdyksiä, tietämätöntä, mutta nyt oli tapahtunut hirmuinen, häpeällinen, herpaiseva lankeeminen... Miksi hän enää eläisi tässä maailmassa...

Ukko alkoi riutua ja kääntyi vuoteeseen. Joku uskovainen ukko- tai akkaihminen könötti usein hänen vuoteensa ääressä niinä viikkoina, jotka hän sairasti ja puheli kokeneesti iäisyysasioista. Ukko kuunteli ja myönteli mielellään; karskikin luonto lauhkenee kuoleman oudoilla kynnyspuilla. Epäilemättä hänen sielunsa pelastui autuuden iloihin, mutta epäilemättä taivas valmisti hänelle odottamattoman suuren onnen antamalla sen verhoksi rotevan ruumiin ja vahvat hauvislihakset.

Eläkeukko saatettiin turpeen alle, ja talon haltijaväen oli syytä tuntea sisuksissaan mielihyvää ja hykertää kämmeniään. Herra, ehkä ensin koetteleekin, ohjaa kaikki parhain päin ja tekee niiden vaelluksen onnelliseksi, jotka häntä pelkäävät.

LAKI.

Kelo-Apram, kylän suutari, astuskelee pitkin syksyistä, kuraista tietä laihana ja kutistuneena lestien ja pikilankojen ääressä istumisesta, kalvakkana liioista ryypyistä. Kura pyrkii sisään hänen rikkeimien kenkiensä syrjistä. — Suutari, mikset ompele itsellesi kenkiä? kysäisi joku häneltä kerran. — Kukas sen maksaisi? kysäisi Kelo-Apram vastaan. Ostanpa ennen pullon viinaa, kun lantin saan, niin unehtuvat sekä huonot kengät että moni muukin seikka.

Hän saapuu punaisen talon luokse, kylän poliisin asunnolle, pysähtyy puotirivin nurkan taakse, pyyhkii kenkänsä nurmeen, ottaa pullon poveltaan ja ryypätä karauttaa pari pitkää ryyppyä.

— Rohkaisuksi, mutisee hän, että uskaltaa mennä sen poliisimiehen puheille. Meinaa saada minut sakkoihin, linnaan istumaan...

Hän astuu suoraan poliisin kamariin, jossa tämä istuu kynä kädessä katsellen papereitaan. Seinällä riippuu hänen virkapukunsa, rivi pyssyjä, sapeli ja pamppu, muistuttamassa sisääntulijalle, että hän seisoo esivallan ankaran kouran edustajan huoneessa.

Vaihdetaan välttämättömät tervehdyspuheet. Poliisimies nostaa otsaansa, nuuhkaisee ilmaa, naama rypistyy ja katse on tuikea. Ajattelee:

— Mitähän se tuo suutari nyt tänne? Alituiseen renttuilee. Päissään se on taaskin. Haisee viinalle...

Mutta Kelo-Apram menee heti asiaan.

Kuinka se on, minä kuulin, että poliisi olisi antanut minut ilmi päihtymyksestä ja pullon hallussapidosta...

— Totta se on. Sinut olisi pitänyt antaa ilmi jo ennenkin monta kertaa. Ja nyt tulee toinen juttu. Olet taasen juovuksissa!

— Kyllä konstaapeli nyt erehtyy.

— Haiset kuitenkin viinalle.

— Jos haisen, niin se on vielä sitä viime pyhällistä.

— Ja silmät ovat harmaina.

— Jos ovat, niin ovat luonnostaan.

− No turhaan sinä tänne tulit viisastelemaan. Tästä tulee vain tuplajuttu.

− Ei ainoastaan tupla, mutta moninkertainen, monikymmenkertainen...

— Miten niin?

— Muistiko poliisi antaa myös ilmi oman velimiehensä, tuon Pellon nuoren isännän.

— Mitä sinä oikein auot päätäsi, renttu? Mitä se sinuun kuuluu, mitä minä teen ja mitä en?

— No, no, turhaan konstaapeli nyt kiivastuu. Minä ainoastaan tahdon ilmoittaa, että jos se on poliisilta unohtunut, niin minä tulen sen tekemään.

— Ilmiannon? Mikä ilmiantaja sinä olet? Ja millä sinä toteen näytät ne kaikkia ihmisiä kohtaan?

— No, turhaan konstaapeli siitä huolehtii. Minä osoitan, lautamies haastaa, todistajat puhuvat ja korkea oikeus tuomitsee. Ja sattuuko poliisi tietämään, että esimerkiksi nämä hänen serkkunsa tässä lähitaloissa ja kunnallislautakunnan esimies ja osuuskaupan hoitaja ja apteekkari ja Nökön ukko olisivat ilmiannettavat?

Poliisimies nauraa väkinäistä, pahaa naurua.

— On siinä itsekin ilmiantaja!

— Herra konstaapeli saisi ottaa huomioon, että tämä ei ole hyvin hupainen juttu, sanoo suutarimies vakavasti ja kaivaa povitaskustaan papereita. — Minä tulen vain ilmiantamaan nämä tässä listassa nimitetyt henkilöt juopumuksesta, ja tässä toisessa listassa mainitut ovat haastettavat todistajiksi.

Poliisimies silmäilee papereita hieman ällistyneen ja äkäisen näköisenä.

— Mitä hupsutusta tämä on? Nämäkö muka annetaan ilmi? Tässähän on isoin osa kylän miehiä...

— Herra konstaapelihan sen parhaiten tietää, mikä osa niitä on. Ja onhan siinä pari naistakin joukossa...

— Ja milloin nämä muka ovat juoneet?

— Enhän minä vanhoista asioista puhukaan. Viime kesän aikana ne ovat kaikki juoneet ja olleet juovuksissa.

Mutta se ei ole sillä selvä, että ilmiannetaan. Syytös pitää myöskin näyttää toteen.

— Minähän jo huomautin poliisille, että siinä toisessa paperissa luetellaan todistajat.

— Vai luetellaan! Hyvähän niitä on luetella, mutta toinen asia on, mitä ne sitten tietävät.

— Sehän tulee oikeudessa ilmi aikanaan.

— Se ei tule ilmi missään. Mikä ilmiantaja sinä olet? Sinun ilmoituksiasi ei oteta missään mihinkään huomioon...

— Jos lienee niin. Mistäpä minä tiedän lain pykälät. Mutta minä etsin ja löydän kanssa miehen, jonka puhe otetaan huomioon. Pistän vain ne paperit sille.

— Oho, vai aiot sinä olla niin konstikas! Puolisataa miestä yhdeltä kylältä kieltolakirikoksista yksille käräjille! Sillehän nauraa jo Viron sudetkin. Siitä vasta laulu tehdään, kuinka tällä kylällä juodaan ja resutaan, eletään rivosti. Ja kuitenkin tämä kylä on niitä raittiimpia kyliä. Sinä olet ainoa resu...

— Se on paha, kun se laki ei ota huomioon, kuka on resu, ainoastaan sen, että on ollut humalassa...

— Humalassa! Humalassa ei tällä kylällä ole muut kuin sinä. Jos joku maistaakin viinaa kerran kaksi vuodessa yskäänsä eli muuhun, niin mitä se on sen rinnalla, kun sinä maistat joka pyhänseutu ja välistä viikollakin. Oletpa toisinaan yritellyt laulamaan ja loilottelemaan...

— Kyllä kai se on vähä, mitä minä olen äänelläni pelotellut.

Poliisimies tuijottelee paperiin, ratisuttaa sitä ja raapaisee päälakeaan.

— No, mitä sinä tällä nimi-rätingilläsi oikein tarkoitat?

— Kylläpä minä toin jo mielestäni sen selvästi esille. Minä tarkoitin huomauttaa poliisille, että sillä lyhemmällä listalla mainitut ovat tehneet itsensä syypääksi kännissä oloon ja pitemmällä listalla mainitut sen todistavat.

— Jaa, vai niin! Puolisensataa henkilöä yhdeltä kylältä ja yhtäaikaa käräjiin, ja todistajia kokonainen lauma. Komeatahan se olisi, kun se kävisi.

— Kyllä sen täytyy käydä. Minä olen ajatellut, että kun kerran ollaan yhden kylän miehiä, niin mennään joukolla, jos kerran mennään. Mitäpä sitä ruvettaisiin eriseuraisiksi...

Oletko sinä kuullut, mitä laki sanoo väärästä ilmiannosta? Sinä et saisi puoliakaan näistä ilmiannoista toteen näytetyksi. Tämä olisi sinulle paha paperi. Mutta tämä herättäisi kyllä naurun röhäkkää ja joutojuttuja ympäri pitäjiä. Kyllä se on parasta sinulle ja muille, että tämä paperi revitään palasiksi.

Ja poliisimies repii paperit ja paiskaa ne paperikoriinsa.

— Mutta kyllä se on sitten parasta, että sekin ilmianto minua vastaan revitään ja peruutetaan. Jos minut haastetaan, niin silloin haastetaan kaikki ne paperissa mainitut perässä.

Poliisimies rykii, katselee tuimasti ja sanoo viimein:

— No, peruutetaan tällä kertaa. Ei silti, että sinun ilmiantojasi pelättäisiin, mutta muuten vain, että saat parannuksen aikaa. Mutta muista, että en enää näe sinua päissäsi. Silloin ei päätäsi enää silitetä?

— No, konstaapeli muistaa sitten tämän puheen. Jos minut haastetaan, syntyy tälle kylälle vähän liian komea juttu...

— Pääasiassa sinulle. Sinulle siitä tulisi suolainen ja kuuma soppa. Mutta tällä kertaa syyte sinua ja Hako-veljeksiä vastaan peruutetaan, ettet tuon nimilistasi kanssa saisi aikaan mitään joutojuttuja ympäri pitäjiä. Ja painu jalkoihisi nyt!

— Hyvästi vain ja kiitoksia, herra konstaapeli. Kelo-Apram lähtee tölmäten kumpaankin ovenpieleen, loikkii yli pihan, pysähtyy nurkan taakse ja ryyppää pari pitkää ryyppyä pullostaan. Tuumii:

— Siinäpä se! Arvasinhan, että siliäksi se menee minunkin kohdaltani, kun rupean punomaan koko kylää yhteen köyteen. Joo, oisihan tässä mentävä vetämään sitä pikilankaa, kurottava kenkiä, mutta onhan niitä vielä päiviä muitakin. Mennäänhän Riemu Tillikkaan kahville.

Hän astuu pitkin syksyistä, kuraista tietä kohti kyläkahvilaa, vuoroin toista vuoroin toista laitaa ja välillä aina vinoon yli tien.

Kylän poliisimies katsoo akkunasta hänen jälkeensä ja raapaisee päälakeaan, miettii tyytymättömänä:

— Päissään on taasen. Kyllä sille olisi saatava sakkoa selkään ja tiilenpään lukemistakin, mutta mitenkäs sait! Vetää koko kylän muassaan. Siivot oikeat ihmiset, jotka ovat sattuneet kerran kesässä maistamaan. Veisi koko kylän maineen, lauluksi ja nauruksi pitkin pitäjiä. Mistä sen kaninpäähän lienee juolahtanutkin, että hän muka ilmiantaa oikeita ihmisiä.

PETKUTTAJA.

Yrjö Kiimamaan olennossa ja käytöksessä oli hienostuneen köyhälistön leima. Hänen isänsä oli ollut jo vuosikymmenen tai parikin sumerilaisen maakylän meijerilaitoksen koneenkäyttäjänä. Työnsä väliaikoina hän luki sanomalehtiä, työväen julkaisuja ja muutakin kirjallisuutta, toimi työväenyhdistyksessä, jossa piti puheitakin, luki ja näyttelikin. Oli sen seudun työväenluokan etevimpiä miehiä, harrasti oppia ja sai asioista jotakin laajempaa käsitystä, kuten työväen paras osa yleensäkin, halveksi talonpoikia, jotka vain harrastivat saada rukiita ja potaatteja, maitoa ja rahaa, omaisuutta. Äitinsä oli myös lueskellut, toiminut yhdistyksissä. Siksipä lieneekin heidän ainoaan poikaansa Yrjö Kiimamaahan, luonnon pakosta tullut jotakin liiaksi hienoa ja herkkää, ikävästi sairasta verta. Taipumus ruumiilliseen työhön, joka jo isässäänkin oli vähäinen, oli hänestä hävinnyt kokonaan. Jo pienenä oli isä havaitsevinaan pojassaan taipumusta oppineeseen elämään, nähdessään sen viihtyvän kirjojen ääressä tai istua nököttelevän lattialla kuten koiranpentu kuunnellen ihmisten puheita. Tätä hän ei pannut pahakseen. Paremminkin oli hyvillään. Hän jaksaisi toki kouluuttaa ainoan lapsensa, ehkä se kovallekin ottaisi, kasvattaa sen paremmille, helpommille päiville, ainakin pois jäseniä vaivaavasta työstä.

Poika oli hiljainen ja mietiskeleväinen, toimitteli säännöllisesti tehtävänsä, pääsi lävitse kansakoulun ja siirtyi sitten kaupungin lyseoon. Mutta jo parin vuoden kuluttua hän sieltä palasi yrittämättä enää koulutielle. Hän oli luonnoltaan liian herkkä, arka ivalle ja naurulle, hänen verensä kuohahti raskaasti, ja silloin hän piankin teki ällistyttäviä tekoja. Joitakin sellaisia vaikeuksia oli kai hänelle kaupungissa tullut, ja lisäksi oli käynyt ilmi, että hänen oli muutenkin vaikea seurata mukana opinkappaleissa, matematiikan numerovyöryissä ja kielioppien pykälöissä. Isälle tämä oli pettymys. Hän alkoi uskoa, ettei pojastaan ollut mihinkään, ja painui mieleltään äreäksi ja nyreäksi.

Poika oleskeli nyt vuoden verran isänsä kotona iältään puolivälissä toista kymmentään, makaillen, oleskellen, lueskellenkin jotakin, etupäässä romaaneita. Sitten hän yritti olla puotipoikana, konttoristinakin, mutta ei menestynyt niissäkään, ja palasi jälleen isänsä asuntoon. Hänen isänsä puheli hänelle vähän ivallisesti, kuten toiveissaan pettyneen on tapa, että kyllä kai sinä tässä niin kauan elät kun minusta aika jättää. Mutta entä sitten? Sitä sietäisi opetella johonkin käyttämään jäseniään, kun kerran äly on vähäinen, vaikkapa katkaisemaan puunrunkoa, ottamaan siitä kuorta tai iskemään se halki.

Poika näytti kiusaantuneelta, mietiskelevältä ja synkältäkin, oli vaitelias ja oleskeli mielellään yksin. Siinä hän kuitenkin pysyi isänsä kotona. Varoi ryhtymästä mihinkään töihin. Hankki vain jostakin pyssyn, ampumatarpeita, pienen, pystykorvaisen koiran ja alkoi kuljeksia metsiä.