Part 2

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli juuri tällä savotalla. Veti ankarasti jännesahaa ja koloi kuorta puunrungosta, söi leipää ja läskiä, nukkua törsötti raskasta tukki-unta kämpän ahtaudessa, istui äänetönnä, kirosi synkästi ja lausui jonkin jätkäsananparren. Iltaisin, kun tuli paloi, käristettiin läskiä, kuivailtiin kerineitä ja pelattiin korttia, makaili Eenokki ritsillään selällään sammuva sätkä hampaissa ja mietti, laskeskeli, paljonko tässä tienasi päivässä, ja mitä ehtisi saada kokoon siksi, kun lumi sulaa ja uitto alkaa. Teki usein mieli yrittää pelatakin, mutta kuinka monta kertaa se sama mieliteko olikaan jo katkaissut hänen suunnitelmansa: onneton tuuri vei kaikki. Ja niinpä tyytyi hän lyömään markan katkuja, ettei pelitaito kävisi aivan ruosteeseen. — Kun oli viinankauppiaita kämpällä ja vallitsi viinan humuinen ja sumuinen elämä, himoitti Eenokkia ylettömästi yhtyä leikkiin. Maallistahan tämä kaikki oli! Höh, minkälaisia suunnitelmia hän elättelikään itsessään, hän, jo kouliintunut lentojätkä... Mutta sittenkin hän, juopporetku, ei ostanut viinaa kuin pari pullollista talven mittaan, asteli pikkuhinarissa ja valehteli muille jätkille ylettömiä reisuistaan ja teoistaan...

Talvi meni ja Eenokilla oli todellakin säästössä joku seteli. Uitto alkoi. Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, käytteli keksiä ja tienasi, söi lujasti ja joi kahvia vahvasti, mutta eipä yhtynyt kortinlyöntiin tai ryyppysakiin. Toiset jätkät mulkoilivat häneen altakulmain ja puhuivat piloja. Mitähän tämä Eenokki mahtoi suunnitella sisuksissaan? He laskeskelivat, että oli sillä varmaankin senverran rahoja säästössä, että sai kyytirahat Niuvanniemeen, kun jokisuulle päästäisiin.

Niin mentiin tukkien ja solisevan veden mukana ohi monien kylien ja pitkien korpirantojen sivuitse. Kesä meni ja syksyllä oltiin uittoväylän päässä laajassa, maalaillussa kyläkunnassa.

Eenokilla, Kärki-Sipon vanhimmalla pojalla, oli nyt vihdoinkin tukku rapisevia seteleitä heteissään — asia joka oli sattunut tätä ennen ani harvoin ja ylen pikaisesti hänen jätkävaelluksensa aikana.

Nyt viimeinkin toteutuisi hänen mielihauteensa, joka oli lakkaamatta äännellyt ja nakertanut hänen sisuksissaan, kuten joku seinätoukka. Monesti ennenkin oli hän jo yrittänyt, mutta aina olivat viina, kortit ja naiset eksyttäneet hänet suunnitellulta tieltä, ja sitten oli hän kaikki aatokset hetkeksi heittänyt.

Ja nyt oli hän melkein päämäärässään. Viimeinkin palaisi hän etäiseen ja eteläiseen kotikyläänsä, näkisi vielä lapsuutensa pienen, harmaan mökin, jonka akkunan alla pari vanhaa ja väärää omenapuuta kannatteli kai näihin aikoihin punertavia, kypsyviä omenanmöykkyjä...

Oh, muistot tulvahtelivat kuin kihisevä kosken vesi hänen tajussaan! Siitä oli kauan, kun hän oli nähnyt tuon kaiken, vanhan ja etäisen, omituisesti liikuttavan... Oh, kuka uskoisi, että sellainen tunteenarka taimi eläisi hänen jätkänsydämessään!

Siitä oli kauan, kun hän oli kotoaan lähtenyt, siitä oli vuosikymmen tai toistakin. Viina, rähjäykset ja lentojätkän levoton veri ajoivat hänet sieltä. Monesti oli hän aikonut palata sinne, mutta ei hän halunnut yritellä takaisin resuisessa jätkänasussaan ikäänkuin joku puoliksi kynitty linnunkuvatus...

Mutta nyt hän viimeinkin saisi nähdä kotikylänsä ja lapsuutensa tantereet, kuten oli kauan suunnitellut. Ja kun hän sinne tulisi: entä sitten? Ei hän tiennyt. Miten lienevät siellä olot? Eihän piintynyt jätkä voine siellä elää, eikä viihtyä... Kunhan oleilisi siellä vain hetken ja astuisi taasen jätkän loputonta tietä...

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, kaukaa harmaasta mökistä, jonka ikkunan alla oli omenapuu, heitti yltään kaksi kuukautta yhtämittaa päällä roikkuneen nokimustan paidan, pihkaisen puseron, riekaleita roikkuvat sarkahousut ja lätyskäisen lakkireuhkan. Hän käveli nyt uudessa, sinisessä puvussa, joka hohti kuin sittisontiaisen panssari, siistissä hatussa, punarantuisessa simsetissä, kiiluvissa kellonperissä. Ja sitten osti hän juutalaisukon puodista saappaat, mustat, kovat ja kimmeltävät.

Mitään ei puuttunut. Kaikki oli kuten hän oli kuvitellut. Vielä oli rahaakin, että kykeni matkustamaan kuten herra ja näyttämään setelinlaitaa vielä kotinurkillakin. Olipa sitä Eenokin mielestä enemmänkin, niin että oli syytä ottaa pikku kihaus, ja saada iloja irti elämästä...

Niinpä Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, otti ryypyn ja useammankin. Päivä meni ja yö ja toinenkin päivä, ja tuli taasen yö. Hänen alkoholihämyisessä päässään kuvasteli satuisen kauniina romeena kotikylään paluunsa. Hän selitteli sitä toisille jätkille takeltavin lausein, seikkaperäisesti, kuinka hän, Kärki-Sipon vanhin poika, retu, saapuisi kotikyläänsä ikäänkuin herra, autolla, hienossa puvussa, sikaari hampaissa. Ihmiset katselisivat oudostellen: se on Kärki-Sipon poika, Eenokki... Ja hän oleilisi hetken ja lähtisi sitten.

Niin kuvitteli Eenokki viinan kihistessä pääkopassaan, ja viimeisetkin markat menivät ja sitten aamulla heräsi Eenokki maantien ravista, sateen kastelemana ja rapaisena, vilusta täristen ja pakottavin päin. Joka ainoa penni, kellot ja puukot olivat pois, ja hänen hienot, kiiltävät saappaansa... Oh, kavala juutalainen oli hänelle myynyt pahvikengät! Nyt ne olivat sateessa kastuneet, särkyneet ja loukahdelleet rikki, harmaa pahvi irvisti sieltä ja täältä murheellisesti...

Siinä makasi Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, ja sanomaton haikeus täytti hänen turran päänsä. Oh, taisi olla niin, ettei hän koskaan näkisi kotimökkiään, lapsuutensa laaksoa. Hän oli jättänyt sen ainiaaksi. Ehkäpä ilmestyi silmänurkkaan katkera kyynel, ehkäpä ainoa, mitä sieltä tuli esiin puristumaan hänen vaellellessaan jätkän loputonta tietä...

Eenokki, Kärki-Sipon vanhin poika, oli seuraavina päivinä taas töissä. Hienossa, sinisessä puvussaan ja simseteissään juoksenteli hän lankkutaakka olkapäällä. Mutta jalkojen verhoiksi oli kääräisty säkit, jotka oli köytetty nilkan ympäri toppinuoralla.

LUMIRIMPPA.

Kurjen kohtalo.

Hammasreunaisen kuusikkokorven mustan ja synkeän seinämän takaa alkoi auringon hehkuva kiekko kohota lyhytkaariselle tolalleen. Pilvien resuiset, ryppyiset palteet hehkuivat veripunaa ja tulipalon loimotusta alakuloiselle nevalle, minkä karskuvasta lumipinnasta tunki tuolla ja täällä näkyviin vaivaisen varvun tai suojuornikkaan harmaa, hedelmätön latva, lumenpinta kimalteli ja säihkyi, ja jonkin nyreännäköisen, mustasuortuvaisen männynkärrin pitkä varjo leikkasi sitä tummana hiiliviiruna.

Valoa kiiluvalle lumiaavikolle ilmestyi outo näky.

Kuusikon katveesta toikkaili esiin Lumirimppa — tuhkanharmaa, pörhöhöyheninen, riukusäärinen kurki. Isona, harmaana haamuna asteli se juhlallisesti nevanselällä, pitkä kaula kiertyi ja Vääntelehti ja pienet, pyöreät, punertavat silmät killistelivät alakuloisesti talvista luomakuntaa.

Aurinko katsoi jo koko silmällään kuusikon sahareunan takaa, siimamäntyjen sorea lakkapäinen pilaristo puunsi verisenhaaleana nevan toista syrjää paartavalla kangaskaarteella. Tohiseva teeriparvi, joka juuri oli kaivautunut nutuistaan kankaan reunassa ja pyyhkäisi yli nevan, teki kurjen kohdalla säikähtyneenä pitkän mutkan.

Vaivaiskoivujen, kiertyvien ja kitukasvuisten varvunkärhämien seassa Lumirimppa nyt kaivoi ja pehnasi lunta pitkillä riukusäärillään ja särmikkäällä puikkonokallaan. Paljastuvista rahkamättäistä näykkäsi se makeanpunaisen ja väkevänmehevän, mutta jäisenkalisevan karpalon. Kuiva ja kipsakka ilma liimasi pärskähteleviä lumikiteitä sen pörröisiin höyheniin, joiden lomitse pakkanen itsepäisesti yritti kohmettamaan linnun luulaihaa ruumista. Mutta se eli kiivaasti, kuopi säärillään, karhoi nokallaan ja pehnasi siivillään niin, että lumi pyrähteli ympärillä. Ja etempää, suon reunasta katseli valkoposkinen, pakkasessa pöyhistelevä metsätiainen, joka rimpuili lahonneessa koivunluu rangossa ja äännähti ihmetellen: äks tii tii tii...

Sillä se ei ymmärtänyt, miksi kesän eläin, suon liejussa kahlaileva jättiläinen, toikkaili nyt narskuvalla lumella, taivaan holvikaaren kaartuessa korkealla, puiden seisoessa huurteisina ja sulina läikkyneiden nesteiden ollessa jääksi jähmettyneinä.

* * * * *

Suon syrjäisimmissä ja iätivievissä sopukoissa, niissä mustien kurnamoitten silmäkkeistä vaani vesipirun tyly, pilkallinen silmä — siellä oli se ilmestynyt taistelujen maailmaan. Suo oli höyrynnyt, suolla ja suon reunoilla, koivikoissa, männiköissä kuhisi elämää, ja taivaan siintävässä ylhäisyydessä hehkui päivän pyörä...

Mutta kurjenpoika oli paljas ja pieni rääpiskö; nokka ja koivet kömpelöt ja holtittomat ja siipispankan tyngät sulkia vailla. Sen hoikkakaulaiset vanhemmat kahlasivat ja kalastivat liejussa ja ruokkivat sitä toukilla, mustilla rasvaa tiukkuvilla sammakoilla ja kaikenkaltaisilla suossa rähmävillä hyönteisillä. Ja se kasvoi ja vahvistui. Höyhenet ja sulat putkahtivat esiin, kasvoivat ja peittivät sen tiilenpunaisen ihon. Sitten se oli toikkaroinut ulos suolle, oppinut kohottamaan ruhonsa humisevien siiveniskujen varassa ilmaan ja etsimään ravintonsa avaralta suolta, vetisiltä rimmiltä ja ryteisiltä rämemailta.

Syksyisin, kun pienet liejuelävät ryömivät piiloon, kohosi kurkijoukko mahtavin kiertein korkeuteen. Sitten pyyhkäistiin suhisevana kiilana kohti etelän maita, missä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä, aurinko paistaa seipään reikään taivaan laelta ja elämänkuhina on ylipursuileva.

Mutta tuli toinen kevät ja orpo, alakuloinen neva heräsi: vesi solisi ja porisi, rahka, lieju ja muta hengitti, huokui ja lemusi. Silloin kurkiroikka palasi etelänretkeltään kiivaita tunteita täynnä. Ja se nuori kurki, joka nyt lähmi lumessa, sinimustan talvitaivaan alla, oli komea uros ja kantoi päätään ylväästi korkealla hoikan kaulansa nenässä. Se sai puolison ja katosi vetelimmälle, vellinä notkuvalle rimmelle, sai kaksi ruskeankirjavaa kalkkikuulaa ja kasvatti maailmaan parin pitkäkaulaisia jälkeläisiä.

Niin se oli elänyt monet ajat. Kun lumi ja vilu valtasi sen kotinevan, avaran ja monisokkeloisen, oleskeli se etelän hehkuvan taivaan alla heti keväällä palatakseen.

Niin oli taas kevätaamu, ja kosintatanssit suon reunassa sujuivat kiivasta menoaan. Kurjet patsastelivat ja pöyhistelivät korkeina riukusäärillään. Piirissä seisoivat toiset juhlallisina, totisina patsaina, mutta keskellä tanssi kurkipari kiivain liikkein, kumarrellen, kaulaa keikistellen, siipiä räpytellen, riukukoipia ojennellen ja pyörähdellen.

Mutta silloin tirrisilmäisen kurkivanhuksen varoituskirkaisu leikkasi hiljaisuuden, ja silmänräpäyksessä suurien siipien havina ja kohu kiidätti kurkiparvea kaikkiin suuntiin. Suon helmuksia kiertelevästä turkintiheästä tureikosta suitsahti savupatsas, ase räiskähti ja yksi kurki pyörähteli surkeasti ilmassa toisen siiven hervotonna painuessa sivulle ja toisen pieksäessä ankarasti ilmaa. Siipirikko rääpsähti nokalleen ruohikkoon, mies säntäsi pyssyineen kohti, mutta samassa lintu tointui, turvautui koipiinsa ja oli kohta kaukana tuhoavan tulitorven seutuvilta.

Siitä pitäen ei se enää koskaan saanut kohota taivaan siintävään kumuun, ei valita itselleen puolisoa, ei elää toisten joukossa. Sillä se ei ollut enää kurki, se oli siipirikko, jota toiset eivät enää tunnustaneet veljekseen. Se oli kuin toista rotua, aave, kamaiseva kummitus, jota toiset karttoivat ja jonka he karkoittivat kauas.

Se eli erakkona, kahlaili rimmillä ja rämeillä surumielisenä ja tiiristeli alakuloisena kesän elämää ja auringon hehkua. Kesä kului ja saapui syksy. Ja niin se näki kurkien kohoavan korkealle ja pääskynpyrstönä alkavan liukua päivää kohti. Silloin sai sen valtaansa suunnaton tuska ja hätä. Se hyppi tasajalkaa mättäältä mättäälle, huhtoi väkevästi siivellään ja sai riippuvan siipensäkin lepattamaan. Se kohosi metrin, kohosi kaksi ja putosi nurinniskoin alas. Mutta se yritti yhä uudelleen, yritti vimmatusti, kunnes se ruhjoutuneena, sairaana ja voimatonna rääpsähti mättään koloon. Talvi lähestyi vitkalleen. Myrsky pyyhki raskaalla luudallaan maita ja metsiä, salo huokaili, valitti ja ryskyi. Suhusade vihmoi, viimeisetkin kesän elävät muuttivat muille maille. Raskaan kanalinnun siipi havisi joskus näreikössä, tikka hakkasi, hohkanärhi nauroi rumasti ja synkkä korppi louhotteli yli metsän etsien haaskaa. Joskus pilkisteli auringon silmä töhryisten, murheellisten pilvien lomitse.

Sitten tuuli pyyhki pilvivaipan kasaan, ilma kiristyi ja kirkastui. Sinimustan taivaan kumusta tähdet vilkuttivat sakaroitaan ikäänkuin salaperäisellä ilmekielellä selittäen outoja asioita. Ankara oli pakkasen mahti. Nesteet jähmettyivät, suon lieju kopristui rauskavaksi rautapelliksi.

Kurkea palelti, ja se näki nälkää. Marjat ja kaikenlaiset kasviaineet pitivät vain vaivoin yllä hengen pihinää. Monet viikot oli siitä, kun se oli nielaissut viimeisen kohmeisen, piiloon rähmivän sammakon. Mutta se ei murtunut. Elinvoima istui lujassa sen laihtuvissa, pitkissä jäsenissä, höyhenet pörhistyivät ja kokivat tiheytyä lämmittäväksi turkiksi. Ja korpi, tuo tiheä ja synkkä kuusikkokorpi, huokui kosteita, lauhkeita höyryjä. Sieltä kaatuneen kuusen juurakon luolasta kurki löysi asuinsijan, minne pakkasen mahti ei ylettynyt kaikella voimallaan.

Eikä ainoastaan nälän musta haamu ja kylmän jäisenhilisevä kummitus hautoneet Lumirimpan pään menoa. Monta vaani muutakin vaaraa. Punaturkkinen, nälistynyt kettu kierteli, ja harmaissa metsämökeissä ja maalatuissa kyläsikermissä asui verenhimokkaita petoja.

Liukuipa eräänkin kerran tämmöinen kumma pölkynmuotoinen elävä yli nevan, liukui nököttäen hirsiläjällä, joka huilasi sileätä tietä, edessään takkuinen juhta. Juhta näki viidakossa pelmostavan kurjen ja säikähti, hirsiläjällä nököttäjä ihmetteli, ja repsukorvainen rakki kiiti vinkuen kohti. Kurki roikki nopein askelin pakoon, mutta nököttäjän usuttama koira oli nopea. Se oli jo kintereillä, sen naskalinterävät hampaat valmistautuivat iskuun. Mutta silloin kurki pyörähti, sen iskuun jännitetty kaula laukesi raskaasti, nokka tökkäisi koiraa silmään, ja ulisten pakeni rakki.

Siitä pitäen oli kurki ylen kuuluisa mökeissä ja kyläsikermissä. Siellä se ristittiin Lumirimpaksi.

* * * * *

Mutta maineen taivaanvuohen laulava siipi ei ollut onneksi Lumirimpalle.

Suon syrjässä kyhjötti rampa mökki — pölkynmuotoisen pedon pesä — sammalseinäinen, tihruakkunainen lätiskö. Mökissä oli keskenkasvuinen poika, likasilmäinen, räkäkourainen torvelo, joka oli ottanut asiakseen vaania ja vainota Lumirimppaa. Niinpä hän lipui tervatuilla suksillaan monisokkeloisella nevalla sinne ja tänne ja yhytti viimeinkin ruokailevan linnun.

Elämisen, olemassaolon kiihkoisa, vastustamaton yty yllytti kurkea säntäämään vimmaista vauhtia neva-aavikkoa. Tappaminen, huvittelu — sen, joka eli ja hengitti, kuolleena, vastustelemattomana möhkäleenä näkeminen, se sai pojan sysimään vielä vihaisemmin perässä. Meni aava nevanselkä, meni viidakkoniemi ja tuli toinen nevan salmi, mutta yhä olivat linnun jäntevät riukukoivet pojan sivakoita liikuttavia kinttujänteitä nopeammat. Niin leikattiin taivalta, kurki teki lysmiä ja koukerolta, mutta ihminen tuli perässä. Aika kului ja tuli ilta. Vitkaan poika saavutti, mutta saavutti kuitenkin, ja jo raapaisi sauvan käyräpiikki kurjen höyhenpintaa. Poika oli lääpästynyt, jäsenistä oli taito ja tarmo poissa. Kurki käännähti — viimeisetkin voimanhiutaleet keräytyivät pitkään kaulaan, joka lennätti luupuikkonsa vasamana kohti pojan päätä. Takaa-ajaja tyrmistyi. Sauvanpistot sattuivat vain nirhaten, mutta Lumirimppa nakutti ja tuikki vimmatusti ja erehtymättä.

Ja niin tapahtui, että ihmisenpenikka horjui verille hakattuna ja silmä puhkaistuna harmaaseen kallistuneeseen pesäänsä halki iltaisen erämaan...

* * * * *

Oli yö. Resuiset pilviriekaleet täyttivät pumpulihahtuvina taivaan. Tuhkanharmaa lintujättiläinen astua rimputteli halki yöhiljaisten maisemien kohti mustaa kuusikkoa päästäkseen lämpöä hohkaavaan juuriluolaansa.

Kuun jäänvihreä, vipajava, häilyvä valo väreili hangilla, metsän juurilla lepäsi sekasortoinen valoja varjokudelma, ja yksinäisen kurjen kuvajainen hiiviskeli muodottomana ja aavemaisena lumiaavikolla.

Mutta korven reunassa muhkuraisessa, kitukasvuisessa, pörhöpartaisessa kuusessa istui isohuuhkaja, juronjuovikkaassa naamassa hiilenhehkuvat, tuijottavat silmät. Kurki marssi kuutamoista tietään, lumi rapsahteli sen varpaitten alla. Silloin iso, pehmein siivin liihoitteleva höyhenpilvi häilähti sen pään päällä ja höyhenpilvestä ojentuivat karskavan terävät naskalihaarukat. Mutta ne nirhaisivat vain pintaa, ja iskijälintu putosi hangelle. Kuun horjuva valo ja kurjen säikkyvä hyppy olivat vieneet sen harhaan. Mutta se hyökkäsi uudelleen äkäisin, äänettömin siivenlyönnein. Kurki ojensi särmikkään nokkansa peitseksi eteen, mutta se lipsahti tehottomana syrjään ja yölinnun kynnet kouristuivat sen kaulaan. —

Se oli Lumirimpan, väkevän eläjän surmayö suurella suolla Pohjan armottomassa talvessa.

VAPAA.

Olipa kerran katraassa jäärä, jonka pään oli metsän vapaus saattanut pyörälle, syrjään lampaan tavalliselta elämäntolalta. Sille ei riittänyt enää hakamaan ahdas ala, eikä maistunut sen ruoho. Se laihtui, jalkainsa juuressa mehevä heinä, ja määkyi haikeasti kuivin kurkuin. Sen luisiin koipiin kokoontui voimaa ja se loikkasi aidan yli mennäkseen omille teilleen. Mutta ihmiseläjät hätistivät sen takaisin ja paransivat aitaansa pingoittamalla rautaisen langan puuaidan yläpuolelle. Saipa nyt kilupäinen jäärä yrittää, minkä yritti: lanka heitti sen takaisin ja sitä nopsemmin heitti, kuta voimallisempi oli ollut sen hyppy. Kuitenkin se yritti yrittämistään, kunnes lanka murtui ja se meni metsäisille laitumille kenenkään huomaamatta ja koskaan palaamatta.

Se kulki ja näki uusia ja outoja laitumia ja tuntemattomia laumoja, lyöttäytyi niiden seuraan ja jätti ne taas tavatakseen piankin toisia. Ja kuolettava syksy matoi esiin, väritteli lehdet heleiksi ja antoi tuulenhengen karistaa ne irti, ryöpytellä ja laulaa hautalaulua...

Niityllä, keskellä metsänkorpia oli ihmiseläjän työläästi rakentama heinäsuova. Mutta mitä tapahtuikaan, kun tulivat talven jäähileet, huurre ja lumituiskujen ryöpe? Eikö tämä jäärä ja kaksi sen seuraan liittynyttä kiharavillaista emää kaivautunut siihen ikäänkuin laupias luonto olisi sen niitä varten maasta nostattanut... Olipa niillä nyt omituinen luola, huuruavan lämmin, seinässä ruokaa sen kuin halusi haukata tai polkea vuodepehkuksi nopsilla sorkilla.

Talvi kului, ja tulivat hankiaiset, rapsavan kantavat lumet, auringon ja hangen kilotus. Silloin saapui ihmiseläjä periäkseen kesällä kokoomansa heinät. Ja silloin syntyi suovan vaiheilla näytelmä, missä kuusinen seiväs ruhjoi kahdelta lampaalta poikki koipia tai selkärangan ja missä kyömykuonoinen, kippurasarvi jäärä pakeni pitkin kantavia lumia metsän turvallisiin pimentoihin.

* * * * *

Kurnamokorpi on kumma korpi! Korkeiden kangasmaiden piirittämässä rotkossa kohoavat siellä liehuvine naavapartoineen iänikuiset kuusijättiläiset imien juurillaan hyllyvistä syvyyksistä elämän voiman. Ei ole ihmisen saastainen kynnenjälki pystynyt heittämään tänne lautuvaa sijaansa, ei ole tuon raiskaavan eläjän tänne tulemista, vaikka hänen kyltymätön sydämensä kuinkakin himoitsisi noita jylkkiä metsänpuita.

Kurnamokorvessa on väkevä henki. Sen pohja on pohjaton liete, josta Herra elävää varjelkoon, musta mutainen vesi, jonka pinta on ohut ja pettävä. Sille kun astut: humsis — ei ollut enää ihmistä! Pari miestä oli sinne mennyt eikä koskaan enää palannut, hiiviskellessään pitkin puiden juuria punaturkkisten oravien perässä. Ei ole ihmiseläjän tänne tulemista: puiden takana kurkkivat pahat henget ja mustasta silmäkkeestä vilkuilee vesipirun vaaniva katse...

Eikä tottele tämä korpi pakkasenkaan rautaista mahtia. Se uhkuu syvyyksistään lämmön, joka ei suvaitse jäätä eikä lumenhiutaleita.

Näille oudoille maille tuli tämä jäärä etsi onnellisesti polkunsa pitkin puiden juurakoita, polun, jota ihmiseläjä ei tule tallustelemaan. Mikä sen tänne johti? Itsesäilytysvaistonsako, joka ujui sen tajussa? Muualla ei henki olisi pysynytkään; täällä pysyi. Täällä se eli humajavien kuusijättiläisten alla, joiden sotkuiset naavaparrat liehahtelivat ja tarjosivat sille ravinnon. Vallitsi synkeä hämärä, maanpovesta nousi kohti taivaanlakea valju, salamyhkäinen, kostea huuru. Täällä se eli, ja luonto kiersi järkkymätöntä kiertoaan: tuli kesä ja taasen talvi. Kesällä nousi se korvesta levottomana etsien sukuistensa seuraa, jotka ihmiseläjä oli vapauttanut laitumille talvisista vankikammioistaan. Mutta kun läheni talvinen viluja autius, pakeni se takaisin omille asuinsijoilleen. Sillä se oli vapaa.

VANHA EMÄNTÄ.

Talvisen, lyhkäisen päivän alkaessa vaisusti valjeta on isossa pirtissä hiljaista. Miehet ovat ajaneet metsään hevosineen ja naiseläjät ahertanevat navetoissa tai kyökinpuolella. Ainoastaan vanha vaimoihminen istuu nurkassa ja liekuttaa lasta, huulillaan jonkinlainen hyräily.

Pirtti on vanha, laakea, levein likaisenvalkein palkein, jyhkeä uuni, kuusiin ruutuihin jaoitetut akkunat. Pöytä on raivattu puhtaaksi einesuuruksen jätteistä; kaksikorva tuoppi seisoo vain sen keskellä talon vanhojen tapojen jälkeen, tarjoten työtä tekeville virvoitukseksi piimänkokkaa tai sinertävää sinnun luirunkia; joku ruskeapintainen russakka vaeltelee juuri ylös tuopin punertavaksi sivuttuja laitoja...

Lasta liekuttava vaimoihminen tuijottelee eri esineitä, tikuttavaa kelloa ja muita, kallistelee päätään, hyssyttelee ihmisen taimelle, joka kitinällään ilmaisee tyytymättömyytensä. Mihin — sitä on työläs tajuta: vasta sen maha on täytetty maidolla, eikä vuodevaatteissa pitäisi olla mitään epämukavuutta. Ihmisellä näkyy nyt kerta kaikkiaan pitävän olla kiusansa, ikäänkuin joku räpsisi polttiaisen varvulla salaperäisestä, tahmaisesta pimeydestä, siitä saakka kuin hän astuu maailmaan vaimon verisestä kohdusta, siihen saakka kuin hänet peitetään maan rakoon...

Tämä vanha vaimoihminen on talon entinen emäntä. Hänellä on vielä melkein entinen voima veressään ja lihassaan, elämänkaavakkeet ovat vielä selkeäpiirteisinä hänen tajussaan, hän katselee, karvaalla sydämellä näkee ylitsekäymiset tarkkaviivaisen ojennusnuoransa poikki. Eikä ole mitään sanomista! Jos sanot, on se yhtä kuin jos et olisi sanonutkaan. Kukaan ei kuuntele, ei ota huomioon. Tämä sen jälkeen kun hän on lähes puoli vuosisataa kävellyt emäntänä näillä tanhuvilla, kun kaiken täytyi käydä juuri niin kuin hän tahtoi, eikä hituistakaan toisin! Sitten maailman kulku lujaotsaisesti ja vähämielisesti on ottanut hänen käsistään nyörit ja asettanut hänet tälle jäljelle: vaiteliaana syömään leipää ja toimittelemaan pikkuisia askareita.

Kuitenkin on hänessä lähes laimentumattomana entinen veri ja jäntevyys. Hän ei ole kääntynyt pois maailmasta, ei osaa miettiä muuta kuin tämän talon elämää ja mitä sen ympärille kutoutuu, eikä löydä tyydytystä hoitelemalla lapsia, niiden nuorempien naaraitten siittämiä ja synnyttämiä, jotka ovat tunkeneet hänen tilalleen ja saattavat aikaan muutoksia talon vanhaan järjestykseen. Ja tämä talo ja sen järjestys oli vanhan emännän koko elämä. Muuta hän ei tuntenut. Lisäksi oli hänellä käsitys Jumalasta, joka oli ylhäällä ja jonka hoteissa oleva oikeuden alkuperäinen kaava oli täsmälleen sama kuin tämän eukonkin. Hän oli saanut siitä edesmenneinä aikoina jäljennöksen ja soveltanut sen elämäänsä — tämän talon ja talouden hoitoon. Nyt, julkeasti ja syntisesti rikotaan hänen ja Jumalan järjestyksiä... No, tosin he siitä saavat aikanaan tietyn palkan! Samoin on hänen ja Jumalan väli selvä; oikeastaan elää eukon tajussa se kuvitelma, että Jumala onkin olemassa pääasiassa sitä varten, että hän kuoleman jälkeen ottaisi hänen ja joidenkin muiden soveliainten kalliisti lunastetut sielut ja valmistaisi niille leudon ja hyvän olon... Ja tämä autuus pyrkii kangastelemaan mielessä saunan makeasti löyhähtelevänä löylynä, hössyttelevien vihtojen vaiheilla...