Part 1

language: Finnish

TUULI KÄY HEIDÄN YLITSEEN

Kertomuksia

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

Hanuri-Pelimannin elämäkerta. Jätkä ja jätkän onnea. Kotiin. Lumirimppa. Vapaa. Vanha emäntä. Voimaa. Laki. Petkuttaja. Pekka Älämäen vanhuus. Vanha kartano. Aholan Juuseppi. Sairas Hese ja Hesen omaisuus. Vanha toveri. Eedenin poika.

HANURI-PELIMANNIN ELÄMÄKERTA.

Puut suhisivat ja huokasivat tuulen pyyhkiessä, pilvien hahmot vaelsivat taivaalla kuin mustat, pitkäkaulaiset linnut, ja joskus ulahti tuuli, kuten nuo synkät pilvihaamut olisivat rääkäisseet käheän korpinäänen. Sitten välähti pilvien välitse kuun keltainen, vääntynyt, ikäänkuin taudin näivettämä naama...

Sinä yönä syntyi Remu-Eemeli, jonkin talon mustaotsaisessa saunassa. Oli piian poika, punakan ja verevän, joka oli tahtonut ottaa iloja irti elämästä minkä voi, elää ja tuntea lihansa huumaantuvan. Mutta huumeiset ja hemaisevat yöt olivat tuottaneet maailmaan sen paljaan ja pienen, kitisevän eläjän syksyisenä yönä, nokisilla lauteilla, käryävän öljytuikun haaleassa valossa, eläjän, jota sittemmin vuosien kuluttua mainittiin Remu-Eemeliksi. Mutta likeltä piti, ettei Remu-Eemeli nukkunut jo alkuunsa, häipynyt pois jo silloin, kun hän ei ollut mikään, ainoastaan lihamöhkäle tai taimi, nimetön ja nopeasti unohtuva.

Piika, nuori, punanverevä emä, ei ollut ensinkään mielissään tästä tulemasta, siitä, että ihmiseläjän ilojen ja nautinnoiden piti siitä lihaksi. Hän oli katkeroitunut ja ärtynyt. Olivathan ihmiset häntä pakkailleet ja yritelleet nöyrrytellä häpeään, eikö poikamieslauma ollut eräitä päiviä sitten, kun hän oleskeli nuorten ilopaikoissa pyörein ja tukevin vartaloin, rallatellut: — Sun kukoistukses kuorestaan kerrankin puhkeaa... Ja näissä poikamiehissä saattoi olla se, joka oli syynä hänen kukoistukseensa. Hän oli yksin oltuaan miltei itkenyt kiukusta ja pahasta mielestä ja päättänyt, ettei hän tule sitä tulijaa eloon imettämään, ei vetämään vaivoikseen perässään halki nuoruutensa verevimmät vuodet... Miksikä todellakaan: huora-penikka saisi paljon kärsiä, parempi, että kuoli pienenä pois, pääsi koreaksi, siipiselkäiseksi enkeliksi taivaan iloihin.

Ja niinpä nyt piian sormet asettuivat tuon paljaan ja nihkeän, kitisevän rääpiskän kaulan ympäri ja pusersivat lujaa. Hieman vain vielä, ja koskaan ei enää olisi henki pihissyt tuon eläjän keuhkoissa. Remu-Eemeliä ei olisi koskaan näkynyt kylien raiteilla. Mutta napamuija, keltainen ja ryppyinen, liikkaseva, alinomaa piippuaan lataava akka, tuli ja pelasti pojan, pesi ja hoiteli henkiin.

Sitten, päivien kuluttua, poika taasen uskottiin äidilleen, imemään punaisin, ahnain turvin pullottavia rintoja. Eikä emä enää halunnut sitä tappaa. Ihmisen mieli muuttuu. Hän oli harkinnut: kun oli kerran siinnyt ja syntynyt, niin niinpä eläköön. Ja hän ruokki ja hoiteli lasta sen kuin kerkesi, elätellessään itseään kylän taloissa piikaihmisen töillä.

Vuodet kuluivat ja lapsi pysyi hengissä ja kasvoi.

Typerä poikanulikka se oli, isopäinen, suurisilmäinen, tukka töyröllään kuin tilhintöyhtö. Ei siitä näyttänyt olevan työn touhuun, istui äänetönnä, sormi suussa. Yhteen asiaan sillä näytti olevan harrastusta: soittoon, monin värein juokseviin ääniin. Se kuunteli sorakielisen linnun viserrystä haaveilevin silmämunin, kalvakka, näivä naama oudosti kallellaan.

Eemeli kasvoi yhä, oli kymmenissä oleva torvelo, joskin hontelo, kalvakka ja kurja. Eikä siitä näyttänyt tulevan itsensä elättäjää. Hänet pantiin paimeneen, mutta kohta olivat naudat aumoilla ja laihopelloissa, ja poika töyrötti jossakin kuunnellen soittoa. Mikä soitti? Linnut lauloivat ja tuuli soitteli oksastoissa... Poika ei menestynyt missään askareissa. Äiti, nyt jo elähtänyt, mehevän olemuksensa menettänyt naisihminen, nimitti häntä »pelikseen» ja valmisti soittoa hutkimalla häntä koivunvarvuilla selkään ja kirkui:

— Ei tullut sinusta ihmistä, pölsö tulikin, ei tullut ihmistä...

Todellakin näytti siltä, ettei hänestä tulisi ihmistä. Suurissa taloissa, joissa äitinsä eleli palkkapiikana, hän sai potkuja aamusta iltaan, että oli lopulta pehmeä kuin ruttoinen peruna, veltto ja taudin nujertaman näköinen.

Mutta mitäpä tuosta! Päreistä ja jouhista hän oli rakentanut itselleen viulun ja sitä hän sahasi ja kitkutteli aamusta iltaan, milloin suinkin rääpyä sai. Monen monta kertaa iskettiin tuo kurja viulu risoiksi seinään, mutta aina hän sen rakensi uudelleen. Soiton synti oli siinä nulikassa poisjuurittamaton.

Tuli kesäisiä sunnuntai-iltoja, leudonraikkaita ja ruohon lemuisia. Aurinko painui, puiden latvat punersivat ja taivaanlaella oli outoja värinkajoja. Ja pitkin kellertävää tietä kulkivat kylänpojat ja tytöt, rintapielissään lemuavia tuomenkukkia, haitari remusi, ja niin meni matkue halki kylän ohi vöyräiden talojen kumisevalle tanssimäelle.

Ja Eemeli katsoi hievahtamatta, suurin, ahmivin silmin sälliä, joka astui kulkueen etunenässä ja veti hanuria, metallihelaista ja välkkyvää, punanahkapoimuista. Ollapa pikku Eemelillä sellainen! Ja sävelet! Ne vyöryivät mahtavina, hihkaisten, ujostelematta ja remuten, ne uppoutuivat tuutien ja keinuen Eemelin sieluun, joka värisi ja hukkui niihin. Tällaista lienee taivaassa!

Pikku Eemeli juosta lippasi paljain säärin tanssimäelle, lymysi pensaaseen ja kuunteli ja katseli. Haitari lauloi ja tanssi kävi, ja Eemeli kuunteli koko sielullaan, kunnes pensaat ja puut ja koko luonto tuntui väräjävän samaa soittoa. Eikä hän huomannut, että kosteankylmä yöusva nousi ja piiritti mäen, että vilu täristeli hänen jäseniään soiton tahdissa. Sitten hän viimein havahtui, kun peli hetkeksi taukosi, irtautui vaivoin ja juosta kipitti loukuttavin leuoin ja kasteisessa maassa kirvelevin varpain takaisin kylään ja pääsi onnekseen huomaamatta yöpaikoilleen. Kukapa hänestä niin tarkkaa lukua piti mokomastakin kuvatuksesta!

Ja koko seuraavan päivän hän tapaili surkeasti kitisevällä päreviulullaan, nenä nuhasta tohisten, hanuripelin keinuvaa tahtia ja yritteli rallatella sekaan, kuten oli kuullut yöllä humalaisen sällin laulavan soitontahdissa:

Kaikki muut käskyt rikkonut olen...

Siitä pitäen näki Eemeli unessa ja valveilla ainoastaan haitarin. Hän uneksi siitä alinomaa. Hän näki sen: monipoimuiset, kureille painuvat, punaisiksi päärmätyt nahkat, metallihelat, valkoiset näppäimet, houkuttelevina, tenhoavina, vihreän remmin, josta se laitettiin mahtavasti olkapäälle... Se kangasteli alinomaa hänen tajussaan ja epäilemättä tulisikin pysymään vain haaveena. Sillä mistäpä tulisi tämän nulikan kynsiin haitari, töyhtötukkaisen, huurupäisen huorapojan, joka epäilemättä ei ikipäivänä omaa leipäänsä ansaitsisi.

Mutta paljon omituista saattaa sattua maailmassa.

Kylän laidassa, keltamullalla väritetyssä talossa asui Päärhälli, entinen vallesmanni, hupsu mies, joka oli mestannut virkansa juoden ja rähjäten ja toimitellen hulluntöitä. Siellä hän asui talossaan, ainoana seuranaan vanha, puolikuuro palvelijansa; ryypiskeli, käveli metsässä pyssytorrokko olalla, hankki vuoroin lauman koiria, vuoroin komean ratsun, tai itselleen ihmeellisen puvun, jossa toinen housunlahje oli verenpunainen, toinen harmaa, hupsutteli jos jotakin. Rahoja häneltä riitti, mistä lie riittänytkin.

Tällä miehellä oli hanurikin, koreavärinen ja raskas, moninäppäiminen. Hän soitatti sitä itselleen silloin kun sattui soittajan saamaan tai oli itsekin soittaa kurnuttavinaan. Kerran oli kylässä isot tanssit, suuret häät. Päärhälli houkutteli viinalla ja rahalla pelimannit luokseen, soitatti itselleen, ja sillä välin sai hääväki tulla toimeen ilman soiton kumua. Niin teki Päärhälli kiusaa ihmisille milloin vain voi.

Pikku Eemeli tiesi, että tällä hullulla miehellä oli tuo ihmeellinen soittokoje, ja niin hän alkoi kierrellä keltaista taloa ikäänkuin korppi haaskaa. Mitä hän odotti? Ei mitään, tai ehkä jotakin epämääräistä.

Kerran tapahtuikin jotakin. Päärhälli istui talonsa vieressä viinimarjapensaan juurella, humalaisena, alkoholisamein silmin, vierellään karahveissa vettä ja viinaa ja sylissään hanuri, jota hän hiljoilleen venytteli painellen näppäimistä veltoin sormin. Eemeli tuijotteli kätköstään hehkuvin silmin ja outo, epäselvä ajatus sikisi hänen tajussaan: ottaa, heittää vihreästä remmistä olalleen ja astua pitkin tietä johonkin etäälle...

Silloin nousi Päärhälli, heitti hanurin nurmelle, niin että rämähti ja astui huojahdellen taloonsa. Eemeli hiipi lähemmä. Oli hiljaista, auringon raukea paiste kimmelsi viinakarahveissa, mettinen lensi pöristen sivuitse, haitari retkotti nurmella kuin jokin kummallinen ihmiskääpiö, vatsa kureille kuihtuneena, valkoiset näppäimet loistaen kuin hampaat suunnattomassa, ivallisessa naurussa... Heinikko kahahti. Eemeli oli hanurin luona. Hänen laihat, vavahtelevat käsivartensa kohottivat vaivoin soittokonetta, hoikat sormet hyväilivät näppäimiä. Nyt oli tuo himoittu taikakalu hänen hallussaan mutta poikanulikka ei livistänyt pensaitten peittoon, vaan jäi älyttömänä paikoilleen, rapistellen sormillaan koskettimin ja kuunnellen sen kirkkaita, helähteleviä hengenvetoja.

Hän ei huomannut, että aika lipui, että Päärhälli palasi, huomasi pojan, ällisteli ja yritti ärjäistä kirouksen. Mutta jokin muu miete virkosi kai lepattelemaan hänen alkoholihöyryisessä päässään, sillä hän katseli vain tovin, rykäsi ja sanoi käheän rämisevällä äänellään:

— Ka, Korkalan piian huorapoikahan se on, peli-Eemeli! No, no, älä säikähdä! En minä ketään purematta niele! No, pelaa, pelaa, kun mielesi tekee, soita, kun setä käskee...

Ja pelästynyt Eemeli kiskoi palkeita kaikin voimin, ja kummallinen, hytkähtelevä luritus virtaili todellakin soittokoneesta, ikäänkuin se ei ensikertaa olisikaan poikasen hentoluisissa käsissä. Hullu Päärhälli istua läsötti, sekoitti vettä ja viinaa, ryyppäsi ja irvisteli, kuunteli ja nyökytteli päätään, neuvoi ja usutti kiihdyttämään tahtia.

Omituinen miete syntyi hänessä: hän on Raamatun mies, hän on Sauli, hänellä täytyy olla soittaja, Taavetti, ja Korkalan piian huorapoika tulkoon hänen Taavetikseen. Näin tapahtuikin. Päärhälli kävi puhumassa pojan tähänastiselle huoltajaväelle, sanoi ottavansa pojan palvelijakseen, tai vaikka ottopojakseen, kasvattavansa hänestä mieleisensä miehen... Ja niin eleli Eemeli sitten vanhan vallesmannin kanssa, soitteli hänelle ja soitteli itselleen, oppi erinomaiseksi pelitaituriksi. Ei muuta tehnytkään; korkeintaan oppi, hintelä, oudon kalvakka poikanulikka, tuskin härevämpi lasta, ottamaan ryypyn isäntänsä laseista ja käsittelemään taidolla korttipakkaa. Niin he elelivät, kaksi leuhkaa, kunnes tauti nujersi Päärhällin vuoteeseen. Siinä hän kirosi ja tuskitteli: — Tässä tulee synkkämieliseksi! Alinomaa sai Eemeli sekoitella hänelle höyryäviä toteja, sillä viina oli ainoa, mikä hänelle enää maistui, ja soitella haitarilla kiveröitä pelejä. Eikä kuulunut pelastusta, lääketiede osoittautui tehottomaksi, voiteet vähenivät ja sairas kävi yhä kiukkuisemmaksi.

Sitten Päärhälli kuoli syksyisenä iltana, tulen takassa humistessa ja Eemelin vetäessä haitaria littein rinnoin, rystyset valkeina:

Kaikki muut käskyt rikkonut olen Vain kuudennesta olen vapaa juu...

Niin oli Eemeli pian toisen ikäkymmenensä loppuun ehtivä nuorimies, yksin, pääasiallisena omaisuutenaan haitari ja nuhraantunut korttipakka. Muu omaisuus oli ikäänkuin parahiksi riittänyt siksi kauan kuin Päärhällin elämäkin. Se mitä jäljellä oli, meni parissa viikossa maahanpanijaisryyppyihin, joita Eemeli kallisteli ja kallistelutti muille sureskellessaan isäntäänsä.

Nyt oli hänellä edessään pitkä ja monivaiheinen maantie. Mutta hätäkös hänellä, joka taisi pelata hanuria ja taisi pelata korttia paremmin kuin kukaan laajassa maaherran läänissä. Kyllä hän leivässä pysyi. Niinpä alkoi monivaiheinen elonvaelluksensa, monivaiheinen ja kuitenkin aina yhtäläinen, samaa toisteleva. Astui maantietä, räikeitä värejään taivaan tuulissa haalistuttanut haitari vihreästä remelistä roikkuen, pelasi isoissa pirteissä häitä ja muita hyppyjä, tai päivänpaisteisilla mäkirinteillä ja lenseän lämpimissä saunoissa korttia. Tai eli myös korpien tukkikämpillä ja remusi alas uittoväyliä savotan mukana. Koskaan ei ihmeeksikään ottanut mitään työasetta käsiinsä. Laajalti tunnettiin tuo mainio peliniekka, Remu-Eemeli, pieni, rähjäinen, liian viinan ja muidenkin tunteiden kalvistama jätkä. Monet tarinat kerrottiin hänestä talvisin, kun talo oli vajonnut lumeen, pimeys peitti ilmapiirin ja tuli takassa räiski kevytmielisesti... Useimmiten hän soitti humalassa, niin humalassa, että hänet oli työnnettävä nurkkaan ja naulattava rintapuu eteen pidättelemään, ettei pelimanni tuuskahtaisi nenälleen.

Niin eli monet vuodet piian poika, jota ei oltu aiottu imettää henkiin, josta aiottiin henki puristaa pois jo silloin, kun hän oli nähnyt ainoastaan öljytuikun väräjävän liekin nokisessa saunassa. Taiturisormin juoksutteli hän eräät tuntimäärät peliä kuluneesta, monesti korjatusta hanuristaan, osasi oikealla hetkellä lyödä sopivat korttilehdet lautaan ja pyyhkäistä haltuunsa rahanpennit, ryyppäsi viinanestettä, nautti ravintoa ja ryhtyi naisenpuoliin, tyytyen niihin, joita sai.

Niin eleli, ja tauti ruostutti hänen keuhkojaan, kunnes hän eräänä päivänä vieraassa pirtissä oksenti sisuksistaan punaisen ja lämpöisen verisuihkun, ojenteli jäseniään, korahteli ja kuoli. Vanha hanuri retkotti hänen vierellään, ikäänkuin sekin kuolinkamppauksen väänteissä, vatsa kureilla kuihtuneena, keltaiset, kuluneet näppäimet suunnattomassa, ivallisessa naurussa...

Remu-Eemeliä ei enää ollut. Mitä hän oli etsinyt, mitä saavuttanut? Kukapa käsittää. Hän oli vain _elänyt_ aikansa, kuten jokainen ihmislapsi.

* * * * *

Remu-Eemeliä ei enää ole, hänen hanurinsa roikkuu vielä erään pirtin seinällä siitä samasta vihertävästä hihnasta, josta Eemeli kuljetti sitä pitkin tietä ja kyliä, roikkuu rapistuneena ja vanhana, russakkain asuinsijana, kirkkaat maalit ja kiiltävät helat murheellisesti himmentyneinä. Ja keltaiset, kuulun soittajan luisevan taitosormen kuluttamat näppäimet irvistävät suunnatonta, ivallista nauruaan.

JÄTKÄ JA JÄTKÄN ONNEA.

Jokipenkan päivänkaltevan rinteen peitti tiheä tuore ja lemuava ruoho, vesiäpräässä rehoitti mustanpuhuva leppäpuska, aurinko heloitti, kimalainen turrasi, koski hymisi ja kohahteli.

Välkähtelevä vesi soljutteli tukkeja, joiden nokat kolahtelivat taidolla rakennettuihin korvakkoihin, niljakkapintaiset propsit nyökkyivät laineilla ikäänkuin unimielisinä.

Jokipenkan kaltevalla rinteellä venyimme me, kaksi rähjäistä, sinimekkoista jätkää auringon lempeässä paisteessa. Pääluun ontelossa eivät itäneet repäisevät mietteet; oli ikäänkuin se olisi ollut täynnä pehmeitä pumpuleita tai poutapilven harsoriekaleita... Poutapilvien takainen valtias on toisinaan lempeä ja hyvä, se silittää luomakunnan alimpienkin päätä; antaa jätkän lojua nurmella ja olla onnellinen kuten sen harmajan torpanmiehen lehmänkin, joka märehtii haassaan kiven kupeella vatsa pullollaan keväistä ruohoa.

Venyi siinä vierelläni Närhi-Isko, kulkumies ja jätkä, jäsenet raukeina, uniset silmät siikaillen siintävään, pyörryttävään taivaankumuun. Närhi-Isko, rihainen, pienikokoinen mies, kasvoillansa suurien tunteiden kalvea leima ja punertava puukonpiirto halki naaman. Ympäri Suomenniemen vaellellut mies, ottanut elantonsa sahalla ja hakavarrella; lie joskus juonut ja rähjännyt ja tapella nahistellutkin saaden tusinan verran koristelevia arpia. Liekö pihissyt suonissaan mustalaisveren alaa. Ei tiennyt isästään, ei äidistään. Oli vain löytänyt itsensä isoisten ihmisten pirttien loukoista, sittenkuin tajunlanka alkoi juosta hänen ajukopassaan. Oli kuullut mainittavan, että oli jostakin maantien poskesta löydetty se lihantaimi, josta oli kehkeytynyt Närhi-Iisko, synkeä sällimies. Eikä ollut ilmestynyt sitä vaimoihmistä, joka olisi sanonut: sinä olet minun poikani, sinuun olen mielistynyt...

Aurinko paistoi ja aika lipui sähisten sivuitse, aika, joka jaettuna tunnin kappaleisiin toi rahaa jätkille, jotka eivät rasittaneet ruumistaan raskaalla työllä... Luonto on toisinaan ihmisille laupias ja lahjoittaa jätkällekin joksikin häipyväksi tuokioksi ylen suuren onnen.

Oli saapunut jokin päivä sitten koko roikka tämän kihahtelevan koskisarjan partaalle. Ja niin me olimme kahden vahtimiehinä kosken ylimmässä nikamassa, kaksi synkeätä, savotoissa rähjistynyttä jätkää, sinimekkoista ja pitkäsaappaista, leveät hatunreunat remsallaan, vyöllä roikahteleva helahoito. Olipa rakenneltu korvaukset, että soluivat puut sivuitse ilman huolta ja vaivaa, oli uisteltu kirkaskupeisia haukia koskenniskan pyörteistä, oli pelailtu markan nakkia leppäpuskan siimeksessä. Olipa kerrottu tarinoita, sattumuksia elämän suuressa souvissa, itselle ja muille.

— Kerrankin... ja yhden kerran...

Kunnes ei enää tehty mitään näistä, oltiin vain onnellisia. Miksikä läpsytellä likaisia korttilehtiä, lurkkia uistimella, puhua ja nauraa kihauttaa tolkutonta naurua... Olihan sitä tehty niin monesti ennen ja tultaneen tekemään tulevinakin aikoina... Lojua, ah, lojua haaleassa, tuoksuvassa kesän ilmassa juuri ja juuri kierittäen itseään sen verran, että leppäpuska langetti ylle sakean varjon. Tai käveltiin, toikkailtiin, raukein jäsenin, haalein ja harmain silmin, haukkaamaan jokin ruuanpala Isoon Mahalaan, taloon, joka jykevänä kohosi vainioittensa keskellä. Kärpäset surisivat uneliaasti avarassa, valkopermantoisessa tuvassa, emäntäihminen pyörähteli ruokapuuhissa, jätkät söivät ja napsuttivat ja nököttivät penkeillä savuke veltosti suupielessä. Sammupa nyt tai savua... Suuri hiljaisuus; vain kello tokutti ja keittiön puolella kolahtelivat astiat. Piikaihmiset, pyöreät lyllykät, missä lienevät olleet pölisevällä kesannolla talikkoineen tunkion kimpussa kuin sontiaiset... Joku huutomuori nukkua nyyrötti pankonkulmassa; vihamielinen kärpänen vainosi sen paljaita sääriä eikä antanut levon rauhaa...

Mentiinpä myös harmaaseen, kallistuneeseen mökkiin vesakon keskelle, missä akka kiehautti meille kahvit mustakylkisellä pannullaan. Jätkä tietää, että taloista saa ruuan, mutta kahvi on etsittävä mökeistä. Hörpittiinpä mustaa lientä, kastettiin vehnästä, liepä lirautettu toisinaan sekaan korpikuusen hempeän karvaita kyyneleitäkin. Mutta ei maistunut nyt viinakaan. Ei nautittu niin, että olisi kihahtanut onnellisen uneliaaseen päänuppiin ja turistu kuin kimalaiset humalan humussa jokiahteiden asunnoilla.

Niinpä loikoiltiin nurmella kirkkaina päivinä ja lauhoina, tyyninä öinä unen kääriessä tylsät aivot pehmeisiin pumpuleihinsa. Ah, ylistys unelle! Nukumme, ja hetket lipuvat vaivatta taaksemme. Tai saatettiin istua nököttääkin kivipaadella viileässä iltailmassa, jolloin kymmenmies tavallisesti kulki katselmusretkellään nähdäkseen, että vartijat olivat raittiit ja valvoivat. Koski pihisi ja hymisi ainaista hyräilyään, Isosta Mahalasta kantautui ilta-askareitten ääni, kuusikossa yritteli kukahdella sorakielinen käki. Saattoi silloin Närhi-Isko vetäistä housun liitingistä holskuvan putelin ja ryypätä, imeskellen, muljahuttaen silmää kuten nahkasilmä säynäs.

Viisi viikkoa kestivät nämä onnenajat, leudot olot sinisen taivaan alla, taivaan, jossa poutapilvien terhenet purjehtivat monin hahmoin. Lie joskus pisaroinut vettäkin mustanpuhuvasta kuuronpilvestä, että Ison Mahasen, jumalisen miehen pelloilla viljankorsi tunkisi rehevästi mullasta.

Sitten se loppui. Koski nieli viimeiset ylhäältä uivat puut. Saapui häntäroikka ja alkoi hajoitella virran vietäviksi korvakoitamme. Eipä ollut enää unta ja onnea. Työnnä, vedä, kieritä ja väännä. Närhi-Iskosta maistui se ylen puulle. Otti tilin ja katosi. Olikin siinä makaillessa tullut useahkoja seteleitä, niin että mikäs kävellessä.

Ja niin valuin häntäroikassa ahteista alas tehden töitä haamuharmain, unisin silmin, umpimielisenä, hautoen pääkopassani, että nyt humusi Närhi-Isko kaupunkipaikassa, humusi ja sumusi, kunnes raha oli lopussa, ja painui sitten kellertävälle tielle...

Mutta minä erehdyin. Ei ollut Närhi-Isko mennyt maalikyliin. Kumma jätkä! Jäi siihen harmaaseen tölliin vesakon peitossa, lähellä Isoa Mahalaa. Siellä sitten eli, syöden vehnästä, leipää ja läskiä ja naukkien viinaa aamusta iltaan. Humusipa täällä minkä voi! Pelaili Ison Mahalan rengiltä pennit pois mustissa saunoissa, piteli piikoja luhdissa, ui ja roikisteli alasti auringonpaisteessa paahdattaen nahkansa niljakan punaiseksi. Kun sitten Ison Mahalan väki liehui heinätöissä, liehuivat isäntä ja palkkalaiset, että hiki kierähti vesiherneinä pinnasta, silloinpa istui Närhi-Isko juuri vieressä kahareisin mökin harjalla ja vetäisi hanurilla lurituksia, alastonna kuin nyljetty made, parhaana luokopäivänä...

Ja sillävälin kulkeusin minä yhä alemmas vierivän veden vartta aina jokisuulle saakka. Teinpä taasen lastaustöitä mykkänä ja yksitoikkoisena kuin tylsä muuli, kunnes kului kesä ja kului vielä syksykin. Sittenpä painuin valtatielle tylynselkeinä marraskuunpäivinä, kun tie oli kovettunut rypyläiseksi ja raudankovaksi ja kuuraa oli piroteltu ruohonkuloihin ja varpupuihin. Astelin kiertelevää tietä, joka leikkoi synkeitä korpimaita, kiipeili kankaille ja tapasi kylärykelmiä mukaisissa laaksoissa, sekasortoisia ja ikävänharmaita tai helakoiksi ja tylynkoreiksi väritettyjä. Verkoin kuljin, välittämättä, mihin tie vie, mille haaralle käännyin. Kuljin minkä kuljin tai poikkesin taloon tai suonsyrjässä kyhjöttävään tölliin.

Silloin syystalven harmaina päivinä, kun auringon silmä juuri ja juuri kurkisti metsän sahareunan takaa, tapasin ihmeekseni Närhi-Iskon kaukana kesäisiltä onnenkentiltämme.

— Hilurimsistä, kautta rantain! Eihän ole vielä kaverikaan kuollut...

Niinpä pantiin kirves puiden juurelle, päätämme elätellessämme. Saha suhisi, nila sinkosi rungosta ja kova oli mäellä mäike. Mutta sunnuntain seudussa humistiin kylällä tanssituvissa, missä hanuri lauloi raisakoita säveliä, tai joikui alakuloisin rytmein jotakin kaihoilevaa niinkuin kissa maaliskuun sädehtivällä hangella, vihertävässä kuutamossa.

Olivat sitten jouluviikot, jolloin koko savotta vietti laiskanpäiviä, ja silloinpa Närhi-Isko taasen tuli huomaamaan, kuinka ruumista rasittavaa oli sahata petäjän juurta. Sanoi ottavansa oppia karhusta ja nukkuvansa, kunnes kevään metiset ilmat hänet herättäisivät uuteen eloon... Kiipesi uunille, hiostavaan, leutoon lämpimään. Siellä hän ähötti. Lie nukkunut enimmät ajat, lie valvonut alakuloisin miettein, tiiristellyt mustaan laipioon, missä russakat rapisivat. Laskeusi sitten sieltä alas aina vuorokauden parin perästä ja söi aterian leveän pöydän päässä.

Niin kuluivat viikot. Mutta sitten eräänä päivänä hän luovutti viimeiset killinkinsä syötyään mahansa täyteen läskiä ja perunaa. Monta päivää makasi hän sittenkin uunin kuumilla kivillä koivuinen kelles päänsä alla.

Olipa jo kevät tulossa: taivas sininen ja valkea maa. Hanki sädehti, metsät lemusivat pihkalle. Tikka pärrytti onttoa honkaa, tiainen rimpuili koivun kärhämässä ja soitteli kiivaita tunteitaan... Mutta kuusikon vihertävässä hämärässä Närhi-Isko taasen suhisutti sahaa ja katkoi paperipuita.

Kevät teki työtään, pehmeitä huuhkansiipiään suhisuttava kevät. Ehkäpä kesän leppeä valtias lahjoittaisi taasen jonkin onnen haipuvan hetken uittoväylän varsilla: levon ja suloisen uneliaisuuden...

KOTIIN.

Syksy saapui, puiden ja pensaiden lehtiverho karisi, rimmet ja suot kohvettuivat. Suurella sydänmaalla vallitsi tuulien humu ja metsän puhina, joskus kakkasi tikka, metsälinnun siipi havisi raskaasti, närhi nauroi. Tuiskusi lunta ja tuli jätkäroikka. Hirsisaunat rakennettiin ja työ alkoi.