Part 8

Moni saattaa odottaa, että ilontarha annettaisiin hänelle valmiina, palkkana vaikkapa hurskaudesta ja hyvistä töistä, niin ettei muuta kuin astuit sisään ja lymyilit kukkien ja hedelmien ja Eevojen sekaan. Näin ei odotellut Eedenin Poika. Hän tahtoi rakentaa ilontarhan itse. Vaikka hänellä olisi ollut varoja teettää sitä päiväläisillä ja palkkatyömiehillä ja katsoa päältä, niin hän oli itse heilunut siellä kuokka kädessä paahtavan auringon tai räiskävän sateen alla. Hän oli kärrännyt siihen raskailla kärryillä suota jos sakeampaakin, pyllistellyt siellä kontallaan monet pitkät päivät nenä ja kynnet maassa, tahraten käsiään ja vetäen sisäänsä pahaa hajua, huolellisessa sekoitustyössä. Hän oli sanonut itselleen: vedä vain honoosi! Siinä ei ole luita! Ja lohduttanut itseään sillä, että sellaisesta luonto kasvatti aikanaan korean ja tuoksuvaisen kukan tahi makean hedelmän. Hän oli väännellyt raskaita laakoja ja koonnut pieniä kivennupuloita rakentaessaan kiviaitaa, korkeata ja suoraa, tarhansa ympärille suojaksi pahaa maailmaa vastaan. Ja vihdoinkin oli maa ollut hänen mielestään kylliksi hedelmällinen, pehmeä ja kuohkea, jotta siihen voitiin karistella siemenet ja istuttaa pensaat ja puut. Sittenkin vielä hän oli saanut töytätä epälukuisat kerrat ulos asumuksestaan, juosten ja ärjyen, heilutellen käsiään, karkoittaakseen pois varikset ja muut räähkälinnut, jotka mielivät varastaa ja syödä sisäänsä siemenet.

Lopuksikin eräänä kesänä olivat sitten tarhassa rehoittaneet värikkäät kukat, sinisinä ja punaisina, tuoksuen, vihreät pensaat valmistelleet marjannuppuja, mehiläiset lennelleet höristen, kauniit perhoset lepatelleet värisevin siivin. Aurinko oli paistanut hehkuen, taivaan sinisessä vahvuudessa uinut jokin poutapilvi kuin suunnaton pumpulinen möhkäle. Eedenin Poika oli astunut tarhaansa alastomana punainen silkkiriepu lantioilla, iloitakseen, nauttiakseen elämästään, ajan huolettomasta kulusta. Oikeastaan oli hänen suunnitelmiinsa kuulunut, että hänen seuranaan tässä ihanassa, vaivalla rakennetussa tarhassa, puiden siimeksessä ja järven hiekkaisella rannalla, tulisi olla Eeva. Nyt sitä ei vielä ollut. Hän oli kyllä ilmaissut tämän aikeensa taloudenhoitajattarelleen, Loviisalle, mutta tämä ei suinkaan suostunut tulemaan tarhaan, ei ainakaan silkkinen riepu lantioilla. Hän oli äkäisesti keikauttanut ruumistaan ja tiuskaissut: Hm tolvana! Eikä Eedenin Poika tarkemmin mietittyään sitä liioin surrutkaan. Tämä Loviisa taisi olla liian pyöreä perältään ja punainen poskiltaan Eedenin Eevaksi, ympyriäinen, laaja möhkäle. Hän taisi liiaksi, Eedenin Pojalle keitellessään, maistella kermaa ja tirisevää läskiä pannuista...

* * * * *

Siispä Eedenin Poika sai nyt oleilla tarhassaan yksin. Pistäytyä järvessäkin, loikoilla hiekalla tai puiden siimeksessä, haistella kesän tuoksuja tai kuunnella lintujen kirkkaita ääniä. Ehkä hän tunsikin jonkin hetken olevansa Paratiisin yrttitarhassa, olevansa onnen poika. Mutta sitten kävi kuitenkin ilmi, ettei ihmisen ole kauan hyvä olla, ettei Eedenin Poika ollut saanut pysyväisempää ilotarhaa kuin vanhan testamentin Jumala ennen.

Hän oli nukkunut hiekkaiselle rannalle, nukkunut raskaasti ja sikeästi, ja helteinen aurinko oli polttanut hänen iholihojaan, paahtanut sen karvasteleville rakkuloille, vasten kuumaa, hautovaa hiekkaa. Viimein oli Eedenin Poika herännyt, huomannut kauhistuen, mitä oli tapahtunut, ja lähtenyt juosta hölkkäämään asunnolleen, mutta matkalla olivat orjanruusupensaan piikit raapineet rakkuloita, sen juurella piilleet nukluvaiset tarranneet jalkoihin, ja lopuksi hän oli langennut asuntonsa nurkkajuurissa kasvavaan viholaispensaaseen.

Loviisa oli sanonut, että se oli rangaistus syntisistä elkeistä. Mutta Eedenin Poika oli synkistynyt, myrtynyt ja käynyt vihaiseksi.

Eikö hän ollut nähnyt paljon vaivaa tämän tarhan tähden, maata pehnatessaan, höystellessään, rakentaessaan kivistä aitaa, karkoitellessaan taivaan lintuja, riiputtaessaan vettä järvestä näihin kukkiin ja pensaisiin... Ja nyt taivaan aurinko paahtoi hänen ihonsa rikki, maan kasvut vahingoittivat ja polttivat häntä... Senkö vuoksi hän oli itseään vaivannut? Eedenin Poika avasi suunsa ja kirosi sen tarhan. Hän ei siitä enempää välittäisi: se saisi kuivettua, tulla täyteen rumia ruohoja, kaikenlaiset raiskaeläimet saisivat siellä mielin määrin pelehtiä. Hän kävi vyöryttelemässä vaivalla rakentamansa kiviaidan maahan ja ajoi tarhaansa kylän vasikoita ja sikoja ja kanoja, ja istui itse asunnossaan voitelemassa ruumistaan öljyllä.

Mutta siitä pitäen nimitettiin häntä Eedenin Pojaksi, ja ihmiset olivat saaneet uuden ja pätevän todistuksen hänen hulluudestaan. He sanoivat, että oli hyvä, kun se oli varakas mies. Raha se holhoo ja hoitaa hullujakin. Muuten kai Eedenin Pojallekin olisi tullut yhteiskunnan kustantaa köysiä jos koppejakin, kylmiä kääreitä ja vartioita. Oli siis hyvä, että Eedenin Pojan vanhat sukulaiset olivat ahertaneet toimeliaasti yhteiskunnassa, saaneet kokoon tavaraa ja osanneet lähteä aikanaan näistä katoovista. Siispä oli Eedenin Pojallakin varaa olla hullu, rakennella iloisia yrttitarhoja jos muitakin ja jälleen niitä kukistaa.

Järven hiekkaisella rannalla seisoo Eedenin Pojan asunto, ympärillään ihmeellinen rehevyys nukluvaisia ja rikkaruohoja ja niiden keskellä jokin kuollut puu tai pensas paljain ja mustin oksin.