Part 4

KARJALAINEN. Lauson Usu käskee sanoa sinulle, että hän on aprikoinut asiata aina tähän saakka. Mutta nyt hän nousee sotajalalle, polttaa talosi ja uhraa Hiidelle heimosi. Ja sinut itsesi hän merkitsee orjakseen!

(Melua).

TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Minä olen valmis vastarintaan. Jatka!

KARJALAINEN. Mutta Louhijärven käräjissä arveltiin, että rauha on sentään sotaa somempi. Ja jos sinä maksat sakkoa sata lammasta ja lähetät Usulle kaksi kertaa saman määrän sekä omin käsin peset puhtaiksi Usun pieksut, niin lautakunta asettuu välittäjäksenne. Ellet sitä tee, niin koko Pähkän heimo juurineen hävitetään ja pirttinne poroksi poltetaan.

TUUKKA (kumeasti). Hyvä. Onko sinulla muuta sanottavaa?

KARJALAINEN. Ei! (Irjalle). Mutta sinusta, Irja, on kerrottu, että olisit vaihtanut karjalaisen pukusi hämäläisiin riepuihin. Ja siksi Karjalan tytöt uhkaavat tallata sinut lokaan ja Karjalan pojat aikovat sitoa sinut kiinni Usun käsikiven kahvaan. Mutta kuitenkin lähettää Ennu sinulle terveisensä ja sanoo, että Lyylikki itkee sinua.

TUUKKA (tuskin voi hillitä vihaansa). Entä ovatko jo viestisi loppuneet?

KARJALAINEN. Ovat.

TUUKKA (hammasta purren). Irja, tuo tänne karjalaispukusi!

IRJA (epäröi.).

TUUKKA (kiivaasti). Tuo!

IRJA (menee, tuo hetken perästä hameen.).

TUUKKA (tempaisee hameen Irjalta ja heittää sen karjalaisen jalkoihin). Kas tuossa! Siinä on Tuukan vastaus Usun orjalle!

IRJA. Tuukka! Anna se takaisin! Se on minulle niin rakas. (Äänettömyys. Orvolle). Orvo, rukoile sinäkin puolestani. Se on minun tyttöpukuni.

ORVO. Tuukka, anna hame Irjalle!

TUUKKA. En.

ORVO. Saat vaikka sata lammasta, jos --

ELKKA. Vaiti, Orvo! -- Tuukka on isäntä talossaan.

TUUKKA (karjalaiselle). Ota ylös hame!

KARJALAINEN. Komenna itseäsi!

TUUKKA (hurjasti). Ota se ylös!

KARJALAINEN. En ikinä!

TUUKKA (hurjasti). Orvo, tuo tänne karhunkeihääni!

ELKKA. Niin, poikaseni, pistele ruojia kinttuniveliin, että he saavat ryömiä täältä nelinkontin ruuhiinsa! (Eräs hämäläinen ojentaa Tuukalle keihään).

ORVO (asettuu väliin). Ei, Tuukka! Se kääntyy meille häpeäksi.

IRJA (itkee).

TUUKKA (katsoo Irjaan, epäilee hetken aikaa ja heittää keihään karjalaisen eteen.). No, vie tuo sitte vastaukseksi Karjalaan! (Menee pirttiin).

KARJALAINEN (ottaa keihään). Se oli toista. (Orvolle). Kiitoksia, hämäläinen! Saammeko nyt mennä?

IRJA (hämäläisille). Saattakaa heidät pois!

ELKKA (seuraa heitä pari askelta). Te Karjalan myyrät! (Sylkee heidän jälkeensä.).

KARJALAINEN (toverilleen). Tuo on kai itse Lempo. (Elkalle). Kuule sinä, akka ärmätti, kun palaamme tänne toistamiseen, niin silloin nykäisemme sinut siipisangasta siskosi luo Louhijärvelle. (Menevät hämäläisten seuraamina).

ELKKA (polkee Irjan hametta. Eräälle hämäläiselle). Möttö, ota tuo karjalaisriekale ja ripusta se kurjimman orjasi kupeille!

MÖTTÖ (ylpeästi). Minun orjani ovat liian hyvät käydäkseen Karjalaisten ryysyissä. (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa toisia.).

ORVO (ottaa ylös hameen). Älä itke, Irja! Kyllä minä hameesi talletan. (Menee luhtiin.).

ELKKA (kiukuissaan). Tästä leikistä tulee nolo loppu. Pahaa se tietää, kun kärpät pihaan pesivät. (Menee.).

IRJA (yksin menee luhdin ovelle ja nojautuu portaita vasten. Hiljaa). Orvo!

ORVO (kurkistaa luhdin aukosta). Ei tänne! -- Mene Tuukan luo -- ja saata hänet iloiseksi jälleen!

IRJA (säpsähtää ja menee verkalleen pirttiin).

ORVO (katsoo hänen jälkeensä). Kun ei vain Tuukka heittäisi pois vielä muitakin ryysyjä. -- Miksi juuri hän näki tytön ensin? -- Hm -- Irja on hänen! Ja muuksi ei saa asia muuttua.

Vaaralliseksi arveli äiti tätä leikkiä. No, oli miten oli. Saammehan nyt kuitenkin tapella. Ja silloin kyllä huolet haihtuvat. Karjalasta ryöstän sata nais-orjaa itselleni ja rakennan oman talon vuoren kukkulalle. -- (Äänettömyys) -- Mutta pois kaikki mietteet! Nyt täytyy vartioida kosken suuntaa yöt päivät ja pysyä alati valppaana. (Menee luhtiin).

Väliverho.

TOINEN KUVAELMA.

Kolea syyspäivä. Tienhaara lähellä Tuukkalan taloa. Perällä puro. Sen takana viidakko. Pestyjä puuastioita rivissä rahilla ja pari pesemätöntä vieressä maassa. Vasemmalla puolen Tuukkalan kylän hätärumpu: nahkalla päällystetty tynnyri. Sen suojaksi on heitetty sudennahka. Elkka tulee kiireesti oikealta.

ELKKA. Ei, tätä en siedä enää! Miniäni täytyy väistyä tieltäni. Tuukan täytyy ajaa hänet mieroon -- tappaa -- myydä -- tai lähettää hänet korvatonna ja nenätönnä takaisin Karjalaan. -- Niin, tavalla tai toisella -- se ei liikuta minua -- kunhan vain pääsen erilleni hänestä.

Hän ärsyttää minua, tuo Karjalan kaunotar -- mokomakin! Niin -- ja Orvo sitten! Miniäni lyyhistyy hänen turviinsa. He ovat yksissä vehkeissä, selvähän se. He pettävät poikaani, sen sokeakin näkee. Tuukka yksin ei älyä mitään, mutta minä kyllä avaan hänen silmänsä.

Entäpä jos Orvo --! Mitä hänestä! Orvoa en pelkää nyt enemmän kuin silloinkaan, kun hän oli vielä kohdussani. (Huomaa astiat. Ottaa pesemättömän astian). Tuo hourelias, kavala narttu! Täytyykö tässä itse pestä astiatkin? Mitä teenkään mokomalla hohkanärhillä, joka vain pettää poikaani? (Työntää kaikki pestyt astiat maahan). Tuukan ei tarvitse vaalia tuollaista kainalokanaa vieressään. Kiskokoon mieluummin vaikka orjaraiskan vuoteelleen!

Olen koettanut säikäyttää häntä silläkin, että karjalaiset tulevat tänne kostoretkelle. Kukaan ei ota sitä uskoakseen, ja tuo letukka itse on liian viekas tarttuakseen siihen koukkuun.

Pitäneeköhän Orvo yhteyttä Irjan kanssa? No, oli miten oli -- Orvon täytyy muuttaa pois. Ja jos hän vie tuon västäräkin mennessään, niin sitä parempi. Sopiihan koettaa sitäkin keinoa! (Poistuu kiireesti vasemmalle).

ORVO (tulee perältä jousineen ja nuolineen, ammuttu metso olkapäällä. Kävelee vakavana ja synkkänä edes takaisin. Laskee linnun maahan ja istuutuu rahille).

Jospa vain tietäisin, kumpaako hän rakastaa, Tuukkaako vai minua?

Voiko hän rakastaa Tuukkaa, -- miestä, joka ei edes huomaa, kuinka tyttöparka kuihtuu ja lakastuu. (Kiivaasti). Mutta Tuukka onkin sokea. Eikö hän näe, kuinka äiti kiusaa ja rääkkää Irja raukkaa? Eikö se mies ymmärrä mitään? Tai onko hän niin kietoutunut äidin verkkoihin, ettei hän pääse niistä irti? Tai pelkääkö hän äitiä? Sitä en usko. Ei, Tuukka ei käsitä kerrassaan mitään.

Mutta varo itseäsi, äiti, jos Tuukka kerran saa silmänsä auki ja hyökkää päällesi, kun et arvaa olla varoillasi! Silloin olet hukassa! Varo silloin henkeäsi! Ja sehän siitä lopuksi tulee, sillä sinä et ehdi alati vaihtaa nahkaasi.

Kun kerran heität verkkosi myrskyn valtaan, niin paikkaa sitten repaleita perästä päin.

Ja kuitenkin -- jompaakumpaa, joko Tuukkaa taikka minua tuo Karjalan tyttö rakastaa. (Raivokkaasti). Jospa vain tietäisin hänen rakastavan minua, niin silloin, väkevä veljeni, silloin olisi sinun rautakourasi minulle liian heikko. Minä syöksyisin sisään, raastaisin Irjan vuoteestasi ja veisin hänet ylös vuorelle. Sinne sitten rakentaisin kotkanpesän -- semmoisen, johon sinä et ikinä uskaltaisi kiivetä.

Kysynkö Irjalta? En! Siten vain pahentaisin asian. Silloin hän ei enää hakisi turvaa minulta. En, minä en tärvele hyvää väliämme.

He ajaisivat minut halusta pois -- äiti ja Tuukka. Sen kyllä älyän. Mutta minä en väisty, en askeltakaan.

Sinä olet sokea. Tuukka! Kuitenkin sentään rakastan sinua. Ja sinä rakastat Irjaa. Jospa sinä vain kuuntelisit ja uskoisit minua, mutta sitä et tee! Äiti on sokaissut silmäsi ja riippuu sinussa kiinni kuin Hiiden iiliäinen.

(Tuukka ja Elkka tulevat).

TUUKKA (nyreästi). Hyvää iltaa! Olitko vahdissa yöllä?

ORVO. Olin.

TUUKKA. Orjiin ei ole luottamista. Ja saanhan tästä minäkin lähteä vuorostani ensi yöksi. He saattavat hypätä niskaamme koska hyvänsä.

ORVO. Oho! Sitä en ikinä usko. Eilen illalla pistäysin Parkasniemen puolessa. Siellä näkyivät Lauson rannassa veistelevän uutta sotipurtta.

TUUKKA. Vai niin! -- Oliko siellä paljonkin väkeä?

ORVO. Olihan siinä joukkoa kuin muurahaista.

TUUKKA. Pian ne sitten venheen veistävät.

ORVO. Kyllä kai! Mutta minä aion ottaa ensi yönä poika-parven mukaani ja soutaa sinne kokkotulille.

TUUKKA (lyö häntä innoissaan olalle). Oiva tuuma! Tiedätkös, minä lähden mukaan. Tulehan pirttiin, niin saamme neuvotella!

ELKKA (väijyskellen). Orvo, anna tänne lintu, niin nykin sen.

ORVO (nyreissään). Enkä, mieluummin annan sen Irjalle. (Menee.).

ELKKA. Huomasitkos, Tuukka? -- Orvo on nuori -- vaimoa vailla, ja Irja taas --

TUUKKA (suuttuen). Älä puhu enempää kuin kielesi kestää.

ELKKA. Kyllähän minä naiset tunnen. Me emme voi ikinä vastustaa kaunista miestä, ja Orvo on kaunis.

TUUKKA. Irja on minun.

ELKKA. Olkoon vaikka kymmenesti. Ei se naisen mieltä muuta.

TUUKKA (kiivaasti). Sinä valehtelet.

ELKKA. Ja miksi Irja olisikaan uskollinen? Ryöstithän sinä hänet väkisin. Milloin orja on uskollinen?

TUUKKA (laskee kätensä Elkan olalle, pudistaa häntä). Uskallatko väittää, että Irja on uskoton?

ELKKA (viekkaasti). Enhän sitä väitäkään. Ja jos hän pettäisikin sinua, niin hän pettää vain oman veljesi kanssa. Mutta pahoin pelkään lopuksi niin käyvän, jos ei jo ole käynytkin.

Parasta, että jo ajoissa karkoitat hänet sen silkoisen tietä ja otat itsellesi toisen naisen. Silloin edes vanha äitisi saa elää loppuikänsä rauhassa. Silloin ei minun tarvitse kärsiä rivon karjalais-nartun haukkumisia.

TUUKKA. Hiljaa, äiti! Taikka --!

ELKKA. Ja mikä onkaan karjalainen kaunotar? -- Lähde sinä vain tuonne suolaisten vetten rannoille ja tuo sieltä tyttö itsellesi! Siellä ovat naiset tulisemmat ja liekkinä he polttavat poveasi. Tämä vain riistää leipäpalan suustani ja kiusaa minua. Oi, salli vanhan äitisi kuolla rauhassa!

TUUKKA (kääntyy pois hänestä). Tuo puhe ei miellytä minua. Se viiltää korviani kuin käärmeen suhina ruohikossa. (Kääntyy Elkan puoleen). Varo itseäsi, äiti! Jos valehtelet, niin tapan sinut.

ELKKA. Mutta Irjaa sinä suutelet, vaikka hän on liukas ja kavala kuin -- --

TUUKKA (hurjasti). Kavala?

ELKKA. Niin, tarkoitan vain, että hänen suutelonsa näyttää niin kavalalta.

TUUKKA. Silloin minä --. (Seisoo hetken aikaa ja katsoa tuijottaa maahan). Silloin antaisin hänet Orvolle ja karkoittaisin heidät iäksi talostani.

ELKKA (hellästi). Voi, voi mua kurjaa raukkaa, kun synnyinkin niin häijysappiseksi! Mutta usko pois, Tuukka, minä rakastan Irjaa yhtä hellästi kuin sinäkin! Ja juuri siksi surenkin hänen tähtensä. Mutta, mutta --. (Osoittaa astioita). Näetkös tuotakin siivoa! Ei niin astiata puhtaana. Kaikki vain ruokotonta ja likaista. Mutta sitä sinä et ymmärrä. Sen huomaa vain äidin silmä.

Sinun täytyy torua häntä usein ja ankarasti. Minulle hän vain on kopea ja ynseä; vaikka hän sinun seurassasi liikkuu liukkaana ja kavalana kuin ketun pentu. Ja Orvon parissa hän vasta sulava onkin. Niin, anna sinä vain hänet Orvolle ja rakenna heille pirtti vuoren taakse. Sillä, usko minua, minä olen nähnyt jo niin paljon.

TUUKKA. Joko jälleen suhiset? (Ankarasti). Mitä olet nähnyt? Kerro!

ELKKA. Sitä eivät korvasi kestä.

TUUKKA (kiivaasti). Sano heti!

ELKKA (karttaen). No, esimerkiksi nuo astiat tuossa.

TUUKKA. Älä siinä kiertele! Sinä tarkoitit Orvoa ja Irjaa.

ELKKA. Sitä en sanonut.

TUUKKA. Sanoit kyllä.

ELKKA. No niin, tulin vain ajatelleeksi, mistä syystä Orvo tallensi hänen hameensa.

TUUKKA. Jollen itse olisi suonut, niin hän ei olisi sitä tallettanut. Nyt tahdon hameen takaisin ja ripustan sen seinälle naisryöstöni muistoksi ja karjalaisten häpeäksi. -- Entä mitä muuta tiedät?

ELKKA. Minun täytyy jo lähteä.

TUUKKA. Et askeltakaan. Sano, mitä tiedät!

ELKKA. No, entäs lintu sitten! Mielinpä juuri katsastaa, istuvatko he yhdessä sitä kynimässä. (Menee).

TUUKKA (yksin). Minä en saa selvää äidistä! Entisellään hän vain ei ole. Ja Irja sitten? Sureeko hänkin jotain? Entäs Orvo? Tyly ja nyreä. Mikä häneen on mennyt? Lempoko heitä riivaa? Olisiko Orvo sittenkin oikeassa? Kiusaisiko äiti todellakin Irjaa? Mutta miks'en minä olisi huomannut sitä? Irja on kai kovin kiivas? Mutta minä tahdon, että äitiä kunnioitetaan, ja -- Irja on kovin kiivas.

IRJA (tulee. Seisahtuu hetkeksi huomatessaan, että astiat ovat maassa. Rupeaa niitä pesemään toistamiseen. Katsoo vähän ajan kuluttua Tuukkaa). Sinä puhelit äidin kanssa?

TUUKKA. Niin tein.

IRJA (vähän pistelevästi). Kaiketikin minusta?

TUUKKA. Niin -- sinusta.

IRJA (äänettömyyden jälkeen). Teillä on ollut paljo puhuttavaa minusta viime aikoina -- sinulla ja äidillä.

TUUKKA. Onpa kyllä.

IRJA. Ja valittamista on kai molemmilla?

TUUKKA. Äiti rakastaa sinua samoin kuin minäkin.

IRJA. Vai niin -- samoin kuin sinäkin?

TUUKKA. Niin hän sanoi.

IRJA. Sanoiko todellakin? -- Oletko koskaan kuullut äitisi valehtelevan?

TUUKKA. En.

IRJA. Vai et! No, kai se sitten totena pysyy.

TUUKKA. Miksi sinä olet noin --?

IRJA (lyhistyy maahan ja tyrskähtää itkuun). Minä olen niin väsynyt ja riutunut.

TUUKKA (hellästi). Onko äiti sinulle ilkeä?

IRJA (kiivaasti). Sinä et kuitenkaan usko minua. Katso itse!

TUUKKA. Minä en käsitä teitä naisia. Aina te vain itkette. Ettekö voi elää sovussa?

IRJA. Onko se minun syyni? Kysy Orvolta!

TUUKKA (kiivaasti). Orvolta! Näkeekö hän muka paremmin kuin minä?

IRJA. Niinpä luulisin.

TUUKKA (katkerasti). Hän tietysti pitää sinusta hellempää huolta kuin minä.

IRJA (katsoo häneen). Mitä ihmettä sinä tarkoitat?

TUUKKA. En mitään. Aion vain ruveta tästä puolin yhtä huolelliseksi kuin Orvokin. Minä en kärsi enää näitä rettelöitä! Tarkoitan -- sinun täytyy koettaa totella äitiä!

IRJA (pahastuen). Miks'et manaa Orvoakin nöyryyteen?

TUUKKA (kiivaasti). Orvo -- ja aina vain Orvo!

IRJA (hypähtää ylös ja nauraa). Ei mutta -- ethän vain ole lemmenkade?

TUUKKA (hämillään). Tule ja suutele minua!

IRJA (kietoo kätensä hänen kaulaansa). Oi, Tuukka! Älä laske ketään väliimme!

TUUKKA. Ja kenenkä laskisinkaan, kultakäköseni! Minä en ole täydessä tajussani tänään. Mutta suothan sen anteeksi. Hiivi, hiivi likemmäksi, kyyhkyseni, ja kuhertele jälleen povellani. Äiti keittää sappeaan ja suhisee kuin käärme.

IRJA. Usko minua, Tuukka -- kyllä hän pistääkin osaa.

TUUKKA. Onko hän pistänyt sinua?

IRJA (kiivaasti). Jollet minua usko, niin älä sitten hyväilekään. Hylkää minut tahi polta otsaani orjan merkki!

TUUKKA (kummastellen). Joko jälleen kiivastut?

IRJA. Karkoita minut pois luotasi! (Syleilee häntä jälleen). Mutta silloin minä syöksyisin järven pohjaan.

TUUKKA. Kai Orvo sinut maalle vetää.

IRJA (työntää Tuukan luotaan. Uhkamielisesti). Haa, anoppi, anoppi! Niin, Tuukka, minä vihaan äitiäsi! Nyt en voi enää jutella kanssasi. Miksi puhutkin alati tuosta --?

TUUKKA (syleilee ja suutelee häntä). Niin, Irja, pahasti se oli. Nyt alan jo itsekin ymmärtää, että Hiisi on noitunut äidin kielen.

IRJA (yksin). Vai niin, anoppi! Sinä koetat vainota minua. Hyvä! Sinun vuoksesi olen jo itkenyt ihanan kesäni hukkaan. Mutta nyt: kyyneleet pois ja viha vihaa vastaan! Minä taistelen sinun kanssasi! Tappelen kuin naarassusi rakkaimmastani ilman alla. Ja varo itseäsi, ilveshurtta! Jos vielä koetat riistää miestäni minulta, niin saatpa nähdä, että Karjalassa on vielä julmempia kissoja kuin sinä itse, Hämeen emä-ilves. Orvo -- niin -- nyt kerron hänelle kaikki. (Pesee kiihtyneenä astioita.).

ELKKA (tulee Irjan huomaamatta). He suutelivat toisiaan. Ja Tuukka meni ohitseni eikä ollut minua näkevinäänkään. Hän on vihoissaan. Miniäni on viekas, mutta minä vielä viekkaampi. (Huomaa Irjan, menee hänen luokseen, sanoo ystävällisesti). Annapas minun auttaa -- pestäänhän yhdessä!

IRJA (osoittaen astioita). Kaunista auttamista!

ELKKA. Voi, voi! Tuuppasinko ne vahingossa maahan? Sitä en tullut huomanneeksi. Älä nyt ole nureillasi, lapsi kulta. Me vanhat muutumme äreiksi ja kärtyisiksi. Tosin pieksän suutani ja räkätän kuin harakka, mutta enhän minä sen vuoksi pahaa tarkoita.

IRJA (kylmästi). Sinä et ole vielä koskaan puhutellut minua näin.

ELKKA (pesten). En ole.

IRJA (pesee). Ja mikä nyt on mielesi muuttanut?

ELKKA. Tietysti Tuukka.

IRJA. Vai niin.

(Äänettömyys).

ELKKA. Minä puhuttelin juuri häntä.

IRJA. Niin minäkin.

ELKKA. Johan tuon Tuukka sanoi.

(Äänettömyys).

IRJA. Minä kerroin Tuukalle, että sinä -- --

ELKKA. Tiedän, tiedän. Tuukka sanoi minulle jo kaikki.

IRJA. Vai niin.

ELKKA. Tuukan mieli on muuttuvainen. Häneen ei ole luottamista.

IRJA (jyrkästi). Sitäpä en ennen tiennyt.

ELKKA. Mutta Orvo on luotettava ja vakaa.

IRJA (itsekseen). Vai niin. (Ääneen). Niin, Orvo on hyvä poika.

ELKKA. Hyvähän Tuukkakin on, mutta --

IRJA (vilkkaasti). Hm! Mutta Orvo on niin reipas ja iloinen. Eikö totta, anoppi?

ELKKA. Sinä kai pidät Orvosta.

IRJA (empien). No, aina vähin.

ELKKA. Hm -- eihän asia enää salaten parane. Näetkös, Tuukan rakkaus rupeaa jo ruostumaan, ja hän arvelee, että sinä et sovi hänelle.

IRJA (iloisesti). Sanoiko Tuukka niin?

ELKKA. Hän arvelee, että sinä sopisit paremmin Orvolle.

IRJA (nauraa sydämellisesti). Voi sitä Tuukkaa! -- kaikkia se puhuukin.

(Äänettömyys).

ELKKA. Orvo on mieltynyt sinuun.

IRJA (katsoo maahan). Onkohan vain?

ELKKA. Ja Tuukka ei voi ikinä rakastaa naista.

IRJA. Ehkäpä ei! Sinä kai hänet parhaiten tunnet.

ELKKA. No niin, ehkäpä ihanaa orjatarta, mutta sehän on vallan toista. Tuukka rakastaa vain äitiään, Orvoa ja -- sitten --

IRJA. Ja sitten?

ELKKA. Hän katuu ottaneensa --

IRJA. Mitä? Sano suoraan vaan.

ELKKA. Sinä näytät olevan tyynellä mielellä. Niin, Tuukka katuu sitä, että hän anasti sinut Orvolta.

IRJA (vilkkaasti). Ja nyt hän tahtoisi antaa minut hänelle.

ELKKA. Niin, Orvo saa oman pirttinsä vuorelle.

IRJA. Ja ottaa minut mukaansa?

ELKKA. Ottaa kyllä, kun hän vain tietäisi, rakastatko sinä häntä.

IRJA. Ja nyt Tuukka tahtoo, että minä sanoisin sen Orvolle.

ELKKA. Niin -- Orvo ujostelee. Me naiset saamme usein ottaa ensi askeleen.

IRJA (avomielisestä). Ja kaiken tämän on Tuukka sanonut sinulle?

ELKKA. Niin.

IRJA (kiihkeästi). Kaiken tämän?

ELKKA (empien). Niin -- kaikki tyyni.

IRJA. Miksi hän ei sanonut sitä minulle itselleni?

ELKKA. Tuukka -- pelkää -- ja siksi hän valehtelee sinulle.

IRJA (hypähtää). Ha, ha, ha! Sinä kavala ilves! Sinä vaanit ja väijyt, hyökätäksesi niskaani puremaan minua. Mutta minäpä houkuttelinkin sinut satimeen. Sinä ilkeä Louhi! Luulit kai, että minä tyhjentäisin sydämeni sinulle. (Ylenkatseellisesti). Mene, anoppi, miniäsi on sinua viekkaampi. Kehrää paremmin! Puno ansasi hienommasta langasta, sillä nyt sodin sinua vastaan elämän ja kuoleman kaupalla.

ORVO (tulee jousineen ja nuolineen). No, mitä nyt taas?

IRJA. Äitisi täällä kärkkyy päälleni.

ORVO. Mitäpä uutta siinä on?

IRJA. Kyllä sentään. Sillä nyt saat kerrankin kuulla --

ELKKA. Niin, jutelkaa te vain. Minua ei kuitenkaan kukaan usko. (Aikoo lähteä).

ORVO. Ei, äiti! Sinä jäät tänne.

IRJA. Laske hänet, Orvo! Hän menee vain Tuukan luo.

ORVO. En. Minä tahdon tietää jupakan syyn. Jos tätä yhä kestää, niin jonkun tästä todellakin täytyy väistyä.

ELKKA. Niin, muuta pois! Se on Tuukan hartain toivo.

ORVO. En ainakaan niin kauan kuin sinä olet talossa miniäsi kiusana.

IRJA (pilkallisesti). Minunhan onkin määrä seurata sinua.

ELKKA. Niin, Orvo, lähde sinä vaan ja ota Irja mukaasi! Se on paras kaikille.

ORVO. Joko sinä nyt himoitset omaa vertasi?

ELKKA. Ei Tuukka sinua tapa.

ORVO. Mutta kenties hän tappaa sinut?

ELKKA. Tuukka?

ORVO. Taikka minä?

ELKKA. Juovathan valkoisetkin kärpät verta -- ja tulevat siitä yhä valkeammiksi.

ORVO. Ja korpit myös -- ja muuttuvat vielä mustemmiksi.

IRJA. Lakkaa jo!

ELKKA (päivitellen). Voi, lapset, -- miksi te yhtenään kiusaatte minua? Minä olen vanha ja nuoret vetävät aina yhtä köyttä. Selvähän se. Minä olen ärtyinen ja etsin riitaa. Oikein Orvo, että pidät Irjan puolta -- kun ei Tuukka kuitenkaan välitä hänestä. Että minäkin, vanha ihminen, vielä viitsin tulistua! Pitäisihän minun jo olla ymmärtäväisempi. Älkää nyt olko pahoillanne, lapsikullat! Ja kävi, miten kävi, mutta sen vain sanon, että paremmin te olisitte sopineet toisillenne kuin Tuukka ja --.

Voi sua, orpo-raukka! Niin, niin -- minua sinun ei tarvitse peljätä. Olettehan te kaikki kolme minun rakkaita lempilapsiani! (Menee. Äänettömyys).

IRJA. Ole varoillasi, Orvo!

ORVO (hammasta purren). Villikissa kyyristyy väijyksiin --!

IRJA. Lähde pois Tuukkalasta!

ORVO (kuin ennen) -- Ja liehuttaa häntäänsä!

IRJA. Äläkä koskaan palaja!

ORVO. Nyt se asettaa takajalkansa hyökkäykseen.

IRJA. Oi, Orvo, -- mitä jos hyökkäys onnistuu?

ORVO. Ha, ha, ha! Nyt se syöksähti saalistaan kohti ja keikahti kuoppaan. -- Kutsulintu laulaa kuten ennenkin häkissään, ja metsästäjä vie sen kotiinsa. (Seisoo hetken aikaa Irjaa katsellen. Kiivaasti). Mutta ken on metsästäjä? (Poistuu kiireesti, unohtaen jousensa).

IRJA (yksin). Ketä hän tarkoitti? Mitä jos anoppi sittenkin puhuisi totta --? Olenko minä kutsulintu? Tuukka -- Orvo! -- Oi miksi en saa nauttia elämätä juuri silloin, kun se tuntuu niin ihanalta, kun kaikki on niin uutta ja suloista. Orvo ei saa lähteä. Ei! Minun tästä on väistyminen. -- Mutta minne? Kotiinko?

Nyt kaksi heimoa vihaa ja vainoo toisiaan. Täytyykö heidän tappaa toisensa minun tähteni?

Oi, minun täytyisi lähteä manan maille! Mutta sitä en voi. En vielä. Elämä tuntuu niin ihanalta. Mieluummin lähden kotiin. Vaan missä on kurjan koti?

ENNU (hiljaa pensaikosta). Irja!

IRJA (säikähtyen). Ken siellä?

ENNU (tulee esille varovasti). Irja, oletko yksin?

IRJA (juoksee hänen syliinsä). Oi, Ennu, Ennu!

ENNU. Joudu, pakene kanssani!

(Elkka ja Orvo tulevat yhtaikaa eri puolilta. Elkka peräytyy heti nähdessään Irjan olevan Ennun sylissä. Orvo tulee noutamaan joustaan, vaan jää seisomaan paikalleen huomatessaan Irjan ja Ennun. Elkka ei huomaa Orvoa).

IRJA. Mihin?

ENNU. Meille -- Lyylikin luo.

IRJA. Teillekö?

ENNU. Tule -- venheeni on tuolla pehkojen suojassa!

IRJA. Niin, teidän, ja Vainan luo, mutta en isän.

ENNU. Isä on jo --

IRJA (säpsähtää). Eihän isä vain ole täällä?

ENNU. Ei. Isä on kuollut.

IRJA. Kuollut!

ENNU. Kyllähän sitten kerron. Joudu nyt vain!

IRJA (liikkumatta). Vai kuollut!

ENNU. Meitä varrotaan venheeseen.

IRJA (nopeasti, vetäytyy oikealle). Onko -- onko teitä montakin?

ENNU. Eikä. Ainoastaan kolme.

IRJA. Kolmeko vain?

ENNU (tulee alemmaksi). Onko täällä ketään lähistöllä?

IRJA. Väki on pirtissä.

ENNU (tulee vielä lähemmäksi, hyvin tarkasti katsellen). Niin, isä on kuollut ja Vaina on hulluna. Ja nyt hän viruu puolialastomana karjapihassa ja pitelee yhtenään tuota sormusta, jonka isä sai hänen poikansa hinnaksi. Luuletko tänne tulevan ihmisiä?

IRJA. Älä mene sinne!

ENNU. Milloin hän kaivaa sen lantakasaan, milloin taas penkoo sieltä ylös.

IRJA (levottomasti). Mitä katselet?

ENNU. En mitään. -- Hän luulee sormuksen kasvavan ja muuttuvan pojakseen.

IRJA (yhä levottomammin). Miksi menet sinne?

ENNU (vetäytyy takaisin). Hyvähän on tuntea paikkoja jo vähän edeltäkäsin.

IRJA. Aiotteko tulla tänne?

ENNU. Kenties. Tule nyt!

IRJA (jännittyneenä). Joko piankin?

ENNU. Saathan nähdä. Tule nyt vain!

IRJA (hyvin levottomana). En! Mene, mene!

ENNU (kummastellen). Mikä sinun on?

IRJA. Mene pian! Minä en tule!

ENNU (aikoo viedä hänet muassaan). Sinun täytyy!

IRJA (riistäytyy irti). Minä huudan apua!

ENNU. Irja -- oletko järjiltäsi?

IRJA. Älä koske minuun! Minä olen uhrannut Lemmelle!

ENNU. Haa!

IRJA. Mene ja jätä minut rauhaan! He voisivat tulla.

ENNU. Minäpä huudan väkeni avuksi.

IRJA. Minun väkeni on likempänä.

ENNU. Sinun väkesi!

IRJA (juoksee rummun luo ja tempaisee pois sudennahkan rummulta). Paetkaa täältä taikka nostatan koko kylän sotajalalle!

ENNU. Haa! -- Sinä olet hämäläinen! -- Jospa vain olisin sen tiennyt! (Poistuu kiireesti).

IRJA (laskee kätensä rummulle). Oi, Ennu! (Miettii vähän aikaa, rummuttaako vai eikö.).

ORVO (itsekseen). Hän ei seurannut! (Ääneensä). Irja, älä rummuta!

IRJA. Orvo!

ORVO (tyynesti). Anna olla. Älä huoli suotta rummuttaa. Minä kyllä tiesin venheen olevan kulkusalla. Mutta heistä ei ole vaaraa.

IRJA. Sinä et ampunut?

ORVO. Sinun veljeäsi! Ja mitä varten?

IRJA (rukoillen). Oi, älä virka mitään! Anna hänen paeta!