Part 3

HANKA. Toisin sinä puhuisit, jos olisit itse saanut elättää tyttären. Ehkä Tuukka tarjoo enemmän? Kentiesi kaksitoista?

ENNU (kiukkuisesti). Varo kinttujasi, isä! Ne lampaat leikkelen lihoiksi tällä lattialla, sanon minä.

VAINA (tulee). Jo tulevat, jo tulevat. Kaksi purtta tulla viilettää taloa kohti.

(Kaikki menevät ovea kohti, paitsi Ennu, Usu ja Irja).

IRJA (on istunut koko ajan liikkumatonna, hypähtää ylös, heittäytyy Vainan kaulaan). Hyvä, että tulit, Vaina. Minä olisin paennut täältä, mutta kaikki katsoivat minua niin, etten voinut paikaltani hievahtaa. Minua hävettää kuunnella heitä. En tahdo nähdä Tuukkaa. Hän on samanlainen. Tule pois!

VAINA (ikäänkuin itsekseen. Puoliääneen Irjalle). Ole huoletta, lapseni. Minä arvasin oikein. Tuukalla on suuret lunnaat toisessa venheessä. Paljoa suuremmat kuin Usulla.

HANKA. Kuinka sanoit, Vaina? Minulla on heikot silmät. Vetää kai tuo venhe vähintäin kaksikymmentä lammasta?

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Se on tyhjää täynnä.

TOINEN KARJALAINEN (ivaten). Aikovat kai kuljettaa sillä myötäjäisiä Pähkään.

KOLMAS KARJALAINEN. Eikö mitä! Kyllä lampaat maata kellottavat venheen pohjalla. Kovinhan tuo on lastissaan.

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN. Nyt he laskevat rantaan!

HANKA (hiljaa Usulle). Ehkä hän tuokin kultia tullessaan! Usu, jos annat kultarenkaasi, niin --

ENNU (hammasta parren Hangalle). Vaikka venhe olisi parrasta myöten kultaa täynnä, niin siskoni ei mene Hämeeseen. Tiedä se! (Väelle). Ovi kiinni! Mitä siinä seisoa tollotatte, ikäänkuin ovemme olisi auki kaiken maailman kuokkavieraille.

(Väki tulee jälleen sisään. Orja sulkee oven).

HANKA (levotonna, hiljaa). Ajatteles, jos hänellä olisi kaksikymmentä lammasta taikka neljä kultarengasta.

USU. Usko minua! Koko Pähkäselän kulmalla ei ole kahtakymmentä lammasta. Mistä olemattomat otti! Minä rutistan venheen miehineen kamsuineen kouran-silmääni ja paiskaan koko roskan kosken ylitse omalle puolelleen.

HANKA. Juo, Usu! Olut on mietoa. Mutta juohan kuitenkin! (Kävelee edes takaisin. Puoliääneen). Hyvä, että hän tuli yksin. Muuten tästä olisi voinut tappelukin sähähtää.

IRJA, katso ylös ja oikaise suoraksi vartalosi! Ole nyt kiltti, kultamuruseni! Miksi kätket vitjasi? Aseta kullat niin, että Tuukka ne huomaa.

VAINA. Pitäkää te vain huoli itsestänne! Tuukka kyllä pitää omastaan!

HANKA (yhä levottomampana). Niin, niin! Koska hän on kerran antanut noin paljon, niin kai hänellä on vielä enemmänkin. Ei kukaan anna kaikkeansa. Voi, voi, voi, nyt hän tulee!

(Ovi temmataan auki, jotta koko pirtti jymähtää. Tuukka ja Orvo tulevat miehineen, kaikki aseissa. Tuukka uljaana ja vakaana, erittäin komeassa, kullalla kirjaillussa hämäläis-puvussa).

(Pitkä äänettömyys).

HANKA. Ennu, tarjoa vieraille olutta.

ENNU (ivallisesti). Vaina, isäntäsi käskee kestitä vieraita.

IRJA (nousee rivakasti, kaataa tuoppiin olutta ja vie sen Tuukalle).

TUUKKA (lyhyesti). Kiitos!

IRJA (täyttää toisen tuopin, vie sen Orvolle).

ORVO (sievästi). Kiitoksia, sinä Karjalan kaunihin kukka!

IRJA (menee paikallensa, istuutuu Vainan viereen).

(Äänettömyys).

HANKA. Eivätkö vieraat istu?

TUUKKA. Kiitoksia! (Tulee esiin, istuu. Miehille). Te seisotte.

(Äänettömyys).

HANKA. Eipä ole aikoihin nähty Pähkäveden naapuria näillä main.

TUUKKA (lyhyesti). Niin, meillä on ollut pitkä rauha.

(Äänettömyys).

HANKA. Kuinka sielläpäin on karttunut karjan rehua, metsän riistaa ja veden viljaa?

TUUKKA (lyhyesti). Onhan sitä. Rikkaat ovat Pähkäveden rannat.

(Pitkä äänettömyys).

HANKA. Vaikka lieneekin vastoin Karjalan tapoja, niin sallinette minun kuitenkin kysäistä, mihin te retkeilette, kun olette noin täysissä tamineissa? Kyminkö virralle orjien ostoon?

TUUKKA. Toihan orjani sinulle viestin.

HANKA (hämmästyvinään). Oletko siis Tuukka?

TUUKKA. Sama mies.

(Äänettömyys).

HANKA. Me karjalaiset emme usko orjain puheita.

TUUKKA (huuliansa pureskellen). Orvo, selitä heille asiamme! (Istuu edelleen ylväänä ja jäykkänä).

ORVO (miellyttävästi).

Terve teille, terve meille, Terve viljon veikkosille Väkeville Louhijärven, Terve tyynille tytöille, Ihanille impysille Tässä kaunossa kylässä!

Nyt ma syntymme selitän, Meikäläisten kannan kerron: Häme-Tonni, heimon taatto, Maitten kuulu mainehelta, Hän se siitti pulskan poian, Karhun vertoja vetävän: Pähkä-Tuukan maille tuotti.

Tuukka mahtavin on miesi Tämän puolen päivän alla: Tuima kuin on Turjan talvi, Kosken kuohun kahlehtija, Kaunis kuin on päivän silmä Armahan suven sydännä, Rikas kuin satoisa syksy Aittasia ahtaessa.

Tuukka tyttöjä tähysti, Kanasia katsoskeli Otavaisen olkapäältä, Seitsentähtisen selältä. Loihe kauas katsehensa Louhilahden kainalohon, Niemen neitsyisen nenähän. Näki siinä salmen suussa Ulpukan upi uhevan, Valkolumpehen vedessä, Lainehella lellumassa. Siihen uppos urhon silmä, Tarttui kiinni Tuukan katse: -- Tulena povi palavi, Rinta vallan valkeana.

Suo'os hälle kauno kukka, Anna armas lempilumme Tuukkalahden lainehille, Pähkän päiväpaistehille!

Ilo siell' on Irjan olla, Hyvä hemmun heiluskella Suojassa suloisen saaren. Silkkirannan siimeksessä.

Naisen nuoren lunnahiksi, Piian pienen päästimiksi Tuukka tuottavi sinulle Monin miehin, pursin, parsin Härän, syötetyn suvella. Apatetun appehilla. Ehovallan suo hän sulle Myötäjäiset määräellä, Oman mielesi mukahan, Kauno Karjalan tapahan.

HANKA. Onko tämä täyttä totta, Tuukka?

TUUKKA. On.

HANKA (viekkaasti). Myöhään tulit sinä, Tonnin poika. Pähkä-Tuukkaa kehutaan upporikkaaksi, ja hän kehtaa tarjota polkuhintaa. Tytärtäni ei myydä kuin Lapin orjaa. Ja onhan Louhijärven kulmallakin sulhasia omain tyttöimme varaksi. Karjalan kauneinta tyttöä ei tarvitse antaa ilmaiseksi Hämeeseen. -- Mitä tarjoo Lauson Usu?

USU (ylpeästi). Hävetköön Tuukka tarjoustaan! Mutta tietäähän hämäläiset! Mitäpä mokomista! Minä annan kaksi härkää.

TUUKKA (kumeasti). Vieläkö karjalaisten on tapana myydä markkinoilla tyttäriään?

HANKA (mielistellen). Tiedänpä teikäläisten luopuneen siitä tavasta. Mutta maassa maan tavalla. Ja Karjalassa sinun täytyy tyytyä Karjalan tapoihin. Kolme härkää -- ja tyttö on sinun!

TUUKKA (inholla). Kotorauhan vuoksi uhraan Lemmelle vaikka kymmenen härkää. Hännät kyllä lähetän Karjalaan.

ENNU. Haa!

TUUKKA (julmistuneena). Mutta lunnaiksi annan vain yhden härän. Myötäjäisiäsi en vaadi. Saanko tytön vai enkö?

HANKA. Ei niin kiivaasti! Ei niin kiivaasti! Sinä olet nuori, mutta minä olen vanha ja kaupoissa kokenut. Irja, lisää olutta! Tuumitaan asiata tyynesti. Olutta! Olutta! Näin jaloa vierasta täytyy kestitä. Irja -- --

TUUKKA (uhaten). Istu alallasi, tyttö! (Polkee jalkaa). Saanko vai enkö?

HANKA (suoristautuu). Hiljaa, vieras, kattoni alla! (Jälleen viekkaasti ja kavalasti). Kai minä sentään mieluummin annan tyttäreni oman heimon miehelle. Ja Usu, Lauson rikas Usu, on myös ihastunut tyttöön ja huomannut hänen kauneutensa. (Hävyttömästi). Kolme härkää! -- Tyttö on nuori kuin heinä. Ei ole ikinä miehissä ollut. Ja niin täyteläinen! Pulskat rinnat! Leveät lanteet! -- Kolme härkää!

TUUKKA (menee äkkiä ihmisjoukon lävitse Irjan luo, nostaa hänet olkapäälleen ja lähtee ovea kohti. Eräs karjalainen seisoo sattumalta hänen tiellään. Tuukka tyrkkää hänet nyrkillään lattialle).

Pois, orja, Häme-Tuukan tieltä! (Ennu syöksyy Tuukan päälle. Tuukka tarraa kädellään häntä rintapielestä kiinni, nostaa hänet kohoksi ilmaan ja heittää takaperin karjalaisten joukkoon). Orvo! Pidä hiiret loukossa kunnes ehdin venheeseen. (Eräälle hämäläiselle). Seuraa minua.

ORVO. Ole huoletta, veli!

(Tuukka menee, kantaen Irjaa olallaan. Eräs hämäläinen seuraa häntä).

ORVO (ilkkuen). No, mitä te, myyrät, arvelette hämäläisten kosimistavasta? Vahinko vain, etten voi kutsua teitä häihin. Mutta kuokkain päivänä saatte halusta tulla rääpiäisille.

ENNU (syöksähtää Orvon kimppuun. Kovaa tappelua. Ennu joutuu häviölle.).

ERÄS HÄMÄLÄINEN. Poltammeko heidät luolineen päivineen?

ORVO. Tulkaa pois! Teljetkää ovi! -- Tervetuloa sukukantaan! (Menee hämäläisineen. Ennu ja karjalaiset koettavat turhaan avata ovea).

USU (älyää nyt vasta, mitä oikeastaan on tapahtunut. Nousee, menee ovelle ja lyö nyrkillään sen pirstaleiksi). Kas, Hiiden hämäläistä! Tänä iltana, Lempo soi, minä syötän Tuonen sikoja. (Menee. Kaikki, paitsi Hanka ja Vaina, seuraavat häntä).

HANKA (kömpii esiin). Hän ryösti tyttäreni! Vei kultakäätyni ja lihavat härkäni. Kaikki livahti pois käsistäni. -- Tänne kalpa ja jousi! (Juoksee ympäri pirttiä, etsiskellen aseitaan).

VAINA (katselee ulos aukosta). Ha, ha, ha! Mitä sinä, vanha rahjus, enää teet miesten joukossa?

HANKA (voivottelee ja pitelee rintaansa). Voi, voi, voi! (Lyyhistyy istumaan). Mitä he tekevät siellä?

VAINA. Paiskaa jo jousi pankolle. Vanhuus vaivaa silmiäsi. (Katsoo ulos). Ha, ha, ha! Tuolla Irja ui vapaana kuin joutsen, kultavitjat kaulassaan, Pähkälän suvantoa kohti. Mikäpä tusinahangan uidessa. Ha, ha, ha! Tuukka on hakannut reikiä täyteen kaikki sinun venheesi.

HANKA. Voi, voi, voi! Entäs Ennu ja Usu?

VAINA. Ulvovat rannalla, käpälät järvessä. -- Kyllä nyt pääsit häähommista. (Istuu Hangan viereen). Poika parka! Niin, niin. Irja on poissa ja Ennu on poissa. Nyt me jäämme ihan kahden kesken. -- Muistatko sitä iltaa, jolloin myit poikani? Ja myit hänet pienimmästä kultarenkaasta, mikä sinulla on kätkössäsi. Silloin sinä olit onnen myyrä.

HANKA (vääntelee tuskissaan). Lakkaa jo, Vaina! Voi, voi, voi!

VAINA (nousee ylös, katsoo häntä silmiin). Haa! (ilkeästi). Ha, ha, ha! Nyt sinä kuolet, vanha Hanka!

HANKA. Kuolen! Kuolen! En! Sinä valehtelet. Minä en kuole! (Hoipertelee aarteensa luo ja heittäytyy sen ylitse). Voi, voi, voi! Minä en tahdo kuolla. Minä en saa kuolla. Voi, voi, voi! (Pistää kullat poveensa). Vaina, kyllä minä kuitenkin kuolen. Käske Ennun haudata minut, näin, täysissä vaatteissa. Pois, pois! Älkää koskeko minuun! (Katsoa tuijottaa kauhistuneena). Hiisi! Pois, pois, Hiisi! Kulta on minun, minun, minun!

VAINA. Voi sinua, vanha kivisydäminen Hanka! Sinä, joka ahdistit lappalaisia pitkin metsiä, -- joka surmasit rintalapsia ja myit heidän äitinsä muukalaisten orjiksi! Voi sua, kansani kauhu! Sinä hirmuinen Hanka! Kuinka kurjaksi olet joutunut! Et edes ehtinyt myydä omaa lastasi.

HANKA. Hiisi -- riisti -- minulta kalliit -- kultani! (Kaatuu, kullat kirpoilevat pitkin permantoa).

VAINA. Nyt hän kuolee! (Menee peloissaan hänen luokseen, huudahtaa, ja heittäytyy hänen ylitseen). Ei, ei! Kuolla et saa! Et, et vielä! Minä en ole vielä kostanut heimoni verta. (Hanka kuolee). Ah!

Väliverho.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Tuukkalassa. Perällä pirtti portaineen. Vasemmalla luhti. Oikealla ulkohuoneita ja veräjä. Syyskesä. Varhainen aamu. Kuuluu lintujen viserrystä.

IRJA (tulee pirtistä, vasta valveutuneena). Raitis aamu! Kuinka täällä on ihanata! Päivä kultaa Louhivaaran kukkuloita. Niiden takana oli kotini -- nyt se on täällä. Ja tuolla, vielä kauvempana asuu Usu. Onkohan Ennu Lyylikkinsä luona? Ja mitähän tehnee nyt Vaina? Hän kai ikävöipi minua, raukka.

Niin, niin, livertele sinä, kultakiuru! Jospa saisin sinulta siivet, niin lentäisin hetkeksi tuonne vuorten taakse. Eikä kukaan tuntisi minua, ei kukaan, paitsi Vaina, sillä hän on niin viisas ja järkevä. (Istuu portaille ja rupeaa palmikoimaan hiuksiansa. Laulaa).

Linnut ne laulaa ja käet ne kukkuu, Paimenetki soittaa. Päästä paimentyttö pois, Jo nyt päivä koittaa!

ORVO (tirkistää unisena luhdista). Hyvää huomenta, Tuukkalan pikku kotopeippo. Vallanhan sinä herätät minut.

IRJA (nauraa sydämellisesti). Hyvää se vain tekee. Nyt on niin ihana aamu.

ORVO. Se on totta. Hullu kaiket aamut torkkuu. Ennen sinun tuloasi minä nukkua huristin päiväni puoleen.

IRJA (nauraa). Tästä lähtein laulan sinut joka aamu valveille.

ORVO. Tee se, niin saamme jutella ratoksemme. Tuukka, tiedän ma, vetää vielä näille päivin makeinta untaan.

IRJA. Samoin kuin Ennu kotiluhdissa.

ORVO. Ikävöitkö kotiasi?

IRJA. En, luullakseni. Sinä olet niin iloinen -- sinä.

ORVO. Olen kai, kun sinä olet täällä.

IRJA (tarkoituksella). Hyvä, että olen edes jollekin ratoksi.

ORVO. No -- kyllähän Tuukkakin on iloinen.

IRJA. Niin no, -- kai hän, -- mutta -- --

ORVO. Oh! Älä välitä äidistä. Hän pauhaa sekä tuulella että tyynellä.

IRJA. Pitäneekö hän minusta?

ORVO. Muorilla ovat omat oikkunsa. Ennen minä olin aina hänen silmätikkunaan. Nyt olet sinä.

IRJA. Mutta Tuukka --?

ORVO. Niin, hän on äidin silmäterä. Oletko nähnyt Tuukan koskaan suuttuvan!

IRJA (säikähtyen). Enkä. Ja koskapa olisinkaan?

ORVO. No, -- sitten äiti pitää suunsa kiinni.

(Äänettömyys).

IRJA. Suuttuuko Tuukka useinkin?

ORVO. Kerran kymmenessä kesässä.

IRJA. Eihän Tuukka vain minulle suuttune?

ORVO. Ei. --

(Äänettömyys).

IRJA. Mikset sinäkin ota naista itsellesi?

ORVO. Minä katselen sinua -- ja onhan sitä siinäkin.

IRJA (nauraen). No, katsele sitten! Enkä minä soisikaan sinun tuovan ketään tänne.

ORVO (merkityksellä). Sitä et tarvitse peljätä.

IRJA. Kuinka te olettekin niin erilaiset -- Tuukka ja sinä?

ORVO. Minä olen äitini luontoinen.

IRJA (ajatellen). Se onkin totta, se.

ORVO. Ja Tuukka taas on tullut isäänsä.

Näetkös, kerran heimoni retkeili kauas suurta jokea myöten, suolaisten vetten toiselle rannalle ja ryösteli itselleen orjia sen puolen kansalta. Mutta retkeilijät pelkäsivät meriläisten kostoa. Ja niin he päättivät uhrata Hiidelle orjista parhaan. Uhriksi valittiin ihanin tyttö, ja se oli sitten kuristettava, olkiin käärittävä ja roviolla poltettava, jotta Hiisi kääntäisi pois vierasten vainon.

Äitini-isä, Ilja, oli silloinen tietäjä, ja häneltä rukoili tuo orjatyttö henkeään. Ilja huomasi, että tyttö oli kaunis ja vikkelä kuin ketun pentu -- sillä sellaisia ovat kaikki vieraan kansan tytöt. Mutta samaan aikaan oli Hiisi joutunut Iljan vihoihin, se kun oli tappanut Iljalta pukin samana päivänä. Ja niinpä ottikin Ilja kuolleen pukin, kääri sen olkiin, laittoi vuorelle rovion ja illan tullen poltti pukkinsa roviolla. Ja kansa katseli kokkoa ja arveli mielissään: "Siinä se nyt palaa tuo takavetten kaunotar kultaisine kutrineen ja sinisine silmineen." -- Mutta Ilja otti orjatytön luoksensa ja salasi hänet ihmisiltä.

Äitini on saman orjan tytär, ja siksipä hän ei olekaan heimomme kaltainen, enkä minä liioin. Mutta Tuukka on tullut isäänsä, ja ainoastaan vihapäissään hänessä kuohahtaa äitinsä sappi.

IRJA. Olipa se omituinen satu. Ja pitikö Ilja kauankin tyttöä luonaan?

ORVO. Piti kuin pitikin. Vihdoin hän selitti Hiiden lähettäneen tytön takaisin, koska se muka oli hänestä liian lempeä ja hyvä. (Miltei katkerasti). Vaan tiedätkö, mitä kansa siitä tarinoi?

IRJA. No mitä?

ORVO. Että Hiisi kuitenkin hyväili tyttöä tarpeeksi kauan, ja siksi onkin äitini isänsä tytär --.

IRJA. Hyi, kuinka olet ilkeä! Hyi!

ORVO. Minäkö? Olenhan vain äitini poika.

IRJA (heittää kiven luhdin seinään). Nyt en viitsi enää kuunnella sinua. -- Hiljaa! Äiti nousee ylös. Tästä täytyy rientää laskemaan lampaita.

ORVO (nauraa). Niin, riennä kaikin mokomin. Muuten nousee aika jyräkkä.

ELKKA (tulee pirtistä). Niin, enkö sitä arvannut? Lampaat määkyvät nälissään. Niin, niin, vanha ruokkijanne tulee. Hän kyllä joutaa teitäkin hoitamaan, raukat.

IRJA. Ei, ei! Kyllä minä menen, äiti.

ELKKA. Sinä? Pysy poissa. Minun karjani ei kaipaa karjalan naikkosia. Irstaista sukua ja kummallisia tapoja tuolla Louhijärven kulmalla, kun nuorikot supattavat päiväkaudet poikain kaulassa.

ORVO (pilkallisesti). No, no, äiti! Vastahan nyt on aamu käsissä.

ELKKA (äkeissään). Niin, tietäähän tuon! Hän on nyt talon kultalintu, jota kaikki kilvan hyväilevät. Mutta minä en ole siihen tottunut. Minun nuoruudessani täytyi tehdä työtä. Voi minua kurjaa, kun vielä vanhoillani jouduin orjaksi toisen taloon!

ORVO. Niin, se oli tosi sana. Irjahan täällä nyt emäntänä heiluu.

ELKKA (myrkyllisesti). Voi minua kurjaa, jonka täytyy katsella, kuinka poikaani petetään.

ORVO (hieman suuttuen). Ettes jo häpeä, äiti! Varmaan olet noussut nurin päin vuoteestasi, kun noin suotta kiukuttelet. (Merkityksellä). Tuukka rakastaa kulta-kyyhkystään, ja jos sinä rupeat sen sulkia nykimään, niin saat pian Tuukasta vastuksesi.

ELKKA (jyrkästi). Tuukka rakastaa äitiään.

ORVO. Ja vaimoaan!

ELKKA. Hänellä sijansa ja minulla myös.

ORVO. Pysy sitten paikallasi, äläkä tuppaudu toisen tilalle.

ELKKA. Minä pysyn siinä, johon olen tottunut, enkä väisty tuumaakaan.

ORVO. Pysy! Pysy! Mutta älä vain väliin tungettele, Irja on nyt lähempänä Tuukkaa kuin sinä.

ELKKA (huutaa). Ei ikinä!

TUUKKA (tulee, syleilee Irjaa, ojentaa Eikalle kätensä ja nyökäyttää hyvänhuomenen Orvolle). Hyvää huomenta! Kylläpä te olette virkkuja tänään. Ihana aamu. (Irjalle). Tuopas minulle aamumaitoa, kultaseni! Etkö laulanut äsken, pikku peippo?

ELKKA. Hyväile sinä vain lapsukaista. Kyllähän minä maidon lypsän.

TUUKKA. Ei, äiti, -- ei enää! Tästä puolin tahdon Irjalta aamumaitoni.

IRJA (iloisesti). Sinä olet hyvä, Tuukka. (Menee veräjästä pihattoon).

ORVO (ilkeästi). Älä huoli hyväillä vaimoasi! -- Äiti sitä kadehtii.

TUUKKA (nauraen). Eikö mitä! Äiti kyllä tietää, että oma kulta on aina oma kulta. Hän saa nyt lellitellä sinua.

ELKKA. Tuukka!

TUUKKA. Älä suutu! Panitko sen pahaksesi?

ELKKA. En.

TUUKKA. Mihin sinä menet?

ELKKA. Menenpähän vanhaan pirttiin noutamaan hiiren loukkua. Tänne on kulkenut hiiriä viime aikoina.

ORVO. Niin, niitä näkyy juosta vilistävän pitkin nurkkia.

ELKKA. Elleivät vain olisi kotikärppiä! (Menee pois vihoissaan).

TUUKKA. Mitä hän tarkoitti? Hän oli vihoissaan.

ORVO (katselee välinpitämättömästi pilviä). Ainahan äiti on vihoissaan.

TUUKKA. Orvo, sinä et saa ärsyttää häntä! Äiti harrastaa meidän kaikkien parasta.

(Äänettömyys).

ORVO (samoin kuin ennen). Rakastatko Irjaa?

TUUKKA. Kuinka niin?

ORVO. Pitäisit vain silmällä, ettei äiti ärsytä häntä.

TUUKKA. Ei Irja ole puhunut siitä sanaakaan.

ORVO (vihellellen). Ehkäpä ei. Ole kuitenkin varoillasi!

TUUKKA. Enkä minäkään ole huomannut mitään.

ORVO (kiihkeästi). Et, sinä et huomaa mitään. Ja se juuri onkin muorin tarkoitus. Mutta minä --

TUUKKA. Sinä olet aina tyly äitiä kohtaan.

ORVO. Kyllä kai! Mutta äidillä onkin kaksi nahkaa, toinen karvainen ja toinen sileä.

TUUKKA (närkästyen). Äiti on vanha. Mutta sitä sinä et huomaa. -- Onko sinulla liikoja jousen kaaria?

ORVO. On kyllä.

TUUKKA. En tiedä, mikä lempo on jouseni noitunut. Se on veltto ja höllä. Tulehan pirttiin katsomaan!

ORVO. Se on kai karaistava. (Tuukka menee pirttiin).

ORVO (yksin). Nyt on äiti saanut mielityötä itselleen: kartata mustia villoja sukkalangaksi Tuukalle. Mutta muorilla on huonot silmät. Minä sekoitan villat vielä kertaalleen. (Menee pirttiin).

IRJA (tulee, maito-astia kädessä, kävelee hiljalleen näyttämön ylitse, ettei maitoa läikkyisi maahan.).

ELKKA (vanhan pirtin ovella). Ennen ei poikani tarvinnut pyytää aamumaitoaan.

IRJA (menee edelleen vastaamatta).

ELKKA. Älä läikytä maitoa! Pesitkö edes astian puhtaaksi?

IRJA (menee yhä edelleen).

ELKKA. Etkö viitsi edes vastata? Mene takaisin ja aukaise kujaveräjä! Aiotko tappaa karjan nälkään?

IRJA (menee edelleen, läikäyttää maitoa).

ELKKA. Etkö kuullut, mitä sanoin? Älä läikytä maitoa, hompsa!

IRJA (rukoillen). Anna minun kulkea rauhassa, anoppi!

ELKKA. Aukaise ensin veräjä, hötys!

IRJA (kiihkeästi). En! Ensin vien maidon. Palattuani aukaisen. (Menee pirttiin).

ELKKA (yksin). Kas sitä! Hän näyttää koteutuvan täällä! Kohta kai hän sylkee minua vasten silmiä! Ja mikä hän sitten on olevinaan? Tuukan syli-kissa -- muutaman yön ratoksi. -- Ja nyt tuo etana jo tahrii lattiani. E-ei! Sinä taikka minä! Kas siihen ahjoon lietson tulta!

IRJA (tulee takaisin, avaa veräjän, kutsuu lampaita).

ORVO (tulee heti jäljestä, kuuntelee heidän huomaamattaan.).

ELKKA (tuuppaa Irjan pois veräjältä). Mene tiehesi! Kyllä minä itsekin lasken lampaani.

IRJA. Mitä olen tehnyt sinulle, kun minua näin kiusaat?

ELKKA. Minä hoidan itse karjani, enkä kaipaa sinun apuasi.

IRJA (koettaen hillitä itseään). Kyllä minä koetan tehdä mieliksesi.

ELKKA. Vai niin! Koetitko äskenkin?

IRJA. Sinä kiusaat minua yhtenään. Sitä en jaksa kärsiä.

ELKKA. Mutta minäpä jaksan, minä, enkä usko emännyyttä kaikkien kuotusten käsiin.

IRJA. Opeta minua!

ELKKA (nauraa ivallisesti). Käskee orjaa opettaa!

IRJA (kiivaasti). Orjaa?

ELKKA. Niin, mieron orjaa, Karjalan ryöstö-naista, Tuukan lehtolemmikkiä --

IRJA (ylevästi). Sinä olit Tonnin vaimo ja minä olen Tuukan.

ELKKA. Ha, ha, ha! Tänne raastettu naikkonen poikani ratoksi. (Pistelevästi). Mutta siitä ilosta tulee vielä nolo loppu, kunhan ensin pyrstösulkasi pudota repsahtavat.

TUUKKA (tulee sisään).

ORVO. No, äiti! Mikset jatka samaa vauhtia?

ELKKA (huomaa Orvon). Minä sanoin jo sanottavani.

ORVO. Saisihan tuota Tuukkakin katsella, kuinka sinä opetat miniätäsi.

ELKKA. Hänen ei tarvitse nähdä kaikkea kurjuutta. On sitä jo siinäkin, että minä sen huomaan. (Menee jälleen vanhaan pirttiin).

TUUKKA. Mitä tuo taas oli? Miksi itket, Irja?

IRJA (puoleksi uhoitellen). Minun on vaikea oppia kaikkia anopin temppuja.

TUUKKA. Äiti on vanha -- sinun täytyy.

IRJA (kuin ennen). Saahan tuota koettaa.

ORVO (suuttuen). En minä vaan jättäisi vaimoani äidin kiusattavaksi. (Menee luhtiin).

TUUKKA. Minua alkaa suututtaa tämä rettelö. Orvon täytyy muuttaa pois --

IRJA. Orvon? Eihän toki? Silloin minun tulee niin -- minä tarkoitin -- silloin sinun tulee niin ikävä.

TUUKKA. Ehkäpä kyllä. Mutta olethan sinä luonani.

IRJA (sydämellisesti). Ja lupaatko sinä rakastaa minua?

TUUKKA. Kultalintuseni! -- Mene nyt auttamaan äitiä!

IRJA (hyväillen häntä). Tule sinä kanssani!

TUUKKA (nauraen). Miksi?

IRJA. Näetkös -- minä -- pelkään niin kovin.

TUUKKA. Pelkäät?

IRJA. Niin, sinun -- sinun suurta härkääsi.

TUUKKA (syleillen häntä). Lapsi raukka! Pysyttele sinä vain äidin turvissa!

IRJA. Suutele minua!

TUUKKA (ihastuen). Rakas pikku peipposeni!

IRJA (syleilee häntä). Ja rakastatko sinä minua alati?

TUUKKA (hyväilee ja suutelee häntä).

IRJA. Nyt en pelkää enää mitään. (Menee reippaasti veräjästä.).

TUUKKA (yksin). Mitä tuo taas oli olevinaan? Naiset ovat kuin kissan poikaset. Karvat nousevat pystyyn, ellei heitä alati silittele ja mairittele. -- Niin, niin, Irja on hieman lapsekas ja äiti -- --. (Rähinää taustalla). Mitä nyt on tekeillä?

(Joukko hämäläisiä tulee rähisten, kuljettaen kahta karjalaista).

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tuukka! Näetkös -- kaksi vesimyyrää!

TOINEN HÄMÄLÄINEN. He räpäköivät tuolla lahdessa.

KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja kiskoivat ruuhensa Tuukkalan telakoille.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Mitä teemme heille?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Myyrillekö?

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Hakataan heiltä hännät poikki.

KOLMAS HÄMÄLÄINEN. Ja heitetään ruhot tunkiolle.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Niin saamme nähdä, kuinka he tonkia mylläävät.

TUUKKA (jyrkästi). Antakaa heidän olla! Mitä tahdotte?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Niin, ota heistä selko. Vaieta jurrottavat, senkin Karjalan vesimyyrät.

TOINEN HÄMÄLÄINEN. Varokaa! Jahka ensin nipistän heitä hännästä, niin ehkä nuo vielä vikisevätkin.

TUUKKA (ankarasti). Antakaa heidän olla, sanon minä! Väistykää syrjään! (Karjalaisille). Millä asialla kuljette?

ENSIMMÄINEN KARJALAINEN (vakaasti ja ivallisesti). Ratoksemme vain. Onpahan lystiä kuunnella Pähkän puolen metsäsikain röhkinää.

HÄMÄLÄISET. Nutista hänet hengiltä!

TUUKKA (hämäläisille). Hiljaa! (Karjalaisille). Tuotteko minulle sanomia Louhijärveltä?

KARJALAINEN (ylpeästi). Oletko sinä Tuukka, tuo hämäläinen immen-ryöstäjä?

ENSIMMÄINEN HÄMÄLÄINEN. Tapa hänet, Tuukka!

TUUKKA (verkalleen, osoittaen Irjaa, joka on tullut sisään keskustelun aikana). Minä tempasin tytön mukaani kuin haukka, iskiessään varpusparveen.

KARJALAINEN. Ja pirstasit venheemme, kun pelkäsit Usun kostoa.

TUUKKA. Tahdoin vain viettää rauhassa hääni. Siinä kaikki. Tulkoon Usu tänne ja valitkoon itselleen uuden venheen!