Part 2

"Tässä kyllä nyt tämä Viemikin apuna ahertaa, mutta ei sitä henno... erin työssä pitää." Seipäät olivat jo valmiit. Hän nosti ne pystyyn aitan seinää vasten ja istahti Viemin luo rapulle. Hän aikoi sille jotain puhua, mutta se synkkä asia tuli taas mieleen. Hän jäi istumaan, miettikin vain jotain ylimalkaista, huomaamatta edes Viemin puuhaa. Vasta tovin niin ääneti istuttuaan pääsi hän sen puhelunsa alkuun.

"Tämä Viero tässä", alkoi hän ja jatkoi:

"Pitäisit häntä niinkuin omaa. Voi olla tässä sinulla apuna." Hänen karkeassa rinnassaan sykähti taas jotain hyvin hellää vaimoansa kohtaan. Hänestä tuntuivat sen kädet niin avuttomilta, yksinpä villojakin lajitellessa. Hän lausui karun hellyyden, puhellen koruttomasti:

"Jos tässä miten kannattaisi, niin että saisivat vielä sinunkin sormesi kerran levätä." Viemi tajusi sen. Hän vetäisi aivan vaistomaisesti huivia alemmaksi silmiensä varjoksi ja koki, miehensä hellyydestä herkkyneenä, syventyä työhönsä. Mies vaikeni. Tuntui kuin olisi puhunut kaiken parhaansa. Hänellä oli taas hetkisen ajan hyvä olla. Huoletkin, uhma ja aavistukset unohtuivat. Mieleen kuvastui vain vastapäisen, pihapuun varjostaman Viemin aitan harmaa räystäs kouruinensa ja siellä aitassa orrella riippuvat vaimonsa köyhät vaatteet, joiden vähäisiin, hiljaisiin väreihin oli nyt kätketty koko hänen maailmansa. Hän nousi, poistui ääneti tupaan, ja kun hän siellä yksinäisyydessä taas näki sen akkunalla vienosti kukkivan yksinäisen kasvin ja sen kainona punoittavat kukat, tuntui hänestä kuin olisi hän saanut nuorelta vaimoltansa kaikessa liikaa, tuhannesti enemmän kuin mitä hän koskaan palkita voi, ja kun Mainu saapui, niin hän alkoi sille puhella tavallista omituisemmin.

"Viemin kukat siinä", puheli hän. Omasta keväästänsä hän siinä nyt oikeastaan sen sanansa haastoi. Mutta oitis hän, ikäänkuin toisin äänin, lisäsi:

"Mutta eiväthän ne mitkään keväät ole täällä iäisiä... Niin että kukkikoot aikansa sitä ihanammin!" Hän aikoi ryhtyä veistämään kirvesvartta, mutta ei tuntunut haluttavan. Mieli veti johonkin. Hän otti kirveensä, poistui ääneti ja painui tuoreen metsän rauhaan, jossa odotti yksinäinen työ.

* * * * *

Mutta menemme etäälle, kauas näiltä maailman perukoilta.

Siellä etäällä vaelsi vielä Vieroa ja sen isää etsivä vanha Taira. Jälillä hän kuitenkin vielä pysyi ja toivoi löytävänsä. Vainajalle annettu lupaus tuli päivä päivältä pyhemmäksi.

Hän istuksi nyt Uitin talossa ja siinä ohjailivat häntä edelleen Vieron jälille. Hän kertoili siinä, kuten muuallakin, sen äiti-vainajan viimeisistä ajoista.

"Miestänsä muisti... Muisti vaan. Muisti", kertaili hän. "Viime sanoinansakin muisti. Jo-han. Muisti vain vaimo", toisteli hän aivan heltyneenä muisteloista. Hän kertoili, mitä vaimo oli viimeisillään ollessaan miehestänsä puhunut. Hän puheli:

"Sanoi minulle: Rounilla, sanoi, Rounilla oli vaimoaan kohtaan sydän. Sy-dän. Justiisa sydän, sanoi", painosteli hän sitä sydän-sanaa ihan erikoisesti ja jatkoi:

"Ja jos kerran vaimo todistaa, että miehellä on sydän... vaimoaan kohtaan sydän... niin silloin tiedät. Että sen miehen povi ei ole köyhä, tiedät."

Ja miten liekin, niin se puhe sydämestä koski veriin. Seudulla oli hallavuoden jälkeinen vuosi. Uitin vaimo, Lieni, oli juurikään palannut lehtikerppuja taittamasta ja hoivi nyt rintalastansa ja kuunteli Tairan puhetta miehen sydämestä. Sitä kuullessa tuntui kuin olisi taas, kuten aina, löydetty petäjän karkean kaarnan alta jotain, josta puhutaan vähän, mutta jolle sykähtää salatuin ja paras, sykähtää niin hiljaa ja omituisesti, että vieras ja outo ei sitä huomaakaan, ei tajua. Vakaana puheli jo Tairalle vastaillakseen Uitti:

"Niinpä se... Että sydänhän meillä on suurin rikkaus... Nää olot kun ovat niin karut." Lienistä tuntui kuin olisi näissä hänen miehensä vähissä sanoissa ollut jotain hänellekin sanottua, ja niin köyhää kuin se sanottu olikin, tuntui siinä nyt olevan hänelle kylliksi rikkautta. Hän nosti ääneti petäjäishuhmaren syrjemmäksi ja jatkoi äidin puuhiansa. Vanha Taira puheli:

"Sanoi minulle vainaja... miehestään sanoi: Kuori, sanoi, kuori hänessä oli luja, mutta sydän suli aina ennenkuin sanoiksikaan pääsi." Uitin vaimo hyssytteli lastansa. Hän aikoi jotain sanoa, mutta hänenkin sydämensä suli nyt ennenkuin sanoiksikaan pääsi. Hän avasi aivan tahtomattansa röijynsä, kaivoi rintansa ja antoi sen lapselle. Hän imetti koko sielullansa, olisi halunnut antaa lapsellensa kaiken itsestänsä ja hänellä oli hyvä olla. Nuo miehensä äskeiset köyhät sanat, sekoittuneina Tairan puheluihin oudon miehen sydämestä availivat imettävän äidin rinnassa aivan loppumattomiin kaikkea sitä, jota ei maailma näe. Tairakin oli sulanut lopen.

"Päistäriä... Kaarnaa ja päistäriä me olemme päältä nähden", kaihoili hän ja taas jatkoi ja vieläkin tenäsi:

"Sa-noi. Niin sanoi. Rouni, kertoi, sanoi vain: Vaikka hiven menisi, niin sinulla olkoon hyvä kuin vain... Niin hyvä kuin vain." Lapsi oli nukahtanut imemiseen. Äiti työnsi ohimolle valahtaneen suortuvansa takaisin tukkaan ja alkoi soudattaa, rinta avonaiseksi unehtuneena. Uitinkin mieli teki nyt sanoa joku sydämen sana vaimollensa ja hän puheli siinä mielessä:

"Se on tämä meikäläisten elämä meikäläistä... Niin että siinäpähän tuota on täytynyt meidänkin vaimon muiden rinnalla kitua ja kestää."

Mutta vaimolle se hellyys oli kylliksi.

"Mitäpä niistä", puheli hän kiitollisena, vuorostaan hellänä ja lisäsi:

"Kunhan on päistäriä paidaksi ja... vaikka terveys. Niin mitäpä sitä muuta elämältä toivoisitkaan."

Mutta vanha Taira otti sauvansa ja lähti ääneti ja jäähyväisiä sanomatta edelleen, etsimään outoa isää ja sen ainutta, kadonnutta poikaa. Yli kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näitä oman maan köyhiä tienoita näki. Sinne vieraalle maalle oli täältä vain kumottanut etäinen, äänetön muisto, yksinäinen aho, jolla mies on kerran kuorinut petäjää. Nyt on sieltä sekin elo ja elämä poissa. Erakko tikka vain ahkeroi lähimetsässä yksinänsä, ja kenenkään näkemättä kulkee pienoinen pilven pälvi harmaana ja ääneti ahon yli. Taira lynkytteli tietänsä.

"Kuopataan meidät kerran... Kuolemme ja kuopataan", toisteli hän siinä lynkyttäessään itseksensä. Hän kuuli kyllä käen kukkuvan ja tajusi sen kukkuvan keväisimmässä isossa koivussa, mutta ei hän nyt siitä. Kevät oli hänelle jo liika etäinen ja surullinen sen syke.

* * * * *

Oikeastaan se oli Luikin nykyinen vouti, joka ajoi erityisemmin kiihkeästi tätä asiaa Rounia vastaan. Hän oli tullut Luikkiin aivan niinä aikoina, jolloin Viemi muutti sieltä palveluksesta Rounin vaimoksi. Hän oli heti tultuansa mielistynyt Viemiin. Myöhemmin hän oli sattumalta nähnyt Viemiä kertasen, pari. Nuori vaimo oli näyttänyt entistäänkin sievemmältä. Hän oli alkanut häntä rakastaa.

Tai oikeastaan kiihkeästi haluta. Hän tiesi, että jos Rouni kerran joutuu kartanon alustalaiseksi, Viemi sen päivätyöläiseksi, käy kaikki kuin itsestään. Nuori vaimo joutuu hänen valtoihinsa, varsinkin kun siteet vanhaan mieheen eivät voi olla kyllin lujat.

Nyt oli Rouni tullut neuvottelemaan kaukaisten naapuriensa kanssa. Heitä oli monia koolla Riekin tuvassa, mutta ei kukaan tiennyt, mikä nyt auttaisi. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta kaikki tuntui turhalta. Riekin vaimo, Kieru, oli, kuten useat muutkin, Rounin veljen Mainun saarnoista heränneitä ja kun kaikki neuvot nyt tuntuivat turhiksi raukeavan, niin hän tapansa mukaan alkoi alistua ja puheli miesten arveluihin:

"Eikö tuo liene parasta, kun seuraa vain siinäkin Jumalan esikuvaa: ottaa ristin kantaaksensa ja kantaa." Kaikki vaikenivat vakaina. Kieri puuhaili hiljaa ja jatkoi kuin itseksensä:

"Ne ovat kyllä ikänsä kauniita, ne tämän maailman kukkaset, mutta lyhyttä se niiden kevät on. Ainoastaan ristissä se Hänkin sen pysyväisen rauhan ja avun löysi." Taas vaiettiin. Lopulta puheli Rouni:

"Niinhän sitä opetetaan, mutta olkoot jumalat jumalia... Emme me ihmiset niiden malmilla elä." Hän alkoi taas oitis synkistyä ja hetkisen kuluttua lisäsi:

"Kunpa olisivat jumalat tuoneet meille oikeutta. Sen sijaan että vain ristin selkään. Ja kunpa olisivat sanoneet että: puolusta sitä, oikeutta, äläkä ristiä ylistä." Hänen äänensä oli varma, katkerakin. Elämän ylle laskeutui jotain raskasta ja kovaa. Rouni itse tunsi sen paljon selvemmin kuin muut.

Mutta ei Kieru hänen puheestansa loukkaantunut. Menossahan se oli kyllä hänenkin talonsa, mutta mitäpä niistä. Hän tahtoi kuitenkin lausua Rounille oikaisun sanan, otti villat kartataksensa ja samalla puheli:

"Hyvähän sitä on Herralta vaatia ja tahtoa... Sitä mikä on itselle mieluista, mutta et sitä kuitenkaan tiedä, mitä sitä missäkin sisällä on."

Ei Rouni siihen vastannut. Virisi taas vaitiolo. Kuin edelleen sopua rakentaakseen puheli lopulla Riekki itse:

"Se on ihmisen kohtalo. Tämän köyhän kohtalo... Niin että olipa siinä oikeus tai risti, niin samaan se lopulta vie." Rouni kuunteli ääneti sitä puhetta kohtalosta. Kohta voitti luja tahto taas raskaat ajatukset ja hän puheli jykevästi:

"Olkoon sitten se kohtalo, jos niinkin. Mille ei mitä voi, sille ei voi." Hänen sanoissansa oli taas jotain äärimmäisen varmaa, voimakasta ja päättävää. Hän lopetti:

"Jos kerran tupertuakseen niin tupertukoon. Mutta en minä vain silloin yksinäni enkä ensimäisenä tuperru."

Ei hän itse sillä mitään erityistä ja selvää tarkoittanut. Mutta monet käsittivät hänen tarkoittavan sitä, että apu saadaan ainoastaan sillä väkivallalla, jota jotkut, varsinkin kartanon entiset riehautuneet alustalaiset olivat jo hiljaa suunnitelleet. Tämä puhe oli vain tulta tappuraläjään. Kaikki tajusivat, että Rouni olisi niiden äärimmäisten tekojen hetkellä mies, joka vastaisi monta. Hän kulki jo kotiansa kohti yksinäistä salotietä myöten. Taivaalla ajelehti muutamia pilvenhattaroita ja tuon tuostakin vaihtelivat varjot ja kirkkaat poudan valot, jotka valelevat keväisiä lehtoja ja kultailevat kuusen pehmeinä punottavia nuoria käpyjä.

Ja nyt hän taas muisti ne Riekin sanat ihmiskohtalosta. Hän käveli voimakkain askelin, kuin olisi sitä raskasta ajatusta kantanut. Kaikki oli taas yhtä ainoaa epäselvyyttä, järjetöntä tuhoa. Mutta viisi niistä. Tulee mikä tulee. Hänen voimansa alkoivat kokoontua.

"Hauta se on senkin loppu. Ei viimeinen sana ole elämän", puheli hän jo itsekseen siitä kohtalosta. Hänen päättävät kasvonpiirteensä vetäytyivät yhä lujemmiksi. Hän jatkoi:

"Elät täällä. Samoat kuin hirvi metsässä, jossa tolkuttomuus on ainoana polkuna ja ilves yhä kintereillä." Juuri semmoiselta hänestä tuntui oma elämänsä. Perheen, lapset, vaimon, kaiken oli vienyt tuuli kuin pölyn pimeyteen. Hän synkkeni.

"Jos luoti on kerran osuakseen, niin se sattuu. Pakene siinä sitten turhia ja paru", lopetti hän ynseänä. Hän oli istahtanut polunviereen hirren tyvelle. Pilvikaista veti harmaan varjon hänen kasvoillensa. Hän mieteksi jotain epäselvää, ympärillä korpi, taustana maailma ihmiskohtaloinensa: samoileva hirvi ja ilves sen kintereillä ja jossain siellä etäisillä maailman perukoilla yksinänsä lynkyttävä vanha vaimo, joka ehätti hänelle viestiä siitä, että hänellä on ilonansa ainoa poika.

Mutta ei Tairakaan tiennyt, että Rounin luona ja sen vaimona oli hänen oma ainoa tyttärensä Viemi, se sama, jonka hän oli jo aikoja kuolleeksi itkenyt.

* * * * *

Niin, se vanha laulu.

Siellä Rounin kartanolla eestyi kesä ja seestyi kirkkaana taivas, Lihaviksi villoittuneet lampaat kulkea palleroitsivat veräjältä karjatietä myöten metsään siimeksen hakuun, ja kottaraispari kutoi lennollansa iloista verkkoa koko pihan ylle. Viemi oli siinä miehensä poissa ollessa kerinnyt veräjällä yhden lampaan ja työn ollessa jo lopussa oli Viero tullut siihen luo, jäänyt, katsonut ääneti työtä. Hän oli jo vienyt villat tupaan, sitaissut uuden esiliinan yllensä ja aikoi mennä asioillensa aittaan.

Mutta nähtyänsä Vieron yhä oleilevan veräjällä yksinänsä, alkoikin mieli vetää sen luo, puhumaanko sanan, muutoinko vain? Tuntui vain keväiseltä ja vienolta. Hän istahti veräjän porraspuulle, istuakseen vain nuoren miehen luona. Hän tajusi kuinka se seisoi veräjään nojaten, ehkä katsoikin häneen, vaikka ei puhunut. Teki mieli sille puhua.

"Onko sinulla, Viero, täällä jo ikävä?" kysäisi hän.

"Ei... Ja ketäs minä täällä ikävöisin?" vastaili toinen. He vaikenivat.

"Entäs sinulla, Viemi? Onko sinulla täällä ikävä?"

Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Hän katsoi maahan ja puheli:

"Niin... Eihän täällä ole paljon kenelle kertoa..."

Oikeastaan hän sen asian tajusi vasta nyt, sitä sanoessansa. Hän lisäsi omituisesti:

"Oikeastaan minulla on ainoastaan tämä veräjä. Tässä minä aina joskus yksinäni istuksin."

Hän puheli siitä kuin lapsi, kevään lapsi. Tuntui niin kesäiseltä ja helpolta, kun oli nyt toki yksi, jolle kertoa. Hän lisäsi:

"On hyvä, että sinä nyt olet ja jäät."

Viero ei tiennyt mitä sanoa, ja vaiti oli nyt Viemikin. Se elämän vanha laulu oli alkanut kuulua jostakin kaukaa, vaikka he eivät sitä vielä täysin tajunneet. Se laulu oli ilmestynyt huomaamatta, kuten kaunis mierolainen, tullut tiesi mistä, kierrettyään kesäisillä veräjillä ja yöaikojen hiljaisissa luhdeissa. Nuori mies nojasi yhä veräjään, katsoi vienoon emäntäänsä ja nyt puheli:

"Minulla on täällä hyvä olla. Parempi kuin missään... En minä täältä pois pyri."

"Niin", tapaili Viemi: "Onhan täällä... En minä tiedä mitä täällä on..."

Hänestä tuntui nyt kaikki keveältä ja vienolta ja hän loi vain katseensa esiliinaansa ja halusi istua ja vaieta, olla vain siinä nuoren miehen luona. Ja kun hän lopulta nousi tupaan palataksensa, katsoi Viero yhä hänen kulkuansa. Hän tajusi silloin ainoastaan tämän kesäisen emäntänsä hameen keveät värit ja hellät pienet poimut hänen kulkiessa siitä veräjältä pihamaan halki tupaan. Hänen puvustansa tuntui häilyilevän yksinäisenä heilimöivän metsähalmeen vieno ja kaihoisa tuntu ja Vieron sieluun jäi se kevään outo tuntu sittenkin kun Viemi oli jo hävinnyt ovesta tupaan -- jäi ainaaksi ehkä. Hän vain seisoi, nojasi veräjään ja hänellä oli todellakin nyt hyvä olla.

Niin tuli iltapuoli. Vähän ennen Rounin palaamista oli nopea sadekuuro lentänyt keveästi talon yli, mutta nyt se oli jo ohi ja aurinko paistoi entistäkin kirkkaammin sateesta tuoreutuneeseen kesäiseen ilmaan. Viemi osui tulemaan tuvasta sen rappusille juuri miehensä palatessa. Komea sateenkaari oli kohonnut talon yli ja hän seisoi nyt sen hohteessa siinä rapulla, edessä esiliina, jonka värit olivat yhtä vienot kuin koko hänen olemuksensa, ja aitan rapulla istui Viero lehteviä vitsaksia veitsellä karsimassa. Rouni tajusi sen metsien hiljaisen näyn: nuoren vaimonsa siellä rapulla sateenkaaren hohteessa seisomassa ja sen keveän esiliinan ja lapsekkaan, vienon katseen ja kaiken muun. Hän suli taas suloisen lempeän laulun edessä, unohti hetkiseksi kaiken muun, ei raskinut mennä vaimonsa ohi tupaan, vaan jäi jotain pihamaalla kohentelemaan ja puheli kuin sinne Viemille jotain sanoakseen:

"Lankesi sadetta vähän." Hän oli altis toivomaan vaimollensa kaikkea hyvää kuten lapselle, kohensi sen riipimän vasullisen tuoreita lehtiä portaiden luo, tupaan vietäväksi ja puheli:

"Antaisit nyt enimmät työt vartoa ja tekisit vain omia pikku askareitasi... Niin jäisi sinullekin jotain kesästä."

Mutta yhä seisoi ennallansa Viemi. Hän kuuli miehensä puheet ja tajusi ilman keveän tuoreuden, raikkaan auringon valon, keväisen vehmaan pihan ja nuoren miehen, joka siinä kevään hiljaisuudessa aidan rapulla vitsaksiansa oksi.

IV.

Mit' on liesi, lämpö lieden! Kulkevat sodissa miehet, vaan on sielläkin sykähti sydän lieden laittajalla.

Rounin lähdettyä oli Riekin vaimo alkanut puuhailla seuroja ja toimitti miestänsä noutamaan Mainua puhumaan lohtua ja rauhaa tämän uhkaavan murheen uhatessa. Hän se oli aikoinaan toimittanut ja puuhannut Rounin ja Viemin avioliittoakin. Hän rakasti Viemiä kuin omaa lastansa, koki sitä johtaa ja taivuttaa uskoon ja käski miehensä, Mainua Rounin luota tavatessaan, pyytämään Viemiä tulemaan hartausseuraan.

Sille asialle se nyt Riekki saapui, Viemi oli yksin kotona. Rouni oli veljensä Mainun kanssa lähtenyt polttamaan viime kesänä kaadettua kaskea. Hän puhui Viemille asiansa, kehoitti tulemaan seuroihin.

Mutta Viemi ikäänkuin esteli.

"En minä tiedä", puheli hän, ei tosin suoraan kieltääksensä, ja kun Riekki jatkoi, niin hän kuin ajatellen lisäsi:

"Niin... Onhan se hyvä asia." Hän sanoi sen kuin lapsi, ahkeroi pikku puuhaansa ja lisäsi: "Mutta en tiedä... Mitä Rounikin sanonee."

Tiesi hän, että ei Rouni häntä estele, ei kiellä mistään, eikä hänellä itselläänkään ollut mitään seuroja vastaan, mutta hänellä oli nyt vain täällä hyvä ja keveä olla. Hän koki johtaa puhelua muuhun, sanoen:

"On tässä niin paljon yhtä ja toista... Pellava on kitkemättä ja paljon muuta askarta." Mutta Riekki vain jatkoi sittenkin, puheli:

"Pellavat ovat kyllä pellavia." Hän koki sovitella, varsinkin vaimonsa toivomuksien vuoksi, ja jatkoi:

"En minä sitä muuten niin kärttäisi... mutta se Kieru kun sitä vaati ja käski että pyytää." Viemi vaikeni, toimi toimiansa. Riekki heltyi hänelle kuten lapselle, puheli, kyseli:

"Sitä on sinullakin eläviä", tapaili hän mieli niin omituisena, ja kuin muiden sanojen puutteessa kysäisi:

"Mitenkä sinulla tässä menee? Ne olot ja pellavan kitkut?"

Ja oli kuin olisi Viemissä silloin sykähtänyt jotain, jota hän ei itse tajunnut, jotain kaihoisaa, hellää ja selittämätöntä. Teki mieli vetäistä huivia alemmaksi silmien varjoksi. Hän kohenti vasua penkille, ja tapaili:

"Mitäpäs tässä... Ei tässä mitä puutu." Hänelle tuli äkkiä omituinen olo. Hän lisäsi kuin itsekseen kaipaillen:

"Milloinhan kitket, milloin itket."

Se tuli niin hiljaa, kuin omalle itselle puhellen, oikeastaan ensi kertaa elämässä. Vaiettiin. Lopulta Viemi lupailikin sinne seuroihin tulla, ei juuri luvataksensa, vaan sanoaksensa jotakin. Riekki lähti kaskenpolttajia etsimään. Yksin tupaan jäätyänsä yritteli Viemi siinä alottaa taas työtänsä, mutta ei se tahtonut nyt sujua. Tuvassa oli hiljaista, tyhjää. Ainoana elona ulkoisesta maailmasta tuntui olevan hiljaa heloittava päivänpaisteinen akkuna, kaihoisa ja äänetön, kuten kaikki muukin. Tuli outo olo. Ei tehnyt mieli mitään miettiäkään. Ajatukset vain hajosivat ja haihtuivat maailmalle.

Eikä hän tiennyt, miksi hänen teki mielensä nyt itkeä. Ei hän tiennyt miksi itki, ei surrut mitään, ei toivonut. Hän itki vain itkeäksensä, kuin jonkun hiljaisen aavistuksen edessä.

* * * * *

Se oli tyyni, poutainen päivä. Veljekset polttivat kaskea mäenrinteellä. Vaikka ei käynyt tuulen veto, niin tuli kuitenkin kiipeili rinnettä ylös tasaisesti, nielasi tuontuostakin kuivaa ryteikköä aivan ahmien. Kasken siinä tasaisesti palaessa levähtivät nokiset polttajat sen reunassa, rinteen alla. Savu levisi tyynessä ilmassa leijailevaksi pilveksi, jonka lieve painui miesten kohdalle, heittäen heidän yllensä omituisen, paksun varjon. Taustana kohosi jyrkkä, alhaalla jo mustaksi palanut rinne, jossa tulireuna kiipeili yhä ylemmäksi punaisten tulikielien leikitellessä ja leimahdellessa paksuna tupruavan savun seasta. Vehmas metsä vain katseli näytelmää äänettömänä ja ohi savujen lentää hipasi yksinäinen palokärki.

Ja taas olivat veljekset johtuneet puhumaan siitä semmoisesta, näiden uhkaavien asioiden kanssa yhteydessä olevasta asiasta, josta silloin kerran kaskimaalla väittelivät. Mainu tunsi veljensä voiman ja luonteen rautaisen lujuuden ja väkisinkin oli häneenkin hiipinyt joku turman aavistus näiden koettelemuksien uhatessa, ja hän koki hillitä ja sovittaa veljeänsä. Rouni olikin kuunnellut hänen rauhoittelujansa tyynenä ja puheli nyt:

"En minä siitä muuten ja itseni tähden niin erin, mutta minulla on vaimo", puheli hän vakaana ja lisäsi päättävästi:

"Haljetkoot vaikka tanteret altani, niin niiden raossakin minä poljen hänen puolestansa niin että hänellä on hyvä." Hänen karkeita, nokisia ryntäitänsä pitkin valui hiki lihavina pisaroina. Kun Mainu puheli lupauksesta ja toivosta, niin hän taas ynsistyi ja äänsi:

"Ne ovat karstaa. Kuivaa karstaa." Hänen kaikki voimansa palasivat. Hän jatkoi:

"Helvetti", manasi hän synkeästi ja lujeni: "Oikeudesta puhutaan, mutta minä tiedän elämän raamatusta, että oikeus ei tässä maailmassa asetu sen puolelle, jolla ei ole lujat nyrkit, millä sitä puolustaa. Mutta jos on, niin asettuu."

Hän yltyi, viskasi palokangen syrjään ja jatkoi:

"Se kyllä, oikeus, on huorain, ovelien, kettujen ja konnien apuna, mutta jos se myös sattuu mieheen, niin se asettuu sen puolelle, jos tiukka tulee... Pakosta, ei muuten."

"Ei, veli," tarttui Mainu. Hänkin kokosi nyt omat voimansa ja todisti:

"Vaikka se on karua ja korutonta... Herran apu, niin ota siihen vain ajallasi turva... Ota ajallasi, ota ajallasi turva." Rouni antoi hänen puhua, jatkaa:

"Se on, katso, näin: se tulee salassa, se apu, omia teitään... Sinä sitä varrot tuolta ja tältä suunnalta, ja täältä", viittoi hän käsillänsä ja ilmoitti:

"Mutta se onkin jo silloin sinussa itsessäsi. Sinä vain avasit sydämesi ja se tuli... Tu-li. Tuli vain", vahvisti hän lujalla uskolla ja selitti: "Se rakentaa sinussa sulut. Juuri sinussa itsessäsi se rakentaa sulut ja niin on sinulla turva." Rouni oli istahtanut nokiselle polulle, näytti miettivän, ja kun veli oli lopettanut, niin puheli: "En minä sano, etten ole sitäkin yrittänyt." Muisti hän ne etäiset ajat ja jatkoi:

"Silloin aikoinaan minä uskoin siihen jumalan apuun, mutta elämä oli liika selvä. Ja se todisti, että jumala on aina siellä, missä veijarit lihovat, vaan ei niiden suojana, joilla on hätä, ja silloin minä päätin. Minä päätin, kuule, Mainu", sai hänen äänensä taas uhman voiman ja hän vannoi:

"Minä päätin itse seistä viimeiseen asti oman veräjäni vahtina, ja minä en siitä järky."

Ja Mainu tajusi taas, että hänen puheensa ovat turhia, aika ei ollut, niin hän uskoi, vielä niille tullut. Hänen mielensä painui, oli kuin syksyn kuloa ja hän toisteli surullisena, kuin itsekseen:

"Tuki vain veräjä itsessäsi. Tuki, tuki aikanaan veräjä itsessäsi ja seiso vartiana siinä. Muutoin siitä ryöpsähtää myrsky ja silloin se on myöhä!"

Kasken tuli ahmasi ryteikköä ryskinällä, purki paksua savua taivaalle mustaksi pilveksi ja sen alla väänsivät veljet taas kovaa, hikistä työtänsä. Saapui sitten Riekki asiallensa, puheli ne, sai Mainulta luvan, kertoili asioista ja poistui. Tuli jo ilta. Kaski oli loppuun palanut. Nokisella rinteellä törröttivät hiiltyneet kannot. Päivän äänet lakkasivat. Taivasrantaan syttyi kuulas iltarusko, joka valoi punaista hohdettansa nokiselle palorinteelle ja siellä kaskitöitänsä lopettelevan, väsyneen ja nokisen veljesparin yli. Ilta syveni. Valo haurastui öisemmäksi. Ruskon puna värjäsi nokisia miehiä ja valaisi rinnettä yhä hartaammalla hohteella. Veljekset olivat lopettaneet työnsä ja seisoivat rinteellä kumpikin tahollansa, alas rotkon lehtojen yli katsellen. Rouni seisoi nokinen palokanki kädessänsä pystyssä, lujana ja voimakkaana kuten aina, ikäänkuin tähyten jotain outoa, joka uhkasi tulla, ja Mainu näytti ikäänkuin hiljaa, äänettömäksi syventyneenä siunaavan nyt kuluneen metsämaan työpäivän rauhallista ja vakaata pois menoa. Ja molempien ja koko punassa hohtavan nokisen palorinteen yllä tuntui siinä yksinäisen korven keskellä häämöittävän hiljainen, selittämätön kohtalo, joka yhä vain läheni kuten nyt lientyvä, metsämaan lempeä ja vaitelias tuoreen kevään yö.

* * * * *

Se Luikin asia alkoikin jo kehittyä loppuratkaisuunsa. Miehet kuljeksivat jo uusia rajoja suunnittelemassa. Vouti oli miehinensä poikennut Turman taloon. Miehet jäivät pihalle, hän meni yksin tupaan. Siellä puuhaili Viemi yksin. Vouti alkoi puhella kuten vanha tuttu ja isäntä, mutta vastaukset olivat vähiä.

"Vouti on hyvä ja istuu", raivaili Viemi hänelle vastailuksi vain penkkiä. Vouti istahti, katseli puuhailevaa nuorta vaimoa.