Part 3

"Vai täällä sinä nyt sitten olet", puheli hän hänelle. Hän koki johtaa puhettansa niin että se koskettaisi jotenkin sitä hänen salaista asiaansa, sitä tyttöjen kesäisen luhdin ja nuoren vaimon tuoretta, keväistä vetoa, joka hänetkin oli nyt tänne vetänyt.

"Entäs miehesi? Missä hän on?" jatkoi hän. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan lisäili:

"Olisit sinä nuoremmankin saanut."

Mutta Viemi veti taas huivia katseensa varjoksi ja koki puuhaillessaan pysytellä selin voutiin. Hän tajusi sen yhä vain katseillaan seuraavan häntä ja hänen toimiansa, tajusi sen yhä herkkenevillä, miehen kanssa yksikseen jääneen nuoren vaimon vaistoilla. Hän lakkasi kuulemasta sen puhelujakin ja kun vouti yhä jatkoi ja johti, niin hän otti vesisangon ja poistui ääneti, muka vettä hakeakseen, pois tuvasta. Hän käveli kaivolle, täytti kyllä sangon vedellä, mutta ei lähtenytkään sitä tupaan viemään, vaan istahti kaivonkannelle vesisankonsa viereen. Hän istui kauvan ja miten olikaan, niin tuli siinä taas muistaneeksi kohtauksensa Vieron kanssa siellä tuoreen vastaskoivun alla ja toisen siinä kodin veräjällä. Se muisto tuli nyt kuin jostain hyvin kaukaa, jostain unohdetuilta pyykkirannoilta, jossa vaatteet yksinänsä valkenevat ja ripsehtii vesoissa vain muisto siitä, että täälläkin on joskus pesijä puuhaillut. Se muisto karkoitti hänestä nyt kaiken muun, nukahti lopulta itse häneen ja hänessä tuntui silloin lakkaavan kaikki, kaipuu, mietteet. Hänellä oli vain hyvä olla.

* * * * *

Vouti ei ollut vielä poistunut tuvasta, kuu Rouni palasi työmaaltansa. Hän arvasi voudin asiana olevan talon asian. Mitään siitä välittämättä otti hän ruuan hyllyltä, odottamatta että Viemi saapuisi sitä pöydälle tuomaan, ja ryhtyi syömään, voutia tervehtimättä, tupaan nyt tulleista miehistä välittämättä. Hän söi ääneti, kuin ei tuvassa olisi ketään muuta ollutkaan.

Ja vouti ilmoittikin hänelle asiansa, ensin ylimalkaisesti, antamalla tietää, että kartanoon tullaan yhdistämään sen rajaseudut. Rouni vaikeni, söi tyynesti. Vouti puhui nyt tarkemmin, selitteli jo alustalaisten velvollisuuksia ja samalla piti silmällä Rounia. Sen ynseys nosti hänen luontoansa. Hän tiesi olevansa kartanon itsevaltias vouti. Hän jo lisäsi:

"Muutoin riippuu kaikki siitä, hyväksyykö kartano entisen asujan."

Mutta silloin lopetti Rouni syöntinsä ja lausui päättävästi:

"Saahan sitä koettaa."

Siinä oli jo uhmaa. Hän varustautui veistämään tarvepuuta. Ja kun vouti nyt jatkoi, niin hän ikäänkuin keskeyttääkseen entiseen tapaansa toisti:

"Niin. Koettaahan sitä saa. Mutta sitä aikaa ei tule, jolloin voudin piiska minun selkääni voitaa."

Eikä hän sen enempää puhunut, ei kuunnellut, jätti veistämisen sillensä, nykäisi kirveen olallensa, poistui tuvasta ja lähti työmaallensa metsään. Voutikin poistui. Hän arvasi Rounin uhkailevan vastarinnalla, kapinalla ja päätti tarttua oitis tiukasti asiaan.

"Nähdäänhän, kenen näpit pitävät", uhkaili hän itseksensä.

Mutta hänen mukanansa oli niitä miehiä, jotka olivat hiljaisuudessa suunnitelleet vastarintaa ja kapinaa, varsinkin sen jälkeen kun olivat kuulleet Rounin Riekin tuvassa puhuvan uhmaa "tupertumisesta". Nyt he olivat jo aivan varmoja Rounin avusta ja voudista eroon päästyänsä lähti Laukon Juha etsimään häntä metsästä työmaalta, puhuakseen, sopiakseen yhteisestä asiasta. Rouni oli lähtenyt paloaidan panoon. Oli poikennut pimeään kuusiryteikköön hakkaamaan närevitsaksia. Sankka ikimetsä kaihtoi siinä kaikki taivaan valot, esti kaikki äänet. Mieli veti nyt painumaan yhä syvemmälle sen ikuiseen hiljaisuuteen ja pimeyteen, jossa ei lintu koskaan pesinyt, ei kesinyt kevät. Hän lymysi yhä syvemmälle. Joku rusahti hiljaa. Hän kyyristyi kurkistamaan, olisiko se luikkiva ilves, ja tajusi itse kuinka hänen katseensa kiilui ikiryteikön oudon pimeyden läpi.

Mutta silloin ilmestyikin hänen eteensä ryteikön läpi oikova Laukon Juha. He istahtivat. Juha alkoi heti puhua asiastansa, selitteli yhtä ja toista, sanellen:

"Lakiin, arvelivat yhdet, että turvata lakiin, mutta otappas auttaako? Laki auttaako köyhää rikasta vastaan? E-hah! On sitä jo yritetty, mutta e-hah!"

Hän puheli siitä pitkältä, hartaasti selitti.

"Halvattu", kiroili hän harmistuneena ja jatkoi:

"Se on kiperä... Se on kiperä ja keperä." Lakia hän tarkoitti ja soimaili, Rouni kuunteli, mieteksi. Juha jatkoi:

"Niin. Lakiin. Mutta minä sanon niille että: se on turva. Laki." Sehän se oli monen muunkin katkera ajatus ja sama oli Rouninkin. Juhan mieli madaltui sitä ajatellessa ja hän kaihoili:

"E-ei, veikkonen!" Tiesi sen. Hän jatkaa:

"Laki vain kysyy: Että voutiko vai voudin orja? -- kysyy laki. Ja jos vouti, niin: lyö. Ja jos rikos, niin: rosvoa -- tuomitsee laki. Sillä se on kiperä. Se on kiperä, kuule Rouni", tenäili hän jo tiukasti. Hän tiesi ja aavisteli niistä voudin aikomuksista Viemin suhteen. Niistä oli kylilläkin kuiskailtu. Oli vainuiltu, ne kun olivat tavallisia asioita näissä oloissa. Hän jatkoi, mieli yhäkin matalampana:

"Sinullakin, Rouni, on vielä nuorikko."

Ja oitis arvasi Rounikin, mitä hän tarkoitti. Hän synkkeni. Juha jatkoi aivan surullisena:

"Senkin Haipun nuorikon", puheli hän, "senkin veivät hoviin ja tärvelivät... Tär-ve-li-vät vain. Niinkuin ei mitään tärvelivät", tenäsi hän sitä surullista asiaa, yhtä monista.

Ja silloin tarttui Rouni äkkiä puheeseen, ilmoittaen rutosti:

"Ei, Juha! Ei se käy niin". Hän oli valmis, jatkoi:

"Minä olen nainut naisen itseäni, enkä muita varten. Niin että se ei käy niin." Juha huomasi kuinka hänen jokainen sanansa ikäänkuin karisi suusta karkeana, sana sanalta, päättävänä ja varmana. Rouni jatkoi:

"Sano voudille huoleti niin, että jos kuka tuhoansa tahtoo, se astukoon pedon kipeimmälle varpaalle, niin kyllä saa. Tuhon, jota on halunnut, saa. Ja sano myös, että Turman talon veräjä on siinäkin asiassa tehty lujista puista, eikä Turman Rouni päly."

Eikä Juha häneltä sen enempää lupauksia vaatinutkaan. Hän tiesi nyt, että kun se hetki tulee, ilmestyy Rouni ensimäisenä paikallensa. Hänkin johtui nyt niistä Viemin ja Rounin kohtaloista muistelemaan omia asioitansa, vähäistä kotiansa, sen köyhää liettä. Hän puheli:

"Minullakin siinä muori." Nuorehko se oli hänenkin vaimonsa. Hän puheli:

"Sitä vielä itse vaikka miten, mutta soisit sitä hänelle toista... Se kuu kuitenkin hänen kanssaan tuntuu toiselta tupa." Molemmat vaikenivat. Heille oli taas vilkuttanut se vanha kesä: vaimo, nuorikko, kodin tupa. Ei se tosin ollut kevään, vaan syksyn kesää, muisto menneestä: kumotti kotituvan ullakko ja sen alta näkyi matala aitta ja sen harmaa räystäs, jolle vilkutti syyspäivän kaihoisa paiste pihapuun kellastuneiden lehtien läpi, ja pihamaalla yritteli vihannoida syksyn köyhä ruoho. Vain siellä ylhäällä, tämän pimeän rytökorven yllä, eli luja kevät. Yksinäinen orava oli löytänyt vanhan talvipesänsä ja istuu sen muistoissa eläen keinuvalla havunoksalla kevään valosäteen pilkottaessa oksien lomitse sen vanhaan asuinsijaan. Ei niin, ettei Rounia olisi nytkin painostanut oma ainainen kohtalonsa. Nämä asiat ja puheet ne juuri loihtivat siihen pimeyttä. Hän puheli Juhalle:

"En minä minäkään omasta osastani pitäisi niin ikäviä, sillä ei se kohene. Mikä on mennäkseen, se ei kohene. Mutta minä vain olen päättänyt seistä paikallani silloinkin kun jo on viimeinen tinka."

* * * * *

Nyt on kulunut päivä, parinen. Nyt oli kesää jos koskaan. Rouni oli kyntänyt paloa koko viimeyön, etteivät paarmat kiusaisi hevosta, raatanut sitten päivän ja nukkui nyt tavallista aikaisemmin, ennen muita. Päivä oli jo laskenut, kartanolla oli yötä semmoista, jommoista on kesäyönä talossa, jossa isäntä jo nukkuu muiden vielä valvoessa.

Mutta miehen nukahdettua tuntui Viemistä tupa entistäkin yksinäisemmältä. Hän otti paidanompeluksensa, lähti pihalle, istahti pihapuun alle ja ryhtyi ompelemaan. Hienoinen, lämmin hämy laskihe hiljaa ruispellon, pihan ja kaiken yli. Hän ompeli ja ompeli, tuli lopulta aivan huomaamattansa hyräilleeksi lauluakin:

"Ma kehrään ja kehrään, en liinoja laita. On rohtimet karkeat, karkea paita, On kaukana kuninkaan linna."

Silloin aukeni sen pienen aitan ovi, jossa Viero nukkui. Se tuli nyt luo, istahti ja puheli:

"Tulin vain olemaan. Kun kuulin laulusi."

Nuori emäntä jatkoi ompeluaan.

"Niin... Ole nyt sitten", äänteli hän lopulta vastaukseksi. Ruispellossa äänsi ruisrääkkä kertasen pari öistä, vanhaa lauluansa, mutta vaikeni sitten ja puun oksilla supisi hämyinen, herkkä yö kuin hienoinen pellavan valkea haiven.

"Pellavaa kitkin päivällä", yritti Viemi siinä ommellessansa haastella, mutta keskeytti siihen, lisäten vain:

"Mutta mitäpä niistä..."

Ei tiennyt tekikö mieli puhua, vai ei. Hän ompeli ja ompeli ja tajusi Vieron katsovan hänen työtänsä ja häntä omituisesti, ja silloin hänellä oli vain hyvä olla. Yön puheeton hämy peitti ohkaisena pihan ja kaiken. Oli kuin olisi joku viipsinyt viipsinpuulla rihmaa vyyhdelle, mutta ei näkynyt viipsijää, ei sen rihmoja. Tajusi vain sen jossain työtänsä tekevän, kaikki avautuu kuin itsestään, kaikki käy herkäksi, on yö, eikä uneta. Vaiettiin.

"Muut jo nukkuvat", äänsi Viemi siinä ommellessansa. Porstuan ovi oli auki. Siitä muisti Viero, että muut nukkuvat siellä tuvassa, porstuan takana, ja oli kuin olisi vasta siitä selvennyt kuulolle Viemin äskeinen puhe nukkuvista. Hänestä tuntui, että se oli hänelle sanottu, ei muille, ja juuri sen vuoksi, että siinä on sanottu niin vähän, oikeastaan ei mitään, tuntui se nyt, kuten aina öinen nuoren naisen kuiskaus, hyvin paljolta hänelle.

"Niin mitä, Viemi?" rupesi hän vasta nyt siihen puheeseen tapailemaan ja kun Viemi ei ehtinyt vastaamaan, niin hän itse kuin aloitteeksi jatkoi:

"Minä vain muutoin... Sitä niin harvoin löytää maailmasta ystäviä, joiden luona tekisi mieli olla."

Viemin katse näytti silloin syventyvän ompelukseen entistä hellemmin ja molemmat vaikenivat loppumattomiin. He tajusivat vain olevansa toistensa luona. Oli yötä, yhtä hiljaista yötä vain. Vieron katse oli kiintynyt Viemin työhön. Hän tajusi vain hienosti ja keveästi liikkuvan neulan, sen että taustana oli pieni aitta, hänen oman aittansa auki jäänyt öinen ovi ja toisaalla tupa, jossa muut nukkuivat. Oli hetki, jolloin ilman sanoja sanotaan toisillensa ainaiset sanat:

Minä rakastan sinua.

V.

Vieri viesti kautta maan. Vieri, vieri, viesti vaan. Et sa tuo iloja minulle.

Kun tähän keväiseen aikaan lähestyi Tierin taloa, näki jo tien viime polvessa talon kuperan toukopellon kummun kohoavan vihantana kupuna talon matalan tuvan yli, sen vihertäväksi taustaksi, taustaksi, jonka tuvan harmaa viirinsalko jakoi milteipä tarkasti kahtia. Tuvan päätyakkunan peitti miltei kokonaan tuuhea, vanha pihlaja, jonka pehmeä latvus oli levittäytynyt yli kaikkien määrien.

Siellä Tieran tuvassa istuksi nyt vanha Taira ja siellä hän sai ensimäiset vihit siitä, että hänen ainoa tyttärensä Viemi vielä eli. Eivät ne sitä ihan varmasti tienneet, mutta tiesiväthän toki kertoilla, että siellä ja siellä oli elänyt semmoinen ja semmoinen tyttönen, joka oli sota-aikoina kulkenut sieltä ja sieltä ja jonka kadonneesta äidistä oltiin tietävinään sitä ja sitä -- kaikkea semmoista, joka soveltui Tairaan ja hänen tyttäreensä Viemiin. Ei hän jaksanut sitä kyllä todeksi uskoa, vaan vakuutti:

"Mutta riennän kuitenkin. Jälkiä riennän. En usko, mutta riennän."

Ja hän riensi. Tänne, näitä hänelle vielä hyvin etäisiä maita kohti ne jäljet johtivat, samoin kuin Vieronkin jäljet, vaikka ne risteilivät, kulkivat hajalla toisistansa.

"Johan en rientäisi! Riennän, riennän", toisteli hän yksin erämaiden teitä lynkytellessänsä. Hän tunsi aivan nuortuvansa. Hänelle oli alkanut etäinen kevät, ei läheltä, vaan jostain hyvin kaukaa, sieltä, jossa kevät ei ole entinen iloisten pääskysten kevät, vaan jossa kumottavat vieraat tuvat ja vieraat veräjät, eikä kukaan tiedä, että siellä on se, joka on hänelle maailmassa kaikki ja kylliksi kaikesta. Hän riensi, häipyi jäljiltä, löysi ne taas uudelleen ja taas häipyi. Hän tuntui häipyneen niiltä jäljiltä nyt kokonaan.

Mutta sitä ahkerammin hän nyt etsi, sitä kiihkeämmin toivoi. Tienvarsien karut jäkälät ja ujot kastikaiset ne vain kuulivat hänen ainaisen yksinäisen hokemansa: "Rien-nän, rien-nän. Johan en!"

* * * * *

Ja nyt alkoivat Luikissa ilmestyä niiden pelätyiden tapahtumien ensi oireet. Tieto siitä, että Turman voimakas Rouni yhtyy heihin, oli virittänyt valkeaa. Alustalaiset ja ne, joiden maat aiottiin nielaista, olivat yhtyneet. Alustalaiset jo niskoittelivat yhä ja yhä rohkeammin. Sitä mukaa koveni myös kuri. Piiska alkoi vingahdella.

Mutta se oli vain uusi puhallus liekkeihin, jotka jo salassa roihahtelivat. Kiihkoisimmat suunnittelivat jo omia tekojansa erilleen muista, jouduttautuivat muiden edelle. Heidän joukossansa oli Laukon Juha ensimäisiä ja hän tiesi muille luvata:

"Kyllä Rouni. Tu-lee!"

Rouni se oli hänenkin suurin voimansa. Aivan itsestään oli Rounista tullut koko asian henki. Se aavistettiin kartanossakin. Juha innostui, uhmaili:

"Ja luuletteko, että siinä on surku! E-hoh! Vääjätä siinä vain täytyy. Täy-tyy!"

Tarvittiin nyt vain pieni puhallus, että kipinä olisi ilmitulessa.

* * * * *

Nyt on sunnuntai. Riekin talossa oli ne puuhatut seurat. Viemikin oli siellä. Mainu oli alkanut kärttää mukaansa ja sitten oli Rouni sanonut:

"Tee nyt oman mielesi mukaan!"

Ja hän oli tullut, ei erin halusta, vaan tullakseen vain. Oli jo sunnuntain iltapäivä. Riekin tuvan turvekatto kohosi pystyssä ison koivun varjossa, aivan sen oksien alla. Jokunen vihreä ruoho vihannoi siinä kellahtavaksi kuivaneen vanhan turveheinän seassa, ja heloitti siinä joku eksynyt kukkanenkin, vaatimaton kuin pieni punainen silmä. Ei siellä erin paljon väkeä ollut, mutta se mikä oli, oli hartaista hartainta, Mainu saarnaili raamatun sanoista: "Mutta hillitse sinä häntä -- veljeäsi." Hän puhui.

"Mutta se pahin veli on meissä itsessämme. Kussakin meissä. Sitä haikailet, sitä veljeä, sieltä, tuolta. Mutta se on itsessä. Minussa minä, sinussa sinä. Hillitse vain sitä." Hänen puheensa oli korutonta kuin tuvan orressa karsta. Hän selitteli, että kaikki on hillittävä Herran armolla ja avulla.

"Oma apu pettää. Pet-tää", vakuutti ja todisti:

"Mutta Herran armo ei torku." Kuulijat vaikenivat, olivat yhtenä kuuntelevana sydämenä, jolle hän puheli, puheli omiansa. Hän todisti Herran armosta:

"Se on karu, mutta selvä." Hän puheli sen armon tulosta, selitellen:

"Sinulla ovat orret karstaisina. Närehalkoja on tuvan nurkassa, mutta anna niiden olla. Älä siivoa, vaan anna olla. Kyllä Herra silti tulee. Tulee... Tu-lee. Ei kysy, onko paitasi päistäreinen, vaan tulee vain tupaan. Ja silloin sinulla on rauha." Yhä alttiimpana oli hänen edessänsä se kuunteleva yksi sydän, nämä keväisen metsäseudun ahdistetut pikku eläjät. Hän puheli omasta heräämisestänsä, siitä miten se Herran armo oli hänelle ilmestynyt. Hän kertoili:

"Minulle vain tuli äkkiä rauha ja hyvä olla. Siinä kaikki." Hän muisti sen kaiken nyt niin levollisesti ja jatkoi:

"Oli kuin olisi äkkiä työ lopetettu ja viikate pantu orteen. Ja silloin minä arvelin itsestäni että: onkohan täällä käynyt asiallaan Herra? Ja niinpähän oli." Se vähä oli hänelle riittänyt. Hän jakoi nyt siitä pienestä osastansa näille toisille kuin köyhä karuja muruja lintusille, jotka niistä ilostuvat, tuntevat saaneensa paljon, kaiken, ovat kiitollisia. Hän puheli yhä siitä samaisesta armon tulosta, selitellen:

"Sillä Herran armo ei tule remuten. Se tulee niinkuin köyhä, katsoo, onko sijaa, ja jos on, niin istahtaa ovensuuhun ääneti ja kyllä huomataan. Huomataan, veikkoset. Tulee vain halu olla kiitollinen ja niin se on hillitty, se veli meissä. Anna siis haluta ja vallita sen armon."

Ja tuntui kuin olisi maallinen kesä vierähtänyt iäiseksi, taivasten hiljaiseksi kevääksi. Lintunen nukkui, tuomi kukki sanattomana. Nämä muutamat ihmislintuset olivat vain kiitollisia siinä kesäisen, turvekattoisen majan pihalla. Ei sitä tiennyt mikä puhui, mikä oli tullut, ken outo istui tuvan karkealla rapulla. Pillahti vain kuin lasten suusta veisuu:

"Ah sielun', vallita suo Herran Ja turvaa isääs' rakkaaseen."

"Aamen!" lopetti Mainu kaiken, istahti rapulle, vaikeni. Oli todellakin kuin olisi viikate pantu orrelle, levähdetty työn jälkeen ja tunnettu vain halu olla kiitollisia.

Mistä? Samapa se. Ihmiskohtaloista ehkä yleensä.

* * * * *

Oli jo myöhäinen, yö. Mainu ja Viemi olivat viipyneet ensin talossa, sitten matkalla. Rouni valvoi kuin heidän tuloansa odotellen ja istuksi yksinään tupansa rapulla. Vähäinen kaste heräili jo pihan ja pientarien nurmissa. Viero, miten lie tullut siihen pihalle, luo oleilemaan. Mieli painoi puheisille sen kanssa. Hän tiesi Vieron kohtaloista vain sen, että hän oli sota-ajan orpoja, yksi hyvin monesta.

Niistä kohtaloista hän nyt puheli ja kyseli. Kuultuansa, että Vierolla ei ole mitään tietoa vanhemmistansa, hän heltyi sille, ja kaikelle yleensä ja puheli:

"Ne ovat nämä ihmiskohtalot moisia. Luulet yhtäänne kulkevasi, mutta suunta onkin muu."

Hän johtui muistelemaan niitä omia monia kohtaloltansa ja mieli sen murtamana jatkoi:

"Minullakin kyllä täällä aikonaan... Oli lapsia useitakin, mutta tyhjätpä nuo ovat nyt niiden sijat." Kaikki oli vain hajonnut kuin savu äänettömään yöhön yksinäisestä kodasta. Aamulla oli vain ollut kota tyhjä, hän yksin, yökin niine savuinensa mennyttä. Hän tuntui masentuvan.

"Ja äidin sitten korjasi sota", jatkoi hän. Mieleen palasivat taas kaikki kadonneet, äiti ja jokainen lapsi. Hän muisti ne jokaisen eriksensä ja lisäsi:

"Kun niistä lapsistakin olisi yksikään liiennyt... ja säästynyt tähän avuksi ja tueksi, niin toistahan tässä olisi talossa homma." Viero vaikeni. Häneen oli alkanut tarttua jotain tämän kummallisen talon oudosta salaisuudesta, siitä kohtalon tunnusta, joka tuntui miltei kaikessa: kissassa, joka kivijalan kolosta syöksähti ylös seinää myöten navahtaen lintusta sieppaamaan ja kapusi sitten ullakon aukkoon yksin kököttämään, metsätalon eristetyssä elämässä, sen yksinäisen pihan oloissa, pihalinnuissa ja ihmisten mielialassa ja veljeksien välisessä eroavaisuudessa ja kaikessa. Hän heltyi sille kaikelle, kohtaloille yleensä ja puheli vastaukseksi:

"Ka se on niin. Mutta minkäpä sille voi."

Ja kun Rouni vaikeni, niin hän lisäsi: "Kutakin vie tiensä. Niin että siinä ei valita vara."

Vaiettiin. Rouni näytti miettivän. Taas hän yritti puhua.

"Viemi tässä... Otin sen tähän", alkoi hän, mutta lopettikin siihen äkkiä, käänsi puheen toisaalle ja lisäili:

"Mutta eipä se avita. Vaikka puhuisi." Häntä painosti taas se kohtalon tuntu. Hän palasi vieläkin niihin kadonneihin lapsiinsa ja lisäsi:

"Onhan toki se hyvä heistä, lapsista, että eivät ole joutuneet tähän jakamaan isänsä osaa. Kun hävisivät kaikki."

Mutta veräjä narahti hiljaa. Mainu ja Viemi saapuivat matkaltansa. Siksi hetkeksi ilmestyi taas elämää öiselle, kohtalokkaalle pihalle, ilmestyi siksi lyhyeksi ajaksi, jolloin nuori emäntä kulki ääneti pihan halki miehensä ohi tupaan Mainun mukana. Sitten alkoi taas yö ja sen äänetön rauha. Yölepakko lähti kolostansa pehmeään lentoonsa. Rappuset jäivät tyhjiksi ja yksinäisen yösiiven omituinen lento suhautti silloin tällöin pehmoisen viivan pihamaan hämärän halki.

* * * * *

Ja nyt alkoivat huhut ja viestit niistä tulevista kieriä ja kertoilla. Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Mainun seuroissa olleet puuhailivat lähetystöä ylempien viranomaisten luo. Eivät he olleet selvillä kenen luo, mutta aiottiin yrittää. Suunniteltiin hallitsijankin puheille pääsyä, tai ainakin anomuksen tekemistä asiasta. Yhdet siitä toivoivat apua, toiset eivät, kolmannet epäilivät. Kaikki toki suostuivat.

"Kun kokee niin tietää", arveltiin. Riekki lupasi yhtenä matkalle lähteä. Rounia pyydettiin lisäksi.

Mutta Rouni kieltäytyi. Ensin hän kyllä arveli luvata, mutta sitten ilmoitti jyrkästi:

"Olkoon."

Hän lisäsi vain:

"En minä vierasta halua. Ja omaani minä en ano."

Hän tuli siinä asiassa päättäväksi, varsinkin kun muisti Laukon Juhan puheet siitä, mikä osa odottaisi hänen vaimoansa kartanon voutien valtaan jouduttuansa. Mutta Riekki ja ne toiset lähtivät matkalle.

"Onhan koettu", arvelivat yhdet. Mutta ne, jotka olivat muuta suunnitelleet, pysyivät koko puuhalle kylminä, kuten Rounikin. Laukon Juha puheli:

"Ano sudelta, luuletko että lähtee? Älä vaan", kielsi hän jyrkästi ja lisäsi:

"Se on yhteistä: susilla suden pesä." Suotta siis anoa, suotta toivoa siitä apua. Hän toisteli:

"Hukka on hukan sukua. Älä siis sen luo laputa. Hee, veikkonen! Älä laputa! Älä laputa anomaan susilta!"

Mutta ne suunnitellut vastarinnat lykkäytyivät kuitenkin. Päätettiin odottaa siksi kun matkalle lähteneet palaavat, ei niin paljon toivosta, vaan muutoin vain. Sillä välin täydennettiin suunnitelmia. Tuli kyti entistä vihaisempana ja koko seutua painosti sama kohtaloiden tuntu kuin Rounia ja sen asumaa Turman taloa. Miehet olivat kuin laivurit, jotka tietävät joutuneensa kohtalokkaalle matkalle. Laivassa kummittelee, yöllä kajastaa taivaalta pahan enteitä, pilvien repeämisiä, ja uomat siellä ulapoiden ja vesien takana painautuvat yhä etäisemmiksi ja vieraiksi, semmoisiksi, jonne ei enää koskaan heidän huutonsa kanna, eikä heidän laivansa koskaan saavu. He vain purjehtivat avuttomina, mielessä ainainen levoton huoli ja yllä vuoroin tähdettyvä, vuoroin pilveytyvä kaikkeuden ja taivasten suuri, äänetön kaikkivalta.

* * * * *

Ja sitä mukaa alkoivat kieriä muutkin viestit. Ne viestit kasvoivat kieriessään. Yksi lisäsi yhtä, toinen toista. Korsi vain kasvoi korren viereen.

Varsinkin siitä Viemin ja voudin asiasta tiedettiin nyt jo paljon. Vouti oli, Rouniin vihastuttuaan, kerskannut asialla kaikkien kuullen ja siitä oli saanut sana siivet. Hopun leski Saira siitä nyt kertoili omia kuulemiansa jo Rounillekin. Oli tullut aivan kuin siitä kertoilemaan ja puheli:

"Niin. Niin ylpeästi sanoi vouti."

Hän kertoi jo niin varmasti, kun olisi todellakin ollut itse sitä voudin sanomista kuulemassa ja kuullut ihan kaiken sen, jota nyt kertoili. Hän jatkoi:

"Antaisi vain kartanoon Viemin, sanoi, niin itsellään olisi hyvä."

Tavallisiahan ne nekin asiat kyllä näissä oloissa olivat. Rouni vuoleksi kirvesvartta ja kuunteli ääneti. Ei siinä toki Viemi itse ollut kuulemassa. Ei se liioin näistä asioista tiennytkään, sillä Rouni oli kieltänyt Mainuakin hänelle mitään puhumasta siitä, joka nyt uhkasi.

"Ei se hänen surullaan lienny", oli hän Mainulle sanonut.

Mutta Saira vain jatkoi, puheli:

"Niin... Että kartanoon toisi vain Viemin, sanoi..."

Hän jatkoi:

"Minä kyllä hänelle että: Mitä sinä nyt hänestä tahtoisit? On niitä naimattomiakin. Mutta se vain oli ylpeä sen päälle ja äyhkäsi että: Hän jos kukaan... Vaikka naitu nainen, niin: Hän jos kukaan."

Ei hän itsekään tiennyt, miksi sitä kertoili. Kertoilihan vain kuin yhteisestä huolesta puhuaksensa, kuten yksinäisten metsälampien kuikka kaakottaa kaikki köyhät tietonsa omillensa silloin kun lammin rannoilla huomaa hiipivän vaaran. Rouni ei virkkanut sanaakaan koko puheeseen. Saira jatkoi ja tenäsi:

"Niin sanoin. Sanoin että: tämä ei ole Herralta, mutta hän vain sitä että: Minä olen vouti. Herra on Herra, mutta minä olen vouti."

Mutta Rouni oli kuullut jo kyllänsä. Hän lopetti työnsä, otti kirveensä ja poistui tuvasta sanaakaan sanomatta. Hän oli aikonut lähteä työmaallensa, mutta pysähtyikin kaivolle, istahti kannelle ja jäi mieteksimään. Hetken kuluttua kulki Mainu ohi, pysähtyi hänkin ja alkoi puhella. Ei hän puhellut näistä asioista, vaan yritteli jutella tavallisia.

Mutta Rouni ei niitä kuunnellut. Hän käänsi puheen aivan tahtomattansa juuri näihin roskaisiin asioihinsa, puhellen äkkiä:

"Ei tässä mieli tee erin jutella."

Ja sitä menoaan hän raskaasti jatkoi:

"Se joskus tahtoo nyt tässä pyrkiä latomaan kuormaa ja masentamaan. Tässä kun nämä olot ja ajatukset kasaantuvat..."