Part 1

TURMAN TALO

Kertomus

Kirj.

IRMARI RANTAMALA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1917.

Oy Kuopion Uusi Kirjapaino.

I.

Yks' ainut polku Turman taloon vie. Mi kohtalosi, mies, sun siellä lie.

Oli päivän aamupuoli, ilmassa vielä tuoreutta, kevään rikkainta tuntua. Turman talon vankka pihapuu syöksi pujoa latvaansa uhmaten taivasta kohti, ja vaikka sen lehtevillä oksilla ripisi kevään iloinen valo eloisana kuin iloitsevan pääskysparven visertely ja elo, niin se näytti olevan siitä kuin irrallaan. Se uhosi vain omaa mykkää, synkkää voimaansa, siinä asumuksen edessä, keskellä pihaa. Oli aivan äänetöntä. Kivijalan kolosta kiiluivat talon mustan kissan silmät.

Ja äkkiä kuului nopea navahdus tuvan seinämästä. Vaaniva kissa syöksi seinää ylös, siepatakseen salvoimella tirskuttavan lintusen. Lintunen pakeni kuin ammuntaa. Pettynyt kissa riippui hetkisen kynsistään seinässä, silmäili laiskasti, laskeutuako alas. Ei. Se ponnisti voimansa, kiipesi seinää pitkin ylös ullakon aukkoon ja asettui rauhallisesti siihen istumaan. Ei mitään muuta ääntä, yksinäisen metsätalon eloa.

Ja juuri silloin astui talon isäntä, Rouni, tuvan ovesta ulos, kirves olalla, karkea paita rinnusnapista auki. Hän pysähtyi rapuille kotvaseksi, silmissä luja, synkkä katse, katsoi johonkin epämääräiseen, ylimalkaiseen. Voimakkaat jäsenet näyttivät nyt selvemmin kuin ehkä koskaan ennen uhittelevan jo elettyä lähes kuuttakymmentä ikävuotta vastaan, ja oli kuin olisivat hänen kasvojensa päättävät piirteet nyt ennustaneet tuhoa.

Sillä pitkin kevättä oli talossa hiiviskellyt se huhu, että tämä hänen talonsa julistetaan Luikin kartanon lahjoitusmaiden omaksi, ja juuri nyt olivat saapuneet varmemmat viestit. Hän oli kyllä asunut tätä korpeen raivaamaansa uudistaloa jo lähes neljäkymmentä vuotta, pitänyt sitä omanansa, mutta hänellä ei ollut muodollisia oikeuksia -- niin sanottiin. Niin se oli Luikki ennenkin ahmaissut tiluksia rajoiltansa, ahnaasti pala palalta ja näillä sen etäisilläkin rajaseuduilla vapistiin alati sen uhan edessä. Nyt sen tiedettiin haukkaavan tavallista isomman palan, uusina lahjoituksina, tiesi minä. Monet kylät olivat kuuleman mukaan menossa.

Mutta ei Rouni, siinä tupansa rapuilla kaskikirves olalla synkkänä seisoessaan, sitä asiaa erikoisemmin, yksityiskohtaisesti ajatellut. Hänet oli vain vallannut uhma ja voima. Tuvasta lähtiessä oli hänen nuori vaimonsa, Viemi, kysynyt, olisiko hänenkin tultava mukaan kaskimaalle, mutta hän ei ollut siihen vastannut mitään. He olivat olleet naimisissa vasta vuoden. Nuori vaimo oli tuonut talon kovia kokeneelle isännälle kevään elämää kuten kesän kottarainen kankaan yksinäiselle, vanhalle kannolle.

Niin seisoi hän tovin, muisti yhä vaimonsa kysymyksen.

"Tule", äänsi hän nyt lyhyen vastauksensa sinne tupaan, päätänsäkään silti sinne kääntämättä ja laskeutui rapulta pihalle. Samaan aikaan ilmestyi pihalle tuvan takaa hänen veljensä Mainu, kantamus tuoreita vihdaksia olalla, laski kantamuksensa pihamaalle ja sanoi tulevansa metsään kasken kaatoon, ja kun veli ei siihen mitään vastannut, niin hän vihdaksia hieman lajitellen kysäisi siitä Luikin kartanon asiasta:

"Vai huhuavatko ne yhä siitä...?"

"Mitäpä niistä", yritti Rouni sivuuttaa koko asian, mutta pysähtyi siinä, seisten jo uhoavan pihapuun lähettyvillä, painui hetkiseksi kuin miettimään ja jatkoi:

"Siitä on kohtakorvin neljäkymmentä vuotta, kun tähän aikaan kevättä tälle paikalle kaskikirves olalla tulin. Tuon samaisen pihapuun juurella nukuin ensimäisen yöni."

Hän muisti taas niin elävästi sen kohtalokkaan päivän ja yön ja aamun. Taas sai hänessä vallan synkkä voima ja hän jatkoi:

"Kun minä silloin aamusella tuossa puun juurella heräsin, niin musta korppi lähti latvasta halki korven koikkumaan ja silloin minä jo päätin, että tämä talo on minulle turman talo."

Ja taas karkkosi kevät hänen kasvojensa luota. Kovettunut käsi puristi kirvesvarren puuta kuin rutistava pidin ja tuntui kuin ei keväisellä kartanolla olisi ollut muuta eloa ja elämää kuin se ullakon aukossa yksinäisenä istuva talon musta kissa. Mainu vaikeni, lajitteli vihdaksiansa.

"Mutta olkoon. Mikä tuli, se on", katkaisi Rouni nyt äkkiä kaiken jyrkästi, päättävästi, kuin terällä leikaten ja lähti voimakkain askelin painumaan pellon piennar polkua myöten metsää kohti. Pellon reunassa merkkasi vankka ikimetsä jyrkästi rajansa viljelyksistä. Voimakas puunrunko seisoi rungon vieressä muodostaen kuin pylväistön lukemattomine pylväinensä, jotka kannattivat keväisen metsän lihavaa lehtirikkautta. Piennar polku pujottui sinne kuin toiseen maailmaan. Vasta sitten kun Rouni oli jo painunut korven reunan pienestä tieaukosta tuon mahtiansa hiljaa uhkuvan metsän sisälmiin kuin pienoinen ihmisnäky, tuntui kartanolle ja viljelmille taas heltiävän yksinäisen metsätalon omituinen kevään elämä. Tuvassa puuhasi nuori vaimo hiljaisissa toimissansa. Yksinäinen mies lajitteli kartanolla vihdaksiansa. Sujahti pääskysen lennähdys ja ainainen tuuliviiri katseli kuin kaihoellen laajan korven taa, sinne etäiseen maailmaan, josta ei tänne kantanut koirain haukunta ja josta kumotti vain Luikin kartano, sen voudit ja ruoskittavat alustalaiset. Ja kaikki se, niiden etäisten kylien koirien öinen, omituinen haukunta ja muu sulautui täällä yhdeksi ainoaksi kuvaksi maailmasta, kuvaksi niin kaukaiseksi ja kaihoisaksi kuin kuulosta jo haihtunut etääntyvän, yksinäisen ajajan hevosen tiu'un sointi talvisella, yksinäisellä salotiellä.

* * * * *

Se oli perjantaipäivä.

Kuultuansa miehensä lyhyen vastauksen sieltä rapulta oli Viemi alkanut varustautua kaskimaalle lähtöön. Hän oli sota-aikojen orpolapsena joutunut lopulta näille main, ei tiennyt mitään isästänsä, ei äidistänsä. Niin oli hän joutunut Rounin taloon emännäksi. Miten se kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei selvästi tajunnut. Maailmalla oli hänellä ollut ainoastaan mieroa ja teitä. Täältä kumotti toki oma veräjä ja se veräjä oli hiljaa vetänyt mieltä tänne, ja aina kun hän nyt avasi sitä veräjää lehmien kotiin tulla, tuntui hänestä kuin avaisi hän akkunaa siihen maailmaan, jonka tiet risteilivät hänelle niin hiljaisina, surullisina muistoina siellä etäällä, korpien takaisissa vieraissa kylissä. Siellä Luikin kartanossa sitä oli hänkin viimeiset vuotensa palkkapiikana palvellut. Sieltä oli Rouni hänet vaimoksensa tuonut. Hänen mieleensä oli sieltä jäänyt kuin etäisenä kangastuksena kuvastuva kuva: työkello, joka soi joka aamu niin varhain ja meluisesti, aivan kuin hädän keskellä, vanha piilipuu, tornin pieni aukko, josta hän yöhämyssä oli usein nähnyt yölepakon lentoonsa suhahtavan ja punainen kukka, joka kukoisti vanhan rouvan akkunalla, kukka, joka tuntui niin yksinäiseltä kuin se akkunakin ja sen huoneen outo asukas.

Nyt kukki hänelläkin punainen kukka tuvan akkunalla tuokkosessa. Hän ryhtyi ennen kaskimaalle lähtöänsä sitä kastelemaan, mutta miten lie ollut niin pysähtyi sitä ikäänkuin katsomaan. Miksi, ei sitä tiennyt. Katse vain kiintyi sen hiljaisiin, punaisiin kukkiin ja taas alkoi häneen eläytyä se hänelle ainainen vieno mieli, se ainainen veräjän runous: maailma siellä etäällä suruillensa, joita hän oli siellä surrut, mieronteinensä, joita oli vaeltanut, ja tämä koti, jossa hänellä oli läheisimpänä ystävänä se samainen pieni veräjä, ja kaikki muu -- kuin ainaista omituista mielialaa.

Ja jotain samaa kaihoa tuntui nyt olevan tässä yksinäisessä kukassakin: ei kotia, ei sitä, mikä on täällä. Se vain punoitti punoittaaksensa, mielessä vain pieni akkuna ja tupa. Mieli teki vain olla ja unohtaa. Hän unohti jo kaskimaalle lähteneen miehensä ja kukan kastelunkin, ja seisoi vain ja katsoi kasvattinsa kukkiin ilman ajatusta, etäällä jo siitäkin ainoasta maailmasta, joka häntä ympäröi: kartanolla vitsaksiansa lajittelevasta miehestä ja kissasta, joka yhä istui ullakon aukossa.

"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?" herätti hänet nyt tupaan saapuneen talon nuoren työläisen, aina vähäpuheisen Vieron kysymys.

"Niin... arvelin", myönsi Viemi, jotain vastatakseen. Huivi oli vetäytynyt otsan yli ja varjosti otsaa ja osan kasvoja, joille kuvastihe ikkunan kukista omituinen punainen hohde. Hän jäi vielä vastattuaankin niin seisomaan ja heräsi näistä tajuttomista veräjän ja kukan mietteistänsä vasta sitten kun hänen ajatuksiinsa alkoi vähä vähältä eläytyä akkunasta näkyvän matalahkon, vanhan kaivonvintin yksinäinen kuva.

II.

Kovat kodin antimet, Toki niitä muistelet.

Viero oli ollut Turman talossa vasta kuukauden, pari. Hän oli kaksikymmentäkaksivuotias, Viemi, talon nuori emäntä, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hänhän oli, samoin kuin Viemi, muinaisten sotavuosien orpo, vasta viime talvena näille main joutunut.

Sillä Turman talossa oli elämä monesti sanonut lujat sanansa. Silloinkin sinä sotavuotena oli Rounin täytynyt marssia taistelevien riveissä. Kun hän oli palannut, oli talosta ollut rauniot jälellä. Kaikki edelliset kuusi lasta oli korjaillut rutto kunkin omana vuotenansa. Nyt oli sota vienyt raskauden tilassa olevan vaimon.

Minne? Tiesi Herra. Mies ei häntä löytänyt mistään. Vaimon kohtalo oli ollut sama kuin monien muiden sotaryöstöjen. Siellä hän oli kuollut lapsivuoteeseen. Poikanen oli kasvanut mieron hoivissa, ajelehtinut halki maiden, joutunut lopulta tänne ja kysyi äsken isänsä vaimolta:

"Kukkaako sinä, Viemi, kastelet?"

Sillä hän ei tiennyt olevansa Rounin poika, eikä Rouni osannut aavistaakaan, että hänellä on työläisenä talossansa oma, ainoa poikansa. Tulisiko se salaisuus joskus ehkä ilmi? Asian tiesi ainoastaan Taira. Hänkin oli sota-aikana jostain muilta seuduilta viety vaimo, oli joutunut vankeusmatkalla samaan joukkoon Rounin vaimovainajan kanssa ja hänelle oli äiti kuollessaan kertoillut kohtaloitansa. Oli pyytänyt toimittamaan pojan isälle, tai ainakin sanan ja viestin siitä, ja Taira oli luvannut sen tehdä.

Oli, mutta kaukaisilla mailla. Hän itse oli vielä sen jälkeen vapautunut, oli tavannut miehensä, joutunut uudelleen vietäväksi ja synnyttänyt siellä vanhalla iällään, nelikymmenvuotiaana tytön. Miehensä oli kaatunut sodassa. Sota riisti häneltä tytönkin, ainoan elävän lapsen mieheltänsä. Ei hän ollut siitä senkoommin kuullut muuta kuin kertoman, että se muka oli kuollut. Hänet oli viety vankina vieraalle maalle. Rounin pojasta Vierosta oli elämä hänet irroittanut jo sen kolmannella ikävuodella ja vienyt häntä yhä kauvemmaksi, eikä hän sen jälkeen ollut Vierostakaan sanaakaan kuullut. Hän oli joutunut vieraan sotamiehen vaimoksi, eli vieraalla maalla. Nyt hän oli leski ja hänessä oli alkanut kyteä hiljainen halu lähteä etsimään kotimaata ja Vieron isää viedäksensä hänelle viestin pojasta. Hän oli jo lähtenyt matkalle, oli joutunut poikasen Vieron jälille ja vaelsi nyt kerjuusauvan varassa niitä jälkiä seuraten maakunnasta toiseen, halki idät ja lännet, jotka kaikki olivat hänelle yhtä outoja kuin Rounin kotiseutukin. Muisti hän sen pikku pojan, sen kummallisen katseen ja poskessa pienoisen luoman, joka vain kaunisti hänen kasvojansa, ja tuntisi hän sen siitä luomasta nytkin, jos vain löytää voisi. Hän oli ikäiseksensä, kuusikymmenvuotiaaksi, jo hyvin vanha. Monet kovat päivät ja sairaus oli lisännyt vuosia. Kun hän kaiken lisäksi ontui, niin näytti hän jo kahdeksankymmenen vuoden ikäiseltä.

* * * * *

Mutta menemme kaskelle.

Aurinko paistoi jo puolipäivän rajoilla. He kaatoivat kaskea päivänpuoleisella mäkirinteellä. Tuntui keväisen lehdon ja kaskimaan pehmeä tuoksu, kuten tyttöjen luhdissa lämpöisinä juhannusöinä. Tyyntä, poutaisen sydänpäivän hiljaisuutta, semmoista, jolloin karja laitumella levähtää, hirvi seisahtuu metsässä kuin kuva ja vain hiljaiset muurahaiset vaiti ahertavat. Miehet hakkasivat ääneti, hikisinä, Rouni synkkänä. Hänen karkean paitansa rinta oli nyt auennut aivan auki. Päivä paahtoi hikisiä ryntäitä ja alempana, kaadettuun, tuoreeseen kaskeen miltei uponneena, taittoi Viemi kaskipuista vastaksia, kirjavoittaen tätä metsien keväistä kaskinäytelmää kuin vieno kuva.

Koko hänen olennossaan oli kaihoisan, yksinäisen päivänlaskun hiljaista kauneutta ja köyhän, nuoren naisen omituista mielialaa ja mieltä. Huivi vain varjosti nyt kuten taannoinkin katsetta, joka tuntui olevan maailmassa yhtä vaatimaton ja samalla yhtä syvä ja selittämätön kuin se kodin pieni veräjä kaikkine hienoine runollisuuksinensa. Olihan vain haipuva, hiljainen raja oman itsensä ja muun maailman välillä. Rounin veli, Mainu, oli saarnamies, asui väliin ja teki työtä veljensä luona, ja kiersi seutua ja saarnaili muin ajoin. Hän oli kuin tämän metsäseudun aina levoton virsi, liikkuva runous. Ehkä olivatkin sen runouden ilot karuja, värit vähiä, oli se sittenkin ainut ja se oli suuren rauhan runoutta: surullinen virsi, yksinäinen hauta, jonka köyhää, hyljättyä puuristiä katselee valo koivun oksien lomitse. Siinä sen runouden kaikki. Taustana vain se kangastava Luikki, sen työkellon varhainen hälyytys, tornin salaperäiset aukot ja kummallisen vanhan rouvan akkuna kukkinensa. Kotvasen yksin aherrettuansa loittoni Viemi kaskesta metsään, taittaakseen sieltä nuorista vesoista vastojansa. Hän hävisi kaskesta hiljaa, huomaamatta, kuten pilvien ja poudan vaihdellessa häviää aholta päivän pälvi ja jää vain sen sijalle tyhjä, kaihoisa muisto, kuten keväisellä kotipihalla kerran kuolleesta kaukaisesta kaiusta, joka ei enää toistu, ei tule.

* * * * *

Oli hiottavaa työn hellettä. Veljekset olivat istahtaneet levähtämään.

Ja taas johtui Rouni muistelemaan kohtaloitansa. Hän alkoi mietteissänsä:

"Niin. Kohta neljäkymmentä vuotta siitä on... Eivätkä ne ihmiset suotta tätä taloa Turman taloksi ristineet."

Hänen lujat kasvonsa synkistyivät. Hän jatkoi:

"Kuusi kertaa on tuli huuhdellut kaiken pohjaporoja myöten. Milloinhan muutoin, milloin vihollisen sytyttämänä, ja ne kerrat eivät ole luetut, jolloin halla on pessyt kaiken pellon multia myöten. Kahiseva tähkä siitä vain vuoden työstä kirposi ja petäjän kaarna narskui hampaiden välissä, kun pakkanen suten söi ja puri. Ja kymmenin kerroin ovat ilvekset ja karhut syöneet karjan luutkin."

Mainu vaikeni, yritti sitten, kehoitti:

"Luota Herraan. Kyllä Hän vielä tulee ja luoksesi yöpyy, yö-pyy! Yöpyy, kuule!" vahvisteli hän surullisella vakaumuksella. Lohtua, rauhaa hän yritti jakaa. Mutta veli kimpautui.

"Herraan!" synkistyi hän. Hän ponnisti jäsentensä voimaa, nousi ja ikäänkuin astuen kaikkea vastaan, jatkoi:

"Kun tulin tähän korpeen, niin tiedätkö mitä, Mainu?"

Ja aivan raivon ja uhman vallassa hän nosti katseensa sinne korpeen päin osoittaakseen ja huusi:

"Helvetti... Huuhkain tuolla vain huusi ja Herran armosta näkyi ainoastaan halla ja tuho, jotka hiipivät kuin ilves. Mutta minä en vääjää!"

Hän oli kuin valloilleen päässyt ukkonen keskellä keväistä kaskimaata.

"Minä en vääjää!" toisti hän raivossa ja kun ei millään enää ollut rajoja, polki hän jalkaansa tantereen ja huusi:

"Perkele, minä polen vain jalkani tantereen enkä horju... Ja minä jo silloin alussa vannoin, että vaikka elämä astukoon minua vastaan kuin kurikka kädessä, niin se löytää minusta miehen, joka sittenkin sanoo itse viimeisen sanansa... olkoon se sana kuin luja hyvänsä."

Hänen ahavoittuneet, karkeat ryntäänsä kohoilivat voimakkaista, kiihkoisista hengähdyksistä, ja synkillä kasvoilla ajelehti levoton uhma. Mainu ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeänsä tämmöisen raivon vallassa. Taas hän koki haastaa rauhaa, puhellen:

"Hillitse, Rouni, se myrsky, joka itsessäsi nousee. Muut myrskyt eivät kukista, mutta se kukistaa."

Ja Rouni näyttikin nyt hieman talttuvan. Eihän veljen sovittelun takia, vaan muutoin itsestään, kun pahin raivo oli jo purkautunut, kuin jättäen jälkeensä synkän väsymyksen. Hän istahti uudelleen, näytti miettivän ja jatkoi nyt:

"Nain sitten tuon Viemin." Ensi kertaa hän avautui veljellensä siitä asiasta puhumaan. Hän jatkoi surullisena:

"Tuntui kuin olisi silloin kevättä häilähtänyt tuvan katolla... Mutta mitäpä niistä", aikoi hän keskeyttää, mutta miten liekin, niin avautui jatkamaan, puhellen kuin itsekseen, surullista, synkeää:

"Sama se on sittenkin vain painostanut. Kohtalo kuin kohtalo!"

Ei niin, että hän ei rakastaisi vaimoansa, tai että hän olisi siihen jossain suhteessa tyytymätön. Päinvastoin. Kevät se Viemi oli ollut tuvan räystäällä. Hän oli hellinyt sitä kuin lasta, hoivinut sen elämää ja punakukkaa, joka ujoili tuvan ikkunalla. Mutta häntä olivat vain painostaneet ainaiset synkät, ylimalkaiset aavistukset. Hän jatkoi:

"Ei se kevät keloon kiinny... Elämällä on ollut se hyvä puoli, että se on puhunut minulle aina totta, kovaa totta, eivätkä minun korvani ole sen sanoja kuullessaan vapisseet." Ja kun veli yritti vieläkin puhua hänelle omaa rauhaansa, niin hän keskeytti sen jyrkällä ja lujalla:

"Ei." Ja hän jatkoi:

"Minä tiedän ne." Ne taivaan armot ja avut ja muut, hän tarkoitti, lisäten:

"Ken on saanut taistella ja rinnustaa elämän kanssa, hän tietää, miten etäisiä ovat jumalat." Hän aivan taas kiehahti ja vannoi lujasti:

"Susien... ryöväripesien ja susien jumalia ne ovat. Sillä mitä ovat Luikit ja muut työttöminä rikastujat muuta kuin susia ja susien pesiä ja eikö jumala juuri niille siunaustansa kasaa? Kun taas muille työllä eläjille jää ainoastaan luteiset lauteet ja päistärinen paita? Häh? Sano!" Ja kun Mainu koetti selittääkin ja kuunteli, näytti Rouni jo taltuvankin ja lopuksi tyynemmin puheli: "En minä sinulta sinun uskoasi vaadi ja ota, enkä sitä hämmennä, mutta minä vain tiedän oikean omastani. Ja se on, että jos et omin nyrkin jaksa mistä kiinni pitää, niin se menee... Se menee." Hänen voimakas äänensä lujeni taas vannonnaksi. Hän tiukkasi:

"Ja minä pidän kiinni. Minä olen rehellisesti polkenut jalkaani tämän maailman kamaraan, ja kirveet ja kurikat kädessä minä astun puolustamaan omaani." Hän nousi, tarttui lujasti kirveeseensä, oli valmis työhön. Ei hän enää kuunnellutkaan, kun veli mieli madaltuneena hänelle surullisesti saneli:

"Yöpyy... Yöpyy, Rouni, Herra kerran luoksesi... Hillitse sinä vain myrsky itsessäsi, niin ettei hän tule sen jälkeen, sillä silloin hän tulee raunioillesi." Alkoi kuulua taas hakkuu. Mehevät lastut putoilivat puhtaina ja kirkkaina kevään mahlaisista koivuista. Viemi taitteli metsässä vastojansa. Yksinäinen tikka lentää hiipasi ohi. Se elää rauhallisessa metsässä. Viemi kurotteli oksia vesakoivusta, kun luo saapui muista töistä kaskenkaatoon palaava Viero. Hän pysähtyi, kallisti vesakoivun Viemille valmiiksi ja äänsi:

"Nyt on mukavampi."

He eivät olleet ennen paljoakaan keskenänsä puhelleet, mutta nyt alkoi Viemi, tiesi miten, jutella, kysyen:

"Onko sinulla, Viero, meillä hyvä olla?" Ja vastausta erin odottamatta hän siinä varpuja laittaessaan jatkoi:

"Eihän meillä ole mitään erin somaa... Mutta mistäpä se kaikki hyvä tänne korpeen."

Eikä Viero tiennyt mitä vastata. Nuoren emännän kysymys soi vain hänen korvissansa, kainona, kuin jostain köyhänä. Hän jäi väkisinkin sanattomaksi, seisoi, katsoi kysyjään milteipä ujona.

"Miksi ei täällä olisi somaa?" tapaili hän lopulta kuin jotain vastataksensa ja koki taas taivutella lehtevää kevätkoivua taittajalle mukavammaksi.

"Muutoin vain. Niin arvelin, että jos sinulla ei olisi hyvä olla", vastaili Viemi. Miksi niin ja juuri niin, sitä hän ei tajunnut. Taivutetun koivun lehtevät oksat varjostivat hienoisesti hänen kasvojansa. Hän oli siinä kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Ei hän ajatellut mitään, ei toivonut nyt mitään. Miero ja maailma olivat siellä etäällä, eikä hän niitä nyt kaivannut. Koti ja sen veräjä tuntui hiljaa jäävän sinne sijoillensa, sinne, jossa ei ollut nyt ketään. Häntä ympäröi nyt vain kevään rauhallinen lehto ja luona seisoi nuori mies, joka ujoillen katsoi häneen.

Ja nyt hänkin katsahti takaisin. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Nopeasti käänsi kumpikin ne pois toisistansa. Viemi taivutti aivan vaistomaisesti koivun oksaa kasvojensa varjoksi, miltei piilottaen ne niitten taa.

Ja samassa alkoi käki huolettomasti kukkua koivussa. Se kukkui kuin haastava kevät ja tuntui kuin olisi kaskimaa sille vastaan sykähdellyt. Nuori mies katsoi taas neuvottomana lehtevien koivunoksien varjostamaan emäntäänsä, omaan emäntäänsä. Hänestä tuntui silloin kuin olisi koko kevät sykähtänyt kuin nuoren vastantaittajan mieli siellä oksien alla.

Niin hakkasivat veljekset kaskensa ja vastaskoivun alla eli nuori elämä. Tuli ilta, oltiin jo kotona. Päivä oli lähtenyt, sen ohut iltarusko hymähti kertasen ja sammui. Pihamaan ja metsien ylle levisi valoisa kesäyö kuin laulu. Ei ääntä. Yksinäinen lehmä märehti rauhallisena veräjällä. Levon ja unen tuntu haastoi tuloansa keväisellä pihalla, jossa puun lehdet tummuivat öisiksi ja vartaalla tuoksuivat uudet tuoreet vastat. Veljekset istuksivat pihalla, kumpikin ääneti, kumpikin omissa mietteissänsä.

Ja taas teki Mainun mieli vieläkin todistaa keväistä rauhaansa veljellensä, siinä kevät-illan kyllyydessä. Hän katkaisi pitkän vaitiolon puhellen äkkiä:

"Kohtalosta puhuit?"

Sehän se oli ollut ainaisena painajaisena. Hän jatkoi:

"Se on Herralta. Mikä on, niin se on häneltä... Ilman Hänen tahtoaan ei tipahda räystäästä tippa. Sillä Hänessä se on kaiken vara."

Rouni ei vastannut, kuuli vain ja istui mietteissänsä. Mainu tunsi mielensä painuvan omituiseksi, kaihoisaksi kuin lempeä yö. Hän toisteli kuin itseksensä kertoilisi:

"Hänestä... Hänestä yksin se on. Niin orsi kuin orren karsta. Jos kuin karu tai lempeä lie, niin Hänestä se on."

Ja yö vain hiipui unisemmaksi. Matalan aitan räystästolpat istuivat sijoillansa yhtä äänettöminä kuin nämä nyt taas vaikenevat mietteiset veljekset. Puut ja lehdet unelmoivat sanattomina ja päivän laskun puolella heikkeni heikkenemistään yön lempeä, päistäreinen valo.

III.

Sa vanha laulu, laulu sanaton! Mi syntysi, ken laulajasi?

Luikin kartano oli aina ollut peikko näillä metsien ja rauhan mailla. Sen voutien piiskat olivat usein olleet verestä punaiset.

Ja nyt olivat taas erikoisemman kovat ajat alustalaisille. Keväisten käkien kukkuessa vinkuivat piiskat. Lisäksi oli kauhu levinnyt raja-naapurien majoihin. Monta niistä uhkasi sama kohtalo kuin Turman talon Rounia. Kaikki tajusivat avuttomuutensa ja sen, että laki on näillä main kuuro köyhille, herkkä niille, joilla on valta. Kartanossa oli aavisteltu levottomuuksia. Siitäkin johtui nyt kovuus. Ennusteltiin ja aavisteltiin ja elämän ylle levisi keskellä kevättä syksyn kulo. Ei ilahtunut nyt mieli omaa pellon sarkaa katsellessa ja muistellessa, kuten oli ennen näinä aikoina ilahtunut. Viesti oli kulkenut. Pimeys alkoi levitä. Oma pellon sarka tuntui kuin hautausmaaksi luovutetulta. Keväisten toiveitten asemasta kuvastui sieltä nyt se, mikä kuvastuu saloseutujen yksinäisiltä hautausmailta; pala tuomittua maata ja sen keskellä pystyyn pistetty haudankaivajan unohdettu lapio, ja jossain etempänä sen kaiken suojana kirkko, hiljainen kirkko, suojassa kaikelta, eristetty, kaikkea maailman melua vastaan täysin turvattu kirkko. Sitä näkyä katsellessa lakkasi omistajan ajatuskin. Ryntäät vain painuivat pellon aitaa vastaan. Lakkasi mielestä maailma, kaikki. Tuntui kuin olisi kooltansakin pienentynyt ja elämään alkaneet juurtua ne ainaiset huolet ja avuttomuuden tunteet, jotka muodostavat torpparin ainoan ilon.

Ja erityisemmin oli kartanossa ruvettu pitämään silmällä Rounin toimia. Hänen luja, rautainen tahtonsa, uhmansa ja rohkeutensa oli tunnettu. Hänestä voi levitä levottomuuksien henki. Hän varustausikin nyt lähtemään neuvottelemaan kohtalotoveriensa, etäisten naapuriensa kanssa.

Hän oli tuonut nyt pihamaalle kantamuksen tuoreita näreseipäitä, koloi ja teroitteli niitä. Hän oli mielistynyt Vieroon, puheli sille ja suostutteli jäämään taloon pitemmäksi aikaa.

"Ei tässä meillä hääviä ole. Mutta jos ei murru, niin kestää", puheli hän siinä työssänsä. Viemi oli istahtanut portaalle ja lajitteli siinä vasussa mustia villoja erikseen valkeista. Rouni jatkoi Vierolle: