Chapter 4

Aukea paikka metsässä. Taustalla vuori, jonka rinnettä polku johtaa. Kansaa soihdut käsissä seisoo pienissä ryhmissä levottomasti keskustellen. Myrsky.

1:NEN KALEVALAINEN: Heräsitkö viime yönä?

2:NEN KALEVALAINEN: En herännyt. Uneni läpi kuulin kuin kohua kosken, luulin eukon kuorsoavan. Onko kuultu kummempia?

1:NEN KALEVALAINEN: Kuultu on taivaalta kumua, meteliä maan navoilta, petrankaitsijat kedolla nähneet on tulen putoovan tuolle puolen Lemmenlahta -- siit' on kaikki kauhuissansa.

2:NEN KALEVALAINEN: Varjele vakainen Ukko! (Sekautuvat kansan joukkoon.) Tiedätkö, mitähän varten meidät on kutsuttu ko'olle?

4:S KALEVALAINEN: Etkö tiedä, ett' tulossa sota on valosta suuri Pohjan ja Väinölän välillä? Siitä täällä päätetähän.

3:S KALEVALAINEN: Koko kansako sotahan?

4:S KALEVALAINEN: Miehet, naiset, lapset, kaikki Suomen päivän päästäntähän. Näin on sankarten sanoma.

3:S KALEVALAINEN: Ähäh, vai väkevät kerran tarvitsevat heikkojakin! -- Kussa on Kalevan urhot?

4:S KALEVALAINEN: Väinö itse yksin yössä istuu vuoren kukkulalla, Ilmarinen, Lemminkäinen seisovat vähän sivulla, säilillä säkenevillä Väinämöistä vartioiden.

3:S KALEVALAINEN: Keneltä?

4:S KALEVALAINEN: Kah, yön väeltä, jotka jousta jännittävät pään varalle valon urohon -- etkö kuule kuin suhisee?

3:S KALEVALAINEN: Laupias Jumala auta! Mitähän tästäkin tulevi?

(Sekaantuvat kansan joukkoon.)

LOUHI (kalevalaisen naisen puvussa juoksee esiin): Minäpä tiedän, tiedän, tiedän --

KANSA: Mitä? Mitä on tapahtununna? Mitä tiedät?

LOUHI: Mistä Väinö sai tulen tupihin Osmon ynnä näihin yön valoihin, -- minä tiedän, tiedän, tiedän.

KANSA: Mistä?

LOUHI: Ruotuksen talosta, tuolta puolen Lemmenlahta.

KANSA: Rumanko Ruotuksen talosta? Niinkö?

LOUHI: Niin, valalla vannon --! Täss' on paimenet. Puhukaa!

(Paimenet tulevat esiin.)

KANSA: Puhukaa! Pian puhukaa!

1:NEN PAIMEN: Niin se oli sillä lailla --

2:NEN PAIMEN: Eipäs, anna mie puhelen.

3:S PAIMEN: Et sie mitänä tiedä. Minähän kuminan kuulin.

2:NEN PAIMEN: Minä näin tulen väläyksen.

3:S PAIMEN: Hajun tunsin tulikivisen.

KANSA: Pois polina! Yks puhumaan! Puhu sie tulen näkijä!

2:NEN PAIMEN: Näin oli asia. Kuulkaa: Kun me kaitsimme kedolla tarvaitamme, taivahasta näimme liekin leimahtavan, äänen kuulimme puhuvan: »Menkäät Ruotuksen talohon, katsokaat kuningastanne!»

KANSA: Kuningasta! Kuulkaa, kuulkaa! Entä sitten?

2:NEN PAIMEN: Sitten täytti valkeus pimeän ilman, kuului virsi vienon kaunis, kaikui kannelten helinä, mepä maahan lankesimme niinkuin ukkosen osumat.

KANSA: Sitten?

2:NEN PAIMEN: Kun toinnuimme, kadonnut kaikki oli. Taivas musta, maa pimeä. Kauvempata ääreltä kedon kajasti vain kuin pienen liekin pilke. Sitä kohden me kulimme. Kun tulimme sen sinisen sillan päähän, joka vie Ruotuksen talohon, tuli Väinö vastahamme.

KANSA: Väinökö? Näitte väärin?

2:NEN PAIMEN: Varmasti näimme. Emme tuota ensin uskonehet. Yksin astui pää alaalla, kädessä palava soihtu. Minä sanoin: »Katso, Väinö!» Toinen sanoi: »Ei oo Väinö!» Kolmas sanoi: »On se Väinö!» Niin tuli tuuli ja puhalsi liekin tervaista tereä, silloin me näimme kaikki, että Väinämö oli se.

1:NEN KALEVALAINEN: Väinö luona muukalaisen käynyt tulta lainaamassa!

2:NEN KALEVALAINEN: En tuota uskoisi todeksi.

3:S KALEVALAINEN: Paimen, loppuhun pakise! Oliko hän yksin?

2:NEN PAIMEN: Väinämön jälessä astui itse Seppo Ilmarinen --

KANSA: Hän, joka tulen kadotti?

2:NEN PAIMEN: Sama miesi. Sillan päässä Väinö taaksensa katahti. sepolle ojensi soihdun, sanoi: »Saata kansalleni! Minä kuljen kukkulalle ilmoja tähyämähän.» Erosivat. Me lähimme min käpälät alla kesti juoksemaan kohin kotia. Täss' olemme. Kaikk' on totta.

2:NEN ja 3:S PAIMEN: Kaikki totta.

1:NEN KALEVALAINEN: Miehet! Me olemme myödyt.

2:NEN KALEVALAINEN: Myödyt maan viholliselle!

LOUHI (joka koko edellisen kohtauksen aikana on syrjästä katsastanut kansan mieltä): Hyvä, on, parempi tulee. Tässä Teppo tarvitahan. (Pois)

3:S KALEVALAINEN: Ajatukset aivoissani niinkuin sukkula surisee.

4:S KALEVALAINEN: Ne on nuolia pimeyden.

KAIKKI: Väinämöinen, Väinämöinen! Astu kansasi avuksi!

TAPANI (tulee laukku selässä): Terve kaunis ristikansa!

KANSA: Siinä karski kaupan miesi, ken meille sanat selittää. -- Terve, saksojen kuningas, Teppo, teiden taivaltaja!

TAPANI: Täällähän rahvasta ko'olla ylen äijä, terve, terve! Noh, mitä pitäisi olla? Sulkkusia, sormuksia, kautokenkiä koreita, päällispankoja paraita, Viron verkaa, Saksan sarkaa, Riian riikin saippuata Mitä vain pitävi olla?

1:NEN KALEVALAINEN: Eipä nyt taida kaupat käydä. Aika on meillä aivan tyyris.

2:NEN KALEVALAINEN: Tiedä et Teppo kurjuuttamme.

3:S KALEVALAINEN: Vilja märkänee aholle, aitat kaikki aivan tyhjät, vaimot parkuvat pahasti -- täällä kuolema tulevi.

TAPANI: Tiedän, tiedän, ristiveljet. Huono on, hudoi on aika. Aivan silmäni vetistyy, kun tuota ajattelenkin. Mie näet Suomea rakastan. -- Suomen poika, potra poika! Oijoi, näette miten sydän vie minulta voiton -- minulla niin on hellä mieli. Soisi en sääskelle pahoa, saati sitten ihmiselle. (Itkee.)

1:NEN KALEVALAINEN: Miesparka! Näette miten sääli silmänsä vetistää.

2:NEN KALEVALAINEN: Hän on meidän miehiämme, suomalaisia rakastaa.

3:S KALEVALAINEN: Älä itke, Teppokulta! Muutenkin mure on täällä.

TAPANI (kyyneleitään pyyhkien): Älkää naurako minulle! Minkä taidan mielelleni? Minä vain oon köyhä saksa, repunkantaja katala, päivän astun, pennin kostun, nälkä suolia nävertää -- mutta vääryyttä minä en kärsi. Kun minä kuulenkin jotakin vääryydestä mainittavan, silloin suutun ja vihastun, puin, puristan nyrkkiäni, taskussani, käyn vaikka petoja vasten. Sellainen minull' on mieli.

1:NEN KALEVALAINEN: Tehtykö vääryyttä sinulle?

2:NEN KALEVALAINEN: Kuka on tehnyt, Teppo rukka? Meille murheesi puhele?

3:S KALEVALAINEN: Me kostamme puolestasi!

TAPANI: Minulle? Mitä minusta! Kuka kurjasta välittää? Ei, vaan teille, Suomen sulhot, teille on vääryyttä tekaistu. Kun muistan, mitenk' on olot tuolla puolen Lemmenlahta ja mitenkä tällä puolen, silloin suutun ja vihastun.

KAIKKI: Kerro, kerro, kuink' eletään tuolla puolen Lemmenlahta!

TAPANI: En ehdi hyvät imeiset, äijän on maata matkattava; hyvästi hyvät imeiset!

KANSA: Elä mene, elähän mene, kesken jää hyvät pakinat.

TAPANI: Maha tyhjä, laukku täysi, ei tämä elo elätä. Terveheksi ristiveljet!

1:NEN KALEVALAINEN (kaivaa kukkarostaan muutamia helmiä): Jos ei sulla muuta huolta, -- kelpaako tuo rahasta?

2:NEN KALEVALAINEN: Väinönkö koreat helmet vaihdat vierahan koruihin?

1:NEN KALEVALAINEN: Väinö on hylännyt meidät. Mitä herjan helmilöistä.

2:NEN KALEVALAINEN: Taidat olla oikeassa. -- (Kaivaa helmensä esille.) Anna palttinapalanen.

3:S KALEVALAINEN (samoin): Mulle maailman makeeta.

KANSA tunkee helmiään tarjoten Tepon ympärille.

TAPANI: Saatte, saatte, ristiveljet. helmet hyvät, käy kalusta. -- Mistä me puhuimme äsken? Ah, niistä onnelan oloista tuolla puolen Lemmenlahta. Siellä on ilo ikuinen, praasnikat alinomaiset, vilja kasvaa kyntämättä, riista nuolen noutamatta. Siellä paistaa Luojan päivä --

KANSA: Kuulkaa! Kuulkaa! Luojan päivä.

TAPANI: Ilma maiskahtaa me'elle, lehot kaikki leipäpuulle, virrat suuret voisulalle, sokerille rannanhiekat, suoloille meren somerot!

KANSA: Suoloja! Voisuloa! Mettä! Voita! Leipäpuita!

TAPANI: Oliko vielä helmilöitä? -- Semmoinen on siellä luonto, hallitus sitäi parempi, ei ole köyhää, ei rikasta, kaikk' on yhtä onnelliset.

KANSA: Eikö köyhää, ei rikasta? Kerro, kuinka se tapahtuu.

TAPANI: Asia on aivan tälleen: Kaikill' on kuningas sama, jos jaksat, hyvinkin raadat, jos et, syöt, makoat -- kaikki ruokkivi kuningas.

KANSA: Vie meitä, johata meitä tuolle puolen Lemmenlahta!

LEMMINKÄINEN (tulee vuoripolkua): Mitä hurjat huutelette?

KANSA: Ruotus maan kuninkahaksi! Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN: Kuinka, te Kalevan miehet? Oletteko unhottaneet Väinön valtikan väkevän? Kuka kylvi vainionne? Kuka kaasi kontionne? Kuka toi Tuonelta sanomat? Ken ryösti satujen Sammon? Kuka virtenne viritti, joista järkkyi maa ja taivas? Vastatkaa Kalevan miehet, ken on tämän kaiken tehnyt?

KANSA (puoliääneen hymisten): Väinämöinen! Väinämöinen! Kuka on häntä voimakkaampi?

LEMMINKÄINEN: Niinpä luottakaa lujasti, hän meidät pelastaa voipi myöskin vallasta pimeyden.

KANSA: Mutta miks hän ei pelasta?

LEMMINKÄINEN: Tietäjäll' on tiedon synnyt. Itse hän aikansa asettaa.

TAPANI: Anteheksi ristiveljet, sanasen sanoisin miekin, jos ei pantaisi pahaksi.

KANSA: Puhu, puhu, teiden Teppo, aukaise sanainen arkku!

TAPANI: Minut tunnettehan miehet? Minä vain oon köyhä saksa, en käsitä urhon töitä, köyheä kansoa käsitän. Luulenpa tajuavani tutkelmanne. Tiedän, miksi ei kohoa Suomen päivä. Väinö on tietäjä väkevä -- siitä ei epäilystä -- mutta häll' on yksi virhe: Hän ei kansoa rakasta. Minä kansoa rakastan -- samoin Ruotus ruotsalainen. Mulle on veli jokainen, ken tulevi vastahani. Eikö totta?

KANSA: Totta, totta!

LEMMINKÄINEN: Ja tuoko lörppö täällä saa parjata maan parasta?

KANSA: Anna sie Tepon puhua. Hän on miesi kansan miesi.

TAPANI: Kiitos te Kalevan miehet! Niin olenkin, kansan miesi, -- samoin Ruotus ruotsalainen -- siks mua sankarit vihaavat. Väinö on väkevä urho, eihän siit' ole epäystä, kun hän niin ei hirmuisesti ylenkatsois kansalaista! Kuka on häneltä kuullut konsana sanoja veljen? Kenen kättä hän puristaa? Ketä hän olalle lyöpi? Ketä kutsuu kuomaksensa? Eikö hän astele alati kuin Jumala yksinänsä? Aina on rypyssä otsin kuin koko maa ja taivas yksin hänen harteilla lepäisi. Eikö totta?

KANSA: Totta, totta!

LEMMINKÄINEN: Herkeä kavala kettu, taikka kuule kalvan kieltä!

TAPANI (hätääntyen): Voi, hyvät imeiset, nähkää! Hän on Väinämön sukua. Hän mun pistävi lävitse niinkuin koiran kankahalle. Hän ei kansoa rakasta.

LEMMINKÄINEN: Koiralla on koiran kuolo. Kursi keinoisi, tahikka --!

TAPANI: Siinä sen kuulette itekin! Hän on sankari samoin kuin Väinämöinen. Kuink' oli kauheat sanansa? »Koiralla on koiran kuolo.» Ajatelkaa, hän ei anna köyhälle ihmisen nimeä, vain uroille yksinänsä. Kuulkaa, kun kysyn ma teiltä: tääkö on kansan rakkautta?

1:NEN KALEVALAINEN: Sie älä Teppohon kajoa! Teppo on meidän miehiämme.

2:NEN KALEVALAINEN: Varo sie oma varasi! Muistatko tihuja töitäs?

3:S KALEVALAINEN: Poikani viinahan opetit.

4:S KALEVALAINEN: Tyttöni kaunihin kadotit.

LEMMINKÄINEN: Tyyntykää, Kalevan miehet! En väitä, tosia kaikki, luonto on keveä mulla, ylimielinen välistä, koska rinta riehahtavi suurien surujen alla. Vaan nyt siitä ei puhetta. Kun onpi hätä yleinen, yksityiset väistyköhöt.

1:NEN KALEVALAINEN: Siepä itse maan hädässä laitoit karkelot laveat!

2:NEN KALEVALAINEN: Muista pitkän poaran yötä! Toiset itki ja rukoili, sinä lauloit, loilottelit.

TAPANI: Hyvä Jumala! Onko totta? Tanssinut maan hädässä! Voi sitä sydän-kovuutta!

3:S KALEVALAINEN: Häijy mies, hävytön sulho!

4:S KALEVALAINEN: Paras kansan neuvojaksi!

(Kaikki puivat nyrkkiänsä ärhennellen Lemminkäisen edessä.)

TIERA (syöksähtää esiin): Kauko, veljeni väkevä! Iske irti roistojoukko!

LEMMINKÄINEN:' Tiera! Miekkasi aseta! Ei tässä hätiä vielä. Mutta jos tahdot sa mulle tehdä pienen palveluksen, käy, kutsu avuksi Väinö! Hän on vuoren kukkulalla.

TIERA: Ja sinutko jättäisin ma noiden kiivasten kitahan? En ikinä.

LEMMINKÄINEN: Heidät kyllä tiedän hillitä. Menehän.

TIERA menee.

TAPANI: Tässä näkyy tosi tulevan. Paras kun pakohon pötkin.

KANSA: Kuolema urhoille Kalevan! Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN: Kansani! Kalevan miehet! Kaikki myönnän, myönnän, myönnän, tehnyt oon tihua työtä, tanssinut maan hädässä, juottanut Suvannon sulhot, kaulannut Kalevan neiet. Vaan ei nyt puhe minusta, nyt on puhe Väinämöstä. Jos minä olenkin musta, hän on suuri ja valoisa! Jos olenkin heikko minä, hän on ylväs ja väkevä! Jos ette minua kuule, häntä kuulkaa kansalaiset!

KANSA: Kussa hän sitten kuhnustavi? Ei tohdi esihin tulla.

LEMMINKÄINEN: Väinämöinen! Väinämöinen! Astu kansasi avuksi.

(Kaukaista ukon jylinää.)

ILMARINEN (tulee) Mikä pauhu parsikossa?

LEMMINKÄINEN: Seppo, veljeni väkevä! Eikö jo tulekin Väinö?

ILMARINEN: Yhä istuu yksin yössä Väinö vuoren kukkulalla niinkuin patsas paikallansa. Muuta ei muutosta hänessä, kulmakarvat vain vetäyvät toinen toistansa lähemmä, niinkuin pitkät pilvenlongat ennen ukkosen jyryä. En ole sinä ikänä häntä nähnyt sellaisena. (Ukon jyrinä kovenee.) Kuuletko? Kohta se jyrähtää.

LEMMINKÄINEN: Minä käyn ja käsken häntä. Täällä on jyry isompi. (Aikoo mennä.)

ILMARINEN: Kavahda käymästä! Olemme mekin urhoja Uvannon, voimme yhtä ynnä toista, jot' ei poiat puoletkana. Mutta kun maailmat sotivat, me koreesti vaikenemme.

1:NEN KALEVALAINEN: Miss' on Teppo?

2:NEN KALEVALAINEN: Meidän Teppo?

3:S KALEVALAINEN: He ovat hänet surmannehet.

4:S KALEVALAINEN: Viel' elävi Ruotsin Ruotus.

KAIKKI: Kuolema urhoille Kalevan! Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN: Kuule, kuinka ne elämöi! Koeta heitä tyynnytellä.

ILMARINEN: Kansani! Kalevalaiset!

1:NEN KALEVALAINEN: Siinä Seppo Ilmarinen, ken meiltä tulen kadotti! Kuole kurja!

KANSA: Kuolema urhoille Kalevan! Eläköhön Ruotsin Ruotus!

LEMMINKÄINEN: Seppo, säiläsi esille! Täss' on taisto hengen taisto.

(Aseet kalskahtavat vastakkain.)

TIERA (tulee) Tietä! Väinämö tulevi!

VÄINÄMÖINEN (astuu vuoripolkua kädessään Kalevan miekka, joka säihkyy omaa valoaan): Kuka on kurja uskaltanut sytyttää sotien liekin keskellä keräjäpaikan?

KANSA (perääntyen): Väinämöinen! Katso, katso! Hän on taivahan laelta temmannut tulisen miekan.

VÄINÄMÖINEN: Pois miekat! Alas asehet! Taikka kautta tämän kalpani Kalevan, tässä Tuoni tuomitsevi. Ken rikkoi Suvannon rauhan? Sinäkö Kauko?

LEMMINKÄINEN: Kansa tässä rupesi rumaksi, huusi Ruotusta kuninkahaksi. Heitä ehkäistä koetin.

ILMARINEN: Koetimme kumpainenkin. Siit' oli tulla turmiomme.

VÄINÄMÖINEN: Niinkö on asia, kansa, kuin nämä urot sanovat?

KANSA: Niin on, niinhän on asia. Teppo tässä yllytteli.

VÄINÄMÖINEN: Houkkapa olin, kun luotin joukon mielijuohtehisin! -- Niinpä kuulkatte sanani: Tänä yönä päätetähän kohtalot Kalevan kansan, itse päätän ilman teitä -- menkätte, mihin halaatte! Tänä yönä Väinämöinen suorivi valon sotahan vasten Louhen luottehia. Ken pelkää, kotihin jääköön, ken tahtoo, keralla käyköön! Mutta myöskin muistakohon: Halki yön, hämärän halki valon sankarit samoovat, ei heit' estä rautaportit eikä kultaiset kypärit.

1:NEN KALEVALAINEN: Mikä on saaliina sodassa?

VÄINÄMÖINEN: Valo! --

2:NEN KALEVALAINEN: Mikäpä ruokana sodassa?

VÄINÄMÖINEN: Valo! --

3:S KALEVALAINEN: Mitä jää lastemme peruksi?

VÄINÄMÖINEN: Valo! --

KANSA: Sillä ei eletä.

VÄINÄMÖINEN: Ja kuka ei sillä elä, hän kotihin kääntyköhön. Häntä ei sodassa tarvis.

(Yksi toisensa perästä hiipii pois.)

LEMMINKÄINEN: Katso, he karkaavat kotihin niinkuin suuri lammaslauma. Estänkö?

VÄINÄMÖINEN: Elä, jos kallis sulle on Suvannon onni.

ILMARINEN: Ylpeä olet sa Väinö. Etköhän katune? Katso, jää vain miestä puolikymmenen. Näilläkö sotahan aiot?

VÄINÄMÖINEN: Ei sotia luvulla käydä, käydähän sankarisuvulla. Olemmeko kaikki yhtä? Vieläkö joku on täällä, joka taistaa ruoan eestä tai kullan, hopean tähden? Eikö? Siis tupesta miekat! Soihdut säilien nenähän! Mieli kohti korkeutta! Tunnussana: Ukko auta!

(Lähtevät.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Pohjolan tupa. Pitkiä penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä istuu _Pohjolan väkeä_ maljat edessään, naiset sylissään. Maljoista kohoavat liekit valaisevat yöllistä mässäystä. Pohjolan väki on rumaa ja karvaista, kullakin sen mukainen naamio, mitä hänen nimensä vaatii.

HUKKA: Eläköhön yö ikuinen, juhla julmuuden eläköön!

AHMA: Syökäämme syliä täysin häitä ahman ahneuden.

ILVES: Iloitkaamme illatsuita, niinkuin ilkeys iloitsee!

KETTU: Tanssikaamme, tanhutkaamme kavaluuden karkeloita!

KÄRPPÄ: Kaunoja kutitelkaamme niinkuin kutkuttaa kateus!

VILLIKISSA: Juokaamme viinoa vihojen niinkuin liekki leimuvaista!

KAIKKI: Eläköön! Eläköön! Eläköön!

(Juominkia ja mässäystä.)

KETTU (lyöden kannun pöytään): Minä vaadin vait'oloa!

ILVES: Olepas itse hiljempata taikka saat takakädestä.

KÄRPPÄ: On niin olevinansa, kun on päässyt pöydän päähän.

HUKKA: Antakaa ketun puhua! Hällä on sitä sisässä, jota älliksi sanotaan.

KETTU: Siispä ääneni koroitan. Armaat, viljon viinaveikot!

VILLIKISSA: Sano peikot!

ILVES: Viinapeikot!

KETTU: Armaat pikku piinapeikot --

KAIKKI: Hyvä! Hyvä! Piinapeikot!

KETTU: Kun ja koska me nyt olemme, kuin sanotaan, maan kuninkaat --

KAIKKI: Hyvä! Hyvä! Maan kuninkaat!

KETTU: -- ajatella meill' ois aika valtakuntamme parasta.

AHMA: Huuti! Saarnaatko siveyttä?

ILVES: Ulkokullattu kuvatus!

KAIKKI: Alas! Alas! Ulos mokoma!

KETTU: Vuottakaa, kun päähän pääsen. Valtakuntamme paraalla tarkoitan parasta meidän.

VILLIKISSA: Meidän on parasta viina.

KÄRPPÄ: Ynnä naiset.

HUKKA: Entäs veri?

KAIKKI: Ne eläkööt! --

KETTU: Siit' olemme yhtä mieltä. Mutta kaikkein parasta on että ijäti saamme nautita hyviä näitä.

AHMA: On lihoa salossa Suomen.

HUKKA: Entäs verta?

ILVES: Kiitos veikko! Kettu hulluja horisee.

KETTU: Mutta myöskin ihmisiä. Ne ovat hävitettävät, jos mieli levossa meidän hallita saloja Suomen.

KÄRPPÄ: Kuulepas! Elähän mitä!

HUKKA: Tuo ei oisi hullumpata.

AHMA: Mutta kuinka?

ILVES: Siinä temppu!

VILLIKISSA: Tuot' olen tuuminut itekin.

AHMA: Ei ne lempparit häviä.

HUKKA: Antakaa ketun puhua! Häll' on älliä sisässä.

KETTU: Näin on mun ajatukseni: Meidän on omaksuttava ihmisten tavat ja muodot, perustettava pereitä, rakennettava taloja, kyliä ja kaupungeita, mentävä aviohonkin aivan ihmisten tavalla. Silloin myös olis parasta, jos me hännän peittäisimme ynnä muut jalot elimet, puksuihin pukeutuisimme, sekä takkiin, kairalakkiin; viikset kun suimme vielä, vedämme kintahat kätehen, vyölle ussakan utuisen -- lyönpä vetoa, ettei meit' erota ihmisestä.

AHMA: Siinä taitais mies hiota.

ILVES: Ne on niitä ketun kujeita.

VILLIKISSA: Siinähän epeli vasta!

HUKKA: Hän on kuin sanoinkin aina meistä kaikista etevin.

KÄRPPÄ: Entä kauniit kassapäämme? Niist' emme ikinä luovu.

KETTU: Ei ole tuota tarviskana. Heidät me mukana viemme kylihin ja kaupunkeihin, kunhan hiukkasen hijouvat, päällispuolin tietystikin. Sitten siitämme sukua ihmisten suvun sijahan, valloitamme vanhan veren, veren velton ja vetisen, metsän nuorella mehulla: Luomme uuden korven kansan, kansan vaistoisan, vapahan, jota hallitaan himoilla, ei hyveiden kahlehilla. Eläköön petojen valta! Sille sarkkani kohotan.

KAIKKI: Eläköön petojen valta! Eläköön! Eläköön! Eläköön!

(Juominkia ja mässäystä.)

HUKKA (taputtaa kettua olalle): Sie puhut kuin runoilija.

LOUHI (ryöpsähtää ovesta Lapin kokon hahmossa): Täälläkö tolvanat olette, vaikk' on vaino uksen suulla?

KAIKKI (ylös kavahtaen): Mikä on? Mikä hätänä? Onko päivä päässyt irti?

LOUHI: Ei ole ihan viel' irti, vaan on irti pääsemässä. Tietäkää, Kalevan urhot kaikki on sotisovassa kuun ja auringon avuksi -- Väinö joukon johtajana.

KAIKKI: Väinö joukon johtajana! Jo taisi tuhomme tulla.

LOUHI: Lannistuitteko lapaset? Onko siis parempi tulla kytketyksi kalliohon, elää ihmisten ilona, nähdä auringon kohoovan yli maiden onnellisten? Tahdotteko nähdä, kuinka kylät laajalle leviää, kohoavat kaskisauhut Suomelan sinisalossa? Tätäkö tahotte nähdä?

KAIKKI: Ei! Ennen sota ja kuolo! Missä keihäs? Miekka! Jousi!

LOUHI: Se minua miellyttävi. Siispä kuulkatte sanani: Oletteko kaikki täällä? Ensin miehet? Miss' on karhu, väkivallan väärä voima?

HUKKA: Ukko nukkuu uupununna.

AHMA: Hoi karhu, heräjä kuoma! Kiire on tulinen.

KARHU (joka on nukkunut permannolla viinakannu sylissään): Onko kesä tulossa?

HUKKA: Sota tulevi!

KARHU: Siispä käännän kylkeäni.

(Nukkuu jälleen.)

LOUHI: Hukka, hurmehen hakija, ahma, ahneuden kuningas, ilves, herra ilkeyden, kärppä, löyhkääjä kateuden, kavaluuden kaunis kettu ja vihankin villikissa -- oletteko kaikki täällä?

PEDOT: Kaikki täällä!

LOUHI: Sitten naiset: Huuhkaja pimeys hengen, taika-uskon tarhapöllö, haukka, lintu haureuden, harakka, maailman koreus, korppi, juorujen kerääjä, vares, ilman vaakuttaja -- oletteko kaikki täällä?

LINNUT: Kaikki täällä. --

LOUHI: Lähtekää pimeyden lapset läpi maiden kulkemahan, syttäkää sydänten roihut, villit, irstahat, väkevät! Polttakaa talot poroksi, tallatkaa talojen viljat, tappakaa isät ja pojat, naurattakaa naiset kaikki, syökää lihaa, juokaa verta, iloitkaa kiljuvin ikenin!

KAIKKI: Eläköön Pohjolan emäntä, kuulu kuningattaremme!

(Yleinen riemu.)

YÖKKÖ (tulee): Jo tulevat Suomen urhot. Kangas kauaksi tömisee, säilät säihkyvät kujalla, ylinnä Kalevan kalpa.

(Pedot yrittävät rynnätä ulos.)

LOUHI: Seis! Ei tuvasta tästä. Kaikki tappara tanahan! Teljet uksien etehen! Täällä heitä uottakaamme.

(Ovi teljetään.)

VÄINÄMÖINEN (oven ulkopuolella): Nimessä valkeuden Jumalan: uksi auki taikka halki!

LOUHI: Kuka kurja keski-yöllä rikkovi taloni rauhan?

(Ovi murretaan. Valon sankarit astuvat sisään.)

VÄINÄMÖINEN: Terve Pohjolan tupahan! Tunnetko minua Louhi?

LOUHI: Töistänsä mies tutahan. Mikä on mieli ryövärien?

VÄINÄMÖINEN: Ohoh, sie Louhi harvahammas, suuta pienempää pitele! Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?

LOUHI: Mulla on muutakin muretta kuin teidän kuitanne varoa. Poistukaa tuvasta tästä!

VÄINÄMÖINEN: Ei nyt metkusi avita. Annatko hyvällä, taikka --

LOUHI: Mitä mun antoa pitäisi?

VÄINÄMÖINEN: Suomen kuuhut, Suomen päivä. Täällä tiedän ne olevan.

LOUHI: Kah, kun tiedät, niin haekin! Minä en mitänä tiedä.

VÄINÄMÖINEN: Sankarit! Kätehen soihtu, toisehen terävä säilä! Talo on tyysti etsittävä kellarista ullakkohon. Eespäin!

LOUHI: Heitä estäkätte! Iskekää pimeyden poiat! Naiset alle lautehien! Karhu, kuomani parahin, käytä, käytä kämmentäsi! Ilves, jo ikenes näytä! Voi, joko keperryit kettu? Käy kärppä hukan avuksi! Iske päälle Ilmarista! Karhu, jo kavahda, Kaukon keihäs on ojossa, katso! Nyt taisi tuhomme tulla.

(Taistelo. _Pohjolan väki_ kaadetaan. Louhi joutuu vangiksi.)

VÄINÄMÖINEN: Tunnustatko Turjan akka, kussa piilee Suomen päivä?

LOUHI: Ja jos sen sanon ma sulle, mistä tiedät, ettei sua sana mahtava muserra? -- Mieti vanha Väinämöinen!

VÄINÄMÖINEN: Totuuden tahon ma täyden Lausu!

LOUHI: Totuus on sinulle yksin.

VÄINÄMÖINEN: Väistykää urohot!

LOUHI (kuiskaa Väinämöisen korvaan): Tiedä: Pohjassa oman povesi piilevi Suvannon päivä. Väisty tieltä uuden uskon!

VÄINÄMÖINEN (horjahtaa sydäntään tavaten): Hyvin pistit, kyy katala! --

(Muut uroot syöksähtävät apuun. _Louhi_ livahtaa lauteiden alle.)

LOUHI: Ei pääse Suvannon päivä, jos ei vietä Väinö yksin yötä Pohjolan tuvassa. Hyvää yötä Väinämöinen! (Katoaa.)

ILMARINEN: Niinhän lemppari livahti kuin käärme kiven kolohon.

LEMMINKÄINEN: Katosi kuin kaste maahan Mitä hän sinulle lausui?

VÄINÄMÖINEN: Hyvästi toverit! Kiitos avusta ani hyvästä. Se mitä nyt edessä onpi, tehtävä minun on yksin. Käykätte kotihin kaikki!

LEMMINKÄINEN: Ethän aikone totella akan vanhan vaakutusta?

ILMARINEN: Muista veljeni väkevä: sinuss' on Suvannon onni.

VÄINÄMÖINEN: Tänne jään. Kädessä kalpa, sydämessä päivän soihtu -- mitä on mulla säikkymistä? Joskin turmani tulevi, kaunis on kuolla päivän eestä. Sen edestä elinkin. Ellen kotimaalleni palaja, viekää viimeiset sanani kansalleni kallihille: »Et sa silloin suohon sorru, kun sorrut valon sotahan.» Jääkätte hyvästi veikot!

(Valon sankarit lähtevät. Väinämöinen jää yksin paljastettu miekka kädessään. Tausta aukenee.)

_1:nen näky_.

Kuutamoinen lehto. Sinipiikojen karkelo.

SINIPIIKA: Tullut on kevät iloinen, linnut laulavat lehossa, kummut aukee kukkarinnat, antavat hyvät hajunsa. Tule Väinö, tuttavamme, astu Metsolan ahoille, käköjä kukuttamahan, laaksojamme laulamahan.

VÄINÄMÖINEN pudistaa päätään.

SINIPIIAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!

(Näky katoaa.)

_2:nen näky_.